Kirjastovirkailijan päivä




Kyösti Korhonen
2011
154 s./Books on Demand

Päivä kirjastovirkailijan kanssa. Päivä kamerakauhuisen kanssa. Päivä hiihtäjän kanssa. Välissä ihania talvipäiviä. Päivä hurmurin kanssa. Päivä kesälomasta. Päivä masentuneen kanssa. Sitten pelkkä tyhjyyttä. Kirjastovirkailijan päivä on novellikokoelma, jossa kurkistetaan yhden jos toisenkin taviksen päivään - tosin muutamaan otteeseen myös iltaan tai yöhön. (Yhteenopivasti nimettyjen novellien välissä on hämmentävästi muutama joukkoon sopimaton novellikin.)

Olen niin kovin pettynyt. Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdista puuttui vielä kokonaan novellikokoelmiin tutustuminen, ja kun vieläpä täysin spontaanisti bongasin tämän mainiolla nimellä varustetun teoksen, en voinut olla kiikuttamatta sitä kotiin asti. Ensin petyin siihen, että kokoelma ei sivunnutkaan kirjastomaailmaa kuin yhden ainoan novellin verran (minusta piti ensin tulla kirjastotäti, mutta minusta tulikin kirjakaupan täti). Rohkaisin kuitenkin mieleni, koska sisällysluettelo näytti teoriassa toimivalta, ja ajattelin että monen eri tyylisen ihmisen päivään voisi ollakin ihan hauska tutustua. No ei ollut. Ei löytynyt kotimaisen kirjallisuuden aarretta, ei.

Suurin osa novelleista on ihan muutaman sivun mittaisia, joten kovin raskaaksi luku-urakkaa ei voi syyttää. Siinä taitaa myös piillä suurin ärsytyksen syy. En nimittäin ymmärrä, mitä näistä novelleista pitäisi saada irti. Kai ne on kirjoitettu pelkästään viihdyttämään, olemaan nasevia kertomuksia kummallisista ihmsistä? Minusta ne ovat kuitenkin täysin keskinkertaisia: eivät naurata, eivät itketä, eivät herätä ajatuksia. Älkää ymmärtäkö väärin, en ole unenomaisten novellien ystävä, pidän siitä että novellia ei tarvitse pysähtyä tulkitsemaan jokaisen lauseen jälkeen. Olen kuitenkin lukenut monta "tavallista elämää" käsittelevää novellikokoelmaa, ja ne ovat antaneet minulle jotain, niitä lukiessa olen oivaltanut jotain elämästä, ihmisistä, itsestäni. Kirjastovirkailijan päivä -kokoelman novelleista jäi lopulta mieleen vain lapsellinen nenäkkyys ja mainitsemani nasevuus, joka tuntui jotenkin pakotetulta.

Tämä taisi olla se kuuluisa teilaus? Joskus näinkin. Enkä edes oikeasti ole kovin närkästynyt, luinhan kuitenkin kokoelman kiltisti loppuun asti. Jotenkin siinä on mukana pitänyt viihtyäkin.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja valloitan alakategorian novellit.

Veljensä vartija




Preston & Child
2005 suom. 2012
620 s./Gummerus

Komisario Vincent D'Agosta on hiljalleen oppinut hyväksymään ystävänsä FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergastin hämärissä olosuhteissa tapahtuneen kuoleman. Eräänä päivänä häntä kuitenkin odottaa kirje, jonka Pendergast on aikoinaan kirjoittanut siltä varalta että hänestä aika jättää. Kirje sisältää pyynnön pysäyttää Pendergastin kuolleeksi luultu veli Diogenes, joka on suunnattoman älykäs, mutta pahasti mielenvikainen. Veljellä on ollut aikaa suunnitella täydellistä rikostaan 20 vuotta, ja kun Pendergastin läheisiä alkaa löytyä kuolleena, on komisario D'Agosta kiirehdittävä tutkimuksiaan.

Minun ja Pendergast-sarjan suhde jatkuu tasaisen hyvänä. Minua on helppo miellyttää, koska olen kiintynyt älykkääseen agenttiin, joka aina onnistuu ihastuttamaan ja ällistyttämään järjenkäytöllään. Toisaalta Preston & Child onnistuvat kirja toisensa jälkeen luomaan yllättäviä juonenkäänteitä ja mielenkiintoisia rikoksia ja niiden tekijöitä. Myönnän kuitenkin, että hieman epävarmoin tuntein odotin paholaisveljen edesottamuksia. Kuinka paha veli voi oikeasti olla ilman että henkilöhahmon uskottavuus kärsii? Mikä voi olla niin kauhistuttava ja nerokas rikos, että sen suunnittelemiseen menee vuosikymmeniä? Aikamoisia hetkiä pitäisi olla tarjolla, jotta veli osoittautuisi oikeasti vastustajista kauheimmaksi.

Miten kirjan kanssa sitten kävi? Lukeminen oli yhtä suurta nautintoa kuin ennenkin, tiiliskiven kokoisen tarinan lukaisi hetkessä, niin koukuttavia tapahtumat jälleen kerran olivat. Olen jo oppinut odottamaan kaikenlaisia mielenkiintoisia historiaan liittyviä faktoja, mutta tällä kertaa niitä oli korvaamassa ehkä enemmän tekniikkaan liittyvät asiat, psykologia ja Pendergastin varsin onnettoman suvun historia. Vieläkään en osaa sanoa oliko Diogenes pettymys vai ei. Älykäs hän kieltämättä on siinä missä veljensäkin, mutta kun alleviivataan vastustajan pahuutta, niin sitä kai odottaa ihan yli-ihmistä? Ja jos päärikos on oikeasti pahinta mitä Diogenes päätyy tekemään, niin sitten voin sanoa olevani pettynyt. Tarinalle on kuitenkin luvassa jatkoa, joten ehkä veli näyttää siinä oikean luontonsa, joka on paljon pahempi kuin tämä kirja antoi ymmärtää. Paljon jäi vielä hämärän peittoon.

Suosittelen Veljensä vartijaa kaikille aikaisempiin osiin tutustuneille lukijoille, mutta Pendergastin maailmaan ei kannata tutustua tämän kirjan kanssa. Osallistun kirjalla myös So American -haasteeseen ja valloitan jälleen kerran New Yorkin osavaltion.

Teemestarin kirja




Emmi Itäranta
2012
266 s./Teos

Itärannan esikoiskirjassa tutustutaan maailmaan, jossa vesi on loppumassa. Noria asuu vanhempiensa kanssa Pohjois-Suomen tietämillä pienessä kylässä, jossa perheen isä harjoittaa teemestarin ammattiaan. Noriankin on tarkoitus päätyä valtuutetuksi teeseremonian taitajaksi ja veden vartijaksi. Teemestarit ovat tienneet jo sukupolvien ajan veden salaisuudet, ja yksi niistä on läheisen tunturin sisällä soliseva puro. Onko perheen mahdollista pitää salaisuus omanaan, kun kylän muut perheet kamppailevat veden vähyydestä johtuvien ongelmien kanssa? Milloin armeija saa vihiä, että teemestarin vesiasiat ovat paremmalla tolalla kuin kylän muilla asukkailla? Entä mitä tehdä entisajoista kertoville levykkeille, joita Noria sattumalta löysi kaatopaikalta? Olisiko turvallisempaa olla kajoamatta niihin?

Olen lähivuosina lukenut melko monta vaihtoehtoisesta tulevaisuudesta kertovaa tarinaa, ja olen ehkä tiedostamattani alkanut odottamaan dystopioilta tiettyjä piirteitä kuten tapahtumien vauhdikasta etenemistä kunhan uusi maailma on ensin kattavasti esitelty lukijoille, yllättäviä käänteitä ja jännittäviä hetkiä. Teemestarin kirja ei siis ollut ihan odotuksieni kaltainen, mutta luettakoon se tällä kertaa kirjan eduksi. Henkeäsalpaavia matkoja on jo tullut tehtyä useampaan otteeseen, joten olikin jo aika lukea hieman vähäeleisempi ja tunnelmaltaan rauhallisempi tarina. Tässäkin kirjassa päähenkilönä on tavallinen kansalainen, joka sattuu tietämään liikaa. Ankarissa oloissa ja tiukan valvonnan alaisena Norian edesottamukset eivät paisu järjettömiin mittakaavoihin, vaan tapahtumat pysyvät uskottavina.

Teemestarin kirja oli siinäkin mielessä mukava tuttavuus, ettei läheskään kaikkea erittäin mielenkiintoista tietoa paljastettu lukijalle. Näin ollen tarina jäi hetkeksi mieleen pyörimään viimeisten sivujen jälkeen. Kirjan lukeminen ajoittui juuri oikeaan hetkeen elämässäni, sillä satuin kaipaamaan hidastempoista, mutta kiinnostuken ylläpitävää tarinaa. Toisena hetkenä olisin kuitenkin voinut harmistua tarinan arkipäiväisyydestä. Vauhdin nälkäisille en oikein uskallakaan kirjaa suositella. Dystopia-faneille tämä kuitenkin tarjoaa genreen hieman erilaisen näkökulman. 

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Jääkylmä


Tess Gerritsen
2010 suom. 2010
350 s./Otava

Kuolinsyytutkijoiden konferenssi on päättynyt ja hetken mielijohteesta Maura Isles päättää lähteä vanhan tuttavansa ja tämän ystävien kanssa hotellilomalle yhdeksi yöksi. Luvassa on rentoutumista viinilasillisen ääressä, kuulumisien vaihtoa ja hiihtämistä kauniiden maisemien keskellä. Wyomingissa luonnonvoimat kuitenkin puuttuvat peliin ja lomamatkalaiset jäävät jumiin autioon kylään, jossa on aikaisemmin asunut uskonnollinen lahko. Lumimyrsky yltyy, matkalaisten onni sen kun huononee ja outo tarkkailija seuraa heidän edesottamuksiaan kylässä.

Kirja-arviosta tulee harmillisen suppea, hieno jännityskirja olisi kyllä ansainnut muutaman sanan enemmänkin, mutta muuttokiireet painavat päälle eikä tietokoneella juuri ehdi istumaan. Gerritsen teos tosiaan yllätti kaikin puolin positiivisesti. Olen aikoinaan lukenut muutaman teoksen häneltä ja ne ovat olleet oikein mukavia pikkuvälipaloja toimivine juonineen, mutta Jääkylmä on täysin omaa kastiaan. Muutama kirjabloggaaja onkin jo ennen minua todennut Jääkylmän olevan yksi vuoden parhaista lukukokemuksista. Ja kyllä, lumimyrskyssä kamppailu ja pelottavan lahkon hylkäämä kyläpahanen keskellä ei-mitään toimii mielettömän hyvin yksiin! Joka ilta kirjaa lukiessani jouduin hokemaan miehelleni, kuinka älyttömän jännittävä tunnelma kirjassa oli koko ajan päällä. Se on kieltämättä ihana tunne:)

Jännityskirjoja lukiessa tulee usein olo, että haluaa arvostella kaikkea sitä, minkä on kokenut epäuskottavaksi ja henkilöhahmojen saralta typeräksi toiminnaksi. Vaikka loppuratkaisut monien asioiden suhteen eivät saaneet minua hurraamaan, en kokenut suurta pettymystä. Toisaalta on tietenkin hienoa, ettei kaikki ole niin yksiselitteistä ja että syyllisiä voi olla useampiakin, mutta olisin kyllä ollut tyytyväinen yksinkertaisempaankin loppuun. Suosittelen Jääkylmää kaikille perinteisen jännityskirjallisuuden ystäville, jotka haluavat valmistautua tulevaan talveen hyisellä kertomuksella.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan Wyomingin. Pääsenpä myös raksimaan pois yhden kirjan Naiskirjailijoiden 100 teosta -listalta.

Illallinen

Herman Koch
2009 suom. 2012
340 s./Siltala

Kaikki olisi voinut päättyä toisin. Jos Paul Lohman vain ei olisi katsonut poikansa kännykällä kuvattua järkyttävää videota, tunnelma illallisella olisi voinut olla ehkä tavanomaisen laimea, mutta sentään kuitenkin sivistynyt. Paul oli kuitenkin tietoinen videota ja sen pöyristyttävästä sisällöstä, kun hän lähti vaimonsa kanssa tapaamaan veljeään ja kälyään ravintolaan. Jälkiruoan aikana oli jo viimeistään otettava puheeksi heidän lastensa tulevaisuus, tai se mitä siitä tuntui olevan jäljellä.

Ensinnäkin täytyy heti painottaa, että lukekaa kaikki mieluummin tämä mahtava kirja kuin minun vaatimaton arvosteluni! Illallinen on ehdottomasti kirja, jonka lukukokemuksesta saa eniten irti, kun tietää mahdollisimman vähän tulevista tapahtumista ja juonenkäänteistä. On ihana tunne, kun tarina yllättää lukijansa! Tiesin odottaa laatutarinaa, onhan Illallisesta blogattu useaan otteeseen ja ymmärtääkseni aina erittäin positiiviseen sävyyn. Tarinan sisällöstä olin onneksi autuaan tietämätön ja hyvä niin.

Illallinen etenee oikeaoppisesti alkujuomista digestiiviin ja samalla lukijalle raotetaan verhoa Paul Lohmanin elämään: millaista elämää hän on viettänyt, millaisen lapsen kasvattanut. Paul on tarinan kertoja, joten se kuva minkä lukiessa saa tämän veljen perheestä, on täysin subjektiivinen. Uskaltaako Paulin kärkkäisiin mielipiteisiin luottaa? Tarinassa ei ole varsinaista loppuyllätystä, jonka aikana matto vedettäisiin lukijan jalkojen alta, vaan kaikki tapahtuu pikkuhiljaa. Aluksi sympatiani - niin kuin varmasti monen muukin - ovat ehdottomasti Paulin ja hänen perheensä puolella. Vaikuttaahan hänen tärkeilevä tuleva-pääministeri-veljensä tärkeilevältä ääliötä. Tarinan edetessä totuus alkaakin valjeta varsin toisenlaisena, Paul ei ehkä olekaan oman elämänsä sankari, vaan itse asiassa varsin vaarallinen ja ennalta-arvaamaton mies, jonka vaimo ja poika ovat samasta puusta veistettyjä. Aikamoista!

Hieno tarina, suosittelen kaikkia, jotka ovat hetkenkin miettineet ehkä lukevansa Illallisen joskus, tarttumaan siihen pikimiten:) Itsekin ajattelin vain suorittavani parit haasteet kirjan avulla, mutta pelkän suorittamisen sijaan sain paljon muutakin ajateltavaa!

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja Kirjalliseen maailmanvalloitukseen ja raksitan Hollannin käydyksi.

Orjattaresi




Margaret Atwood
1985 suom. 1986
396 s./Tammi

Atwoodin dystopia esittelee Gilead-nimisen yhteiskunnan, jonka maan rajat mukailevat nykyisten Yhdysvaltojen rajoja. Valta on siirtynyt fundamentalistisille kristityille eikä uusi järjestelmä juuri naisia kumarra. Naisilta on kielletty niin lukeminen kuin yksin kaupungilla liikkuminen. Jokaisen naisen tulee pukeutua kaapuun, jonka värin määritelee tämän elämäntehtävä. On ylhäisöperheiden vaimoja; orjattaria, jotka yrittävät tuottaa heille jälkeläisiä sekä tätejä, jotka kouluttavat tulevia orjattaria. Tähän pelottavaan maailmaan lukijat tutustuttaa Frediläinen, nainen joka toimii synnytyskoneena ja jonka nimi juontaa juurensa perheenpään etunimestä. Yhdysvaltain alue on aikoinaan saastunut niin pahoin, että se on jo vaikuttanut lisääntymiseen ja siksi kaikilla ylhäisöön kuuluvilla perheillä on oma orjatar, jonka päätehtävänä on tulla raskaaksi. Ne, jotka epäonnistuvat tässä pyhässä tehtävässään, lähetetään siirtomaihin, jossa elämä on pelkkää raadantaa kurjissa olosuhteissa. Pelon ilmapiiri on johtanut siihen, että kaikki epäilevät toisiaan, ystävyyssuhteita ei voi solmia, koska kehenkään ei voi luottaa. Maanalaisia pelastusjärjestöjäkin huhutaan olevan, mutta miten sellaiseen saisi yhteyden, kun juuri kehenkään toiseen naiseen ei voi saada yhteyttä?

Orjattaresi osoittautui oikein oivalliseksi lukukokemukseksi, vaikka vaihtoehtoisista tulevaisuudennäkymistä on tullut luettua lähiaikoina tarina jos toinenkin. Olen tietoisesti vältellyt Atwoodin dystopia-teoksia, koska en koe olevani lukijana niiden perään. Tämän tarinan uskonnolliset teemat tarjosivat erilaisen näkökulman tulevaisuuteen kuin esimerkiksi Nälkäpeli tai Vuosi 1984. Ja hurjan tulevaisuuden kirjailija onkin Yhdysvalloille kynäillyt. Aluksi koin vaikeaksi uskoa tarinaan, niin kaukaa haetulta tuntui vanhatestamentillisten valtaan nousu. Atwood sai minut kuitenkin uskomaan, että kaikki on lähtenyt aikoinaan liikkeelle pienistä asioista, kuten siitä, että naisten kohtaamaa väkivaltaa on haluttu vähentää. Pikkuhiljaa asiat ovat kehittyneet pidemmälle ja pian totalitarismi on johtanut siihen, että naiset on lukittu turvaan maailmalta. Aluksi kukaan ei ole viitsinyt tehdä vastarintaa, koska ollaan uskottu parempaan huomiseen, ja lopulta tilanne on ollut niin paha, ettei vastarinta olisi enää johtanut muuhun kuin hirttäjäisiin silmukan päähän roikkumaan. Koko maailmahan ei suinkaan ole suistunut samaan kohtaloon suurvallan perässä, vaan Gileadin alueella käy kyllä jatkuvasti turisteja pällistelemässä ja ihmettelemässä maan tapoja. Turistit ihmettelevät heidän eloaan ehkä samaan tapaan kuin tämän päivän yhdysvaltalaiset esimerkiksi Pohjois-Koreassa.

Frediläinen eli tarinan kertoja ei tullut minulle lukijana niin läheiseksi kuin joskus hyviä tarinoita lukiessa käy. Jotenkin ratkaisu, jossa päähenkilö pitää välimatkaa, tuntui kuitenkin sopivan tarinan tunnelmaan. Eläähän hän maailmassa, jossa ei ole viisasta avautua elämästään liikaa. Ehkä hänellä on ollut kiire kertoa tarinansa jälkipolville, eikä sentimentaaliseksi heittäytymisestä olisi ollut apua kenellekään. Tai ehkä siinä vaiheessa, kun Frediläinen pysähtyi kertomaan elämästään, hän oli jo hyväksynyt sen kaiken, mitä hänen läheisilleen luultavasti oli vuosien aikana tapahtunut.

Onko lukijoissa muita Margaret Atwoodia hehkuttavia? Mikä on teidän suosikkinne hänen kirjoistaan? Minun toteemikirjani on Nimeltään Grace, mutta en kyllä toistaiseksi ole lukenut häneltä huonoa tai edes keskivertoa kirjaa, jokainen on sisältänyt erilaisen, mutta yhtä kaikki koukuttavan ja hyvin punotun tarinan. Ymmärrän kyllä, että juuri Orjattaresi on päässyt kaiken maailman Lue nämä kirjat ennen kuin kuolet -listoille, siinä on ehdottomasti kasassa klassikon ainekset ja ylipäätään tarinana se on aikaa kestävä.

Osallistun kirjassa So American -haasteeseen, sillä vaikka kirjailija onkin kanadalainen, tarinan tapahtumapaikkana on Bostonin alue Massachusettsissa. Orjattaresi on mainittu myös yhdellä jos toisellakin must-read-listalla ja olen itse sisällyttänyt sen 100 naiskirjailijan teokset -listalle.

Tapetinvärinen

Virpi Hämeen-Anttila
2012
314 s./Otava

Kirjailijan elämään palaa yllättäen lapsuudenystävä Mimi, jonka kanssa välit tulehtuivat ja menivät poikki jo vuosikymmeniä sitten. Nyt Mimillä on uusi nimi ja hän on muutenkin muuttunut täysin. Kirjailija ei haluaisi olla Mimin kanssa missään tekemisissä, mutta tämä varasti aikoinaan kirjailijan nuoruudenpäiväkirjat ja ne pitäisi saada takaisin ennen kuin Mimi saa päähänsä käyttää niitä jotenkin kirjailijaa vastaan. Mimihän on myös nykyään kirjailija, mikä ei ole lainkaan yllättävää, sillä Mimi matki kirjailijaa kaikessa jo heidän ollessaan lapsia. Tavoittaako kirjailija vanhan ystävänsä kaikkien näiden vuosien jälkeen? Ja mitä sitten tapahtuu?  

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti on vihdoin tuottanut hedelmää: huomasin kiinnostavan kirjan uutuuspöydässä, luin takakansitekstin ja tiesin heti, että tämä teos on luettava, ja nopeasti sittenkin! Olen kokenut vastaavan tunteen aikaisemmin vain ulkomaisten kirjojen suhteen, enkä niidenkään kanssa mitenkään älyttömän usein. Edellinen vastaava vahva tuntemus taisi olla Paluu Rivertoniin -kirjan kanssa. Iloinen bloggaaja ei sure, vaikka itse lukukokemus ei tällä kertaa ollutkaan niin erityinen.

Valitettava tosiasia on se, että kun tajuaa jutun jujun, se onnistuu pilaamaan lukukokemusta, ainakin himpun verran. Soisin toki itselleni sen ilon, että lukijalle yllätykseksi tarkoitettu juonenkäänne paljastuisi minullekin vasta viimeisissä kappaleissa. Toivoin toki viimeiseen asti, että kirjailija sittenkin onnistuisi yllättämään minut toisella loppuratkaisulla, mutta eihän siinä niin onnellisesti käynyt. Jos tarinan punainen lanka unohdetaan, niin pidän valtavasti Hämeen-Anttilan tyylistä kirjoittaa. Tarinan ensimmäinen puolisko, jossa kaikki on vielä iloisesti sekaisin niin päähenkilön kuin lukijankin näkökulmasta, on oikein kutkuttavasti kirjoitettu. Muutamien sivuhenkilöiden esiinmarssi kylmäsi, pulssi kiihtyi kuin juoksulenkillä konsanaan ja aivonystyrät pääsivät tositoimiin, kun piti huulta purren huolehtia mitä seuraavaksi tapahtuu.

Pidin kirjasta toisaalta paljonkin, mutta pieni katkeruus jäi kyllä pinnan alle kytemään, koska tajusin ehkä liian pian mihin kaikki kirjan tapahtumat viittaavat. Ehkä olen jo tässä vaiheessa lukenut liikaa kirjoja, ehkä minua on nykyään vaikeampi yllättää? Muistan kun luin ensimmäisen kerran kirjan, jossa oli sama juju kuin Tapetinvärisessä. Olo oli niin ihanasti huijattu, että vaikka Sidney Sheldonin teokset eivät edustakaan jännityskirjallisuuden laadukkainta osiota, olen edelleen onnellinen kirjan tarjoamasta totaalisesta yllätyksestä. Toivottavasti joku muu kuitenkin saa yllättyä myös Virpi Hämeen-Anttilan seurassa.


Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja valloitan alagategorian Kotimaisten naiskirjailijoiden teoksia 2000-luvulta.