Kotimainen klassikko x2 eli Rautatie ja Työmiehen vaimo

Juhani Aho
1884
249 s./WSOY

Minna Canth
1885
111 s./WSOY

Projekti Gutenbergistä löytyvien klassikoiden kahlaaminen jatkuu - ja varsin hyvällä menestyksellä vieläpä. Työmatkoilla ja lounastauoilla olen kätevästi saanut tutustuttua näihin kahteen klassikkoon ja täytyy myöntää, että molemmat veivät siinä mielessä jalat alta, että vielä kotonakin olen jatkanut niiden lukemista, vaikka kesken olisi ollut muutakin mielenkiintoista. Voin paljastaa, että minulle on täysin uutta innostua kotimaisesta vanhasta kirjallisuudesta!

Rautatien tunnelmaan oli helppo päästä välittömästi. Paukkuvat pakkaset, rovastin lämpöä hehkuva koti ja kotimatka hevosen vetämässä reessä - vanhaa Suomea kauneimmillaan. Matin ja Liisan rautatiestä johtuvaa ihmetystä ja alati kasvavaa kiinnostusta oli mielenkiintoista seurata vierestä. Tarinan perusteella Aho vaikuttaa tarkkanäköiseltä kirjoittajalta, joka osaa poimia oleellisen ihmisten käyttäytymisestä huumoria unohtamatta. Uusien asioiden puskiessa tuttujen ja turvallisten asioiden ytimeen, siinä on tarpeeksi jännittämistä lukijallekin, saati sitten tarinan ukolle ja akalle.

Minna Canthin kirjasta en tiennyt mitään etukäteen, joten Johannan epäreilu kohtalo tuntuu aika järisyttävältä - ja valitettavasti tänäkin päivänä erittäin ajankohtaiselta. Nuori morsmaikku päätyy onnettomaksi vaimoksi miehelle, joka ryyppää kaikki perheen rahat. Siinä missä Rautatie ihastutti, Työmiehen vaimo puolestaan pisti niin vihaksi. Onko kotimaisen kirjallisuuden saralla kamalampaa miestä kuin Risto? Tai yhtä epäoikeudenmukaisia kanssaihmisiä kuin Johannan naispuoliset tutut? Olen yllättynyt, että oikeastaan tunsin niin syvästi Canthin kirjaa lukiessani, sillä aikaisemmin en ole tuntunut pääsevän näytelmien sisälle vaan ne ovat jääneet aina hieman etäisiksi. Hyvä tarina ilmeisesti auttaa siihenkin pulmaan.

 Molemmilta kirjailijoilta tulen varmasti lukemaan vielä muutakin. Varsinkin Ahon tyyli yllätti. Teksti ei ollutkaan tunkkaista, vanhaa ja tylsää. Ja Canth on juuri niin rohkea ja aikaansa edellä ollut suorasuu kuin olen aina muiden jutuista ymmärtänyt. Vaikuttavaa!

Kuuluvatko kyseiset teokset teidän suosikkeihinne kotimaisen klassikkokirjallisuuden saralla? Minulla molemmat pompsahtivat sinne kertaheitolla, mutta aikaisemmin myös Sinuhe Egyptiläinen on tehnyt suuren vaikutuksen. Aleksis Kivi ja Väinö Linna puolestaan ovat jättäneet kylmäksi.

Mieskirjailijoiden 50 kirjaa
Naiskirjailijoiden 100 kirjaa
Koen 13 kotimaista kirjailijaa
Avioliittojuonia

Anna Liisa




Minna Canth
1895
116 s./WSOY

Lukupiiri-blogissa luettiin tällä kertaa Minna Canthia ja minäkin liityin lukijajoukon jatkoksi. Kirjaksi valikoitui kirjailijan viimeiseksi jäänyt näytelmä Anna Liisa, joka on ensimmäinen lukemani Canthin teos. Tarina oli minulle ennestään tuttu äidinkielentunneilta ja vanhanajan suomielokuvasta. Jokainen tänne eksyvä varmaankin tietää tarinan kulun, mutta kerrattakoon vielä lyhyesti: Anna Liisa on lapsenmurhaan syyllistynyt nuori nainen, joka joutuu kohtaamaan menneisyyden kauhut uudelleen, kun vanha heila Mikko ilmestyy vaatimaan tyttöä omakseen tämän uuden avioliiton kynnyksellä. Mikko ei aio luovuttaa Anna Liisaa helpolla toiselle miehelle, vaan uhkaa paljastaa tämän synkän salaisuuden. 

Keskustelua käydään huomisesta lähtien Lukupiirin omissa tiloissa, joten en heittäydy kovin suurisanaiseksi tällä puolella blogisfääriä. Mainitsenpa nyt kuitenkin, että pidin kirjasta oikein paljon ja uskaltaudun varmasti tulevaisuudessa lukemaan myös esimerkiksi Työmiehenvaimon. Turhat ennakkoluulot melkein olivat lukukokemuksen tiellä, mutta onneksi heittäydyin kokeilunhaluiseksi. En olisi millään uskonut, että suomalainen vanhempi kirjallisuus voisi olla ns. minun juttuni.

Olen lähivuosina lukenut muutamia näytelmiä ja ne ovat olleet oikein helposti lähestyttäviä. Ollenkaan ei jäänyt jäänyt sellaista nihkeää jälkifiilistä. Anna Liisaa aloitellessani olin hieman skeptinen, että voiko tarina edes koskettaa näytelmän muodossa. Näköjään voi, ainakin vähän. Kyllähän nuo nuoren tytön suureksi äityneet ongelmat hieman sydänalaa koettelivat. Ja kovin aidonoloisesti kaikki henkilöhahmot suhtautuivat yllättäviin paljastuksiin Anna Liisan menneisyydestä.

Mutta hei. Puhuttiinko 1800-luvun lopulla oikeasti noin? Vai onko joskus hieman hienon tuntuiset lauseet tarkoitettu nimenomaan teatterinlavalle, jotta näytelmä saa vähän potkua? Eikö "Tuletko syliin istumaan?" kommenttiin ole voitu vastata ihan yksinkertaisen ronskisti, että "En tule, älä jaksa jankuttaa!" eikä joka tilanteessa pitkänomaisesti ja dramaattisesti "Älä sinä mies hulluja puhu, en minä tohdi, en sitten millään, oi voi, oi voi, mitä sinä minulta oikein pyydät!". No joo, tarvitseeko sitä edes sanoa, että esimerkikit ovat taas omasta päästä. Mutta perustuvat kuitenkin tositapahtumiin:D