sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Viiltäjä Jack - Kuinka paljastimme murhaajan

Russell Edwards & Jari Louhelainen
2014 suom. 2015
393 s./Gummerus


Kirja ehti olla kirjastosta lainassa pari kuukautta ja olin sen jo melkein palauttamassa lukemattomana takaisin. Päätin kuitenkin vielä edellisenä iltana selata sisällysluetteloa ja tutkia millainen kirja oikeastaan on kyseessä. Olin sen edellisellä reissulla napannut mukaani hetken mielijohteesta, pelkän Viiltäjä Jack -aiheen takia. Edwardsin ja Louhelaisen kirja vaikuttikin olevan kiinnostava kokonaisuus, jota lukiessa saisin hyvän käsityksen siitä millainen East End oli 1800-luvun lopulla, keitä uhrit olivat ja miten heidät murhattiin sekä keitä aikoinaan epäiltiin murhista. Näiden ensisijaisesti kiinnostavimpien osuuksien lisäksi saisin vielä lukea kirjailijan henkilökohtaisen tarinan hänen kiinnostuksestaan Viiltäjä Jackiin sekä nykyaikaisen dna-tutkimuksen kiemuroista.

Vuonna 1888 Lontoon Whitechapelin alue vapisi kauhusta. Viiltäjä Jack -nimen saanut murhaaja tappoi useita prostituoituja alueella eikä murhaajan henkilöllisyys selvinnyt yli sataan vuoteen. Kun yhden uhreista murhapaikalta löytynyt silkkihuivi tuli vastaan huutokaupassa, Edwards näki tilaisuutensa tulleen: hän hankki huivin itselleen ja pyysi dna-tutkija Jari Louhelaisen apua ja näin alkoi suuria ponnistuksia vaatinut selvitystyö.

Lukukokemus oli kiinnostava, ja kirja todella tyydytti tirkistelynhaluni mitä tulee yhteen maailman tunnetuimmista sarjamurhaajatapauksista. Nyt tiedän kuka Viiltäjä Jack oli, mutta se ei vähennä 125 vuotta vanhan tapauksen mystiikkaa. Viihdyin eritoten murhien taustoista kertovien kappaleiden äärellä. Muistin kaikkien uhrien olleen prostituoituja, mutta yllätyin siitä miten tavanomainen ja mukava elämä kaikilla oli ollut ennen kuin alkoholin liikakäyttö oli ajanut heidät East Endin pahanmaineisiin kortteleihin, pois miehen ja lasten luota.

Olen oman osani jännityskirjallisuudesta lukenut ja kauhuelokuvista katsonut, mutta niin vaan kirjassa olevat kuvat murhapaikoilta saivat hätkähtämään. Iltaisin oli todella helppo upota kirjan maailmaan ja oman kodin lämmössä Lontoon loppusyksyn koleus ja viima tuntui äärimmäisen ikävältä. Huonomaineisten naisten epätoivo tuli ihan käsin kosketeltavaksi, viimeiset rahat giniin tuhlanneena heidän piti palata kadulle vielä kerran hankkiakseen tarpeeksi rahaa yösijaan ja näin he päätyivät Viiltäjä Jackin kynsiin.

Kokonaisuutena kirja oli toimiva, mutta sivumäärää olisi voinut karsiakin. Edwardsin omasta osuudesta kertovat pätkät menivät välillä vähän jaarittelun puolelle ja toistoa oli omaan makuuni liikaa. Dna-tutkimuksesta kertoneet pätkät taas ansaitsevat erityiskehut, sillä vaikea aihe oli saatu tiivistettyä erittäin kansantajuiseen muotoon, niin että lukijan mielenkiinto pysyy hyvin yllä ja voi sanoa oppineensa jotain uutta. Nyt kun Uusman mainio Naparetki on vielä tuoreessa muistissa, niin on pakko mainita, että samanlainen ote kokonaisuuteen ja freesi ulkoasu olisivat toimineet tässäkin kirjassa ja sen luettavuus olisi parantunut kertaheitolla.

torstai 26. tammikuuta 2017

Matka maan keskipisteeseen

Jules Verne
1864 suom. 1974
281s./WSOY


Päätin poimia 50 mieskirjailijan kirjaa -listasta vielä muutaman kirjan luettavakseni ja tämä klassikko kiinnosti edelleen. Niin kuin kaikille muillekin, myös minulle vanha piirrossarja Maailman ympäri 80 päivässä on tuttu lapsuudesta. Se olisi kuitenkin ollut liian ilmeinen valinta ensikosketukseksi Vernen tuotantoon, joten valitsin Matkan maan keskipisteeseen.

Professori Lidenbrock veljenpoikansa kanssa saa mahdollisuuden matkustaa aina maan keskipisteeseen saakka. Islannissa erään jo sammuneen tulivuoren uumenista alkaa salaperäinen reitti, jonka vuosisatoja sitten elänyt tiedemies Arne Saknussemm löysi. Hurjan matkan aikana koetellaan miehiä niin fyysisesti kuin henkisestikin: pimeys yllättää, vesi loppuu, maanalainen valtameri kätkee sisäänsä hirveyksiä ja sähkömyrskyt pääsevät yllättämään. Onneksi miehillä on mukana uskollinen apumies Hans.

Mieleen jäi varsinkin kertojana toiminut veljenpoika ja tämän sanavalmis ja leikkisä tyyli kertoa menneestä seikkailusta. Pilke silmäkulmassa kerrottiin myös professorista, jota ei juuri ollut siunattu kärsivällisyyden hyveellä. Mielenkiintoisena koin myös ajankuvan, varsinkin muiden kansojen alempiarvoisen aseman (seikkailijat olivat Saksasta, Hans Islannista). Veljenpoika ja professori eivät olisi kovin pitkälle päässeet ilman Hansia, joka osoittautui todelliseksi monitoimimieheksi, mutta matkakumppanit tuntuivat pitävän tätä melko lailla itsestäänselvyytenä.

Vernen tuotannon yksi ihan ensimmäisistä teoksista on mukavan harmiton seikkailuromaani. Niin kuin on tapana näissä vanhemmissa kirjoissa, tapahtumat käynnistyvät hitaanlaisesti ja näin ollen lähes puolet romaanista kuluu valmisteluita tehden ja matkaten kohti sammunutta tulivuorta. Ja kun seikkailu lopulta käynnistyy, vauhdikkaat tapahtumat seuraavat toinen toistaan matkailijoiden kulkiessa koko ajan lähemmäs maan keskipistettä.

torstai 19. tammikuuta 2017

Kun suuret sortuvat

Ken Follett
2010 suom. 2011
873 s./WSOY


Äitiysloma ja hoitovapaa on ollut (kaiken muun ohella) varsinaista haastavien kirjojen tykitystä. Nyt on ollut aikaa, kärsivällisyyttä ja viitseliäisyyttä tarttua niihin kirjoihin, jotka ovat aikaisempina vuosina jääneet uutuuksien jalkoihin. Follettin trilogiassa ja sen ensimmäisessä osassa pelottavinta on ollut juurikin järkälemäinen koko ja siitä johtuva saamattomuus tarttua tuumasta toimeen. Kun vihdoin nappasin kirjan hyllystä luettavaksi, tarina soljui eteenpäin vaivattomasti. Aikaa kirjan lukeminen toki vei, joulun molemmin puolin luettuna sellaiset nelisen viikkoa. En muista milloin viimeksi olisin viettänyt yhden ja saman tarinan kanssa näin pitkää aikaa.

Vuosisata-trilogia kuvaa viiden suvun kohtaloita viidessä eri maassa läpi 1900-luvun. Kaikki alkaa Ensimmäisen Maailmansodan kynnykseltä, ja tarina jatkuu aina 1980-luvulle asti. Ensimmäisessä osassa tutustutaan englantilaiseen jaarli Fitzherbertiin ja tämän suffragettisiskoon Maud Fitzherbertiin. Jaarli on naimisissa venäläisen aristokraatin Bean kanssa, mutta rakastuukin taloudenhoitajaansa Etheliin. Maud puolestaan haluaisi avioitua saksalaissyntyisen Walter von Ulrichin kanssa, mutta kun maailma on ryhtymässä sotaan, avioliittoa ei katsottaisi hyvällä. Samaan aikaan Venäjällä elää kaksi veljeä, Grigori ja Lev, joiden elämä on pelkkää raatamista. Lev pakenee lopulta Yhdysvaltoihin, ja Grigori jää Venäjälle vallankumouksen pyörteisiin.

Hienosti alkoi lukuvuosi 2017, lukukokemus oli todella mieluinen ja jatkan kiinnostuneena seuraavan osan pariin. (Pari kuukautta ajattelin kuitenkin pitää taukoa, lukea muutaman lyhyen kaunokirjallisen teoksen, ehkä pari helpompaa välipalakirjaa ja tietokirjan Romanoveista...) Mielenkiintoista nähdä, miten tarina jatkuu ja kuinka suuressa osassa ensimmäisen osan päähenkilöt ovat ja milloin heidän jälkikasvunsa tarinat puolestaan pääsevät valokeilaan ja ylipäätään millainen elämä lopulta kenelläkin on ja miten ihmiset muuttuvat aikojen saatossa.

Follettin trilogian punaisena lankana on henkilöhahmojen sovittaminen osaksi suuria historiallisia tapahtumia. Vuosisadan alussa seurataan naisten äänioikeustaisteluita, Yhdysvaltojen liittymistä Euroopan suureen sotaan, Venäjän vallankumousta ja bolsevikkien valtaannousua, kieltolain ensimmäisiä vuosia - kaikkia näitä ihan paraatipaikalta. Kun henkilöhahmojen tarinat vielä risteilevät keskenään niin kokonaisuus on toki...hmm... varsin loppuun mietitty, mutta myös vähän epäuskottava. Toisaalta nautin siitä, että sain yhdellä kirjakokemuksella olla osa kaikkea 1900-luvun alkua määrittäneitä asioita.

Sanoisin myös, että Follettin tyyli kirjoittaa on aika neutraali, suuria tunnekuohuja en ensimmäistä osaa lukiessa kokenut, mutta silti henkilöiden kohtalot koskettivat. Tein pientä tiedonhakua, mutta en oikein päässyt selville mikä bestseller-kirjailijan maine on? Onko miten arvostettu kirjailija, tai mahdollisesti tiettyjen piirien hyljeksimä?

lauantai 14. tammikuuta 2017

Lukusuunnitelmia vuodelle 2017

Olen lukenut neljättä viikkoa Follettin Vuosisata-trilogian ensimmäistä osaa Kun suuret sortuvat ja olo on jotenkin ihan absurdi. En muista milloin jonkun kirjan kanssa olisi mennyt näin pitkään ja kun mitään toista nopeampilukuista ei ole ollut tässä rinnalla niin outoa tosiaan on. Tiiliskiviromaaneja lukee silloin tällöin, mutta tässä kirjassa marginaalit ja fonttikoko on pienempää, joten menee selkeästi kauemmin kuin esimerkiksi Dickerin kirjojen kanssa.

Siispä puhe siitä mistä puute. Kun lukee viikosta toiseen samaa kirjaa, alkaa ajatukset hyvänkin kirjan parissa seilata tulevissa lukukokemuksissa. Mitä haluaisi lukea ja kuinka paljon sitä voi edes olettaa realistisesti ehtivänsä lukea vuoden aikana. Olen siis vielä kotona hoitovapaalla vuoden 2017. Tavallisessa tilanteessa en olisi koostetta lähtenyt kirjoittamaan (enkä lukemisiani suunnittelemaan), mutta Follettin kirja ajoi minut tähän pisteeseen.

Ensinnäkin päätin, etten aio toistaa aikaisempia virheitäni ja jatkaa hyväksi todettua trilogiaa "sitten joskus". Näin ollen aion saada Vuosisata-trilogian päätökseen tänä vuonna. Yhteensä melkein 2000 sivua. Jos ensimmäisessä osassa tulee menemään melkein kuukausi, oletan, että tulen viettämään tästä vuodesta kolme kuukautta Follettin seurassa. Ensimmäinen osa, jossa eletään Ensimmäisen maailmansodan myllerryksessä sai minut kiinnostumaan Romanovien historiasta. Nyt pitäisikin heti syleillä tätä innostusta ja hakea joku hyvä teos heihin liittyen.

Olen kiinnostunut tekemään lukuseikkailuja, joissa yksi kirja johtaa toiseen. Tai ehkä pitäisi puhua kulttuuriseikkailusta, elokuva voi johtaa kirjaan, kirja tv-sarjaan, mitävain... Viime vuonna luin Clinen Tytöt ja kuuntelin samalla You Must Remember This -podcastia Mansonin perheestä. Nyt alkuvuodesta olen katsonut Diana-elokuvan ja tarkoituksena on jatkaa Queen-elokuvalla ja sen jälkeen aloittaa The Crown -tv-sarja. Olen myös ollut kiinnostunut Netflixin dokkarisarjasta, jossa vieraillaan englantilaisissa(?) linnoissa.

Viime vuonna viimeistelin 100 naiskirjailijan kirjaa -listan ja ajattelin, että tänä vuonna hankkiudutaan eroon 50 mieskirjailijan kirjaa -listasta. Tällä hetkellä lukutilanne on 36/50 ja ajattelin tavoitella kaunista tasanumeroa 40/50. Ihan näillä näppäimillä pääsen strarttaamaan Vernen Matka maan keskipisteeseen. Lisäksi ajattelin antaa mahdollisuuden kirjoille Eugenides - Middlesex, Hawking - Ajan lyhyt historia ja Nummi - Karkkipäivä. Villinä korttina Dickensin David Copperfield, joka kiehtoisi tosi paljon, mutta voi luoja kun siinäkin olisi sitten taas kuukausi pari kiinni yhdessä kirjassa. En tiedä onko pokkaa Vuosisata-trilogian jälkeen...

Loppuvuodesta tein oikein urakalla blogivierailuja ja kirjoittelin ylös kirjavinkkejä. Omalle listalle päätyivät paljon hehkutetut Pieni elämä, Lempi, Loistava ystäväni, Säädyllinen ainesosa, Keskilännen keittiöt, Kirkkaus, Vegetaristi ja Syliin. Muistaakseni jännitykseen päin kallellaan olivat Hyvä naapuri, Lapsi nro 8 ja Sumu. Tietokirjoista kiinnostaisi Arkijärki-blogin pitäjän Tavarataidot ja vähän vanhempi tietokirja Mitä jokaisen kotiäidin tulee tietää sijoittamisesta.

Omassa kirjahyllyssä on vain yksi hyllyllinen lukemattomia kirjoja, ja niistä eritoten kiinnostaa kulttikirja Nancy, dystopia-uutuus Hiekka ja nojatuolimatkan kaikkiin maailman maihin tarjoava Reissukirja.

Olen tosiaan koko vuoden hoitovapaalla, joten oletan, että jossain vaiheessa tulee fiilis lukea jotain kasvatukseen liittyvää, mutta juuri nyt ei ole mielessä mitään tiettyä kirjaa. Hietamiehen Tarhapäivän säästin tätä kautta varten, mutta ainakaan nyt sitä ei mitenkään erityisesti tee mieli lukea. Syksyllä voisi myös olla kiva tarttua johonkin ammattikirjallisuuteen liittyen myyntiin tai esimiestyöhön, mutta niistäkään ei ole mitään tiettyä mielessä vielä.

Omilta suosikkikirjailijoilta on vielä kirjoja lukematta vino pino. Tänä keväänä olisi uutta tarjolla Ian McEwanilta, muilta ei. Juuri nyt ei kuitenkaan ole hirveää hinkua tarttua suosikkien tuotantoon, vaan uskon, että ainakin hetken aikaa mennään uusilla kirjoilijatuttavuuksilla.

Sarjoja on minulla kesken vielä jonkun verran. Pieni talo preerialla ja Muumit -sarjojen osat toimivat hyvin lukumaratoneilla ja välipalakirjoina. Luen luultavasti ainakin Taikurinhatun nyt keväällä. Jännityssarjoista Donna Leonin Brunetti-sarjaa olen lukenut vasta kaksi osaa, joten sen parissa jatkan varmasti jossain välissä. Hjort&Rosenfeldt -kaksikolta on lukematta Mykkä tyttö.

Klassikoilta on tullut luettua joka vuosi useampia, mutta nyt ei oikein ole mielessä kuin Dickensin tuotanto. Selailin juuri blogissa jo vuosia olleita klassikko-listoja ja tuli aika vahva fiilis, että nekin pitäisi poistaa. Lukemattomista kirjoista ei enää oikein mikään tunnu tarpeeksi kiinnostavalta, että niille viitsisi raivata lukuaikaa. Tuntuu, että kyseiset listat ovat enemmän taakka kuin inspiraation lähde. Lisäilen joskus sitten taas jonkun kivalta tuntuvan listan, kun sellaiseen törmään.


Siinäpä ne. Jos jo näihinkin kaikkiin tartun, niin kirjoja on tulossa vuodelle 32. Kiva, että jää vähän yllätyksiäkin, jos noin 50 kirjaa tulee vuoden aikana luettua. Ja kuten aina, suosituksia otetaan vastaan:)

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Vuoden 2016 parhaat lukukokemukset top-10

Jon Krakauer – Jäätäviin korkeuksiin
Koskaan ei tiedä mikä lopulta on se tarina, joka ravisuttelee syvältä. Minun tapauksessani se päätyi olemaan yhdysvaltalaisen toimittajan kuvaus Mount Everstin traagisista tapahtumista vuonna 1996, useampi kiipeilyryhmä jäi lumimyrskyn silmään matkallaan alas huipulta. Katsoin ensin samaisiin hetkiin perustuvan elokuvan ja halusin sen jälkeen palavasti tietää enemmän siitä miksi kaikki meni niin kuin meni. Minulle lukukokemus oli tärkeä, mutta jos objektiivisesti ajatellaan niin Jäätäviin korkeuksiin on mukaansa tempaava muistelmateos, mutta ei sen erityisempi.

Bea Uusma – Naparetki
Liekö ollut vaikutusta aikaisemmalla Mount Everstiin liittyvällä tunnemyrskyllä, mutta myös Pohjoisen napapiirin valloittamisesta haaveilleen retkikunnan edesottamukset koskettivat. 1800-luvun lopulla kolme ruotsalaista herrasmiestä lähti vetypallolla kohti pohjoista koskaan palaamatta seikkailultaan. Kirjailijan pakkomielle saada tietää mitä yli 100 vuotta sitten tapahtui kaukaisella Valkosaarella, jossa koko seurue kohtasi loppunsa, johti lopulta tämän kirjan syntyyn. Yksi kiinnostavimmista tietokirjoista, jonka olen lukenut.

Marie Kondo – KonMari
Jos kaksi aikaisempaa kirjaa ovat saaneet jotain liikahtamaan syvällä sielussa, niin KonMari puolestaan on vaikuttanut paljon siihen miten suhtaudun nykyään materiaan. Siinä mielessä kirja ei ravisuttanut maailmaani, että olisin tehnyt jonkinlaisen täyskäännöksen vaan minussa on elänyt konmarittaja jo aikaisemminkin. Kirjan lukeminen oli kuitenkin kirsikka kakun päälle, viimeinen puuttuva osanen tavassani raivata ja ylläpitää hyvää järjestystä kotona. Suurin ahaa-elämys syntyi kuitenkin siitä, että kun asiat ovat paikallaan ja mikään ei ns. häiritse kotona niin aikaa todella löytyy ihan toisella tavalla kaikkeen muuhun, siinä mielessä KonMari-tekniikassa todella on elämän mullistavaa taikaa.

Anu Silfverberg – Äitikortti
Äidiksi tultuani olen ollut kiinnostunut tutustumaan aiheeseen myös kirjallisuuden kautta. Kirjassa on napakoita tekstejä lisääntymisestä, vanhemmuudesta ja kasvatuksesta, ja kirjoitusten tuore näkökulma sai ainakin minut ajattelemaan monia asioita ihan uudelta kantilta. Äitikorttia on helppo suositella ihan jokaiselle, koska tavalla tai toisella aiheet koskettavat meistä jokaista.

Rämö & Lahti – Vuoden mutsi 2
Vauvavuoden lukunautintoihin kuului myös eräänlainen kasvatusopas liittyen taaperovuosiin. Hyvän mielen tekstit tarjoavat vertaistukea, hyviä vinkkejä ja monia kelvollisia tiedonpalasia tuleviin vuosiin taaperon/leikki-ikäisen kanssa. Kaiken kaikkiaan mainio opus, joka oli ahmaistava muutamassa päivässä, vaikka pitempäänkin olisi ollut kiva säästellä.

Donna Leon – Kuolema oopperassa
Oletin vuosia, ettei Leonin Venetsiaan sijoittuva Brunetti-sarja olisi minun juttuni vaan kuinkas kävikään, kun tartuin sarjan ensimmäiseen osaan! Itse rikostarina ei ole nerokkain lukemani – ihan passeli kuitenkin – mutta kirjan tunnelma, sen päähenkilö ja vähän rappeutunut Venetsia loivat kokonaisuuden, joka ihastutti. Sarjan parissa tulen varmasti jatkamaan!

Alice Hoffman – Ihmeellisten asioiden museo
New York, vähän maagista realismia, rakkaustarina ja Coney Islandin jännittävän synkeät maailman erikoisuuksia esittelevät museot. Toimii. Hoffman on yksi suosikkejani ja tämäkin tarina vei heti mukanaan.

M.L. Stedman – Valo valtameren yllä
Lukuvuoteni koskettavin tarina, joka todella särki sydämeni. Eristyksissä olevalla majakkasaarella asuva pariskunta päättää kasvattaa rantaan ajelehtineessa veneessä olleen tyttövauvan omanaan. Samaan aikaan toisaalla nuori äiti suree merellä kuollutta miestään ja vauvaansa. 

Karleen Koen – Mustat enkelit
1600-luvulle sijoittuva pukudraama Englannin ja Ranskan hovien käänteistä. Lemmenseikkailuja, ihmissuhdedraamaa, juonitteluja ja murhia. Tiiliskiviromaani tarjosi mukavaa viihdettä, muutaman henkilön kohtalo onnistui myös koskettamaan. Ylipäätään oli myös kiinnostavaa lukea hovin yltäkylläisestä arjesta, elämästä jota ei voi täysin ymmärtää.

Joel Dicker – Baltimoren sukuhaaran tragedia
Tarinan päähenkilö kirjoittaa kirjan Baltimoren serkuistaan ymmärtääkseen miten kaikki päättyi suureen tragediaan. Dickerillä on taito kirjoittaa tarinoita, joista ei halua hellittää otettaan ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu. Henkilöhahmoihin on helppo kiintyä ja heidän vaiheensa pyörivät lukijan päässä vielä pitkään. Täydellinen lukuromaani.