Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll
2010 suom. 2012
306 s./WSOY

On aika jatkaa tammikuun teeman parissa. Norjan tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon ilmestymisvuonnaan saanut Etten palaisi tuhkaksi mainittiin useaan otteeseen, kun kirjabloggaajat kävivät läpi viime vuoden parhaita lukukokemuksia. Mietin jo silloin, kävikö kenellekään niin, että luki kirjan muttei pitänyt siitä? Minulle nimittäin kävi yllättäen niin. Kirjaa kohtaan ei herännyt suuria negatiivisia tuntemuksia, enemmän kyse on siitä, että lukukokemus jäi kovin laimeaksi.

Gaute Heivollin autofiktiivinen romaani kertoo kirjailijasta itsestään palaamassa kotiseudulleen tutkimaan hänen lapsuudessaan tapahtuneita tuhopolttoja. Viikkojen ajan etelänorjalaista pikkukylää piti pelon vallassa nuori poika, josta piti tulla kaikkea muuta kuin tuhopolttaja. Kaivaessaan totuutta esiin, Heivoll joutuu läpikäymään omia muistojaan kasvuvuosistaan. Kuka hän oikein on? Keitä hänen vanhempansa olivat?

Periaatteessa romaanissa on kaikki kohdallaan. Kirjailija kertoo tarinaansa rauhallisesti edeten, tehden maltillisesti paljastuksia poikien elämästä, jännityksen tihentyessä hiljalleen. Tuhopolttajan tarina on mielenkiintoinen, sillä käy niin, että kaikkien pitämästä kiltistä pojasta kuoriutuikin kyläläisten kauhu. En ehkä ollut tarpeeksi varautunut siihen, kuinka paljon tilaa tarinassa veisi kirjailijan omat muistot. Hänen vaiheistaan kertovat osuudet lähinna turhauttivat minua: jokatoisen länsimaalaisen ihmisen lapsuus on samankaltainen kuin Heivollin. Mikä siinä kiehtoo ihmisiä, kun minua se pelkästään pitkästytti? Vai onko se juuri se samaistumisen mahdollisuus, muistojen arkipäiväisyys joka puhuttelee muita lukijoita?

Ehkä norjalainen pettymys vain kuuluu kirjavuoteeni, petyinhän viime vuonna prikulleen samalla tavalla Per Pettersonin kirjaan Kirottu ajan katoava virta, jonka tarinaan en myöskään päässyt sisälle samalla tavalla kuin moni muu. Täytyy tietenkin muistaa, että näihin tietynlaisiin kirjallisiin pettymyksiin kuluu usein tunne siitä, että jotain on jäänyt tulkitsematta rivien välistä. Heivollin tarinaa lopetellessani minusta tuntui siltä, että pieni yksityiskohta on ehkä mennyt minulta ohi lukiessa, ja juuri tuo menetys estää minua ymmärtämästä tätä hienoksi luonnehdittua tarinaa. Turhauttavaa?