Bridget Jones's diary

Helen Fielding
1996
310 s./Picador
Bridget Jonesin päiväkirjaa lukiessani kohtasin muutamia melko suuriakin ongelmia. Olosuhteet huomioonottaen lukukokemus pysyi kuitenkin mukiinmenevänä. Suurista ilotulituksista ei voi kuitenkaan puhua. Eikä Mark Darcy onnistunut tekemään vaikutusta.

Ensinnäkin lukumaraton, jonka suoritin kuun alkupuolella, jätti jälkeensä lukuhaluttomuutta. Kirjoihin ei vain ole tullut tartuttua kovinkaan innokkaasti maratonin jälkeen. Olen huomannut haikailevani jatkuvasti jonkun muun tekemisen pariin, jos olenkin jossain vaiheessa malttanut istahtaa lukemaan. Legendaariset naiset -lukuteema kuulosti vielä huhtikuussa todella mielenkiintoiselta - teoriassa - mutta sen suorittaminen on tuntunut jopa naurettavuuksiin asti raskaalta alkaen Peppi Pitkätossusta ja päätyen Kleopatran kautta Bridget Jonesiin.

Itse Bridget Jonesiin liittyvä ongelma on se, että satuin juuri ennen lukuteeman alkamista katsomaan elokuvaversioista kakkososan. Tarinahan on tietenkin eri kuin kirjassa, mutta ensimmäinenkin osa on tullut katsottua vuosien aikana jo ainakin kolme kertaa ja nyt katsomani elokuva tietenkin herätti muistikuvia myös ensimmäisestä osasta. Näin ollen elokuvaversio (loistavine) näyttelijöineen oli vain ihan liian lähellä, jotta olisin päässyt siihen kirjaversion ansaitsemaan henkiseen tilaan, jossa olen valmis hyväksymään kirjaversion ilman, että vertaan sitä jatkuvasti elokuvalliseen sisareensa. Nyt kirjaversio tuntui auttamattoman tylsältä ja sen pelasti vain mielikuvat Hugh Grantista ja Colin Firthistä Danielina ja Markina.

Suurimmaksi ongelmaksi taisi kuitenkin muodostua se, että olen toukokuun aikana ahminut Sinkkuelämää -tv-sarjaa tuotantokausi toisensa perään. Ja nythän on niin, että alati muuttuva New York, joka pyörittää suosikkinaisiani niin, että välillä ihan hirvittää, puhuttelee niin paljon enemmän kuin homssuinen ja sympaattinen Bridget. Ikäännyin tänään taas vuodella ja Sinkkuelämää jos mikä saa uskomaan, että tulevatkin lisävuodet ovat vain positiivinen asia: minäkin voin olla kolmekymppisenä niin paljon enemmän kuin parikymppisenä;) Tosin vielä pysyttiin vuosissa parinkympin puolella, mutta tulevina vuosina jos kolmenkympin kriisi uhkaa, pitää muistaa kaivaa Sinkkuelämää taas esille.

Joka tapauksessa, vastoinkäymisiä siis oli enemmän kuin tarpeeksi, mutta kunhan totuin esimerkiksi englanninkielisen päiväkirjan lukuisiin outoihin ilmaisuihin, vuoden tapahtumat olivat melko viihdyttävääkin luettavaa. En enää muista oliko Bridget Jones suurikin ilmiö pelkkänä kirjana, mutta omaan makuuni kirjan huumori iski vain silloin kun muistin kohtauksen elokuvasta. Valkokankaalle kaikki on onnistuttu siirtämään jotenkin niin oivaltavasti ettei kirjaversio sitten oikein enää tehnyt vaikutusta. (Eikä muuten tehnyt aikoinaan Sinkkuelämää -kirjaversiokaan.)

P.S. Jotta kuukauden lukuteema saatiin jatkumaan yhtä väkinäisissä tunnelmissa loppuun saakka, tartuin tietenkin seuraavaksi Kuningatar, keisarinna, jalkavaimo -nimiseen kirjaan, jonka oli tarkoitus tarjoilla lyhyesti ja ytimekkäästi 50 kiinnostavan naisen elämän. Ja tietenkin kirja on pakahduttavan pitkäveteinen! Päätinkin eilen illalla, että elämä taitaa sittenkin olla liian lyhyt hukattavaksi tuohon teokseen, joten nyt pitäisi vielä pikapikaa lukaista joku toinen teemaan sopiva kirja... Haluaisin todeta, että odotan jo innolla seuraavan kuun teemaa, mutta itse asiassa pelkään tuleeko siitäkin samanlaista taistelua kuin toukokuussa...

Naiskirjailijoiden 100 kirjaa

Room




Emma Donoghue
2010
321 s./Picador

Viisivuotias Jack on viettänyt koko elämänsä suljettuna pieneen huoneeseen yhdessä äitinsä kanssa. Hänelle koko maailma on yhtä kuin tuo huone ja tavarat siellä, jotka ovat pojan hyviä ystäviä. Jackin elämä muuttuu, kun hänen äitinsä alkaa valmistella epätoivoista pakoa vankilastaan. Poika on saatettava nopeasti kartalle siitä, mitä huoneen ulkopuolella on ja millainen maailma heitä siellä odottaa.

Luin sitten minäkin viimein tämän alkuvuodesta paljon huomiota herättäneen kirjan. Pidin kirjasta aikalailla, mutta minulla on paljon tilitettävää tarinan loppuosasta, joten juonipaljastuksilta ei voi välttyä. Ne, joille kirja ei ole vielä tuttu, ei ehkä kannata lukea ajatuksenjuoksuani tämän pidemmälle.

Kun sanoin, että pidin kirjasta, viittaan sillä nimenomaan tarinan alkupäähän. Kirjan ahdistavasta aiheesta huolimatta huomasin lukevani suurella mielenkiinnolla äidin ja Jackin elämästä yhdessä piskuisessa huoneessa. Miten äidin onnistui pitämään arkirutiineista kiinni niin, ettei kaksikko päätynyt viettämään jokaista hetkeä tv:n ääressä, miten äiti piti poikansa mahdollisimman hyvässä kunnossa, vaikka liikkumatilaa ei juuri ollut ja miten hän sai heidän elämänsä ylipäätään mahdollisimman aktiiviseksi lauluin, kirjoin, tarinoin ja leikein. Kirjailija on tehnyt hyvää työtä kehitellessään elämänkulun huoneessa, lukijana minun oli helppo uskoa, että juuri tuollaista elämä pienen lapsen kanssa saattaisi parhaimmassa tapauksessa olla, jos olisi pakotettu elämään vankina. Ja entä se pako - en ole jännityskirjoja lukiessanikaan jännittänyt niin paljon kuin nyt!

Jackin ja hänen äitinsä ensimmäiset päivät huoneen ulkopuolella eivät nekään tuntuneet kovin epäuskottavilta. Kohtaamiset läheisten kanssa, lehdistön pakoilu, yhdessä huoneessa koko elämänsä viettäneen lapsen suojelu bakteereilta ja uusien asioiden hämmästely olivat kaikki otettu huomioon tarinan kulussa. Mutta kun Jack asettuu muutamaksi viikoksi isoäitinsä luokse asumaan, jotta äiti voidaan hoitaa kuntoon, ei henkilöhahmoissa ole päätä eikä häntää. Uskomattoman typerää sakkia, jonka toiminnalle puhisin kirjan loppuvaiheessa yhteen jos toiseenkin kertaan. Ymmärrän sen, että ehkä isoäidistä, isoisäpuolesta, enosta ja tämän vaimosta yksi olisi käyttäytynyt välillä hieman epäasiallisesti, mutta että melkein kaikki melkein koko ajan. Ei voi ymmärtää!

Kirjan loppupuoli on mielestäni täynnä tilanteita, joissa aikuiset ihmiset johdattavat Jackin tilanteisiin, joihin vain idiootti voi sellaisen pojan johdattaa, joka ei tiedä maailmasta juuri mitään. Eno vaimoineen lupaa viedä pojan Luonnontieteelliseen museoon, mutta joutuvatkin matkalla piipahtamaan varmasti kaupungin isoimmassa ostoskeskuksessa, joka aiheuttaa ahdistusta ja pelkotiloja pienessä pojassa. Sitten aikuiset vain tuhahtelevat turhautuneina, että etkös tiedä, että tavaroista pitää maksaa, kun ne ovat kaupassa. Ei niitä niin vain saa mukaan ottaa. Isoäiti vie pojan ensimmäistä kertaa leikkipuistoon ja toteaa vain, että menepäs siitä nyt tutustumaan noihin lapsiin ja käy vähän keinumassa. Öö, poika ei ole koskaan nähnyt muita ikäisiään lapsia. Ja miten keinutaan? Ja isoäiti se vain toteaa, että ei hän enää jaksa leikkiä, että hän istuu tässä penkillä ja katsoo, niin että menepäs siitä jo! Kun Jack viettää ensimmäistä yötään mummolassa, isoäiti on petaamassa pojalle sänkyä alakertaan, jotta he voivat miehensä kanssa nukkua rauhassa yläkerrassa. Ja kun Jack ei siihen suostu, isoäiti suostuu viimein ottamaan pojan samaan huoneeseen nukkumaan, mutta ei suostu jäämään nukuttamaan pelokasta poikaa vaan toteaa, että pitää päästä katsomaan tv:tä! Ja siis minulla risteilee näitä esimerkkejä päässä kymmenittäin.

Edellisessä kappaleessa nilitin lähinnä tilanteista, joihin Jack joutuu, mutta vielä on käsittelemättä ne lukuisat typerät keskustelut, joissa henkilöhahmojen täysin olematon tilannetaju pääsee loistamaan. Jack on ollut mukana maailman menossa päivän kaksi, kun hänen lääkärinsä pyytää häntä heittämään yläfemmat. Siis anna mun kaikki kestää! Kun Jack kohtaa uusia asioita, joista ehkä olisi hyvä puhua oikein perusteellisesti, jotta mieltä painava asia tulisi tutummaksi, niin ne kuitataan tyyliin "No se nyt vain on niin!" tai "Niin maailma nyt vain toimii!". Jos pieni poika on leikkimässä tulitikuilla, ja aikuiset parahtavat, että "älä, niillä ei saa leikkiä", ja poika kysyy, että miksei, niin kyllä sitä nyt luulisi, että tulen vaaroista voisi pysähtyä muutaman sanan sanomaan. Lisäksi aikuiset selittävät jatkuvasti Jackille asioita mahdollisimman monimutkaisesti, jossa ei ole mitään järkeä, koska en usko että kenellekään viisivuotiaalle selitetään asioita niin kuin nämä aikuiset näkevät parhaaksi tässä tarinassa. Isoisäpuolelle täytyy kuitenkin antaa synninpäästö tässä vaiheessa, hän yleensä jää perustelemaan asiat lapsen mielelle sopivalla tavalla.

Tilitys ohi! Minua kiinnostaisi tietää, ovatko muut kokeneet kirjan samalla tavalla kuin minä? Alkupuoli ansaitsisi mielestäni neljä tähteä, mutta loppuosa yhden tähden. Aikamoinen mahalasku siis loppua kohden, valitettavasti. Äidin ja pojan rankka tarina hiipui taka-alalle, kun taas sukulaisten käytös jäi mieleeni vahvasti. Ja kuten kaikki kirjan lukeneet tietävät, sukulaiset eivät ole mitenkään pahoja, ilkeitä tai välinpitämättömiä ihmisiä, vaan herttaisia ja avuliaita, jotka ovat todella onnellisia siitä, että heidän rakkaimpansa löytyi elävänä. En voi uskoa, että kirjailija on tarkoituksella tehnyt henkilöhahmoista niin typeriä, koska tarina ei olisi kärsinyt mitenkään siitä, että ostoskeskusvierailut tai leikkikentällä pyörähtämiset olisi hoidettu järkeä hyväksi käyttäen.

Osallistun kirjalla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.