maanantai 30. kesäkuuta 2014

Tytöistä parhain

Louisa M. Alcott
1870 suom. 1992
283 s./WSOY


Voitin vuosi pari sitten Saran kirjat -blogin arvonnan ja sain kokoelmiini tämän kirjan. Montgomeryä olen lukenut ihan nuoresta iästä asti, mutta Alcott on ollut minulle tuntemattomampi ihan näihin päiviin asti. Pikkunaisia taisin lukea muutama vuosi takaperin, mutta 1990-luvulla ilmestynyt iki-ihana elokuvaversio riitti minulle vuosiksi enkä tullut tarttuneeksi kirjaan.

Tytöistä parhain kertoo Pollystä, joka viettää erään pitkän talven sukulaisperheen luona suuressa kaupungissa. Köyhälle Pollylle elämän realiteetit ovat tuttuja, ja pikkuhiljaa tämä ahkera ja ystävällinen ahertaja voittaa kaupunkilaisia puolelleen. Rikkaat tytöt ovat tunnettuja siitä, että he viisveisaavat isovanhempiensa opetuksia, pistävät kaiken tarmonsa seuraavien tanssiaisten suunnitteluun ja loikoilevat päivät pitkät sisällä haaveillen elämänsä miehestä. Polly sen sijaan kuuntelee kiinnostuneena isoäidin viisaita tarinoita, uskoo järkevään rahankäyttöön ja on aina valmis lähtemään reippaalle lenkille ulkoilmaan. Hiljalleen Pollyn hyvä asenne tarttuu muihinkin ja perheen piirissä olevien ihmisten elämänlaatu paranee.

Sateinen kesäpäivä osoittautui otolliseksi hetkeksi tarttua Alcottin tyttökirjaklassikkoon, vaikka aluksi pelkäsinkin tarinan olevan liian naiivi aikuiselle lukijalle. Polly kuitenkin varttuu nuoreksi naiseksi kirjan aikana ja muutenkin tarinaan oli saatu ujutettua mielenkiintoisia esimerkiksi perheiden järkevään taloudenpitoon liittyviä asioita, jotka ovat tavalla tai toisella hyvinkin ajankohtaisia asioita tämänkin päivän maailmassa. Muut lukemani tyttökirjat ovat sijoittuneet metsien ja niittyjen keskelle, joten oli todella virkistävää lukea suurkaupungin hälinästä ja seurapiirien hulinoista.

Kirjasta ei tullut ykkössuosikkiani, mutta aion kyllä säilyttää sen kirjahyllyssä - jos vaikka joku päivä samassa taloudessa asuisi joku, joka haluaisi lukea nuoren tytön elämästä melkein 150 vuotta sitten.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Viisi



Ursula Poznanski
2012 suom. 2014
421 s./Atena


Kesälomalla pidemmälle mökkireissulle on aina pakko pakata mukaan joku oikein menevä jännäritarina. Tällä kertaa pistin kaiken toivoni paljon kehuttuun Beatrice Kaspary -sarjan ensimmäiseen osaan enkä joutunut pettymään. Aloitin kyseisen kirjan jo viime vuoden joulukuussa, kun lueskelin 40 kirjan alkukappaleita ja valitsin pikkuhiljaa luettavani niiden joukosta. Silloin kirja pääsi aika pitkällekin karsinnoissa, mutta kokonaan en sitä kuitenkaan päätynyt lukemaan.

Ensimmäisen uhrin löytyminen lehmälaitumelta vie Salzburgin rikospoliisin etsivä Kasparyn geokätköilyn ja arvoituksien maailmaan. Oikein tulkittuna murhaajan jättämät koordinaattivihjeet vievät uusien piilotettujen rasioiden luokse ja pikkuhiljaa muidenkin murhattujen ruumiinosasia löytyy ja tilanne alkaa vaikuttamaan todella pahalta.

Poznanskin jännäri on viihdyttävä, mutta samalla mukavan älykäs tarina. Mökkilukemisena se toimi siinä mielessä kivasti, että pimeän tullen ei tarvinnut alkaa säikkyä omaa varjoaan, mutta murhamysteeri pysyi loppuun saakka kiinnostavana. Pidin myös erityisesti siitä, että murhia ei pelkästään ratkaistu, vaan murhaajan sielunelämäänkin päästiin kurkistamaan. Vielä tänä päivänä vähemmän tunnetun ulkoilmaharrastuksen eli geokätköilyn sisällyttäminen tarinaan oli oikein hyvä veto, sillä se todella erottaa tarinan monesta muusta samantyyppisestä trilleristä.

Nautiskelen paraikaa harvinaisesta lukuinnostuksesta, sillä kerrankin haluan lukea jännitystarinan jatko-osankin. Varsinkin jännityskirjailijoiden suhteen minulla tuppaa käymään niin, että luen sarjasta yhden osan enkä sen jälkeen palaa tarinan pariin enää. Poznanski sai kuitenkin kiinnostukseni heräämään ja nyt lukisin oikein mielelläni juuri ilmestyneen Sokeat linnut -kirjan.

Jos jotain negatiivista on mainittava, niin harmittelen aina hyvän jännityskirjan parissa sitä, miten paljon aikaa tuhlaantuu päähenkilön elämänkiemuroihin. Toivoisinkin, että jatko-osissa Bean henkilökohtainen elämä etenee ns. vauhdilla, eikä samoja ongelmia vatvota kirjasta toiseen.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Itävalta

lauantai 21. kesäkuuta 2014

Aavikon kyyhkyset






Alice Hoffman
2011 suom. 2014
619 s./Gummerus


Vuosina 70-73 neljän juutalaisen naisen tiet risteävät Masadan linnoituksessa, jonne jokainen heistä on päätynyt hakiessaan turvaa aavikon karuista oloista. Naisilla on omat salaisuutensa ja kipupisteensä ja yhdessä he yrittävät unohtaa menneisyyden tuskat ja keskittyä tulevaisuuteen. Jael on isänsä hyljeksimä nuori nainen, joka rakastui väärään mieheen. Revka joutui todistamaan tyttärensä väkivaltaista kuolemaa ja yrittää nyt pitää perhettään koossa näinä epätoivoisina aikoina. Sira on pelätty noita, joka tuntee niin magian kuin lääketieteenkin salat, mutta ei saa itselleen rakastamaansa miestä. Aziza on Siran tytär, joka on päättänyt kohdata tulevaisuutensa poikana, soturina.

Alice Hoffman kirjoitti romaanin, jossa historialliset tapahtumat nähdään naisten näkökulmasta. Kirjailijan edellinen teos Punainen puutarha on yksi suosikeistani, joten odotukset kasvoivat tietenkin suuriksi tätä uusinta tarinaa kohtaan. Eeppinen tarina ei kuitenkaan ihan lunastanut odotuksiani, mutta loppua kohti huomasin kiintyväni henkilöhahmoihin enemmän ja enemmän. Toivoin, että tarina olisi herättänyt samanlaisia tuntemuksia kuin esimerkiksi Hiljaisuuden tuolla puolen, mutta valitettavan usein löysin itseni pyörittelemästä silmiäni lähes harlekiinimaisten kohtausten keskellä.

Lopulta tarina (tai oma asenne) parani, sillä huomasin todella kiinnostuvani tarinan naisista. Toisaalta naisten kohtalot eivät kuitenkaan jääneet kummittelemaan mieleen tarinan päätyttyä... Ajankuvauksesta en sano poikkipuolista sanaa. Luin suurella mielenkiinnolla antiikin ajan arjesta ja juutalaisten sisukkaasta kamppailusta roomalaisia vastaan. En ole juuri lukenut tarinoita tuolta ajalta, mutta oletan, että kirjailija on tehnyt taustatyönsä hyvin.

Kustantaja esittelee kirjan täällä. Gummerus suosittelee kirjaa naiskohtaloiden, historiallisten romaanien ja suomennetun kaunokirjallisuuden ystäville. Sanon, että mikäs siinä! Kirja on paksusta ulkomuodostaan huolimatta helposti lähestyttävä ja nopealukuinen ja se harlekiinimaisuuskin saattaa olla vain minun korvien välissä!

Kirjallinen maailmanvalloitus - Israel

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Madventures - Mad Manner

Tuomas Milonoff & Riku Rantala
2012
397 s./Johnny Kniga


Olen alkukesästä lukenut läpi Madventuresin seikkailijan etikettiopasta. Ennen Nykin matkaa luin läpi Yhdysvaltojen osion, mutta tajusin melko pian, että suurin osa kirjan tapatietoudesta liittyy maihin, joihin en ole välttämättä ikinä menossa, joten kirjaa ei kannata siinä mielessä hautoa kirjahyllyssä ja niinpä päätinkin lukea sen saman tien kokonaan.

Matkailumielessä minua ei juurikaan kiinnosta Aasia, Afrikka tai Etelä-Amerikka, mutta teen oikein mielelläni nojatuolimatkoja kyseisiin maailmankolkkiin. Aikaisemmin olen seikkaillut esimerkiksi perulaisen luonnonkansan parissa kirjassa Jaguaarin voima, matkustanut Afrikan halki Juha Vakkurin kanssa ja lukenut kiinalaisten tyttöjen kohtaloista Xinranin kirjasta Kiinan kadotetut tyttäret. Mad Manners ei siis aiheuttanut kovaa matkakuumetta, mutta kovin kiinnostuneena erilaisista tavoista luin.

Kirjassa maailma on jaettu yhteentoista kulttuuripiiriin, joista jokaiseen tutustutaan noin 40-50 sivun verran. Mad Mannersin sivuilla käsitellään niin tervehtiminen, ateriointi, pukeutuminen, juhliminen, keskustelu, arvot, tabut, eleet kuin kulttuurien kohtaaminen - tietenkin Madventuresille tyypilliseen tapaan. Perinteisemmän tiedon lisäksi kappaleita värittää hauska kuvitus, Mad Cook -vinkit ja Mad Manner -tietolaatikot. Luvassa on siis tuhti paketti, joka on helppo omaksua kevyen kirjoitustapansa vuoksi. Ulkoasu oli ehkä omaan silmään turhan sekava värioksennus, mutta kyllä siihen tottui.

Madventures-kaksikko sai vuonna 2012 Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon, sillä miesten kaikki aikaisemmatkin kirjat ovat olleet arvostelu- ja myyntimenestyksiä. Mad Manners on ensimmäinen kirja, jonka olen heiltä lukenut (mutta uskallan veikata, ettei suinkaan viimeinen). En ole myöskään koskaan katsonut kokonaista tv-sarjan jaksoa. Olisiko siinä ehkä minulle ja miehelle hyvä yhteinen tv-sarja katsottavaksi syksyllä...?

Ensimmäistä kertaa tänä vuonna olenkin isomman kirjankierrätysongelman parissa: olen koko alkuvuoden aktiivisesti lukenut oman hyllyn kirjoja ja laittanut saman tien kiertoon kaikki kirjat, joita en ole lukemassa uudelleen (eli suurimman osan). Tämän kirjan suhteen en kyllä nyt osaa päättää, että kannattaako säilyttää vai antaa kirjan jatkaa matkaa jollekin enemmän maailmalla liikkuvalle ystävälle tms. Katsotaan...

Onko sinulla tapana lukea matkailuun liittyvää kirjallisuutta muun tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden ohella? Sanoisin, että luen vuodessa noin 80 kirjaa ja niistä yleensä noin 5 kirjaa on luokiteltavissa selkeästi matkakertomuksiksi tms.


perjantai 13. kesäkuuta 2014

Tuulisen saaren kirjakauppias



Gabrielle Zevin
2014 suom. 2014
239 s./Gummerus

Koen, että hyvän mielen tarinoissa on lähes aina se ongelma, että odotukset tarinaa kohtaan kasvavat ihan huomaamattaan liian suuriksi. Voin olla hyvinkin armollinen esimerkiksi täysin keskinkertaiselle jännitystarinalle enkä kovinkaan usein muistele pahalla, vaikka olisin lukenut ihan samanlaisen tarinan hetki sitten. Kun kyseessä on kustantajan viehättäväksi ja tunnelmalliseksi kehuma teos, en tunne armoa lainkaan. Odotan, että tarina todella lunastaa odotukset täysin. 

Tuulisen saaren kirjakauppias oli varsinkin aluksi kutkuttavan lupaava ja odotin kovasti, että tarina pääsisi kunnolla käyntiin ja saisin nauttia kirjasta, joka muistuttaa lukijaa siitä, miksi kirjoja oikein luetaan. Lopahtiko sitten pikkuhiljaa oma kiinnostukseni vai mitä tapahtui, mutta lopulta huomasin, että en saanutkaan sellaista lukukokemusta, jonka olisin halunnut. Toisaalta en edes koe olevani tarinan kohdeyleisöä, koska pidän yleensä hieman rosoisemmista tarinoista, mutta kyllä aina yksi hyvä sympaattinen tarina lukuvuoteen mahtuu...

Tarinassa nelikymppinen kirjakauppias A.J. Fikry on hyvää vauhtia katkeroitumassa, sillä rakas vaimo on kuollut muutama vuosi sitten eikä kirjaharrastuskaan tuota enää samaa iloa kuin ennen. Fikryn elämä saa yllättäen uutta potkua, kun häneltä ensin varastetaan eräs keräilyharvinaisuus ja pian sen jälkeen takahuoneesta löytyy hylätty lapsi. Onko elämässä mahdollista aloittaa kaikki alusta? Mitä tapahtuu, kun lukuinto palaa ja kyläläiset tuntuvatkin taas tutustumisen arvoisilta ihmisiltä?

Sanotaan näin, että odotin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville -kirjan tyylistä herttaista, mutta koskettavaa tarinaa. Ja toisaalta Epätavallinen lukija -kirjan kerrontaa pilke silmäkulmassa ja varsin osuvia huomioita lukemisesta ja kirjallisuudesta. Ihan näiden kirjojen tasolle Tuulisen saaren kirjakauppias ei kohonnut, mutta lukukokemus oli silti ihan kiva - vaikka se ei tälle lukijalle tällä kertaa riittänytkään.

Kustantaja esittelee kirjan täällä.

torstai 5. kesäkuuta 2014

Paha paikka

Gillian Flynn
2009 suom. 2014
378 s./WSOY


Viime kesänä muistan viihtyneeni Flynnin Kiltti tyttö -kirjan parissa oikein hyvin, hotkaisin sen epäluonteenomaisesti melko pikaisesti eli parissa päivässä. Koin kirjan oivaksi kesäkaveriksi, jonka seura ei paljon päätä pakottanut, mutta joka tarjosi kuitenkin ilahduttavan määrän pieniä yllätyksiä tarinan edetessä. Pahaa paikkaa lukiessani lukufiilis oli kutakuinkin sama, vaikka tarina ei onneksi toistanut onnettoman pariskunnan yhteiseloa ja piinaa. Toisaalta nytkin kyllä sukellettiin erään onnettoman perheen taustoihin ja traagisiin tapahtumiin eräänä kylmänä talviyönä...

Vuonna 1985 Kansasin Kinnakeessa murhataan Dayn perheen äiti ja kaksi neljästä lapsesta. Lapsista vanhin, Ben, tuomitaan murhista elinkautiseen ja perheen pienin, Libby, jää orvoksi siirtyen vuosien saatossa sukulaiselta toiselle. Ben onnistuu vankilavuosinaan kasvattamaan ympärilleen kultin, joka uskoo miehen syyttömyyteen. Libby puolestaan varttuu vihaiseksi nuoreksi naiseksi, joka elää rahastonsa turvin ja ajelehtii päivästä toiseen onnettomana. Libbyn rahat alkavat loppumaan ja kuin tilauksesta naisen elämään astuu Kill Club, jonka rikoksia ahmivat jäsenet haluavat kuollakseen tietää, mitä murhailtana oikein tapahtui - rahaa vastaan tietenkin. Onko Ben tosiaan syytön, niin kuin niin monet tuntuvat uskovan? Ja jos Ben on syytön, kuka oikein on murhien takana?

En ole rikossarjojen suurkuluttaja, mutta olen katsonut yhtä jos toistakin laadukasta tv-sarjaa vuosien varrella ja nyt tajusin mitä yhteistä niillä kaikilla on: lempijaksoni ovat melkein poikkeuksetta niitä, joissa tapahtuu perhemurha. Osa perheestä jää henkiin ja osa kuolee ja loppujakso selvitellään, että mitä lopulta oikeastaan tapahtui ja miksi ja kuka oli hyvä ja kuka paha. Ei siis mikään ihme, että Paha paikka kuulosti heti korviini mielenkiintoiselta ja juuri minulle sopivalta.

Tarinassa kiinnostavinta oli tietenkin totuuden paljastuminen pikkuhiljaa: oliko Ben syyllinen vai syytön vai jotain siltä väliltä? Myös ajatus Kill Clubista oli todella kiehtova. Kirjan luettuani todella toivoin, että Yhdysvalloissa on murhaklubeja, joissa hyvän ruoan ja juoman ääressä pohditaan murhia, jotka ovat jääneet kaihertamaan ihmismieliin. Kurkistin myös mielelläni onnettoman perheen arkeen, vaikka se tuntuikin välillä todella mauttomalta. Henkilöhahmoihin oli kuitenkin yhtä vaikea luoda suhdetta kuin Kilttiä tyttöä viime kesänä lukiessani, kaikki ovat jotenkin niin epämiellyttäviä tavalla tai toisella. Parasta kirjassa on kuitenkin se, että lopputulos voi olla mitä tahansa ja lukijana mielelläni arvailin pitkin matkaa lopullista totuutta, joka olikin jotain vallan muuta kuin mitä olin mielessäni itse kyhäillyt.

Kustantaja esittelee kirjan täällä.

So American -osavaltioiden valloitus jatkuu: Kansas.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Relic




Douglas Preston & Lincoln Child
1995
473 s./A Tor Book

Tilasin jo aikoja sitten Pendergast-sarjan ensimmäisen osan ja säästelin sitä tarkoituksella New Yorkin matkaa varten. Yhteen jos toiseenkin sarjan osaan on liittynyt vahvasti New Yorkin luonnontieteellinen museo ja koska tiesin, että tulisimme siellä käymään, oli Relic oikeastaan ainoa oikea vaihtoehto matkalukemiseksi. Oikeastihan ehdin kahden viikon matkalla lukea kirjasta noin 100 sivua, joten suurimman osan tarinaa kahlasin kotoa käsin.

Pendergast-sarja on siitä kummallinen tapaus, että sen suomentaminen on aloitettu keskeltä, joten minulta on muutama alkupään teos lukematta. Toisaalta nyt olen tyytyväinen, että olen saanut ensikosketukseni Pendergastiin lukiessani Ihmeiden kabinetti -kirjaa, sillä Relic ei olisi kannustanut minua tarttumaan sarjan muihin osiin ja on vaikea uskoa, että kukaan Pendergast-fani pitäisi ensimmäistä osaa sarjan parhaimpana.

Relic saa aika paljon anteeksi jo siksi, että puitteet kirjan aloittamiselle olivat niin osuvat. Tarina polkaistaan käyntiin murhilla, jotka tapahtuvat luonnontieteellisessä museossa, joten heti alkuun sain vertailla kirjan kuvailuja omiin kokemuksiini kyseisessä museossa. Kirjan tunnelma oli myös ajoittain osuva, sillä mikäs sen hienompaa kuin lukea sateisesta New Yorkista sateisessa New Yorkissa. Kirjasarjan myöhemmissä osissa on paljon kuvailua Riverside Driven alueelta, joka on lähellä luonnontieteellistä museo, mutta Relicissä Pendergast ei vielä asu alueella ja meiltäkin se jäi tällä kertaa näkemättä, mutta ensi kerralla sitten!

Täytyy myöntää, että suurimman osan ajasta tarina oli aivan liian höpsö omaan makuuni. Luonnontieteellisen museon isot kihot käyttäytyivät vailla järjen häivää ja sademetsän uumenista museolle kulkeutunut murhanhimoinen luonnonoikkukin oli vähän liikaa. Pientä pitkästymistä oli havaittavissa kirjan keskivaiheilla ja mielestäni sivujakin olisi voitu karsia tarinasta kymmenkunta. En kuitenkaan katkeroitunut keskiverrosta lukukokemuksesta vaan iloitsen, miten hienosti kirjailijakaksikko on onnistunut viemään sarjaa eteenpäin huonohkosta alusta huolimatta.