Nuku!




Annelies Verbeke
2003 suom. 2006
156 s./Avain

Kaksi unetonta kohtaavat yössä. Toinen odottaa kotona unta, joka ei koskaan saavu. Toinen pyöräilee pitkin öisiä katuja pimpottaakseen vieraiden ovikelloja ahdistuksissaan. Uniasioihin he eivät ehkä saa helpotusta toisistaan, mutta on hienoa, että on joku toinen, jonka kanssa jakaa yön pitkät tunnit.

Perin harmillista, sanonpahan vaan. Verbeken kirjalla olisi periaatteessa ollut kaikki mahdollisuudet olla oikea kirja minulle. Ensimmäisten kappaleiden jälkeen olin jo melko myytyä naista, unettomuusteema kauhistutti ja ahdisti sopivassa määrin. Tällainen unikeko, joka suunnilleen elää nukkuakseen ei voi mitenkään ymmärtää millaista on, kun uni ei tule. Valitettavasti tarina alkoi kuitenkin viemään päähenkilöitään sen verran odottamattomiin suuntiin, että kadotin punaisen langan tyystin. En yleensä pyri arvaamaan tarinan kulkua, mutta tätä teosta lukiessani tulin kuitenkin odottaneeksi tiettyjä asioita: kahden unettoman seikkailuja nukkuvassa kaupungissa, joka on ikään kuin vanha tuttu monista Scandinavian Music Groupin kappaleista, loputtomia keskusteluja, jotka rönsyilevät sinne tänne ja ehkä muutamia yllättäviä hullunpuoleisia tekoja. Mutta ei!

Nuku! oli kuitenkin lukemisen arvoinen kirja, takapakista huolimatta. Ehkä asia täytyy vain yrittää selittää itselle niin, että odottamattomat tapahtumat itse asiassa sopivat tähän kahdesta yhteiskunnan ulkopuolelle ajatuvasta henkilöstä kertovaan kirjaan... Ja jotain hieman ranskalaistakin koin tarinassa pilkahtavan, vähän vinksahtaneita päähenkilöitä ja erikoisia tapoja toimia arkipäiväisissäkin tilanteissa. Äh, päällimmäiseksi tunteeksi taisi kuitenkin jäädä harmistus siitä, etten Mayan ja Benoitin avulla saanut tietää, mitä öisellä suurkaupungilla on tarjottavana niille, joiden kohtalona on valvoa.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja Kirjalliseen maailmanvalloitukseen ja nappaan pisteet Belgiasta.

P.S. Voiko tätä kirjaa vielä kutsua pienoisromaaniksi, vai missä sivumäärässä raja teidän mielestänne menee? Kun kaikki on tietenkin lokeroitava siististi johonkin ryhmään, ja nyt minua vaivaa se, onko Nuku! pienoisromaani vai ei!

Harjukaupungin salakäytävät




Pasi Ilmari Jääskeläinen
2010
372 s./Atena

Kustantaja Olli Suominen elelee Jyväskylässä vaimonsa Ainon ja poikansa Laurin kanssa sen kummemmin itsestään ääntä pitämättä. Tavallinen arki ei juuri tunnu yllätyksiä tarjoavan, mutta pian tilanne on vallan toinen. Olli päättää liittyä Facebookiin, jossa saa satoja kavereita, joiden joukossa on myös lapsuudenystäviä. Lisäksi Olli alkaa harrastamaan elokuvakerhoa, jossa katsotaan ihastuttavia vanhoja klassikoita. Vanha lapsuudenihastus Kerttu Kara palaa takaisin Ollin elämään, kun Aino lahjoo miestään Elokuvallisella elämänoppaalla, joka Kara on kirjoittanut. Kirjailija haluaa kirjoittaa seuraavan kirjansa Jyväskylästä, sen maagisista paikoista ja kaupungin alla risteilevistä salakäytävistä. Suomisesta tulee Karan uusi kustantaja ja kummia alkaa tapahtumaan.

Minun on myönnettävä, että olin aluksi hieman skeptinen kirjan suhteen. Alku sateenvarjokauppoineen oli kiehtova, mutta sitten lukuinnostus hiipui ja aloin ihmettelemään, missä se kaikki tarinan hienous on, josta on puhuttu monissa arvosteluissa. Kappaleessa 22 kaikki kuitenkin muuttui, ja siitä lähtien tiesin, että pitelin käsissäni varsinaista kultakimpaletta. En ole vielä lukenut kirjan toista loppua, olen jopa leikitellyt ajatuksella, että en lukisi sitä lainkaan. Että jos minun tapauksessani tarina olisi juuri niin kuin se minulle esittäytyi.

Tarinasta on minusta hieman vaikea kirjoittaa, nimittäin huomasin kirjan luettuani, että oloni on samankaltainen kuin kirjan henkilöhahmoilla salakäytäväseikkailujen jälkeen: muistikuvat alkavat katoamaan sumuun, yksityiskohtia on vaikea muistaa. Pidän itse asiassa tästä tuntemuksesta, se sopii kirjan henkeen hyvin. Erityismaininta pitää ehdottomasti antaa kirjan kansikuvalle. En kuulu niihin lukijoihin, jotka hipelöivät jatkuvasti kansikuvaa lukemisen välissä, mutta Harjukaupungin salakäytävät -kirjan kansi sisältää niin paljon, vaikka onnistuukin olemaan kovin vähäeleinen. Joka kerta sen yksityiskohdista tuntui löytävän jotakin uutta.

Löysinko kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Ehdottomasti! Olisi toki hölmöä toivoa lukevansa enemmän juuri tällaista kirjallisuutta, koska kirjan tarina on selkeästi niin ainutlaatuinen, ettei sitä oikein voi kopioida. Eniten ilahduin siitä, että tarina oli salaperäinen ja otteessaan pitävä. Oli mukavaa, että vaikka aikuisen Ollin elämä ennen Kerttu Karaa olikin ehkä himpun verran ankeaa, niin sentään perinteiset alkoholi, onneton lapsuus, huumeet, kotiväkivalta, masentuminen jne eivät saaneet sijaa tässä tarinassa. Ja kyllä, kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti on vielä niin lapsenkengissä, että ennakkoluulot sitä kohtaan kukoistavat edelleen:D