Kirsi Kunnas
1956
47 s./Wsoy
Klassikoista klassikoinkin on nyt luettu läpi. Ihan sööttihän tuo tuntui olevan, useimmat lorutkin kuulostivat hauskoilta lausuttaessa (kyllä, luin taas ääneen itselleni:D). Mutta ei minusta kyllä lorujen puolestapuhujaa saa tekemälläkään. Päässä pitäisi tapahtua megalomaanisia muutoksia, että näkisin itseni loruilemassa mahdollisten tulevien lasteni kanssa.
Lausuvatko vanhemmat enää loruja lapsilleen? Ja jos niin milloin? "Istupa hetkeksi tuohon sohvalle, niin luen sinulle yhden lorun" ?!:D Minulle ei ole koskaan luettu loruja (paitsi koulussa) joten minulla ei ole minkäänmoista kokemusta loruilusta tai siitä miten homma ns. toimii. Kirjakaupassa olen kohdannut todella usein asiakkaita, jotka ovat tulleet ostamaan Tiitiäisen satupuun lahjaksi lapselle, joten sen lumo ei ilmeisesti ole vuosien mittaan haihtunut.
Tämä kirja ei siis ollut minun juttuni. Olin myös yllättynyt siitä kuinka harva runo oli minulle ennestään tuttu. Kissa krumeluu -lorussa mainitaan pienen pienen kissan istuvan aatoksissa. Se siis tuotti jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Kyseinen loru on muutenkin aika veikeä:)
Huomasin myös, että kirjan viimeinen loru Ville ja Valle on syöpynyt loppuelämäkseni mieleeni, kiitos Frööbelin palikoiden. Muutkin varmasti tunnistavat kyseisen pätkän? En ole tiennyt, että tämä on Kirsi Kunnaksen tuotos!
Ville ja Valle mökissänsä
elivät olivat yksinänsä.
Ovi oli lukossa
ja ikkunat olivat tukossa
ja piipun päällä oli hattu.
Ville oli Ville, ja Valle oli Valle,
senhän voi kuuluttaa kaikkialle.
Ville piti rahasta
ja Valle piti mahasta
varsinkin kun se oli täysi.
