Putous

Joyce Carol Oates
2004 suom. 2006
566s./Otava
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Nuori mies heittäytyy Niagaran putouksien kylmään syleilyyn ja hänen vastavihitty vaimonsa vaeltaa putouksien äärellä seitsemän päivää odottaen, että hänen miehensä ruumis löytyisi. Paikallinen lakimies kiinnostuu naisesta ja huomaa pian ettei osaa kuvitella elämää ilman häntä. Voisiko juuri leskeksi jäänyt Ariah kiinnostua Dirk Burnabysta?

Minä ja Joyce Carol Oates
Kirjailija on yksi niistä harvoista joiden tuotantoon olen tutustunut useamman kirjan verran - yleensä tulee luettua ihan yksittäisiä kirjoja per kirjailija. Voisikin siis sanoa, että Oates on yksi suosikeistani. Blondi ja Sisareni rakkaani lukeutuvat kirjoihin, jotka ovat todella tehneet vaikutuksen. Myös Kosto oli hieno pieni kirja. Sen sijaan Haudankaivajan tytär ja Putous olivat molemmat pettymyksiä, joita lukiessa ehdin suorastaan tylsistyä moneen otteeseen. Tutkailin juuri kirjailijan suomennettujen teosten listaa ja se ei kovin pitkä ole, vaikka Oates onkin tehnyt hyvin mittavan uran kirjailijana. Suomennettujen nimien perusteella mikään lukemattomista kirjoista ei kiinnosta, joten voikin olla, että Oatesin suhteen tämä oli nyt tässä vähäksi aikaa.

Lukukokemuksesta
Nuoren parin häämatka ja sen yllättävä traaginen loppu vaikuttivat mielenkiintoiselta tarinan aloitukselta, mutta sen jälkeen Ariahin ja Dirkin vaiheet lähtivät kehittymään suuntaan, joka ei vain ollut tarpeeksi mielenkiintoinen minulle. Vastarakastuneen parin alkuvaihekin jo enteili masentavaa loppua ja kieltämättä Ariah oli lopulta niin nihkeä tyyppi, että sympatiapisteitä oli turha odottaa tältä suunnalta. Missään vaiheessa ei tullut fiilistä, että jes, tämä kirja kannatti ehdottomasti lukea. Olin vain kahlannut tarinan kanssa jo niin pitkälle, etten viitsinyt sitä enää keskeyttääkään.

Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates
2008 suom. 2012
727 s./Otava

Joulunaika tuntuu vielä erityisemmältä, kun on onnistunut valitsemaan kirjapinosta juuri oikean kirjan joulun välipäiville. Säästelin koko pitkän syksyn Oatesin uutuutta, jonka sain hankittua kokoelmiini Tea with Anna Karenina -blogin arvonnasta voittamallani lahjakortilla. Odotin lukukokemusta keskimääräistä enemmän, koska tiesin tarinan mukailevan 1990-luvulla Yhdysvalloissa oikeasti tapahtunutta lapsimissin murhaa ja siitä syntyneitä spekulaatioita murhaajasta. Lööppien aikana oli melko pieni tyttö, ja muistan seuranneeni tapausta tarkasti kaikista mahdollisista lehdistä (ja jos penkoisin muistojeni laatikoita vanhemmillani, löytäisin tapauksesta säästämiäni artikkeleita ison pinon).

Sisareni, rakkaani on romaani, joka syntyy nuorena kuolleen luistelijalupauksen veljen kynästä tämän läpikäydessä kipeitä lapsuusmuistojaan. Skylerin kasvunvuodet olivat täynnä ahdistusta, pelkoa, yksinäisyyttä, epävarmuutta ja lääketokkurassa vietettyjä hetkiä. Muistoihin on vaikea palata parikymppisenä miehenalkuna, kun siskon kuolemasta on kulunut jo vuosikymmen. Skyler oli alunperin mamin pikkumies, perheen esikoinen, jonka odotettiin tuovan menestyksen iloa ja ylpeyttä vanhemmilleen. Kun Skyler loukkaantui vakavasti jääden iäksi rammaksi, pettyneiden vanhempien piti kohdistaa kaikki toivo pikkuiseen kömpelöön pikkusiskoon Edna Louiseen. Kaikkien yllätykseksi herkästä tytöstä kuoriutui jäällä huippulahjakas taitoluistelija ja vihdoin mamikin oppi rakastamaan kummallista tytärtään. Menestystä lähdettiin tavoittelemaan tosissaan ja niin Edna Louisen elämä muuttui täysin, uutta etunimeä myöten. Pikku-Bliss oli kaunis kuin nukke, ihmisten rajattomasti ihailema tyttö, mutta amerikkalaisen unelmaperheen kotitalon seinien sisäpuolella tapahtui paljon asioita, joista muilla ei ollut tietoakaan. Lopulta kaikki päättyi siihen, kun Bliss löydettiin kuolleena kotitalonsa pannuhuoneesta. 


Oatesin romaani on minulle kaikkea sitä, mitä toivon hienon romaanin olevan. Tarina ja sen tapahtumat ovat monitulkintaisia, mitään ei ole pureskeltu lukijan puolesta valmiiksi. Tunnelma on latautunut ja enteilee pahoja asioita tapahtuvaksi. Lukiessa on ahdistunut olo, kaikki on niin surullista, mutta silti toivoakin on. Pidin kirjasta valtavasti, varmasti osasyynä on tarinan taustalla olevat oikeat tapahtumat. Lukukokemukseeni kuului vahvasti spekuloiminen siitä, kuinka samankaltaiset kotiolot pienellä JonBennetillä aikoinaan oli, ja kuka hänet murhasi. Kirjailijan pitkät lauseet ja tajunnanvirtamainen kerrontatapa, jonka puitteissa varsinaisesta alkuperäisestä asiasta eksytään usein kauaskin, ovat tulleet tutuiksi jo aikaisemmista romaaneista. Aluksi Oatesin tyyliin kestää hetki tottua, mutta lopulta tarina aina vie mukanaan niin, ettei 700 sivua tunnu missään.

Joyce Carol Oates on kovaa vauhtia kipuamassa yhdeksi suosikeistani. Vuoden top-10 listalle Sisareni, rakkaani ei pääse, mutta paljastettakoon jo nyt, että Oatesin eräs toinen kirja on päässyt listalle. Ja tämäkin romaani olisi ollut sijalla 11. Osallistuin kirjalla So American -haasteeseen ja valloitin New Jerseyn.

Blondi

Joyce Carol Oates
2000 suom. 2001
943 s./Otava

Tämän tiiliskiven selättäminen vaatikin sitten jo muutaman viikon. Hienon kirjan lukeminen on toki sanoinkuvailemattoman palkitsevaa, mutta ehtiihän siinä myös samalla hieman väsähtää. Kirjan nimi viittaa Norma Jeane Bakeriin, jonka suuri yleisö tuntee nimellä Marilyn Monroe. Kertomuksessa sekoittuu fakta ja fiktio, ja kirjailija muistuttaakin heti alkuun, ettei faktatietoa kannata etsiä ensisijaisesti tästä kirjasta. Tarina alkaa Norma Jeanen lapsuudesta, kun eli yhdessä skitsofreniaa sairastavan äitinsä kanssa ja päättyy, kun kuolema kolkuttelee tähden ovella. Näihin 36 vuoteen mahtuukin koko elämän kirjo: on suurta onnea, rakkautta, työniloa ja uskomatonta menestystä, mutta myös surua, ahdistusta ja ylitsepääsemättömiä itsetunto-ongelmia.

*Parasta lukukokemuksessa oli se, että lähes 1000 sivun jälkeenkin Marilyn Monroe on ihan yhtä suuri mysteeri kuin aikaisemminkin. Tämä kaltoinkohdeltu supertähti on yksinkertaisesti sellainen, ettei hänestä haluakaan tietää koko totuutta.

*Pirullista lukukokemuksessa oli se, tarinan edetessä ei tiedä, mikä on tositapahtumiin perustuvaa tietoa, ja mikä kirjailijan keksintöä. Tämä on ensikosketukseni Marilyniin, joten faktatietoa on tosiaan lähdettävä pian metsästämään jostain toisesta kirjasta, jotta kaikki mieltä kaihertamaan jääneet kysymykset saavat vastauksen.

*Surullista tarinassa oli se, että tämä maailmankuulu näyttelijätär on tuntunut olevan kovin yksinäinen koko elämänsä ajan. Tuntui pahalta lukea, miten lääkkeet ja alkoholi on pikkuhiljaa luikerrellut isoksi osaksi hänen elämäänsä, vaikka hän on alunperin ollut elämäniloinen ja raittiiseen elämään uskova tyttö.

*Mielenkiintoista kirjassa oli se, että se tarjosi paljon tietoa, jota ei ehkä yleensä mainosteta Marilyn-artikkeleissa. Jos kirjaa on uskominen, Marilyn on esimerkiksi saanut elokuvistaan vain 100 000 dollarin palkkioita Elizabeth Taylorin tahkotessa miljoonia omista rooleistaan. Hollywood on viilannut naiivia näyttelijätärtä linssiin todella pahasti.

*Inhottavaa tarinassa oli se, miten huonosti miehet kohtelivat Marilynia. Kennedy on kirjan mukaan ollut yksi pahimmista sioista. Ei ihme, että näyttelijättärellä on ollut itsetunto-ongelmia ja hän on kokenut olevansa halpa huora, joka ei kelpaa kenellekään omana itsenään. Usein sitä pysähtyi vain toivomaan, että hänellä olisi ollut ympärillään enemmän hyväntahtoisia ihmisiä.

*Ihastuttavaa oli huomata, miten lahjakas näyttelijä Marilyn on ilmisesti ollut. Ja valovoimainen, herttainen, vaatimaton ja ystävällinen. En ole juuri hänen elokuviaan nähnyt, joten siinä riittääkin puuhaa vähäksi aikaa. Oli mielenkiintoista päästä piipahtamaan muutaman elokuvan kuvauksissa tarinan edetessä, uskoisin niiden olevan ainakin osaksi tositapahtumiin perustuvia.

Kirjan loputtua mietityttämään jäi, oliko Marilyn oikeasti niin sekaisin loppuelämänsä aikana kuin mitä kirjasta käy ilmi. Ja jos oli, oliko hän mahdollisesti itsekin sairastumassa skitsofreniaan tms. vai myllersivätkö lääkkeet ja alkoholi hänen päässään. Pakostikin jäin pohtimaan, kuinka onnellinen Marilyn loppupeleissä oikeastaan on ollut. Ja oliko totta, että hän toivoi läheisten ihmisten kutsuvan häntä nimellä Norma Jeane. Jos lähipiiri tosiaan kutsui häntä ristimänimellä, niin kutsuukohan esim. Gwyneth Paltrow Madonnaa tämän oikealla nimellä vai kutsuuko hän tätä Madonnaksi? Niin, kuten näette, kirja herätti isoja ja pieniä kysymyksiä.

Hieno kirja, jota voin todella lämpimästi suositella jokaiselle, joka suinkin on kiinnostunut Marilynin elämänkaaresta. Itse aion mitä pikimmiten suunnata kirjastoon hakemaan muutaman kuvapainotteisen Monroe-teoksen.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan sillä Kalifornian.

Kosto - rakkaustarina

Joyce Carol Oates
2003 suom. 2010
157 s./Otava

Hieno pieni kirja. Yksikään lause ei tuntunut turhalta, yhtäkään lausetta en olisi kaivannut lisää. Kaikki lähivuosina lukemani pienoisromaanit ovat olleet onnistuneen intensiivisiä. Niin myös tämäkin. (Monilla kirjailijoilla olisi kyllä paljon opittavaa näistä lyhyemmistä kirjoista: aina ei tarvitse venyttää sitä tarinaa turhan pitkäksi. Niin.) Mutta lukukokemus oli siis hyvä, vaikka on ehkä vähän härskiä sanoa niin, kun tarina kuitenkin muodostuu joukkoraiskauksen uhrin selviytymisen ympärille. Eihän se mukavaa luettavaa ole, minua etoi suurimman osan ajasta. Ja vahva kostontunne jatkoi kasvamistaan, mitä pidemmälle tarinassa pääsin. Hammasta purren etenin sivu toisensa jälkeen, pelkäsin tosissani ettei uhri saa "hyvitystä" kokemastaan.

Kirjassa kolmekymppinen naapuruston miesten mieleen oleva Teena oikaisee pimeän puiston halki 12-vuotias tytär seuranaan. Seuraan lyöttäytyy miesporukka, joka joukkoraiskaa ja hakkaa Teenan henkihieveriin. Seuraa oikeuskäsittely, jossa uhri ei välttämättä olekaan uhri (No sehän oli pukeutunut sellaisiin huorankuteisiin, se oikein kerjäsi sitä!) ja epäillyt ovatkin vain olleet väärään aikaan väärässä paikassa (Siis se oli kyllä ihan halukas seksiin meijän kanssa, se oli vielä ihan hyvässä kunnossa kun me lähdettiin sieltä vajasta. Ehkä ne oli sitten jotain muita tyyppejä, jotka tuli sinne vajaan meijän jälkeen ja hakkas sen?)

Pistää siis hieman hiljaiseksi itse aihe ja oikeussalitapahtumat. Toivoisin, ettei asiat oikeassa elämässä etenisi tuota rataa: kunhan hankit maan parhaan puolustusasianajajan, pääset mistä tahansa pinteestä. Mutta ilmeisesti tätä silti tapahtuu Jenkeissä useinkin, oli syyte mikä tahansa. Tuskin tätä kirjaa muuten olisi kirjoitettu?

P.S. Monissa muissa kirjablogeissa kirjaa on käsitelty äskettäin, joten jätin oman arvioin lyhykäiseksi. Tuntui, että olisi tullut vain turhaa toistoa. Täytyy pistääkin korvantaakse muistutus siitä, ettei kannata lukea muiden arvioita kirjasta, jonka aikoo itse lukea lähiviikkoina. Muiden arviot jäävät kummittelemaan omaan päähän ja oma mielipide tuntuu hukkuvan.