Ali Shaw
2009 suom. 2011
393 s./Atena
Tyttö joka muuttui lasiksi näkyi blogeissa varsin tiheään tahtiin muutama vuosi takaperin ja päätyi silloin minunkin lukulistalle. Muistaakseni tarina ei vakuuttanut kovinkaan monta kirjabloggaajaa, mutta en kai ehkä oikein tahtonut uskoa, että kyseinen aikuisten satu voisi osoittautua pettymykseksi.
Parin vuoden sisään kirjallisiin kokokohtiin on kuulunut Alaskan karun luonnon keskelle sijoittuva Lumilapsi, tunnelmallinen ja kauniisti kirjoitettu aikuisten satu. Tällekin talvelle kaipasin vähän maagisempaa tunnelmaa ja ajattelin vihdoin tarttua Shawn teokseen.
Tyttö joka muuttui lasiksi kertoo Ida Maclairdin eriskummallisen tarinan. Paljon maailmaa nähnyt Ida päätyy takaisin St Hauda's Landin saariryhmälle, kun hän huomaa muuttuvansa pikkuhiljaa lasiksi. Saarella tyttö tapaa Midaksen, nuoren miehen, joka harrastaa mustavalkoisia valokuvia ja työskentelee kukkakaupassa. Yhdessä he yrittävät selvittää mikä lasittumisen aiheuttaa ja voiko sen etenemisen pysäyttää. Tutkimusten edetessä selviää, että saariryhmällä tapahtuu yhtä jos toistakin kummaa.
Kirja ei lunastanut odotuksiani, harmi vaan. Tarina oli välillä yllättävänkin pitkäveteinen ottaen huomioon että kyseessä oli kuitenkin maagisia elementtejä sisältävä kertomus. Tarinan lähtökohdista ja ylipäätänsä kantavasta ideasta olisi saanut mielestäni kiinnostavammankin kokonaisuuden. Pidin kuitenkin tarinan melankolisesta yleistunnelmasta: Shaw marssittaa tarinan edetessä estraadille toinen toistaan surullisempia ihmiskohtaloita, tehden sen miellyttävän vähäeleisesti.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Atena. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Atena. Näytä kaikki tekstit
tiistai 26. tammikuuta 2016
sunnuntai 3. toukokuuta 2015
Hyvän mielen vaatekaappi
Rinna Saramäki
2013
295 s./Atena
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Rinna Saramäki pyrkii nykyään ostamaan vähemmän ja laadukkaampaa. Hän täyttää vaatekaappinsa vaatteilla, jotka pelaavat hyvin yhteen, kestävät käytössä pidempään kuin yhden sesongin eikä niiden hankkimisesta koidu samanlaisia omantunnontuskia kuin aikaisemmin halpavaateketjujen rättejä kotiuttaessa. Saramäki on opetellut jättämään impulssiostokset kauppaan, tutkimaan kankaita tarkemmin ja pärjäämään 33 vaatteella sesongissa. Pääpiste kirjassa on omien vaateongelmien ratkaiseminen, mutta samalla sivutaan myös muotiteollisuuden ongelmakohtia.
Inspiroivin juttu?
Kirja oli kokonaisuudessaan hyvin inspiroiva, mutta kivoista projekteista helposti innostuvana melkein harmittaa, etten tullut lukeneeksi kirjaa jo aikaisemmin. Olen jo vähentänyt turhaa ostamista (en ole koskaan edes osannut heittää ihan ranttaliksi), siirtynyt varsinkin kengissä ja laukuissa ostamaan laatua, pitänyt sesongin aikana 33 vaatetta näkyvillä ja pikkuhiljaa heivannut pois säilytykseen jääneitä turhakkeita ja keskittynyt ostamaan vaatekappaleita, jotka sopivat hyvin yhteen muun vaatekaapin sisällön kanssa. Sanoisinkin, että nyt kirjasta jäi päällimmäiseksi mieleen halpavaateketjujen liian edulliset hinnat ja mitä se tarkoittaa ompelijoille. Onpa turhauttavaa tietää, että jos kuluttaja maksaisi edullisista ostoksista 3 euroa enemmän, tuotantoketjun jokainen osapuoli saisi huomattavasti reilumman korvauksen työstään. Kyllä pistää miettimään!
Miten tästä eteenpäin?
Kirjassa esitettiin mielenkiintoisia tapoja tutustua omaan vaatemakuun ja vaatekaapin sisältöön ja varautumaan tuleviin tarpeisiin budjetin avulla. Juuri nyt tätä projektia ei kannata lähteä toteuttamaan, koska elämäntilanne on sellainen, että yritän seuraavat puoli vuotta selvitä kutakuinkin omistamillani vaatteilla, mutta ehkä ensi vuoden alussa olisi kiva pohtia näitä kuvioita tarkemmin.
Saramäki kehottaa lukijaa kirjaamaan ensin ylös kaikki erilaiset tilanteet, joita tulee kohtaamaan esimerkiksi kuukauden aikana. Millaisissa asukokonaisuuksissa lukija näkee itsensä noissa tilanteissa? On typerää hankkia isoa kasaa biletoppeja, jos tietää käyvänsä baarissa korkeintaan kerran vuodessa, kotibileissä ehkä kolme kertaa vuodessa. Kun tietää ihanteelliset asukokonaisuudet erilaisiin elämäntilanteisiin, on helpompi nähdä mitä helmiä vaatekaapissa jo on ja mitä sieltä puuttuu. Lisäksi vaatekaapissa säilössä olevat turhakkeet paljastuvat. Jos haluaa pikkuhiljaa siirtyä hankkimaan kalliimpaa ja laadukkaampaa, voi puuttuvat tuotteet sijoitella vaikka viiden vuoden vaatebudjettiin. Hitsi, kyllä houkuttelisi lähteä tähän projektiin jo nyt!
2013
295 s./Atena
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Rinna Saramäki pyrkii nykyään ostamaan vähemmän ja laadukkaampaa. Hän täyttää vaatekaappinsa vaatteilla, jotka pelaavat hyvin yhteen, kestävät käytössä pidempään kuin yhden sesongin eikä niiden hankkimisesta koidu samanlaisia omantunnontuskia kuin aikaisemmin halpavaateketjujen rättejä kotiuttaessa. Saramäki on opetellut jättämään impulssiostokset kauppaan, tutkimaan kankaita tarkemmin ja pärjäämään 33 vaatteella sesongissa. Pääpiste kirjassa on omien vaateongelmien ratkaiseminen, mutta samalla sivutaan myös muotiteollisuuden ongelmakohtia.
Inspiroivin juttu?
Kirja oli kokonaisuudessaan hyvin inspiroiva, mutta kivoista projekteista helposti innostuvana melkein harmittaa, etten tullut lukeneeksi kirjaa jo aikaisemmin. Olen jo vähentänyt turhaa ostamista (en ole koskaan edes osannut heittää ihan ranttaliksi), siirtynyt varsinkin kengissä ja laukuissa ostamaan laatua, pitänyt sesongin aikana 33 vaatetta näkyvillä ja pikkuhiljaa heivannut pois säilytykseen jääneitä turhakkeita ja keskittynyt ostamaan vaatekappaleita, jotka sopivat hyvin yhteen muun vaatekaapin sisällön kanssa. Sanoisinkin, että nyt kirjasta jäi päällimmäiseksi mieleen halpavaateketjujen liian edulliset hinnat ja mitä se tarkoittaa ompelijoille. Onpa turhauttavaa tietää, että jos kuluttaja maksaisi edullisista ostoksista 3 euroa enemmän, tuotantoketjun jokainen osapuoli saisi huomattavasti reilumman korvauksen työstään. Kyllä pistää miettimään!
Miten tästä eteenpäin?
Kirjassa esitettiin mielenkiintoisia tapoja tutustua omaan vaatemakuun ja vaatekaapin sisältöön ja varautumaan tuleviin tarpeisiin budjetin avulla. Juuri nyt tätä projektia ei kannata lähteä toteuttamaan, koska elämäntilanne on sellainen, että yritän seuraavat puoli vuotta selvitä kutakuinkin omistamillani vaatteilla, mutta ehkä ensi vuoden alussa olisi kiva pohtia näitä kuvioita tarkemmin.
Saramäki kehottaa lukijaa kirjaamaan ensin ylös kaikki erilaiset tilanteet, joita tulee kohtaamaan esimerkiksi kuukauden aikana. Millaisissa asukokonaisuuksissa lukija näkee itsensä noissa tilanteissa? On typerää hankkia isoa kasaa biletoppeja, jos tietää käyvänsä baarissa korkeintaan kerran vuodessa, kotibileissä ehkä kolme kertaa vuodessa. Kun tietää ihanteelliset asukokonaisuudet erilaisiin elämäntilanteisiin, on helpompi nähdä mitä helmiä vaatekaapissa jo on ja mitä sieltä puuttuu. Lisäksi vaatekaapissa säilössä olevat turhakkeet paljastuvat. Jos haluaa pikkuhiljaa siirtyä hankkimaan kalliimpaa ja laadukkaampaa, voi puuttuvat tuotteet sijoitella vaikka viiden vuoden vaatebudjettiin. Hitsi, kyllä houkuttelisi lähteä tähän projektiin jo nyt!
torstai 20. marraskuuta 2014
Halkaisukirvesmies elämä ja vähäisemmät teot
Roope Lipasti
2014
215 s./Atena
Mitä tapahtui ja kenelle?
Kuusihenkisen perheen elämässä sattuu ja tapahtuu. Perheenisä kirjoittaa arkisia mutta hulvattomia tapahtumia muistiin ja pohtii samalla mistä hyvä elämä koostuu. Ainakin tarvitaan roppakaupalla huumoria, joustavuutta ja luovuutta, jotta villeistä vuosista selviää hengissä.
Mieleen jäänyt henkilö?
Jokainen perheenjäsen on vuorollaan parrasvaloissa, mutta kirjan hyvä fiilis syntyy siitä, miten kaikki puhaltavat yhteen ja muodostavat onnellisen perheen.
Kirjan ansiot?
Vaikka en kokenut olevani kirjan varsinaista kohdeyleisöä, sen hyväntuulinen yleisfiilis koukutti minutkin. En yleensä etsiydy huumorilla höystettyjen kirjojen pariin, mutta tällä kerralla viihdyin oikeasti ja suupielen nykivät tämän tästä.
Kirjan lähisukulaisia?
Jo ihan ensimmäisistä kappaleista lähtien mieleeni tuli Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelmat. Nyt saatiin vähän miesnäkökulmaa ja painotus oli enemmän perhejutuilla.
2014
215 s./Atena
Mitä tapahtui ja kenelle?
Kuusihenkisen perheen elämässä sattuu ja tapahtuu. Perheenisä kirjoittaa arkisia mutta hulvattomia tapahtumia muistiin ja pohtii samalla mistä hyvä elämä koostuu. Ainakin tarvitaan roppakaupalla huumoria, joustavuutta ja luovuutta, jotta villeistä vuosista selviää hengissä.
Mieleen jäänyt henkilö?
Jokainen perheenjäsen on vuorollaan parrasvaloissa, mutta kirjan hyvä fiilis syntyy siitä, miten kaikki puhaltavat yhteen ja muodostavat onnellisen perheen.
Kirjan ansiot?
Vaikka en kokenut olevani kirjan varsinaista kohdeyleisöä, sen hyväntuulinen yleisfiilis koukutti minutkin. En yleensä etsiydy huumorilla höystettyjen kirjojen pariin, mutta tällä kerralla viihdyin oikeasti ja suupielen nykivät tämän tästä.
Kirjan lähisukulaisia?
Jo ihan ensimmäisistä kappaleista lähtien mieleeni tuli Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelmat. Nyt saatiin vähän miesnäkökulmaa ja painotus oli enemmän perhejutuilla.
maanantai 1. syyskuuta 2014
Rautasormus
Mikko Porvali
2013
236 s./Atena
Mikä silmiä avaava lukukokemus! Sain uutta näkökulmaa niin sotavuosiin kuin sotakirjallisuuteen yleensäkin.
Kustantajan sivuilla oli hyvä tiivistys kirjan sisällöstä: "Sotavuoden ovat täynnä hämmästyttäviä sattumia, mieleenpainuvia rakkaustarinoita ja poikkeuksellisia ihmiskohtaloita, joita ansioitunut historioitsija Mikko Porvali on koonnut Rautasormus-kirjaan. Lukemattomat suhteet särkyivät sotavuosien mullistuksissa, mutta lukemattomia myös syntyi. Rakkauden lisäksi Rautasormus kertoo ystävyydestä, kiintymyksestä, perhesuhteista ja kiitollisuudesta tarinoita, jotka ansaitsevat tulla kerrotuksi, vaikka ne yleensä historian-kirjoissa ohitetaankin."
Olen vuosien mittaan tottunut automaattisesti sivuuttamaan sotiin liittyvät kirjat, sillä en ole kokenut olevani niiden kohdeyleisöä. Vaikka lähivuosina ilmestyneistä kirjoista varmasti suurin osa sisältää paljon muutakin kuin faktaa aseista ja sotastrategioista, olen silti jättänyt ne suosiolla hyllyyn. Pikku hiljaa olen kuitenkin huomannut olevani varovaisen kiinnostunut Suomen sodista: millaisia pieniä suuria tarinoita sotavuosilta olisi luettavissa?
Porvali huomasi kuulleensa vuosien saatossa erilaisia tarinoita sota-ajan rakkaudesta eikä hän halunnut niiden joutuvan unholaan. Kahdentoista tarinan kokoelma koskettaa lukijaa ja saa ymmärtämään sotavuosien myllerrystä ihan uudella tavalla.
Olen tänä vuonna luopunut suurimmasta osasta lukemistani kirjoista ilman sen suurempaa dramatiikkaa, mutta nyt ensimmäistä kertaa olen huolissani siitä, päätyykö tämä vain lukemattomana jonkun muun kirjahyllyyn lojumaan. Tuntuu, että tämä on kirja joka pitäisi lukea, jotta me kaikki ymmärtäisimme paremmin.
2013
236 s./Atena
Mikä silmiä avaava lukukokemus! Sain uutta näkökulmaa niin sotavuosiin kuin sotakirjallisuuteen yleensäkin.
Kustantajan sivuilla oli hyvä tiivistys kirjan sisällöstä: "Sotavuoden ovat täynnä hämmästyttäviä sattumia, mieleenpainuvia rakkaustarinoita ja poikkeuksellisia ihmiskohtaloita, joita ansioitunut historioitsija Mikko Porvali on koonnut Rautasormus-kirjaan. Lukemattomat suhteet särkyivät sotavuosien mullistuksissa, mutta lukemattomia myös syntyi. Rakkauden lisäksi Rautasormus kertoo ystävyydestä, kiintymyksestä, perhesuhteista ja kiitollisuudesta tarinoita, jotka ansaitsevat tulla kerrotuksi, vaikka ne yleensä historian-kirjoissa ohitetaankin."
Olen vuosien mittaan tottunut automaattisesti sivuuttamaan sotiin liittyvät kirjat, sillä en ole kokenut olevani niiden kohdeyleisöä. Vaikka lähivuosina ilmestyneistä kirjoista varmasti suurin osa sisältää paljon muutakin kuin faktaa aseista ja sotastrategioista, olen silti jättänyt ne suosiolla hyllyyn. Pikku hiljaa olen kuitenkin huomannut olevani varovaisen kiinnostunut Suomen sodista: millaisia pieniä suuria tarinoita sotavuosilta olisi luettavissa?
Porvali huomasi kuulleensa vuosien saatossa erilaisia tarinoita sota-ajan rakkaudesta eikä hän halunnut niiden joutuvan unholaan. Kahdentoista tarinan kokoelma koskettaa lukijaa ja saa ymmärtämään sotavuosien myllerrystä ihan uudella tavalla.
Olen tänä vuonna luopunut suurimmasta osasta lukemistani kirjoista ilman sen suurempaa dramatiikkaa, mutta nyt ensimmäistä kertaa olen huolissani siitä, päätyykö tämä vain lukemattomana jonkun muun kirjahyllyyn lojumaan. Tuntuu, että tämä on kirja joka pitäisi lukea, jotta me kaikki ymmärtäisimme paremmin.
maanantai 23. kesäkuuta 2014
Viisi
2012 suom. 2014
421 s./Atena
Kesälomalla pidemmälle mökkireissulle on aina pakko pakata mukaan joku oikein menevä jännäritarina. Tällä kertaa pistin kaiken toivoni paljon kehuttuun Beatrice Kaspary -sarjan ensimmäiseen osaan enkä joutunut pettymään. Aloitin kyseisen kirjan jo viime vuoden joulukuussa, kun lueskelin 40 kirjan alkukappaleita ja valitsin pikkuhiljaa luettavani niiden joukosta. Silloin kirja pääsi aika pitkällekin karsinnoissa, mutta kokonaan en sitä kuitenkaan päätynyt lukemaan.
Ensimmäisen uhrin löytyminen lehmälaitumelta vie Salzburgin rikospoliisin etsivä Kasparyn geokätköilyn ja arvoituksien maailmaan. Oikein tulkittuna murhaajan jättämät koordinaattivihjeet vievät uusien piilotettujen rasioiden luokse ja pikkuhiljaa muidenkin murhattujen ruumiinosasia löytyy ja tilanne alkaa vaikuttamaan todella pahalta.
Poznanskin jännäri on viihdyttävä, mutta samalla mukavan älykäs tarina. Mökkilukemisena se toimi siinä mielessä kivasti, että pimeän tullen ei tarvinnut alkaa säikkyä omaa varjoaan, mutta murhamysteeri pysyi loppuun saakka kiinnostavana. Pidin myös erityisesti siitä, että murhia ei pelkästään ratkaistu, vaan murhaajan sielunelämäänkin päästiin kurkistamaan. Vielä tänä päivänä vähemmän tunnetun ulkoilmaharrastuksen eli geokätköilyn sisällyttäminen tarinaan oli oikein hyvä veto, sillä se todella erottaa tarinan monesta muusta samantyyppisestä trilleristä.
Nautiskelen paraikaa harvinaisesta lukuinnostuksesta, sillä kerrankin haluan lukea jännitystarinan jatko-osankin. Varsinkin jännityskirjailijoiden suhteen minulla tuppaa käymään niin, että luen sarjasta yhden osan enkä sen jälkeen palaa tarinan pariin enää. Poznanski sai kuitenkin kiinnostukseni heräämään ja nyt lukisin oikein mielelläni juuri ilmestyneen Sokeat linnut -kirjan.
Jos jotain negatiivista on mainittava, niin harmittelen aina hyvän jännityskirjan parissa sitä, miten paljon aikaa tuhlaantuu päähenkilön elämänkiemuroihin. Toivoisinkin, että jatko-osissa Bean henkilökohtainen elämä etenee ns. vauhdilla, eikä samoja ongelmia vatvota kirjasta toiseen.
Kirjallinen maailmanvalloitus: Itävalta
tiistai 18. maaliskuuta 2014
Vapaana elämisen taito
Päivi ja Santeri Kannisto
2014
210 s./Atena
Nomadipariskunnan yhdessä kirjoittama, vapaana elämisen julistukseen nojaava teos on sangen mielenkiintoinen tuttavuus. Maailmalla jo vuosikausia vaeltaneet Päivi ja Santeri kannustavat kaikkia kyseenalaistamaan hyvinvointivaltioiden opit onnellisesta elämästä ja etsimään sen sijaan omia onnellisuuden avaimia. Pariskunta haluaa muistuttaa, että kaikki eivät tule onnelliseksi elämällä heidän tavallaan, mutta jokainen voi silti pyrkiä merkityksellisempään ja vapaampaan elämään omalla tavallaan, pienin askelin.
Kerralla en ehtinyt kirjaa hotkaisemaan, mutta luin sitä mielelläni aina kun aikaa suinkin ilmaantui. Välillä varsin filosofiseksi äityvät mietelmät vapaudesta vaativat oman aikansa iskostuakseen alitajuntaan, joten siinä mielessä oli hyvä, että etenin hissukseen jääden välillä pohtimaan lukemaani.
Kirja muodostuu viidestä dialogin sävyttämästä kappaleesta, joissa nomadipariskunta ja heidän ystävänsä eri puolilta maailmaa pohtivat vapauden filosofiaa. Kappaleen lopussa on Päivin ja Santerin vinkit isoihin ja pieniin tekoihin, joiden avulla lähteä tavoittelemaan vapaampaa huomista. Vaikeatkin asiat on ilmaistu yksinkertaisesti ja ymmärrettävästi ja kirja onkin todella helposti lähestyttävä.
Olin vasta aloitellut kirjan parissa, kun kävin lukemassa Lurun mainion kirjoituksen kirjan "epäkohdista". Hän on muotoillut todella hyvin minunkin mielessäni risteilevät ajatukset siitä, että läheskään kaikkia pariskunnan teesejä vapaudesta ei voi allekirjoittaa. Jo pari sivua kirjaa luettuani en voinut olla kuulematta Ymmin sanoja mielessäni: "Ei se maailma niin pyöri, että Päivi ei tee töitä, Sonja ei tee töitä, kukaan ei tee töitä..." ;)
Lurun kaiken kattavan tekstin jälkeen oli joka tapauksessa helppo päättää, että keskityn hankkimaan kirjasta inspiraatiota oman elämän pieniin muutoksiin ja jätän pariskunnan osittain äärimmäisyyksiin viedyt yhteiskuntakriittiset ajatukset vähemmälle huomiolle. Vaikka Päivi ja Santeri muistuttavatkin pitkin kirjaa siitä, että heidän tapansa elää ei ole ainoa oikea tapa, en silti voinut välttyä tunteelta, että jokaisen rivin väliin on kuitenkin painettu ajatus siitä, että vain he elävät oikein.
Pidin siitä, miten kirja sai ajattelemaan sellaisiakin asioita, joita ei tavallisen arjen hulinassa tule aina mietittyä. Välillä teksti tuntui ärsyttävän provosoivalta, välillä taas oikeasti inspiroivalta. Ehdottomasti kirja, joka kannustaa ajattelemaan asioita! Näin ollen suosittelen lämpimästi!
Kustantaja esittelee kirjansa täällä.
P.S. Niin ja siitä inspiraatiosta: Kirjan luettuani haluan entistä enemmän pyristellä pois älypuhelimen vallasta; antaa aikaa kaikkein tärkeimmille asioille elämässä eli omalle hyvinvoinnille ja rakkaille ihmisille; tehdä kestäviä ja fiksuja hankintoja; sanoa enemmän "kyllä", mutta uskaltaa sanoa "ei", kun siltä tuntuu ja murehtia entistä vähemmän.
2014
210 s./Atena
Nomadipariskunnan yhdessä kirjoittama, vapaana elämisen julistukseen nojaava teos on sangen mielenkiintoinen tuttavuus. Maailmalla jo vuosikausia vaeltaneet Päivi ja Santeri kannustavat kaikkia kyseenalaistamaan hyvinvointivaltioiden opit onnellisesta elämästä ja etsimään sen sijaan omia onnellisuuden avaimia. Pariskunta haluaa muistuttaa, että kaikki eivät tule onnelliseksi elämällä heidän tavallaan, mutta jokainen voi silti pyrkiä merkityksellisempään ja vapaampaan elämään omalla tavallaan, pienin askelin.
Kerralla en ehtinyt kirjaa hotkaisemaan, mutta luin sitä mielelläni aina kun aikaa suinkin ilmaantui. Välillä varsin filosofiseksi äityvät mietelmät vapaudesta vaativat oman aikansa iskostuakseen alitajuntaan, joten siinä mielessä oli hyvä, että etenin hissukseen jääden välillä pohtimaan lukemaani.
Kirja muodostuu viidestä dialogin sävyttämästä kappaleesta, joissa nomadipariskunta ja heidän ystävänsä eri puolilta maailmaa pohtivat vapauden filosofiaa. Kappaleen lopussa on Päivin ja Santerin vinkit isoihin ja pieniin tekoihin, joiden avulla lähteä tavoittelemaan vapaampaa huomista. Vaikeatkin asiat on ilmaistu yksinkertaisesti ja ymmärrettävästi ja kirja onkin todella helposti lähestyttävä.
Olin vasta aloitellut kirjan parissa, kun kävin lukemassa Lurun mainion kirjoituksen kirjan "epäkohdista". Hän on muotoillut todella hyvin minunkin mielessäni risteilevät ajatukset siitä, että läheskään kaikkia pariskunnan teesejä vapaudesta ei voi allekirjoittaa. Jo pari sivua kirjaa luettuani en voinut olla kuulematta Ymmin sanoja mielessäni: "Ei se maailma niin pyöri, että Päivi ei tee töitä, Sonja ei tee töitä, kukaan ei tee töitä..." ;)
Lurun kaiken kattavan tekstin jälkeen oli joka tapauksessa helppo päättää, että keskityn hankkimaan kirjasta inspiraatiota oman elämän pieniin muutoksiin ja jätän pariskunnan osittain äärimmäisyyksiin viedyt yhteiskuntakriittiset ajatukset vähemmälle huomiolle. Vaikka Päivi ja Santeri muistuttavatkin pitkin kirjaa siitä, että heidän tapansa elää ei ole ainoa oikea tapa, en silti voinut välttyä tunteelta, että jokaisen rivin väliin on kuitenkin painettu ajatus siitä, että vain he elävät oikein.
Pidin siitä, miten kirja sai ajattelemaan sellaisiakin asioita, joita ei tavallisen arjen hulinassa tule aina mietittyä. Välillä teksti tuntui ärsyttävän provosoivalta, välillä taas oikeasti inspiroivalta. Ehdottomasti kirja, joka kannustaa ajattelemaan asioita! Näin ollen suosittelen lämpimästi!
Kustantaja esittelee kirjansa täällä.
P.S. Niin ja siitä inspiraatiosta: Kirjan luettuani haluan entistä enemmän pyristellä pois älypuhelimen vallasta; antaa aikaa kaikkein tärkeimmille asioille elämässä eli omalle hyvinvoinnille ja rakkaille ihmisille; tehdä kestäviä ja fiksuja hankintoja; sanoa enemmän "kyllä", mutta uskaltaa sanoa "ei", kun siltä tuntuu ja murehtia entistä vähemmän.
lauantai 8. maaliskuuta 2014
Lukumaraton kevään uutuuskirjoilla 8.-9.3.
Innostuin sitten minäkin taas lukumaratonista, mutta tällä kertaa hieman uusin kääntein.
---
Ensinnäkin päätin hyväksyä kirjapinoon pelkästään tänä keväänä ilmestyneitä kirjoja. Edellisistä lukuponnistuksista viisastuneena tiedän myös, että sivujen maksimimäärä 24 tunnin aikana hipoo noin 800 sivua, joten en ole valinnut lukupinoon kovinkaan pitkiä kirjoja. Ja koska kaikenlainen kiva puuhastelu menee tänä vuonna lukemisen edelle, on lukumaratonille uhrattavaa aikaa luultavasti vähemmän kuin aikaisempina kertoina, joten en välttämättä saa luettua edes 800 sivua. Alun perin oli siis tarkoitus viettää viikonloppu tiiviisti neljän seinän sisällä peiton alla, mutta löysinkin pian itseni ja mieheni suunnittelemasta tapas-iltaa ystäväpariskunnille. Perus.
---
Lukumaraton alkaa siis sitten, kun tapas-ilta päättyy. Ja koska maanantaina on taas työpäivä, en tule harrastamaan sen kummempia yökyöpelihetkiä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, joten maraton voi tulla päätökseensä jo ennen kuin 24 tuntia on kulunut. Nyt jos koskaan mennään fiiliksen mukaan!
---
Kirjapinossa tällä kertaa:
Simukka - Musta kuin eebenpuu
Delacourt - Katseenvangitsijat
Raevaara - Laukaisu
Kannisto - Vapaana elämisen taito
Gavalda- Lempi ei ole leikin asia
Pöyliö - Pölynimurikauppias
---
Päivitystä luvassa tähän samaan tekstiin, kunhan päästään käyntiin. Jännää!:)
---
Klo 23.00 Lukumaraton alkaa. Luonnollisestikin valitsen pinosta Raevaaran Laukauksen, jossa on vain 120 sivua. Saisinkohan luettua sen jo tämän illan aikana...?
---
Klo 00:40 ja olen kuolemanväsynyt. Kirja on edennyt 60 sivua, tarina vetää hyvin, mutta olen yksinkertaisesti maailman hitain lukija. Kaikenlaista muuta pyörii myös päässä, on yllättävän vaikea irrottautua kaikesta äkkiseltään. Huomenna jatketaan uusin voimin.
---
Klo 10:00 ja lukeminen jatkuu huonosti nukutun yön jälkeen. Pientä päänsärkyäkin ilmassa, ehkä muutama lasillinen liikaa eilen tapas-illan aikana? Nyt naaman pesuun, teekupin tekoon ja eilisillan tarjoilun rääppimiseen. Kyllä tästä vielä hyvä tulee!:D
---
Klo 11:15
Tiina Raevaara - Laukaisu
120 s./Paasilinna 2014
Aikaa lukemiseen kului 2 h 55 min
***
Kerkon ja Pauliinan yhteiselämä on suistunut raiteiltaan jo vuosia sitten. Eräänä päivänä Pauliina herää keskellä kurjaa elämänsä ja päättää pelastaa itsensä ja lapsensa Kerkon kaikkinielevän synkkyyden maailmasta.
***
Lukukokemus oli todella intensiivinen. Raevaaran pieni kirja paljastaa, mitä suljettujen ovien takana tapahtuu - kertaa .hetkiä, sanoja ja tunnetiloja ennen perheenjäsenen murhaa. Kaikki oleellinen on saatu mahdutetuksi kirjan kansien väliin: kaikki se järjettömyys, rakkaus, epätoivo, välinpitämättömyys ja raivo. Suosittelen! Tiina Raevaarasta on pikkuhiljaa kehkeytymässä yksi suomalaisista suosikeistani.
---
Klo 11:30 ja seuraavaksi vuorossa Pöyliön Pölynimurikauppias. Katsotaan miten kotimaiseen kirjallisuuteen painottuva maratonista lopulta tuleekaan... Vastoinkäymisistä voisin mainita nettiyhteyden hetkittäisen katkeamisen, Bloggerin rivinmuodostusongelmat, jotka pakottavat iskemään *** ja --- merkkejä rivien väleihin, jotta rivikorkeus ei heittäytyisi vallan mahdottomaksi. Lisäksi pieni jumitustila kirjoittamisen suhteen. Olisin halunnut sanoa Laukauksesta niin paljon enemmän ja paremmin, niin hieno kirja se kaikessa vähäeleisyydessään on, mutta seuraava kirja odottaa jo ja jumitustilan ohimenevyydestä ei ole takeita..
---
Klo 16:00
Sari Pöyliö - Pölynimurikauppias
166 s./Atena 2014
Aikaa lukemiseen kului 3h 30 min
***
Novelleja äideistä ja heidän tyttäristään. Kokoelman huumorista muistui mieleeni Claire Castillionin novellikokoelman Äidin pikku pyöveli, joka myöskin käsittelee äitejä ja tyttäriä. Kotimaisessa versiossa tarinat eivät ole ihan niin pitkälle vietyjä ja kieroutuneita, mutta kaikenlaisia elämänkohtaloita kyllä tulee vastaan!
***
Kokoelma oli kovastikin mieleeni, yllättävä ja suorasanaisesti kirjoitettu ja silti jotenkin sympaattinen. Vaihtuvat tarinat sopivat hyvin maratonille, vaikka toisaalta novellien välillä piti hetken aikaa puuhastella jotain muuta (käydä jääkaapilla!), jotta mieli olisi vastaanottavaisempi vaihtuvalle tarinalle. Joka tapauksessa tykkäsin - paljon!
---
Klo 16:15 ja pikkuhiljaa uuden tarinan valitseminen kyseessä. Maratonia on kulunut 17 tuntia, joista olen lukenut 6h 30 minuuttia ja olen edennyt etananlailla. 286 sivua on tullut tarvottua eteenpäin. Yöunet vaativat osansa ja kesken päivän oli pakko ottaa särkylääkettä ja käydä pienillä päiväunilla, jotta päänsärky helpottaisi. Illalla olisi vielä luvassa juoksulenkkiä, venyttelytuntia, saunomista ja itsetehdyillä pitakebabilla herkuttelua, joten aikaa on korkeintaan yhdelle kirjalle. Lopullinen valinta tehtiin Gavaldan ja Simukan kirjojen välillä. Päädyin Musta kuin eebenpuu -kirjaan, sillä Gavaldan kirja olisi tähän väliin ollut tunnelmaltaan ehkä liian samankaltainen kuin edelliset kaksi luettua kirjaa.
---
Klo 22.00
Salla Simukka - Musta kuin eebenpuu
192 s./Tammi 2014
Aikaa lukemiseen kului 3 h
***
Lukumaratonin päättää Simukan Lumikki-trilogian päätösosa. Ja hyvä päätös tarinalle se onkin! Kaikki kolme osaa ovat olleet toisiinsa nähden kovin erilaisia, mutta muodostavat silti eheän kokonaisuuden. Loistava nuorten kirjasarja, jota ei voi kuin suositella.
***
Päivän viimeiseksi kirjaksi Musta kuin eebenpuu oli hyvä valinta. Henkilöhahmot ja tarinan kehys olivat jo tuttuja, kirjan taitto väsyneitä silmiä hellivä ja juoni tarpeeksi vauhdikas ja mielenkiinnon herättävä. Lumikki on saanut viimeisessä osassa vainoojan, joka tietää tytön menneisyydestä hämmentävän paljon. Entä onko muistikuvat siskosta todella totta vai mielikuvituksen temppuilua?
---
Ah, maratonrutistus on ohi! Kovin kirjapainotteisesta päivästä ei tosin voi puhua, sillä enhän käyttänyt edes puolta päivää kirjojen ahmimiseen. Kirjojen kanssa kului aikaa 9 tuntia ja 30 minuuttia ja luin päivän aikana 3 uutuuskirjaa. Ja itse asiassa tunti jäi vuorokauden lukuajasta kokonaan käyttämättäkin.
---
Sivuja tuli kahlattua läpi 478, joten tunnissa luin noin 50 sivua eli lukuvauhtini on ollut äärimmäisen hidas. Kai sen voi osaltaan selittää sillä, että päänsärky vaivasi aamusta lähtien ja tietynlainen raukeus hidasti tahtia entisestään. Toisaalta taas kaikki kolme kirjaa olivat äärimmäisen helppolukuisia ja mukaansa tempaavia, joten kovinkaan suuresta aivojumpasta ei ollut kyse, vaikka osittain raskaitakin aiheita kirjoissa käsiteltiin, joten olisi luullut, että tahti olisi ollut kovempi.
---
Vaikka toisaalta kismittää noinkin huonot maratontulokset, niin tämäkin kirjafiilistely käy aika hyvin yksiin vuoden teemani kanssa: enemmän kaikkea muuta, vähemmän kirjoja. Ja sehän nimenomaan toteutui maratonin suhteen:) Ja kirjavalinnat olivat suorastaan loistavia jokainen, todella hyvä tuuri senkin suhteen!
---
Kiitos ja hyvää yötä!
---
Ensinnäkin päätin hyväksyä kirjapinoon pelkästään tänä keväänä ilmestyneitä kirjoja. Edellisistä lukuponnistuksista viisastuneena tiedän myös, että sivujen maksimimäärä 24 tunnin aikana hipoo noin 800 sivua, joten en ole valinnut lukupinoon kovinkaan pitkiä kirjoja. Ja koska kaikenlainen kiva puuhastelu menee tänä vuonna lukemisen edelle, on lukumaratonille uhrattavaa aikaa luultavasti vähemmän kuin aikaisempina kertoina, joten en välttämättä saa luettua edes 800 sivua. Alun perin oli siis tarkoitus viettää viikonloppu tiiviisti neljän seinän sisällä peiton alla, mutta löysinkin pian itseni ja mieheni suunnittelemasta tapas-iltaa ystäväpariskunnille. Perus.
---
Lukumaraton alkaa siis sitten, kun tapas-ilta päättyy. Ja koska maanantaina on taas työpäivä, en tule harrastamaan sen kummempia yökyöpelihetkiä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, joten maraton voi tulla päätökseensä jo ennen kuin 24 tuntia on kulunut. Nyt jos koskaan mennään fiiliksen mukaan!
---
Kirjapinossa tällä kertaa:
Simukka - Musta kuin eebenpuu
Delacourt - Katseenvangitsijat
Raevaara - Laukaisu
Kannisto - Vapaana elämisen taito
Gavalda- Lempi ei ole leikin asia
Pöyliö - Pölynimurikauppias
---
Päivitystä luvassa tähän samaan tekstiin, kunhan päästään käyntiin. Jännää!:)
---
Klo 23.00 Lukumaraton alkaa. Luonnollisestikin valitsen pinosta Raevaaran Laukauksen, jossa on vain 120 sivua. Saisinkohan luettua sen jo tämän illan aikana...?
---
Klo 00:40 ja olen kuolemanväsynyt. Kirja on edennyt 60 sivua, tarina vetää hyvin, mutta olen yksinkertaisesti maailman hitain lukija. Kaikenlaista muuta pyörii myös päässä, on yllättävän vaikea irrottautua kaikesta äkkiseltään. Huomenna jatketaan uusin voimin.
---
Klo 10:00 ja lukeminen jatkuu huonosti nukutun yön jälkeen. Pientä päänsärkyäkin ilmassa, ehkä muutama lasillinen liikaa eilen tapas-illan aikana? Nyt naaman pesuun, teekupin tekoon ja eilisillan tarjoilun rääppimiseen. Kyllä tästä vielä hyvä tulee!:D
---
Klo 11:15
Tiina Raevaara - Laukaisu
120 s./Paasilinna 2014
Aikaa lukemiseen kului 2 h 55 min
***
Kerkon ja Pauliinan yhteiselämä on suistunut raiteiltaan jo vuosia sitten. Eräänä päivänä Pauliina herää keskellä kurjaa elämänsä ja päättää pelastaa itsensä ja lapsensa Kerkon kaikkinielevän synkkyyden maailmasta.
***
Lukukokemus oli todella intensiivinen. Raevaaran pieni kirja paljastaa, mitä suljettujen ovien takana tapahtuu - kertaa .hetkiä, sanoja ja tunnetiloja ennen perheenjäsenen murhaa. Kaikki oleellinen on saatu mahdutetuksi kirjan kansien väliin: kaikki se järjettömyys, rakkaus, epätoivo, välinpitämättömyys ja raivo. Suosittelen! Tiina Raevaarasta on pikkuhiljaa kehkeytymässä yksi suomalaisista suosikeistani.
---
Klo 11:30 ja seuraavaksi vuorossa Pöyliön Pölynimurikauppias. Katsotaan miten kotimaiseen kirjallisuuteen painottuva maratonista lopulta tuleekaan... Vastoinkäymisistä voisin mainita nettiyhteyden hetkittäisen katkeamisen, Bloggerin rivinmuodostusongelmat, jotka pakottavat iskemään *** ja --- merkkejä rivien väleihin, jotta rivikorkeus ei heittäytyisi vallan mahdottomaksi. Lisäksi pieni jumitustila kirjoittamisen suhteen. Olisin halunnut sanoa Laukauksesta niin paljon enemmän ja paremmin, niin hieno kirja se kaikessa vähäeleisyydessään on, mutta seuraava kirja odottaa jo ja jumitustilan ohimenevyydestä ei ole takeita..
---
Klo 16:00
Sari Pöyliö - Pölynimurikauppias
166 s./Atena 2014
Aikaa lukemiseen kului 3h 30 min
***
Novelleja äideistä ja heidän tyttäristään. Kokoelman huumorista muistui mieleeni Claire Castillionin novellikokoelman Äidin pikku pyöveli, joka myöskin käsittelee äitejä ja tyttäriä. Kotimaisessa versiossa tarinat eivät ole ihan niin pitkälle vietyjä ja kieroutuneita, mutta kaikenlaisia elämänkohtaloita kyllä tulee vastaan!
***
Kokoelma oli kovastikin mieleeni, yllättävä ja suorasanaisesti kirjoitettu ja silti jotenkin sympaattinen. Vaihtuvat tarinat sopivat hyvin maratonille, vaikka toisaalta novellien välillä piti hetken aikaa puuhastella jotain muuta (käydä jääkaapilla!), jotta mieli olisi vastaanottavaisempi vaihtuvalle tarinalle. Joka tapauksessa tykkäsin - paljon!
---
Klo 16:15 ja pikkuhiljaa uuden tarinan valitseminen kyseessä. Maratonia on kulunut 17 tuntia, joista olen lukenut 6h 30 minuuttia ja olen edennyt etananlailla. 286 sivua on tullut tarvottua eteenpäin. Yöunet vaativat osansa ja kesken päivän oli pakko ottaa särkylääkettä ja käydä pienillä päiväunilla, jotta päänsärky helpottaisi. Illalla olisi vielä luvassa juoksulenkkiä, venyttelytuntia, saunomista ja itsetehdyillä pitakebabilla herkuttelua, joten aikaa on korkeintaan yhdelle kirjalle. Lopullinen valinta tehtiin Gavaldan ja Simukan kirjojen välillä. Päädyin Musta kuin eebenpuu -kirjaan, sillä Gavaldan kirja olisi tähän väliin ollut tunnelmaltaan ehkä liian samankaltainen kuin edelliset kaksi luettua kirjaa.
---
Klo 22.00
Salla Simukka - Musta kuin eebenpuu
192 s./Tammi 2014
Aikaa lukemiseen kului 3 h
***
Lukumaratonin päättää Simukan Lumikki-trilogian päätösosa. Ja hyvä päätös tarinalle se onkin! Kaikki kolme osaa ovat olleet toisiinsa nähden kovin erilaisia, mutta muodostavat silti eheän kokonaisuuden. Loistava nuorten kirjasarja, jota ei voi kuin suositella.
***
Päivän viimeiseksi kirjaksi Musta kuin eebenpuu oli hyvä valinta. Henkilöhahmot ja tarinan kehys olivat jo tuttuja, kirjan taitto väsyneitä silmiä hellivä ja juoni tarpeeksi vauhdikas ja mielenkiinnon herättävä. Lumikki on saanut viimeisessä osassa vainoojan, joka tietää tytön menneisyydestä hämmentävän paljon. Entä onko muistikuvat siskosta todella totta vai mielikuvituksen temppuilua?
---
Ah, maratonrutistus on ohi! Kovin kirjapainotteisesta päivästä ei tosin voi puhua, sillä enhän käyttänyt edes puolta päivää kirjojen ahmimiseen. Kirjojen kanssa kului aikaa 9 tuntia ja 30 minuuttia ja luin päivän aikana 3 uutuuskirjaa. Ja itse asiassa tunti jäi vuorokauden lukuajasta kokonaan käyttämättäkin.
---
Sivuja tuli kahlattua läpi 478, joten tunnissa luin noin 50 sivua eli lukuvauhtini on ollut äärimmäisen hidas. Kai sen voi osaltaan selittää sillä, että päänsärky vaivasi aamusta lähtien ja tietynlainen raukeus hidasti tahtia entisestään. Toisaalta taas kaikki kolme kirjaa olivat äärimmäisen helppolukuisia ja mukaansa tempaavia, joten kovinkaan suuresta aivojumpasta ei ollut kyse, vaikka osittain raskaitakin aiheita kirjoissa käsiteltiin, joten olisi luullut, että tahti olisi ollut kovempi.
---
Vaikka toisaalta kismittää noinkin huonot maratontulokset, niin tämäkin kirjafiilistely käy aika hyvin yksiin vuoden teemani kanssa: enemmän kaikkea muuta, vähemmän kirjoja. Ja sehän nimenomaan toteutui maratonin suhteen:) Ja kirjavalinnat olivat suorastaan loistavia jokainen, todella hyvä tuuri senkin suhteen!
---
Kiitos ja hyvää yötä!
torstai 4. huhtikuuta 2013
Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa
Barbara Demick
suom. 2012
398 s./Atena
Pistän harva se viikko mieleeni mahdollisesti lukemisen arvoisia tietopuolen teoksia, mutta erittäin harvoin heittäydyn tuumasta toimeen. Näin ollen tietokirjallisuuden lukeminen sykähdyttääkin aina keskimääräistä enemmän ja lukukokemuksen jälkeen huomaan vannovani pyhästi, että lukisin tietokirjallisuutta tulevaisuudessa enemmän. Elämä Pohjois-Koreassa on viime vuodet ollut esillä paljon, joten koin jopa pakolliseksi nämä sivistävät hetket Suljettu maa -kirjan parissa.
Aloitin Pohjois-Koreaan tutustumisen asiaohjelmalla, jossa haastateltiin muistaakseni Suomen Pohjois-Korea seuran puheenjohtajaa tms. Ohjelmasta minulle välttyi yllättävän positiivinen kuva maasta (hei, siellä on ihmisillä jo kännyköitäkin!), joten kirjaa lukiessa pääsinkin sitten toden teolla kauhistelemaan oloja, jossa maan kansalaiset 2000-luvullakin elävät. Kirjaan kerättyjen loikkareiden tarinoissa on paljon samaa kuin esimerkiksi dystopiaklassikko Vuonna 1984 -teoksen maailmassa.
Suljettu maa käsittelee elämää kommunistisessa diktatuurissa kuuden loikkarin näkökulmasta. Elämä turisteja varten siloitellun Pjongjangin ulkopuolella on kovin erilaista. Nälänhädän aikaan pelkkä ruoan etsiminen itselleen ja perheelleen kävi kokopäivätyöstä. Huonoista oloista ei kuitenkaan kannata valittaa, sillä varomattomat sanat voivat johtaa Pohjois-Korean pahanmaineisille vankileireille jo ennen kuin aurinko seuraavan kerran nousee. Tuttujen ja ystävienkin parissa on turvallisempaa pitää yllä positiivista mieltä ja uskoa rakkaaseen hallitsijaan, koska kuka tahansa voi olla hallituksen vakooja tai sydämeltään uskollinen hallitsijaa kohtaan. Pienikin valitusvirsi arkielämän hankaluuksista voidaan aasinsillan kautta liittää hallinnon halveksimiseen. Rangaistus ei silloin lankea pelkästään lainrikkojen kannettavaksi vaan pahimmassa tapauksessa koko suku kolmen sukupolven ajan kärsii yhden sukulaisen varomattomuuden takia.
Kirjan loikkarit edustavat tavallisia pohjois-korealaisia. Mi-ran on yhteiskuntaluokaltaan alinta kastia, sillä hänen isällään on väärä (etelä-korealainen) verenperintö. Perhe on tuomittu ikuiseen köyhyyteen eikä Mi-ranilla juuri ole toivoa ylenemisestä. Hänen poikaystävänsä Jun-Sangin perhe puolestaan on korkeampaa yhteiskuntaluokkaa ja Jun-Sangilla on tulevaisuus täynnä hienoja mahdollisuuksia, kuten opiskelu Pjongjangin yliopistossa ja myöhemmin liittyminen työväenpuolueeseen. Tohtori Kim on taistellut kovasti toteuttaakseen unelmansa lääkärinä toimimisesta. Työnsä hän hoitaa kuuliaisesti vielä silloinkin, kun valtio on jo vuosia aikaisemmin lopettanut palkanmaksamisen talouden romahtamisen takia. Rouva Song on ensisijaisesti uskollinen kansalainen ja toissijaisesti perheenäiti. Hän toimii lähiönsä tarkkailijana, ilmiantaen ne naapurit, joiden uskoo vehkeilevän ajatuksenkin tasolla hallintoa vastaan. Oak-Hee puolestaan on rouva Songin kapinallinen tytär, joka aiheuttaa harmaita hiuksia äidilleen olemalla avoimesti ylintä hallintoa vastaan. Hyuck on köyhä lapsi kadulta, joka on jo varhain oppinut pitämään huolen itsestään ja yrittää neuvokkaasti selvitä hengissä nälänhädän monista vuosista.
Suljettu maa on kaiken kaikkiaan todella mielenkiintoinen kirja, helposti lähestyttävä ja kattava tietopaketti. Moni valveutuneempi henkilö on kirjan varmastikin jo lukenutkin, mutta suosittelen kirjaa myös minunlaisilleni lukijoille, joita päivänpolttava aihe kiinnostaa, mutta joiden aivokapasiteetti ei aina välttämättä riitä raskaan tietokirjallisuuden käsittelemiseen;) Aihe on rankka, pohjois-korealaiset ovat joutuneet kärsimään enemmän kuin länsimaalainen ihminen pystyy edes ymmärtämään, mutta kirja on kirjoitettu pienten kansalaisten näkökulmasta, joten jokapäiväisen julmuuden lisäksi tarinoissa pilkahtelee myös hyvät hetket ja toivo tulevaisuudesta.
Kansankynttiläin kokoontumisajot (Yhteiskunta)
Naiskirjailijoiden 100 kirjaa
Kirjallinen maailmanvalloitus (Pohjois-Korea)
sunnuntai 9. syyskuuta 2012
Ihmispedot
Micael Dahlén
2011 suom. 2012
242 s./Atena
Tänä päivänä murhaajien on helppo kerätä ympärilleen tuhatpäinen fanijoukko siinä missä aikamme suurempien rock-starojenkin. Murhaajien luokse vankilaan tehdään pyhiinvaelluksia, jotta heidän elämänfilosofiansa tulisi paremmin ymmärretyksi ja jotta heidän seuraajiensa olisi helpompi jakaa murhaajien mietteitä muille kiinnostuneille. Ja kiinnostuneita kyllä riittää, sillä murhaajat takovat mielettömät määrät rahaa tuotteistamalla itsensä ja järkyttävät tekonsa. On enemmän sääntö kuin poikkeus, että murhaajien muistelmateokset päätyvät best seller -listojen kärkisijoille viikkokausiksi. Ruotsalainen professori Micael Dahlén pyöritteli kauan mielessään näitä asioita, kunnes aiheesta tuli hänelle lähes pakkomielle. Pian hän aloittikin pitkän matkansa ympäri maailmaa tarkoituksenaan tavata viisi tunnettua murhaajaa. Näistä kohtaamisista ja niiden herättämistä ajatuksista syntyi kirja Ihmispedot.
Dahlén tapasi muutaman vuoden aikana japanilaisen Issei Sagawan, joka aikoinaan ampui naispuolisen tuttunsa ja päätyi herkuttelemaan tämän ruumiilla, kunnes jäi kiinni; Dorothea Puenten, jo isoäiti-ikään ehtineen murhaajan, joka hautasi täyshoitolalaisia takapihalleen; Wayne Loen, joka ammuskeli sisäoppilaitoksessa jo ennen kuin kouluampuja-termmiä oli edes keksitty; Peter Lundinin, joka on noussut Tanskassa suureksi seksisymboliksi murhattuaan neljä läheistään sekä Charles Mansonin, joka seuraajineen teurasti useita ihmisiä. Näitä viittä murhaajaa yhdistää paitsi järkyttävät rikokset ihmisyyttä vastaan, myös se korkea asema, johon he ovat kaikki nousseet murhattuaan ihmisen.
Sain töiden kautta valita Atena-kustannuksen katalogista yhden kirjan itselleni ja päätös olikin yllätävän helppo tehdä. Taidan kuulua juuri siihen kirjailijan mainitsemaan ihmisjoukkoon, jonka on helppo viihdyttää itseään murhilla niin kauan kun ne eivät liity oikeaan elämääni. Kirja sisältää paljon pohdiskelua siitä, miten hullunkurisesti murhaajat tuntuvat nousevan arvoasteikolla ylöspäin murhattuaan jonkun. Juuri tämä pintaa syvemmälle meneminen on kirjan parasta antia, vaikka toki murhaajien lyhyesti ja ytimekkäästi esitellyt tarinatkin pitävät lukijan otteessaan. En ole aikaisemmin pysähtynyt ajattelemaan, miten paljon jo tavallista fanikamaa tuotetaan tunnetuilla murhaajilla ja heidän tarinoillaan tai miten paljon musiikki- ja elokuvateollisuus hyötyy näiden murhaajien teoista tehtaillessaan seuraavia megahittejä. Totta kai yllätyin, miten paljon löytyy ihmisiä, ihan tavalliseltakin tuntuvia, jotka kunnioittavat ja ihailevat murhaajia, koska he ovat kyenneet tekemään jotain sellaista, mitä kuka tahansa ei uskaltaisi tehdä, koska hinta olisi liian kova.
Kirja on rakennettu niin, että mielenkiinto pysyy koko ajan yllä ja kirjailijan pohdinta saa lukijankin pysähtymään miettimään maailman menoa. Kirjan luettuaan läheisiään katselee hetken toisesta vinkkelistä, nimittäin Dahlénin tekemien tutkimuksien mukaan yllättävän moni on suunnitellut pikkutarkasti murhan mielessään, vaikka järki kertookin, ettei sitä kannata lähteä toteuttamaan. Mielenkiintoista, varsinkin kun en itse ole sellaista koskaan suunnitellut - paitsi tietenkin tyyliin miten-tehdä-täydellinen-murha-jäämättä-kiinni, mutta en ole tosiaan kenenkään tutun naamataulua liittänyt näihin pohdintoihin;) Tutkimuksissa selvisi myös, että tavalliset ihmiset kokevat murhan tehneet ihmiset kaiken kaikkiaan kiinnostavampina kuin murhaamattomat ihmiset. Yllätyin tästäkin, mutta olenko tosin itsekään sen parempi, kuuluuhan minunkin arkipäiväänä monta murhaa (faktaa uutisissa ja fiktiota elokuvien ja kirjojen kautta), ja koen varsinkin fiktiot erittäin viihdyttäviksi aivot-narikkaan-tarinoiksi enkä suinkaan aina ahdistaviksi ja kauhistuttaviksi.
Jos paljon hyvää, niin valitettavasti myös jotain huonoa. Harmillisesti kirjailija päätyi kirjoittamaan kirjansa ns. amerikkalaistyyppisellä kirjoitustyylillä, eli samaa asiaa jankataan useaan otteeseen. Pitääkö kirjailija lukijoitaan hidasälyisinä vai onko kirjan sivumäärä alunperin ollut liian pieni ja määrä on korvannut laadun? Luulisi, että näin mielenkiintoisesta aiheesta olisi löytynyt jutun juurta vaikka millä mitalla, ilman että samoja asioita joutuu toistelemaan. No, tähänkin kun tottui, niin tyyli ei enää varsinaisesti häirinnyt. Suosittelen kirjaa kaikille niille, joita kiehtoo murhaajien tarinat ja se pieni ekstra siihen kaupanpäälle.
lauantai 30. kesäkuuta 2012
Léon ja Louise
2011 suom. 2012
309 s./Atena
On vuosi 1918, kun 17-vuotias Léon näkee ensimmäisen kerran ihastuttavan Louisen. Se on rakkautta ensisilmäyksellä ja pian pari viettääkin jokaisen töiltään liikenevän hetken yhdessä. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin erottaa nuoret, ja he kohtaavat vasta monien vuosien päästä, kun kaikki näyttää olevan liian myöhäistä. Léon on naimisissa ja toinen maailmansotakin on alkamaisillaan. Saavatko Léon ja Louise koskaan toisiaan?
Kirjan takakansi huokui tietynlaista runollista tunnelmaa, jota yleensä pyrin välttämään romaaneissa. Nyt kuitenkin päätin antaa Capusin kirjalle mahdollisuuden, sillä en ollut pitkään aikaan lukenut puhdasta rakkaustarinaa. Se kannatti, sillä kirja osoittautuikin vallan erilaiseksi kuin mitä olin alunperin olettanut. Uskomatonta kyllä, takakannen lainaukseen oli valittu kirjan ainoa "toisista sfääreistä" oleva tekstinpätkä, joten kirjan kieli olikin helposti lähestyttävää ja mukavan arkista. Nuorenparin rakkaustarina ei mielestäni ole kovin siirappinen, vaan valloittavan realistinen: elämä heittelee kapuloita rattaisiin minkä kerkeää, ja kaikesta on vain yritettävä selviytyä niin, että voi nukkua yönsä rauhallisesti.
Pidin kirjasta, ja varsinkin se, että tarina mukailee kirjailijan isoisän tarinaa, auttoi oikean tunnelman tavoittamisessa. Olen kuitenkin sen verran uskollinen omalle kirjamaulleni, että en ihan lähiaikoina ole lukemassa toista suurta rakkaustarinaa. Tosin mielestäni kirjassa oli sopivasti kaikkea muutakin rakkauden lisäksi, kuten mielenkiintoista ajankuvaa ja kahden toisiaan syvästi rakastavan henkilön tavallisen arjen vaiheiden kuvailua.
Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja nappaan jälleen pisteen Ranskasta.
sunnuntai 11. maaliskuuta 2012
Harjukaupungin salakäytävät
Pasi Ilmari Jääskeläinen
2010
372 s./Atena
Kustantaja Olli Suominen elelee Jyväskylässä vaimonsa Ainon ja poikansa Laurin kanssa sen kummemmin itsestään ääntä pitämättä. Tavallinen arki ei juuri tunnu yllätyksiä tarjoavan, mutta pian tilanne on vallan toinen. Olli päättää liittyä Facebookiin, jossa saa satoja kavereita, joiden joukossa on myös lapsuudenystäviä. Lisäksi Olli alkaa harrastamaan elokuvakerhoa, jossa katsotaan ihastuttavia vanhoja klassikoita. Vanha lapsuudenihastus Kerttu Kara palaa takaisin Ollin elämään, kun Aino lahjoo miestään Elokuvallisella elämänoppaalla, joka Kara on kirjoittanut. Kirjailija haluaa kirjoittaa seuraavan kirjansa Jyväskylästä, sen maagisista paikoista ja kaupungin alla risteilevistä salakäytävistä. Suomisesta tulee Karan uusi kustantaja ja kummia alkaa tapahtumaan.
Minun on myönnettävä, että olin aluksi hieman skeptinen kirjan suhteen. Alku sateenvarjokauppoineen oli kiehtova, mutta sitten lukuinnostus hiipui ja aloin ihmettelemään, missä se kaikki tarinan hienous on, josta on puhuttu monissa arvosteluissa. Kappaleessa 22 kaikki kuitenkin muuttui, ja siitä lähtien tiesin, että pitelin käsissäni varsinaista kultakimpaletta. En ole vielä lukenut kirjan toista loppua, olen jopa leikitellyt ajatuksella, että en lukisi sitä lainkaan. Että jos minun tapauksessani tarina olisi juuri niin kuin se minulle esittäytyi.
Tarinasta on minusta hieman vaikea kirjoittaa, nimittäin huomasin kirjan luettuani, että oloni on samankaltainen kuin kirjan henkilöhahmoilla salakäytäväseikkailujen jälkeen: muistikuvat alkavat katoamaan sumuun, yksityiskohtia on vaikea muistaa. Pidän itse asiassa tästä tuntemuksesta, se sopii kirjan henkeen hyvin. Erityismaininta pitää ehdottomasti antaa kirjan kansikuvalle. En kuulu niihin lukijoihin, jotka hipelöivät jatkuvasti kansikuvaa lukemisen välissä, mutta Harjukaupungin salakäytävät -kirjan kansi sisältää niin paljon, vaikka onnistuukin olemaan kovin vähäeleinen. Joka kerta sen yksityiskohdista tuntui löytävän jotakin uutta.
Löysinko kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Ehdottomasti! Olisi toki hölmöä toivoa lukevansa enemmän juuri tällaista kirjallisuutta, koska kirjan tarina on selkeästi niin ainutlaatuinen, ettei sitä oikein voi kopioida. Eniten ilahduin siitä, että tarina oli salaperäinen ja otteessaan pitävä. Oli mukavaa, että vaikka aikuisen Ollin elämä ennen Kerttu Karaa olikin ehkä himpun verran ankeaa, niin sentään perinteiset alkoholi, onneton lapsuus, huumeet, kotiväkivalta, masentuminen jne eivät saaneet sijaa tässä tarinassa. Ja kyllä, kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti on vielä niin lapsenkengissä, että ennakkoluulot sitä kohtaan kukoistavat edelleen:D
2010
372 s./Atena
Kustantaja Olli Suominen elelee Jyväskylässä vaimonsa Ainon ja poikansa Laurin kanssa sen kummemmin itsestään ääntä pitämättä. Tavallinen arki ei juuri tunnu yllätyksiä tarjoavan, mutta pian tilanne on vallan toinen. Olli päättää liittyä Facebookiin, jossa saa satoja kavereita, joiden joukossa on myös lapsuudenystäviä. Lisäksi Olli alkaa harrastamaan elokuvakerhoa, jossa katsotaan ihastuttavia vanhoja klassikoita. Vanha lapsuudenihastus Kerttu Kara palaa takaisin Ollin elämään, kun Aino lahjoo miestään Elokuvallisella elämänoppaalla, joka Kara on kirjoittanut. Kirjailija haluaa kirjoittaa seuraavan kirjansa Jyväskylästä, sen maagisista paikoista ja kaupungin alla risteilevistä salakäytävistä. Suomisesta tulee Karan uusi kustantaja ja kummia alkaa tapahtumaan.
Minun on myönnettävä, että olin aluksi hieman skeptinen kirjan suhteen. Alku sateenvarjokauppoineen oli kiehtova, mutta sitten lukuinnostus hiipui ja aloin ihmettelemään, missä se kaikki tarinan hienous on, josta on puhuttu monissa arvosteluissa. Kappaleessa 22 kaikki kuitenkin muuttui, ja siitä lähtien tiesin, että pitelin käsissäni varsinaista kultakimpaletta. En ole vielä lukenut kirjan toista loppua, olen jopa leikitellyt ajatuksella, että en lukisi sitä lainkaan. Että jos minun tapauksessani tarina olisi juuri niin kuin se minulle esittäytyi.
Tarinasta on minusta hieman vaikea kirjoittaa, nimittäin huomasin kirjan luettuani, että oloni on samankaltainen kuin kirjan henkilöhahmoilla salakäytäväseikkailujen jälkeen: muistikuvat alkavat katoamaan sumuun, yksityiskohtia on vaikea muistaa. Pidän itse asiassa tästä tuntemuksesta, se sopii kirjan henkeen hyvin. Erityismaininta pitää ehdottomasti antaa kirjan kansikuvalle. En kuulu niihin lukijoihin, jotka hipelöivät jatkuvasti kansikuvaa lukemisen välissä, mutta Harjukaupungin salakäytävät -kirjan kansi sisältää niin paljon, vaikka onnistuukin olemaan kovin vähäeleinen. Joka kerta sen yksityiskohdista tuntui löytävän jotakin uutta.
Löysinko kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Ehdottomasti! Olisi toki hölmöä toivoa lukevansa enemmän juuri tällaista kirjallisuutta, koska kirjan tarina on selkeästi niin ainutlaatuinen, ettei sitä oikein voi kopioida. Eniten ilahduin siitä, että tarina oli salaperäinen ja otteessaan pitävä. Oli mukavaa, että vaikka aikuisen Ollin elämä ennen Kerttu Karaa olikin ehkä himpun verran ankeaa, niin sentään perinteiset alkoholi, onneton lapsuus, huumeet, kotiväkivalta, masentuminen jne eivät saaneet sijaa tässä tarinassa. Ja kyllä, kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti on vielä niin lapsenkengissä, että ennakkoluulot sitä kohtaan kukoistavat edelleen:D
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)