Kuoleman naamio

Preston & Child
2009 suom. 2016
575 s./Gummerus

Muutama pilvinen kesäpäivä vierähti hyvissä merkeissä kiinnostavan jännityskirjan kanssa. Kirjailijakaksikko Preston & Child eivät pettäneet odotuksiani, vaan uusin suomennettu Pendergast oli täynnä niitä elementtejä ja teemoja, jotka alun perin saivat minut kiinnostumaan kyseisestä sarjasta.

Aikaisemmista osista tuttujen William Smithbackin ja hänen vaimonsa Nora Kellyn kimppuun hyökätään heidän ollessaan viettämässä iltaa kotosalla. Syyllinen näyttäisi olevan pariskunnan naapuri, joka on todettu kuolleeksi melkein kaksi viikkoa ennen hyökkäystä. FBI:n erikoisagentti Pendergast kiinnostuu mysteeristä ja saa apua komisario D'Agostalta. Pian on selvää, että Manhattanin pohjoisosassa sijaitseva luonnontilassa oleva Inwood Hill Park liittyy tapaukseen. Myös voodoo-kulttien esineistöä putkahtelee sieltä täältä tutkinnan edetessä.

Edellisen osan jälkeen olin hieman varpaillani mitä tulee Pendergast-sarjan tulevaisuuteen. Hänen läpeensä paha veljensä on ollut iso osa edellisiä kirjoja ja olin jo alkanut kyllästymään häneen - varsinkin kun hänen pitäisi olla kuollut (ja ns. kuopattu). Kuoleman naamio onneksi tarjosi sarjan alkupään osille tuttuja elementtejä ja käänteitä. Yliluonnolliset tapahtumatkin oli saatu ujutettua kokonaisuuteen varsin tyylikkäästi - jos vertaa esimerkiksi aikaisempaan osaan, jossa savuhirviö oli ehkä hieman vaivaannuttava lisä muuten ihan toimivassa tarinassa.

Nyt ollaan taas alati kiehtovassa New Yorkissa, jossa kaiken keskipisteeksi päätyy kaukana Manhattanin sykkeestä oleva Inwood Hill Park, jossa majailee muusta maailmasta täysin eristäytynyt uskonnollinen lahko, jota on toistuvasti syytetty eläinten rääkkäämisestä. Toimii! Tarina oli kaikin puolin viihdyttävä ja Google kävi taas kuumana, kun kirjan edetessä tutkiskelin tapahtumapaikkoja ja niiden historiaa. Pendergast-sarjan yksi parhaita puolia on, että historiasta oppii paljon (vaikkakin nippelitietoa), sillä fiktio on kirjoitettu osaksi faktaa ja on aina yhtä kutkuttavaa selvittää miten paljon tarina nojaa tositapahtumiin yksityiskohdissaan.

Jään mielenkiinnolla odottamaan missä tahdissa suomennoksia tulee tästä eteenpäin, kahden edellisen välissä kun ei mielestäni ollut kuin vuosi väliä? Alun perin Kuoleman naamio on ilmestynyt 7 vuotta sitten, joten lisäosiakin varmasti löytyy jo englanniksi.

Pimeyden pyörä

Preston & Child
2010 suom. 2015
534 s./Gummerus

Kiehtovan älykkäästä ja karismaattisesta FBI-erikoisagentista kertova Pendergast-sarja on ollut suosikkini jo monen vuoden ajan. Pimeyden pyörä sai perustukset vähän heilahtamaan ja tuntuu, että minun pitää ehkä miettiä uudelleen suhteeni Aloysius Pendergastiin.

Tarina alkaa tiibetiläisessä luostarissa, jonne Pendergast ja hänen holhokkinsa Constance Greene ovat vetäytyneet etsiäkseen mielenrauhaa kaiken sen jälkeen mitä Pendergastin pahan veljen kanssa kävi edellisessä kirjassa. Mietiskely keskeytyy, kun munkit päättävät pyytää agentin apua varastetun esineen suhteen. Pendergast ja neiti Greene päätyvät neitsytmatkaansa aloittavan loistoristeilijän kyytiin. Varastetun esineen mahti käy selväksi, kun ihmisiä alkaa kuolla, kun matka Atlantin halki on vasta aluillaan. Onko kyseessä jotain yliluonnollista vai onko kaiken takana sarjamurhaaja?

Voi olla, että mielikuvani ensimmäisistä suomennoksista on väärä, mutta mielestäni kahdessa ensimmäisessä osassa yliluonnollisuudella ei ollut kovin suurta osaa tarinankulussa. Pendergastin välillä ylimaallisiakin taitoja en ole sinänsä koskaan kyseenalaistanut, sillä pidänhän fiktiivisistä hahmoista esimerkiksi Housesta, Mentalistin Janesta, ja uuden Sherlock-sarjan päähenkilöstä. Pendergastin ylivertaisuuteen ei siis ole ollut vaikea uskoa. Kuitenkin hänen yhtä älykäs veljensä oli vastustajana jo hieman epäuskottava, vaikka kokonaisuudessa oli esimerkiksi veljesten historian suhteen monia mielenkiintoisiakin käänteitä. Huomasin nyt, että Pimeyden pyörässä ollut savuhirviö oli liikaa - ainakin minulle.

Lukukokemusta väritti siis pieni epävarmuus siitä, että miten hyvää kirjaa tässä nyt loppupeleissä ollaan edes lukemassa. Silti tarina vei mukanaan ja vauva-arjen keskellä yli 500 sivuinen kirja oli yllättävän nopeasti luettu loppuun. Risteilyalus oli viihdyttävä tapahtumapaikka ja jännittäviä käänteitäkin oli useampi. Erityismaininta täytyy myös antaa siitä, miten pienellä palstatilalla kirjailijat saivat sivuhenkilöt eloon ja lopulta hengettömäksi niin että lukijana kuitenkin suri uhrien kuolemaa. Varsinkin eräs laidan yli heitetty uhri ja tämän viimeiset hetket jäi mieleen pidemmäksi aikaa.

Ihan äskettäin ilmestynyt sarjan uusin osa odottaa jo hakijaansa kirjastossa. Kirjalta ja ylipäätään sarjan jatkolta toivoisin enemmän paluuta juurille ja yksittäisiin mielenkiintoisiin murhatapahtumiin. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, että Pendergastin veli olisi lopullisesti poissa pelistä, mutta ilmeisesti kuolemakaan ei voi pysäyttää Diogenesiä...

Relic

Douglas Preston & Lincoln Child
1995
473 s./A Tor Book
Tilasin jo aikoja sitten Pendergast-sarjan ensimmäisen osan ja säästelin sitä tarkoituksella New Yorkin matkaa varten. Yhteen jos toiseenkin sarjan osaan on liittynyt vahvasti New Yorkin luonnontieteellinen museo ja koska tiesin, että tulisimme siellä käymään, oli Relic oikeastaan ainoa oikea vaihtoehto matkalukemiseksi. Oikeastihan ehdin kahden viikon matkalla lukea kirjasta noin 100 sivua, joten suurimman osan tarinaa kahlasin kotoa käsin.

Pendergast-sarja on siitä kummallinen tapaus, että sen suomentaminen on aloitettu keskeltä, joten minulta on muutama alkupään teos lukematta. Toisaalta nyt olen tyytyväinen, että olen saanut ensikosketukseni Pendergastiin lukiessani Ihmeiden kabinetti -kirjaa, sillä Relic ei olisi kannustanut minua tarttumaan sarjan muihin osiin ja on vaikea uskoa, että kukaan Pendergast-fani pitäisi ensimmäistä osaa sarjan parhaimpana.

Relic saa aika paljon anteeksi jo siksi, että puitteet kirjan aloittamiselle olivat niin osuvat. Tarina polkaistaan käyntiin murhilla, jotka tapahtuvat luonnontieteellisessä museossa, joten heti alkuun sain vertailla kirjan kuvailuja omiin kokemuksiini kyseisessä museossa. Kirjan tunnelma oli myös ajoittain osuva, sillä mikäs sen hienompaa kuin lukea sateisesta New Yorkista sateisessa New Yorkissa. Kirjasarjan myöhemmissä osissa on paljon kuvailua Riverside Driven alueelta, joka on lähellä luonnontieteellistä museo, mutta Relicissä Pendergast ei vielä asu alueella ja meiltäkin se jäi tällä kertaa näkemättä, mutta ensi kerralla sitten!

Täytyy myöntää, että suurimman osan ajasta tarina oli aivan liian höpsö omaan makuuni. Luonnontieteellisen museon isot kihot käyttäytyivät vailla järjen häivää ja sademetsän uumenista museolle kulkeutunut murhanhimoinen luonnonoikkukin oli vähän liikaa. Pientä pitkästymistä oli havaittavissa kirjan keskivaiheilla ja mielestäni sivujakin olisi voitu karsia tarinasta kymmenkunta. En kuitenkaan katkeroitunut keskiverrosta lukukokemuksesta vaan iloitsen, miten hienosti kirjailijakaksikko on onnistunut viemään sarjaa eteenpäin huonohkosta alusta huolimatta.

Kuolleiden kirja

Child & Preston
2006 suom. 2013
635 s./Gummerus

Syyslomalaista hemmoteltiin tänä vuonna oikein oivalla jännitysuutuudella. Olen jo muutaman vuoen ajan liputtanut omalaatuisen ja aina yhtä hämmästyttävän älykkään FBI-agentti Pendergastin puolesta ja nyt sarja kasvoi taas uudella osalla. Näihin on vaikea uskoa kyllästyvänsä!

Olen pitänyt kaikista lukemistani osista, mutta on minulla myös selkeät suosikkini, jotka sijoittuvat suomennettujen osien alkupäähän. Kyseiset osat ovat nerokkaita omia kokonaisuuksiaan ja henkilötkin vaihtuvat Pendergastin elämässä tiuhaan. Uudemmissa osissa (Diogenes-trilogian osat) henkilökaarti vakiintuu ja pääpahiksena seikkailee FBI-agentin veli, julmuuden uudelle tasolle vievä Diogenes. Kolme edellistä teosta ovat aiheuttaneet turhaa verenpaineen nousua, sillä joudun joka kerta jännittämään, että onkohan uudessa tarinassa tarpeeksi potkua, kun saman henkilön aiheuttamia ongelmia vatvotaan kirjasta toiseen. Lopulta olen aina saanut huokaista helpotuksesta, sillä kirjailijakaksikko Child & Preston tietää mitä tekee. Olen kuitenkin helpottunut, että velikaunat ovat nyt ehkä ohi ja Pendergastia odottavat täyden uudet tuulet.

Kuolleiden kirjassa Pendergast on virunut vankilassa jo hyvän aikaa samalla kun läpeensä paha veli suunnittelee kaikkien aikojen rikostaan. Diogenesin edelliset viritelmät eivät ole menneet ihan nappiin, mutta toisaalta Pendergast on joutunut syyttömänä miehenä lukkojen taakse odottamaan hyvin todennäköistä kuolemantuomiota, joten asiat eivät toisaalta ole kovin huonostikaan. New Yorkin Luonnontieteellinen museo on jälleen tapahtumapaikkana tässä sarjan tuoreimmassa osassa, sillä museossa valmistaudutaan uuteen näyttelyyn, jossa esitellään muinainen hauta, jonka olemassaolo ollaan jo melkein unohdettu. Hauta kaivetaan esiin museon kätköistä (voi miten paljon unohdettuja asioita museossa onkaan, onkohan oikeastikin niin?) ja pian alkaa vaikuttamaan siltä, että kirous, josta 1930-luvulla puhuttiin haudan yhteydessä, pitäisikin paikkansa... Osallistun kirjalla Kiinteistöhaasteeseen, sillä Luonnontieteellinen museo on paitsi suuressa osassa kirjassa, sen historiaa ja nykypäivää käydään kattavasti läpi ja lukija pääsee tutustumaan niin näyttelytiloihin, työskentelytiloihin, varastoihin ja kellarikerroksiin sekä näyttelyn avajaisten huumaan.

Viimeistään Kuolleiden kirja osoittaa, että leppoisan loman parasta ajanvietettä on vauhdikas ja yllättävä jännäri. Oli hienoa, että kerrankin oli mahdollista ahmia kirjallinen tiiliskivi muutamassa päivässä ja lomaakin on vielä monta päivää jäljellä ja uusia kirjaseikkailuja luvassa. Minulla olisi Pendergast-sarjan ensimmäinen osa (suomentamaton) odottamassa kirjahyllyssä englanniksi. Siihen en taida ihan vielä siirtyä, mutta yritän saada sen luetuksi ensi vuoden alkupuolella.

Kiinteistöhaaste

Veljensä vartija




Preston & Child
2005 suom. 2012
620 s./Gummerus

Komisario Vincent D'Agosta on hiljalleen oppinut hyväksymään ystävänsä FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergastin hämärissä olosuhteissa tapahtuneen kuoleman. Eräänä päivänä häntä kuitenkin odottaa kirje, jonka Pendergast on aikoinaan kirjoittanut siltä varalta että hänestä aika jättää. Kirje sisältää pyynnön pysäyttää Pendergastin kuolleeksi luultu veli Diogenes, joka on suunnattoman älykäs, mutta pahasti mielenvikainen. Veljellä on ollut aikaa suunnitella täydellistä rikostaan 20 vuotta, ja kun Pendergastin läheisiä alkaa löytyä kuolleena, on komisario D'Agosta kiirehdittävä tutkimuksiaan.

Minun ja Pendergast-sarjan suhde jatkuu tasaisen hyvänä. Minua on helppo miellyttää, koska olen kiintynyt älykkääseen agenttiin, joka aina onnistuu ihastuttamaan ja ällistyttämään järjenkäytöllään. Toisaalta Preston & Child onnistuvat kirja toisensa jälkeen luomaan yllättäviä juonenkäänteitä ja mielenkiintoisia rikoksia ja niiden tekijöitä. Myönnän kuitenkin, että hieman epävarmoin tuntein odotin paholaisveljen edesottamuksia. Kuinka paha veli voi oikeasti olla ilman että henkilöhahmon uskottavuus kärsii? Mikä voi olla niin kauhistuttava ja nerokas rikos, että sen suunnittelemiseen menee vuosikymmeniä? Aikamoisia hetkiä pitäisi olla tarjolla, jotta veli osoittautuisi oikeasti vastustajista kauheimmaksi.

Miten kirjan kanssa sitten kävi? Lukeminen oli yhtä suurta nautintoa kuin ennenkin, tiiliskiven kokoisen tarinan lukaisi hetkessä, niin koukuttavia tapahtumat jälleen kerran olivat. Olen jo oppinut odottamaan kaikenlaisia mielenkiintoisia historiaan liittyviä faktoja, mutta tällä kertaa niitä oli korvaamassa ehkä enemmän tekniikkaan liittyvät asiat, psykologia ja Pendergastin varsin onnettoman suvun historia. Vieläkään en osaa sanoa oliko Diogenes pettymys vai ei. Älykäs hän kieltämättä on siinä missä veljensäkin, mutta kun alleviivataan vastustajan pahuutta, niin sitä kai odottaa ihan yli-ihmistä? Ja jos päärikos on oikeasti pahinta mitä Diogenes päätyy tekemään, niin sitten voin sanoa olevani pettynyt. Tarinalle on kuitenkin luvassa jatkoa, joten ehkä veli näyttää siinä oikean luontonsa, joka on paljon pahempi kuin tämä kirja antoi ymmärtää. Paljon jäi vielä hämärän peittoon.

Suosittelen Veljensä vartijaa kaikille aikaisempiin osiin tutustuneille lukijoille, mutta Pendergastin maailmaan ei kannata tutustua tämän kirjan kanssa. Osallistun kirjalla myös So American -haasteeseen ja valloitan jälleen kerran New Yorkin osavaltion.

Tulikivi

Preston & Child
2004 suom. 2011
694 s./Gummerus

Omalaatuisen FBI:n agentti Pendergastin harmaille aivosoluille on jälleen käyttöä, kun arvostetun, mutta inhotun taidekriitikko Jeremy Groven savuavat jäännökset löytyvät tämän kartanosta. Itsesyttymistäkin tiedetään tapahtuneen, mutta kun kuolleen miehen viereltä löytyy vielä sorkan jälki, on pakko pysähtyä miettimään, olisiko paha vain saanut palkkansa itse paholaisen toimesta. Pendergast saa tällä kertaa seurakseen jo Ihmeiden kabinetti -kirjasta tutun poliisin Vincent D'Agostan, ja yhdessä parivaljakko alkaa selvittää, mitä kamalaa oikein tapahtui vuosikymmeniä sitten, kun neljä nuorta poikaa tapasivat kaukana New Yorkista. Pendergast-kirjoille on erittäin luonteenomaista se, että tarina kehittyy alkuasetelmastaan joka suuntaan, sinnekin jonne sen ei olisi osannut arvata kehittyvänkään, joten tämäkin 700 sivuinen tiiliskivi pitää sisällään jännittäviä hetkiä ja odottamattomia käänteitä sekä tietenkin niitä loistavia päätelmäketjuja, joista karismaattinen agentti on niin tunnettu.

Olen täysin hurahtanut Pendergast-sarjaan, mutta silti viime vuoden uutuuden lukeminen venyi uuden kirjan ilmestymisajankohdan lähettyville. On pakko myöntää, ettei kirjan takakansi ollut kovin houkutteleva - ja päädyin silti kertomaan aika lailla samat asiat omassa esittelytekstissäni!:D Asia on vain niin, että tämänkään kirjan juonesta ei ole mitenkään mahdollista kertoa lyhyesti ja ytimekkäästi. On vain kerrottava, miten kaikki alkaa, mutta se ei välttämättä liity mitenkään siihen miten kaikki kehittyy tai miten kaikki loppuu. Ja se minusta onkin näiden kirjojen salaisuus. Jos sarjan kirjat eivät olisi hemmetinmoisia tiiliskiviä, jotka sisältävät paljon muutakin kuin juonenkäänteitä, en pitäisi niistä niin paljon. Jo Ihmeiden kabinetti puhutteli minua äärettömän mielenkiintoisilla tiedonmurusilla historiasta, kulttuurista, taidemaailmasta jne. Vaikka kirjasarja kuitenkin on nimenomaan jännityskirjallisuutta, tunnen aina olevani himpun verran fiksumpi luettuani Pendergastin aivoituksista.

Tällä kertaa sain tuntea itseni oikein ylpeäksi lukuharrastuksestani, sillä tunnistin eräästä klassikkokirjasta tutun henkilöhahmon jo heti, kun hän ilmestyi tämän tarinan sivuille. Kyseessä on Valkopukuinen nainen, josta Child & Preston ovat päätyneet lainaamaan henkilön kunnianosoituksena Wilkie Collinsia kohtaan. Tämä kaikki kerrottiin kyllä tarinan lopussa kirjailijoiden loppusanoissa, mutta olin haljeta ylpeydestä, kun tajusin jipon heti alkuunsa. Vielä herkullisempaa oli tarinan edetessä bongata kaikkia yhtäläisyyksiä, joita ripoteltiin sinne tänne. Minusta ratkaisu on toteutettu kaiken kaikkiaan tyylikkäästi, vaikka kirjailijat itse pelkäsivätkin, että tällainen menettely aiheuttaa murska-arviot.

Pidin tästäkin kirjasta valtavasti, mutta pysyttelen edelleen uskollisena Ihmeiden kabinetille, jota edelleen pidän itsepäisesti sarjan toistaiseksi parhaana osana. Hämmennystä Tulikiveä lukiessa aiheutti se, että ymmärsin erään nuoren naishahmon olevan tuttu Ihmeiden kabinetista, mutta en muista tätä kabinetin uumenissa asunutta tyttöä ollenkaan. No, se ei ole mikään ihme, olen lukenut ensimmäisen kirjan tosiaan kaksi kolme vuotta sitten, joten yksityiskohdat ovat painuneet unholaan jo kauan sitten. Pitäisi varmaankin lukea kyseinen osa joskus uudelleen, että pääsisi tämän Constance-neidin menneisyyden jäljille paremmin. Tulikivessä hänen vaiheitaan ei nimittäin juuri kerrata, vaikka tehdään selväksi, että hän on aina asunut rakennuksessa, jossa ihmeiden kabinetti oli, ja tulee asumaan vastakin, koska ei muuta maailmaa tunne. Onpa raivostuttavaa, kun ei muista tällaista tärkeää asiaa!

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan jälleen New Yorkin osavaltion.