perjantai 28. huhtikuuta 2017

Maailman talvi

Ken Follett
2012 suom. 2013
800 s./WSOY

Olen edennyt mahtipontisessa Vuosisata-trilogiassa toiseen osaan.

Myhäilen edelleen tyytyväisenä, että keksin ottaa kyseisen kirjasarjan lukuun juuri tänä vuonna. Päätin samalla, että luen kirjat niin, että niiden välissä on aina korkeintaan neljä kuukautta väliä, jotta henkilöhahmot ja tapahtumat pysyvät tuoreessa muistissa. Näin myös muille kirjoille jäi hyvin aikaa eri osien välissä, sillä yritän vältellä fiilistä, että joudun rämpimään ihan loputtomasti yhden tarinan parissa. Minulle tosiaan syntyy yllättävän helposti tällainen fiilis. Asiaa ei auta, vaikka tarina olisi miten hyvä tai vetävästi kirjoitettu. Luin varmaan niin monta vuotta kirjoja niin, että melkein aina käsittelyssä oli minulle uusi kirjailija ja kuin itsestään aloin vältellä pitkiä kirjasarjoja. (Yksi lähivuosien lukemiseen liittyvä tavoite onkin, että saattaisin aloittamani sarjat mahdollisimman reippaasti loppuun.)

Ensimmäistä osaa luin aika tarkalleen kuukauden päivät ja pidin nytkin huolen, ettei aikaa menisi ainakaan enempää. Maailman talvessa sattui olemaan tasan 800 sivua, joten neljäksi viikoksi oli helppo jakaa sivumäärät. Kolme viikkoa luin juuri tasan sen määrän mitä pitikin, sillä meneillään oli niin paljon muutakin pakollista ja vapaaehtoista hommaa. Tällaiselle aikatauluttajalle olikin todella mieluista, kun kerrankin tiesi milloin voi hyvällä omatunnolla laskea kirjan käsistään ja siirtää energiansa muihin hommiin. Neljäs viikko oli selkeästi hiljaisempi ja tarinassa ratkaisunhetket, joten oli kiva päästä kirjan ahmimismoodiin.

Vuosisata-trilogia kuvaa viiden suvun kohtaloita viidessä eri maassa läpi 1900-luvun. Kaikki alkoi Ensimmäisen maailmansodan puhkeamisesta, ja toisessa osassa eletään Toisen maailmansodan ankeita vuosia. Ensimmäisessä osassa tutuksi tulleet henkilöt ovat mukana vieläkin, mutta tarkemmin seurataan uutta sukupolvea eli heidän jälkeläisiään. Näkökulma muuttuu tiuhaan tahtiin ja lukija pääsee tiiliskiviromaanin aikana kurkistamaan natsivallan alle joutuneeseen Saksaan, Stalinin hallitsemaan Venäjään, Pearl Harborin hyökkäykseen, liittoutuneiden hyökkäyksen Pohjois-Ranskaan ja Puna-armeijan hyökkäyksen Berliiniin - näin muutaman mainitakseni.

Kuten totesin jo ensimmäisestä osasta kertoessani, nautin siitä miten yhdellä lukukokemuksella saa niin valtavasti tietoa 1900-luvun alun historiasta. Henkilöhahmot ovat siellä missä kulloinkin tapahtuu, he ovat suunnittelemassa suurmiesten päätöksiä, tekemässä maailmasta parempaa paikkaa, estämässä Kolmannen maailmansodan syttymisen ja toisaalta elämässä siviilien tavanomaista arkea. Lukion historiantunneista on jo aikaa enkä ole vuosiin lukenut näin laajaa kuvausta Toisesta maailmansodasta. Ymmärrys 1940-luvun tapahtumiin siis todella kasvoi rytisten.

Maailman talvea lukiessani huomasin olevani jo todella kiintynyt henkilöhahmoihin. Vaikka kirjassa kohdataan paljon läpeensä pahoja ja julmia ihmisiä, niin päähenkilöt ovat monisyisiä ja vääriäkin valintoja tehdessään heillä on omasta mielestään jalot päämäärät. On ollut arvokasta lukea Toisesta maailmansodasta niin, että näkökulma on jatkuvasti vaihdellut ja on saanut kurkistaa eri aatteiden taakse.

Toinen maailmansota itsessäänhän on - yllätys yllätys - todella rankkaa luettavaa. Ihmisten pahuus jaksaa yllättää, vaikka niin paljon käänteistä muistikin etukäteen. Lukiessani aloin myös vähitellen ymmärtämään miksi ihmisiä edelleen kiinnostaa tämä ajanjakso. Olen aikaisemmin pyöritellyt lähinnä silmiäni, kun uusia teoksia aiheesta on ilmestynyt (varsinkin tietopuolella). Kummasti itselle aihe on tuntunut loppuun kalutulta ja olenkin pyrkinyt välttelemään Toisen maailmansodan tapahtumia kaikessa kirjallisuudessa. Nyt uumoilen, että asiaan saattaa tulla käänne...

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Kaukaisen maaliskuun (kirja)kuulumiset

Maaliskuun aikana luin kuusi kirjaa.
- Leonin Kuolema väärissä vaatteissa
- Westmanin Syliin
- Kekkosen Vieraat
- Joupin Tyhjä syli
- Sarraksen Tavarataidot
- Spungenin Nancy

Leonin Kuolema väärissä vaatteissa pudotti minut takaisin maan pinnalle Venetsiaan sijoittuvaan sarjan suhteen. Aikaisempi superhypetys on vaihtunut mukavaan tunteeseen, että on löytänyt kivan jännärisarjan, jonka hahmojen pariin on kotoisaa sukeltaa aina silloin tällöin. Westmanin episodiromaani Syliin kosketti syvältä ja olen useaan otteeseen palannut henkilöhahmojen äitiyden kokemuksiin. Kekkosen Vieraat oli myös vaikuttava lukukokemus, teemoiltaan yhteneväinen Syliin-romaanin kanssa, mutta tyyliltään selkeästi jotenkin hienostuneempi, vähäeleisempi, ei niin iholle tuleva. Joupin valokuvakirja Tyhjä syli tuntui raskaana rinnassa. Kohtukuolemia käsittelevä kirja tavoittaa kaiken tarvittavan paljon kertovilla kuvillaan, niiden rinnalla riittää pieni määrä tekstiä. Sarraksen Tavarataidot edustaa minulle jonkinlaista sielunmaisema-kirjallisuutta, mieli lepää lukiessa järjestelystä. Luin Spungenin Nancyn ensikerran 15 vuotta sitten, ja niin vain hengästyttävä tositarina vei taas mennessään.

Kihertelen täällä innosta, sillä jo nyt lukuvuoteni on parempi kuin miesmuistiin. Kolmen kuukauden lukukokemuksista iso osa jonottaa loppuvuoden top-10-listalle, ja vuotta on vielä vaikka miten paljon jäljellä. Veikkaan, että tästä on tulossa kaikkien aikojen lukuvuosi ja olen näemmä löytänyt juuri oikean tavan lukea ja valita luettavani. Olen nykyään niin innoissani lukemisesta ja siitä kotiäidin omasta hetkestä hyvän kirjan parissa, ai että!

Varsinainen vuositeema kirjojen suhteen on ollut heittäytyä reippaasti tarinoiden vietäväksi eli jos yksi tarina johtaa toiseen, niin kirjan loputtomalle lukulistalle siirtämisen sijaan tarttuisi vaan hanakasti käsiksi saman tien. Näin kävikin äitiyttä eri näkökulmista käsittelevien kirjojen Syliin, Vieraat ja Tyhjä syli kanssa. Luonnollisestikin aiheesta tuli tähän hätään luettua niin paljon kerralla, että pieni breikki tekee hyvää. Leonin Brunetti-sarja on edennyt kolmanteen osaan ja etenee vuoden aikana varmaan lisääkin, näin uumoilen. Nancyn lukeminen oli oiva opetus siitä, että oman kirjahyllyn kirjoja on hyvä lukea uudelleenkin (ja sitä varten ne siellä ovat). Suuri osa lempikirjoistani on teini- ja varhaisaikuisvuosilta, joten niitä voisi hyvin alkaa lukemaan uudelleen. Tavarataidot sinänsä herätteli mielenkiintoa lukea muitakin järkkäilyyn liittyviä kirjoja, mutta ehkä tämän suhteen on hyvä säännöstellä. Aluksihan olin sitä mieltä, että muita saman aihepiirin kirjoja en edes lue, Arkijärki-blogin Jenni kun on oma kaaoksenhallinta-guruni, mutta olen jo kääntämässä kelkkaani. Aihe on liian herkullinen jätettäväksi yhden kirjan varaan, nyt kun kirjoja on vielä ilmestynyt useampi.

Maaliskuu oli selkeästi (ja aina positiivisesti yllättäen) kotimainen. Neljä suomalaista kirjaa kuukaudessa - ei ole muuten varmaan koskaan tapahtunut aikaisemmin! Ja ei ihan heti tapahdu uudelleen, kaikki uumoilemani tulevat lukukokemukset ovat taas käännettyä kirjallisuutta. Liekö itse asiassa yhden yhtä kotimaista siellä joukossa.

Mietin, että miten ehdin rykäistä niin monta kirjaa viime kuussa verrattuna aikaisempaan, mutta olen tosiaan panostanut lukemiseen ja jättänyt tv:n (Netflixin) katsomista vähemmälle. Kausittainhan nämä menevät, nyt en katsonut kuin Skamia ja kävin muutaman kerran leffassa (Logan, Beauty and the Beast). Ja siis Skam, sehän on ihan rautaa.

Maaliskuussa en jättänyt kirjoja kesken. En myöskään ole enää haikaillut niiden kirjojen pariin, joista haaveilin alkuvuodesta. Näin se vain menee helposti, että jos ei heti iske kiinni kiinnostavaan kirjaan niin pian ei enää muista miksi sen edes niin kovasti halusi lukea. Kirja saattaa roikkua pitkäänkin jollain lukulistalla, mutta se ei lopulta koskaan tule valituksi, ei koskaan ole todellinen vaihtoehto seuraavaksi kirjaksi.

Maaliskuussa ostin tyttärelle kaksi kuvakirjaa. Olen ehkä maailman nirsoin kuvakirjan hankkija, melkein mikään ei kelpaa kirjaston hyllyssä tai kaupassa. Milloin on tyhmä kuvitus, liian vähän katsottavaa tai sitten tosi outoja juttuja, joita ei kannata opetella ennen kuin on perusteet (ruumiin osat, hedelmät, maatilan eläimet, vaatteet yms.) hallussa. Nyt kuitenkin löysin kahteen otteeseen kivat kirjat, joten sen enempiä pohtimatta kassalle! Pupen iloisessa sanakirjassa on kaikki mitä puolitoista vuotias voi kirjalta toivoa: paksut sivut, ei luukkuja (tai näitä taapero ehkä toivoisi, mutta kun ne on aina niin heppoisia!), paljon yksityiskohtia mutta selkeästi kuvitettuna, aukeamien kuvat järkevistä aiheista. Oppi ja ilo -sarjan uusi Kurkkaa eläimet on myös symppis. Jokaisella aukeamalla on jotain liikuteltavaa, mutta tarpeeksi jämäkästi tehtynä, että kirja ei ole heti riekaleina, kun taapero innostuu hyppyyttämään leijonaa pusikosta esille. Kuvitus on tosi kiva ja eläimet toimii aina vaan. Tyttö on tykännyt kirjoista tosi paljon, kyllä äiti osaa:D

Oman kirjahyllyn valikoima kasvoi työpaikalla käydessäni. Nappasin ennakkokappaleista mukaan Lapenan Hyvä naapuri, Waren Synkän metsän siimeksessä ja MacIntoshin Annoin sinun mennä. Tässä olisi aika kovat hellelukemiset kesäksi, mutta en tiedä maltanko odottaa sinne asti.

Ja näin maaliskuu on vihdoin käsitelty alta pois:)