Maija Muinonen
2013
167 s./Teos
Olipa kovin ranskalainen lukukokemus kotimaisesta kirjasta. Ja sanon tämän hyvällä.
Muinosen kehuttu esikoisteos on pahanenteisen hienostunut, välillä vähän karmivakin ja ehdottomasti vaivaannuttava. Kirjailijan tyylistä tulikin mieleeni ranskalaisen Claire Castillionin novellit.
Tarinan asetelma on herkullinen kirjeromaanille. Vakavasti sairas Ann tietää kuolevansa seuraavana päivänä puistossa ystävälliseen luotiin ja päättääkin viettää viimeiset tuntinsa kirjoittamalla kirjeitä läheisilleen. On niin paljon kerrottavaa ja muistutettavaa. Annin 6-vuotias poika Luc ja tästä jatkossa huolehtivat ihmiset on saatava ymmärtämään, ettei häntä sovi unohtaa hetkeksikään. Tulevaisuus ei ole pelkästään eläville, myös Annin muiston on saatava kukoistaa niin arjessa kuin juhlassa.
Tarina ei kuulu kirjavuoteni suurtapauksiin, mutta lukukokemus oli ehdottomasti hieno. Äidin vastahankainen suhtautuminen itse suunniteltuun kuolemaan oli kutkuttavaa luettavaa ja tarina piti otteessaan loppuun saakka. Välillä äidin käsinkosketeltava suru näkyi ymmärrettävänä suorapuheisuutena läheisilleen,välillä taas inhottavan ilkeämielisenä nälvimisenä. Lukijalla ei ole mahdollisuutta tutustua oikeaan Anniin, sillä tarjolla on vain nämä kuolemaa edeltäneet kirjeet, jotka on tietenkin kirjoitettu suuren tunnekuohun vallassa.
Niin kuin ranskalaisten tarinoiden kanssa usein käy, tämäkin jätti jotenkin kylmäksi. Se jokin jäi puuttumaan. Lopussa uhrasin hetken miettiäkseni Annin todellista, sairautta edeltänyttä, olemusta, mutta pian huomasin, etten jaksanutkaan välittää siitä, mitä kirjeiden kirjoittamisen jälkeen mahdollisesti tapahtui. Tarina ei jäänyt elämään omaa elämäänsä lukijan mielessä, vaikka näin olisi suonut tapahtuvan.
Kuoleman ja kirjeiden liitto on toistaiseksi tuottanut pelkästään hyviä kirja- ja elokuvakokemuksia, joista päällimmäisenä mielessäni on PS. Rakastan sinua ja Elämäni ilman minua. Muitakin muistelisin lukeneeni/katsoneeni, mutta nyt en saa niitä tähän hätään mieleeni
