Poikani Kevin

Lionel Shriver
2003 suom. 2006
544 s./Avain

Tässä varmasti kirja, joka ei juuri esittelyitä kaipaa. Ainakin kirjablogeissa on pukannut arvostelua toisensa perään, ja elokuvan ilmestyminen valkokankaalle on sekin innostanut ihmisiä tarttumaan Shriverin kehuttuun teokseen.

Olen myös ehkä himpun verran katkera, koska olin ollut todella tarkka siitä, että en lue mitään arvosteluja - korkeintaan loppukommentit, jotta tiedän, mitä mieltä kukakin lukija on loppujen lopuksi ollut - ja silti tiesin ihan liikaa lukemista aloitellessani. Ensinnäkin houkuttelin tyttökaverini lukemaan kirjan samaan aikaan kanssani. Hän ei ollut aluksi varma, oliko hän jo lukenut kirjan (oli), ja kyseli, että onko se kirja se missä on se kamala poika, joka tekee SEN KAMALAN TEON. Lyhyt keskutelumme poiki siis minulle tiedon siitä, mikä on Kevini pääteko kirjassa. Buu! Ja pokkariversion takakansitekstinkin jätin lukematta, mutta valitettavasti päätin lukea, millainen sitaatti Suomen Kuvalehdeltä on takakanteen päässyt: "Teos on vetävä alusta loppuun asti, koska kirjoittaja säästelee koko totuuden viimeisille sivuille." Kiitos tästä, tiesin heti lukemisen aloitettuani mikä se yllätys on.

No, vastoinkäymisistä huolimatta lukukokemus oli oikein hyvä, yhtään ei tarvinnut pettyä tähän laajalti hehkutettuun kirjaan. Se oli juuri niin mieleenpainuva, järisyttävä, inhottava, ajatuksia herättävä, ahdistava ja vetävästi kirjoitettu. Lionel Shriveriltä kannattaa ehdottomasti lukea jotain muutakin tulevaisuudessa! Aihe oli totta kai tällä kertaa todella mielenkiintoinen, mutta pidin myös kirjailijan jaarittelevasta kirjoitustyylistä. Siis siitä, että aloitetaan yhdestä aiheesta, eksytään kiinnostaville sivupoluille monen sivun ajaksi, ja palataan takaisin alkuperäiseen aiheeseen, joka sekin on ollut jo alunperin mielenkiintoinen.

Poikani Kevin -kirjasta voi sanoa, että vähemmänkin kirjallisuutta kuluttavan kannattaa siihen tarttua, sillä pokkariversion yli 500 sivua meni hujauksessa, ja lapsen pahuus nyt vain on yksinkertaisesti herkullinen aihe. Romaani voitti vuonna 2005 Orange-palkinnon, se kertokoot jo jotain kirjan laadusta.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen (New York) ja Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Katkeamispiste

Simon Lelic
2010 suom. 2011
296 s./Like

Tämänkertainen kirja saattaa hyvinkin olla viimeinen kirja, jonka luen yhdessä ystäväni Terhin kanssa. Hänellä on pian tuhiseva nyytti kainalossa ja lukemisaika varmasti enemmän tai vähemmän kortilla. Sen verran innoissani olen kuitenkin ollut tästä yhdessä lukemisesta, että toivon sen jatkuvan pienimuotoisesti edes. Onhan aina olemassa todella lyhyitä kirjoja...

Olin toki aikaisemmin törmännyt Katkeamispisteeseen työpaikkani kaunohyllyssä ja lukenut ehkä takakannenkin jossain vaiheessa. Jostain syystä olin kuitenkin vakuuttunut siitä etten tulisi kirjaa lukemaan koskaan. Olikin hauskaa, että Terhi ehdotti tätä kirjaa luettavaksi. Harvoin kukaan pääsee sanelemaan minulle, mitä voisin lukea. Työkaverini eivät ole yhtä intohimoisia lukijoita kuin minä, joten saan harvoin kirjavinkkejä heiltä. Kirjablogeista saan toki vinkkiä vinkin perään, mutta ne eivät jää samalla tavalla mieleen kuin arkikeskustelussa käyty kirjan hypetys. Ilman Terhiä olisi kuitenkin hyvä kirja jäänyt lukematta, joten taidanpa painostaa häntä valitsemaan seuraavankin kirjamme;)

Kirjassa tutustutaan komisario Lucia Mayhyn, joka on saanut melko epämiellyttävän jutun tutkiakseen. Pohjois-Lontoon arvostetussa koulussa on sattunut koulusurmatapaus, joka on vaatinut neljä uhria. Eräänä aamuna aamunavaus saa yllättävän käänteen, kun historian opettaja Samuel Szajkowski marssii oppilaita ja opettajia täynnä olevaan liikuntasaliin ja avaa tulen. Lopuksi opettaja ampuu itsensäkin. Ampujan motiivin voi selvittää vain haastattelemalla henkiin jääneitä oppilaita ja opettajia, ja pikkuhiljaa kouluelämän taustalta alkaakin löytyä vakavaa kiusaamiskulttuuria, joka saa kukoistaa välinpitämättömien johtavissa asemissa olevien ihmisten tähden.

Lukukokemus oli rankka. Lukiessa olin jatkuvasti vihainen jollekulle. Yksi ei hoitanut velvollisuuksiaan, yksi ei jaksanut ottaa kantaa asioihin vaan mielummin sulki silmänsä, yksi ei viitsinyt asettua poikkiteloin esimiestensä mielipiteiden edessä, yksi ei jaksanut kasvattaa lastaan kunnolla... Tarina aiheuttaa pahan mielen, mutta on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Yritin etsiä pääsyyllistä tapahtumiin, jotakuta johon kohdistaa kaiken raivon, jonka kirjan lukeminen herätti, mutta asiat eivät tällä(kään) kerralla olleet niin mustavalkoisia. Mietinpähän vain, kuinka paljon suurelta yleisöltä yleensä salataan taustoja, kun kamalia asioita (kuten koulusurmat) tapahtuu. Kuinka usein esimerkiksi lehdistä kaiken tietonsa saavat ihmiset vihaavat ns. väärää puuta. Entä jos joskus alkuperäinen syyllinen onkin joku ihan muu, joku jopa arvossa pidetty? Tietenkin on olemassa myös suuri liuta oikeasti sairaita ihmisiä, jotka päätyvät tekemään hirmutekoja, mutta en yhtään ihmettele etteikö myös tämän kirjan tarina olisi totta joissain tilanteissa.

Olisi myös kiinnostavaa tietää miten kiusaajat (niin työpaikalla kuin kouluissakin) reagoisivat tämän kirjan tarinaan. Tunnistaisivatko he itsensä, muuttaisivatko tapojaan? Vai lukeeko edes kukaan kiusaaja kaunokirjoja kiusaamisesta?

Osallistun Katkeamispisteellä TB:n alakategorian Modern Thrillers valloitukseen.