2013
222 s./Like
Lukumatkaani kirjan kanssa voisi kuvailla oudoksi. Luin ensimmäiset kappaleet syyskuussa, kun aloittelin Book Battle -teeman mukaisesti useita kirjoja ja vein päätökseen muutaman niistä. Jännityskirjoihin tutustuessani Veripailakat pääsi neljän kiinnostavimman joukkoon - vaikka en pitänyt tarinan alusta lainkaan!
Yhteinen matka jatkui pari viikkoa sitten kirjastossa, kun minulla oli tunti aikaa lukea eikä pikalainahyllystä löytynyt oikein mitään muutakaan tilanteeseen sopivaa, joten löysin itseni jälleen Ollikaisen kirjan parista. En edelleenkään päässyt tarinan imuun, mutta päätin ihan piruttani lukea kirjan loppuun kotona, kun se kuitenkin löytyi omasta kirjahyllystäkin.
Mistä ihmeestä kumpuaa tämä naurettava tarve lukea loppuun sellaisetkin kirjat, joihin ei koe minkäänlaista yhteyttä? Minulla ainakin kirjan lyhyys vaikuttaa asiaan eli ajattelen, että kirjaahan on jäljellä enää sataviisikymmentä sivua, että kai tämän voi loppuunkin lukea ja tarkistaa, olisiko kirjassa sittenkin jotain minulle. Ja vaikka isä on aina opettanutkin, ettei mikään muu ole pakko kuin kuolema, niin ilmeisesti oman kirjahyllyn kirjat on kuitenkin luettava ennen kuin ne voi hyvillä mielin laskea eteenpäin. Hmmph.
Ollikaisen kirjassa Ylläksen postikorttimaisemissa tapahtuu murha kesken parhaimman sesongin ja laskettelukeskus menee sekaisin. Pian yksi murha johtaakin jo toiseen murhaan... Henkirikoksia selvittelee tahoillaan niin paikallinen poliisikaksikko, laskettelukeskuksen nuoret työntekijät, voimaannuttavalle lomalle äitinsä kanssa tullut Krisse kuin pääkaupunkiseudulla asuva aloitteleva toimittaja Eerika, joka lentää Ylläkselle vauhdittaakseen uraansa.
Kun muistelen lukemaani näin viikon jälkikäteen, ensimmäisenä mieleeni putkahtaa Krisse ja se miten en missään vaiheessa oppinut suhtautumaan tähän rasittavaan henkilöhahmoon aikuismaisen neutraalisti. Yritä siinä sitten suhtautua kokonaisuuteen avoimin mielin... Muistan välittömästi myös miellyttävän tunteen, joka tuli murredialogin lukemisesta. Teksti oli pääkaupunkiseutulaisen silmin luontevaa ja virkistävää ja sitä oli mukava lukea. Krisse ja onnistunut dialogi kumoavat siis toisensa. Murhat eivät kiinnostaneet siinä määrin kuin niiden toivoisi kiinnostavan jännitystarinassa, mutta poliisisedät olivat hurjan sympaattisia, joten lukukokemus jäi kuitenkin plussan puolelle.
Tästä on hyvä jatkaa marraskuun teeman eli kotimaisten naiskirjailijoiden syksyn uutuuksien parissa.
Niin ja sainpas täyteen Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haasteenkin, vaikka alkuvuodesta näytti vähän epätoivoiselta kotimaiseen kirjallisuuteen tarttuminen...
