Tulikivi

Preston & Child
2004 suom. 2011
694 s./Gummerus

Omalaatuisen FBI:n agentti Pendergastin harmaille aivosoluille on jälleen käyttöä, kun arvostetun, mutta inhotun taidekriitikko Jeremy Groven savuavat jäännökset löytyvät tämän kartanosta. Itsesyttymistäkin tiedetään tapahtuneen, mutta kun kuolleen miehen viereltä löytyy vielä sorkan jälki, on pakko pysähtyä miettimään, olisiko paha vain saanut palkkansa itse paholaisen toimesta. Pendergast saa tällä kertaa seurakseen jo Ihmeiden kabinetti -kirjasta tutun poliisin Vincent D'Agostan, ja yhdessä parivaljakko alkaa selvittää, mitä kamalaa oikein tapahtui vuosikymmeniä sitten, kun neljä nuorta poikaa tapasivat kaukana New Yorkista. Pendergast-kirjoille on erittäin luonteenomaista se, että tarina kehittyy alkuasetelmastaan joka suuntaan, sinnekin jonne sen ei olisi osannut arvata kehittyvänkään, joten tämäkin 700 sivuinen tiiliskivi pitää sisällään jännittäviä hetkiä ja odottamattomia käänteitä sekä tietenkin niitä loistavia päätelmäketjuja, joista karismaattinen agentti on niin tunnettu.

Olen täysin hurahtanut Pendergast-sarjaan, mutta silti viime vuoden uutuuden lukeminen venyi uuden kirjan ilmestymisajankohdan lähettyville. On pakko myöntää, ettei kirjan takakansi ollut kovin houkutteleva - ja päädyin silti kertomaan aika lailla samat asiat omassa esittelytekstissäni!:D Asia on vain niin, että tämänkään kirjan juonesta ei ole mitenkään mahdollista kertoa lyhyesti ja ytimekkäästi. On vain kerrottava, miten kaikki alkaa, mutta se ei välttämättä liity mitenkään siihen miten kaikki kehittyy tai miten kaikki loppuu. Ja se minusta onkin näiden kirjojen salaisuus. Jos sarjan kirjat eivät olisi hemmetinmoisia tiiliskiviä, jotka sisältävät paljon muutakin kuin juonenkäänteitä, en pitäisi niistä niin paljon. Jo Ihmeiden kabinetti puhutteli minua äärettömän mielenkiintoisilla tiedonmurusilla historiasta, kulttuurista, taidemaailmasta jne. Vaikka kirjasarja kuitenkin on nimenomaan jännityskirjallisuutta, tunnen aina olevani himpun verran fiksumpi luettuani Pendergastin aivoituksista.

Tällä kertaa sain tuntea itseni oikein ylpeäksi lukuharrastuksestani, sillä tunnistin eräästä klassikkokirjasta tutun henkilöhahmon jo heti, kun hän ilmestyi tämän tarinan sivuille. Kyseessä on Valkopukuinen nainen, josta Child & Preston ovat päätyneet lainaamaan henkilön kunnianosoituksena Wilkie Collinsia kohtaan. Tämä kaikki kerrottiin kyllä tarinan lopussa kirjailijoiden loppusanoissa, mutta olin haljeta ylpeydestä, kun tajusin jipon heti alkuunsa. Vielä herkullisempaa oli tarinan edetessä bongata kaikkia yhtäläisyyksiä, joita ripoteltiin sinne tänne. Minusta ratkaisu on toteutettu kaiken kaikkiaan tyylikkäästi, vaikka kirjailijat itse pelkäsivätkin, että tällainen menettely aiheuttaa murska-arviot.

Pidin tästäkin kirjasta valtavasti, mutta pysyttelen edelleen uskollisena Ihmeiden kabinetille, jota edelleen pidän itsepäisesti sarjan toistaiseksi parhaana osana. Hämmennystä Tulikiveä lukiessa aiheutti se, että ymmärsin erään nuoren naishahmon olevan tuttu Ihmeiden kabinetista, mutta en muista tätä kabinetin uumenissa asunutta tyttöä ollenkaan. No, se ei ole mikään ihme, olen lukenut ensimmäisen kirjan tosiaan kaksi kolme vuotta sitten, joten yksityiskohdat ovat painuneet unholaan jo kauan sitten. Pitäisi varmaankin lukea kyseinen osa joskus uudelleen, että pääsisi tämän Constance-neidin menneisyyden jäljille paremmin. Tulikivessä hänen vaiheitaan ei nimittäin juuri kerrata, vaikka tehdään selväksi, että hän on aina asunut rakennuksessa, jossa ihmeiden kabinetti oli, ja tulee asumaan vastakin, koska ei muuta maailmaa tunne. Onpa raivostuttavaa, kun ei muista tällaista tärkeää asiaa!

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan jälleen New Yorkin osavaltion.