Bolsoin perhonen

Daphne Kalotay
2010 suom. 2011
412 s./WSOY

Nina Revskaja, Bolsoin perhoseksikin kutsuttu kuuluisa ballerina päättää hankkiutua eroon kaikista kallisarvoisista koruistaan, joiden henkinen painolasti on muuttunut jo liian painavaksi kantaa. Tämän viehättävän tarinan myötä lukija pääsee kurkistamaan Stalinin hallinnon aikaisiin taiteilijapiireihin Neuvostoliitossa. Nina Revskajan tuolloinen elämä on täynnä tanssia, menestystä ja rakkautta. Elämä epäilyksen ilmapiirissä tarkoittaa kuitenkin sitä, ettei kehenkään voi luottaa täydellisesti.

Nautiskelin oikein mielelläni tästä elegantista tarinasta. Baletti-maailma jaksaa kiehtoa minua aina vain, vaikka sisälsihän kirja paljon muutakin kuin balettitanssijan arjen kuvausta. Revskajan nuoruuden aikaiset henkilöhahmot olivat juuri oikealla tavalla "historiallisia" eli usein huomasin pitäväni lukemaani totena, vaikka kyseessä ei tosiaan ole mikään muistelmateos. Myös silloiseen Neuvostoliittoon liittyvät asiat rupesivat kiinnostamaan ihan uudella tavalla. Maan historia avautui minulle enemmän ja näkökulma 1940-1950-luvun tapahtumiin oli hieman helpommin lähestyttävä kuin esimerkiksi Liksomin Hytti nro 6 -kirjassa.

Jouduin hetken jos toisenkin pohtimaan, miksi tarina kosketti minua, vaikka henkilöhahmot eivät niinkään tulleet rakkaiksi. Tajusin, että kirjassa on tietty asetelma, joka vetoaa minuun lukijana vuodesta toiseen: vuosikymmeniä sitten on sattunut petos, jota ei pelkät pahoittelut enää korjaa. Asianosaiset ovat kuolleet kauan sitten, eikä kohta ole enää ketää, joka muistaisi tai välittäisi heidän elämäntarinastaan. Ja se jos joku pistää aina kyynelkanavat virtaamaan!

Mutta vaikka lukukokemus olikin erittäin mieluinen, oli kirjassa muutama niin ärsyttävä asia, että en voi antaa niitä kirjailijalle anteeksi. Nyt seuraakin avautumista muutaman juonipaljastuksen kera: Tarinaan on valitettavasti onnistuttu sisällyttämään nykypäivän rakkaustarina, joka olisi minusta voitu jättää kokonaan pois. Ninan tarinan lisäksi kirjassa ei olisi tarvinnut olla D:n ja G:n siirappista ja ennalta-arvattavaa tarinaa. Tai no, voin suostua kompromissiin: kirjailija olisi voinut vähentää edes D:n ex-miehen ja G:n kuolleen puolison muistelua kolmeneljäsosan verran. D:n ja G:n elämää puolisoidensa kera muisteltiin kappale toisensa perään, ja loppupeleissä ihan samoja asioita toistettiin. Kirja olisi siis voinut olla 50 sivua lyhyempi. Ja nyt kun pääsin vauhtiin, niin en myöskään pitänyt tavasta, jolla tulevia paljastuksia haudottiin. Vihjailtiin koko ajan tyyliin "Nina muisteli sitä kamalaa päivää jolloin... Mutta ei, ei hän voinut antaa muistojen tulla, ei vielä kun se koskisi liikaa..." Muutama kerta tuolla tyylillä menee, mutta liika on oikeasti liikaa. Ainahan tämä salaisuuksien panttaaminen ei minua suinkaan haittaa, mutta tällä kertaa tyyli millä se toteutettiin oli jotenkin raivostuttava eikä kutkuttava.  

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteen alakatogoriaan Itä-Eurooppa ja valloitan sillä Venäjän. Kirjallisen maailmanvalloituksen suhteen olen kuitenkin tehnyt sen periaatepäätöksen, että kirjailijan pitää aina olla kotoisin valloitettavasta maasta (jos vain suinkin mahdollista), ja tämähän on yhdysvaltalaisen kirjailijan tekele, joten Venäjä jää vielä odottamaan valloittajaansa.

Piruettiystävyys

Kirsti Kuronen
2010
196 s./Karisto


14-vuotiaan Ellin elämä on yhtä kamppailua suorituspaineiden kanssa. Koulussa pitäisi olla kympin oppilas, balettiharrastuksessa pitäisi menestyä ja muutamasta kilostakin pitäisi hankkiutua eroon. Kavereiden kanssa ei oikein voi olla oma itsensä ja kotonakin äiti kehottaa aina vain parempiin ja parempiin suorituksiin. Ilman Dorista Elli ei jaksaisi kaikkea, vaikka välillä onkin raskasta seurata kauniin ja itsevarman Doriksen menestymistä.

Piruettiystävyys on aiheeltaan mielenkiintoinen ja koskettavakin nuortenkirja. Omista teinivuosista on aikaa kymmenisen vuotta, mutta lukiessa yläastevuodet tulivat kummasti lähemmäksi. Kyllähän tuo teiniaika tuppaa olemaan sellaista omituista aikaa: peilikuva on vääristynyt ja jostain syystä sitä yrittää olla kaikkea sitä mitä ei ole, sen sijaan että olisi vain rennosti se kuka on. Kuronen onnistuu hyvin kuvaamaan teini-iän henkeä ja niitä ajatuksia mitä vääristynyt omakuva herättää.

Kirja taitaa olla sellainen, jonka jokainen tyttö voisi lukea yläasteiässä. Nuoren tytön ajatusmaailmasta on kirjoitettu niin yleismaailmallisesti, että samaistuminen on helppoa vaikkei jakaisikaan Ellin intohimoa balettiin. En sitten tiedä miten tällainen hieman alleviivaava tarina toimisi niillä perfektionismiin taipuvilla tytöillä. Toisiko se lohtua, laittaisiko se ajattelemaan oman elämän koukeroita ja ehkä höllentämään tahtia? Tarinaa täytyy myös kehua siinä esiintyvän melko hurjan juonenkäänteen takia, jonka tyyliseen en ole ennen törmännyt nuortenkirjaillisuuden puolella. Varmaan juuri tämä hieno ekstra saa minut muistamaan kyseisen kirjan hieman pidempään.

Kurosen käyttämästä teinikielestä en vakuuttunut sataprosenttisesti. Yleensähän juuri tuo teinikieli taitaakin olla se missä vanhemman kirjailijan on vaikeinta onnistua. Minä en tosin tiedä miten tämänpäivän teinit keskustelevat toisilleen, mitkä ovat niitä pinnalla olevia hokemia ja mitkä ovat menneisyyttä. Toisaalta teinikieli elää koko ajan, joten kirjaan painettu versio taitaa aina olla osaksi vanhentunutta. Ja onko sillä sitten loppujen lopuksi edes niin väliä... Täytyy varmaan tänään jäädä Prisman pääoville hengaamaan hetkeksi ja kuuntelemaan mitä sulosanoja teinit toisilleen iskevät perjantai-illan kunniaksi;D


Topelius-palkinto kirjasta vuonna 2011: "Korkeatasoinen nuortenkirja, jossa teksti on mutkatonta ja nuorisokuvaus luontevaa."

Annen balettihaave




Jean Estoril
suom. 1991
193 s./Tammi

Paluu Rivertoniin -kirjan jälkeen olin hieman hukassa kirjallisuuden kanssa. Mikään kirja ei tuntunut tarpeeksi hyvältä verrattuna edelliseen lukukokemukseen. Olin kaksi-kolme kuukautta sitten lainannut kirjastosta Anne-sarjan ensimmäisen osan ja niinpä päädyin lukemaan tämän lapsuudessa hyväksi todetun kirjan vihdoin uudelleen.

Aika oli tietenkin ajanut teoksen ohi vaikka ihan hyvin viihdyinkin baletin maailmassa. En tiedä onko lastenkirjallisuudessa yleensäkin tapana, että henkilöt ovat kovin yksinkertaistettuja, mutta uskon ettei sen tarvitsisi välttämättä olla niin. Tässä kirjassa henkilöt kuitenkin valitettavasti ovat aika lailla yhden asian orjia. Anne itse on niin vaikuttunut baletista, ettei muille ajatuksille oikein jää tilaa. Hänen ensimmäinen uusi ystävänsä uudessa koulussa puolestaan harrastaa balettia vaikka on oikeasti kiinnostunut maanviljelystä. Dialogit on ratkaistu niin, että kun tytöt puhuvat jostain muusta, se kuitataan pelkästään muutamalla sanalla tyyliin "...ja tytöt rupattelivat pitkälle yöhön kaikenlaisia tyttöjen juttuja". Ainoat keskustelunaiheet joista lukijalle kerrotaan ovat juuri nuo kaksi edellä mainittua asiaa: baletti ja maanviljely. Hassua.

Anne-sarja oli tosiaan yksi lemppareistani 1990-luvun alkupuolella. En itse ollut tippaakaan kiinnostunut baletista, mutta jostain syystä sarja jaksoi kiehtoa. Kirjan kansikuvat olivat myös aikoinaan todella kauniit. Monta vuotta lainauksessa olleet kirjat ovat tätä nykyä jo aika kärsineen oloisia. Keravalla kirjat on siirretty aika päiviä sitten varastoon, joten lainauksia ei enää tehdä kovin runsaasti jos ollenkaan. Tämän päivän lapset siis tuskin Annea tuntevat. Anne muuten muistuttaa jollain tapaa Montgomeryn luomaa Emiliaa, josta myös pidin paljon vaikka en ollutkaan samanlainen runotyttö. Annessa ja Emiliassa on jotain samanlaista viileyttä, itsepintaisuutta ja intohimoa rakastamalleen asialle. Ulkonäöltäänkin tytöt ovat kuin siskokset.

Olen aikanaan lukenut koko Anne-sarjan eli kaikki 5 kirjaa. Kuitenkin kaikki tapahtumat jotka selvästi muistin tapahtuivat kaikki tässä ensimmäisessä kirjassa. Kaikista tapahtumista parhaiten muistin sen, miten Lontoon iltapäiväsumu on niin paha, että Anne eksyy kotimatkalla. Kai nuo pelottavimmat asiat ovat aina niitä jotka jäävät mieleen parhaiten. Joka tapauksessa tästä jäi sellainen hassu kutina, että voisi lukea lähiaikoina sarjan muutkin kirjat. Syynä siihen on varmaankin sarjan koko. Neiti Etsiviä, Viisikkoja, Nummelan ponitallia jne en jaksaisi kaikkia lukea, mutta tämä sarja olisi hetkessä kahlattu läpi.

---

Näissä merkeissä alkaa siis lastenkirjallisuuden viikko tässä blogissa. Jos tiedät jonkun lastenkirjallisuuden helmen, joka pitäisi ehdottomasti lukea, vinkkaa siitä minulle. Yksi reissu on jo tehty kirjastoon, mutta saas nähdä kuinka pitkälle sillä kertaa haalimani kirjat riittävät. Pääpaino on kuvakirjoilla eli pienten lasten kirjoilla, mutta ehdin varmasti lukemaan myös muutaman lasten romaanin.