Laura Ingalls Wilder
Luumujen poukama
1937 suom. 1964
337 s./Gummerus
Vilhelm Moberg
Maastamuuttajat 3
1952 suom. 1959
268 s./Otava
Kirjarintamalla ollaan edetty melko laiskanletkeästi. Lukeminen ei ole oikein ottanut tuulta alleen, olen päätynyt puuhastelemaan kotosallakin jotain muuta. Toisaalta kotiaikakin on ollut useamman viikon ajan aika kortilla.
Olen pysytellyt lähiaikoina kiehtoneessa aiheessa eli siirtolaisuudessa ja siirtolaisten ponnisteluissa Uudessa maassa.
Tartuin jälleen Pieni talo preerialla -sarjan osaan, olen nyt suunnilleen puolivälissä. Olen lukenut sarjan osia vähän miten sattuu -järjestyksessä, ja siksi olenkin vähän sekaisin siitä milloin ja missä Ingallsin perhe on kulloinkin vaikuttanut. Luumujen poukamassa perhe asettuu vihdoin Minnesotaan, mihin tv-sarjakin sijoittuu. Aluksi he joutuvat asumaan turvemajassa maan sisässä, kunnes pääsevät muuttamaan perheen isän rakentamaan taloon preerian keskelle. Laura ja Marja aloittavat koulutaipaleensa ja kuvioihin astuu mm. kauppiaan tytär Nelli täydellisine kiharineen.
Maastamuuttajat -sarjan kolmannessa osassa ruotsalaiset talonpoikaisperheet ovat päässeet New Yorkiin asti ja aloittavat merimatkansa jälkeen viikkoja kestävän taivalluksen kohti viljavia maita. Myös heillä on päämääränä Minnesota. Pitkän matkan aikana he kohtaavat niin ystävällisiä maanmiehiä kuin huijareitakin. Kolera riehuu monessa paikassa ja matkalaisten varat hupenevat päivien kuluessa. Päästäänkö koskaan perille? Ja mikä perillä lopulta odottaa?
Osa molempien kirjojen viehätystä on se, miten yksinkertaista elämää uudisraivaajaperheet viettävät. Ei märehditä menneessä, eikä murehdita liikaa tulevaisuutta. Ei haalita liikaa tavaraa ympärille, eletään hetkessä. Ollaan tyytyväisiä, kun asiat menee hyvin. Ei jäädä tuleen makaamaan, jos tulee vastoinkäymisiä. Toteutetaan suuria unelmia ja uskotaan, että elämä kantaa. En tiedä johtuuko ajatukseni jonkinlaisesta mediaähkystä tai ehkäpä konmari-huumasta, mutta molemmat lukukokemukset olivat ennen kaikkea rauhoittavia.
Nyt on aika siirtyä muihin aiheisiin, muuten jään jumittamaan siirtolaisuuteen ties miten pitkäksi ajaksi. Haaveilen jo Tohtori tuli kaupunkiin ja Pieni talo preerialla -sarjamaratoneista ja Gangs of New Yorkinkin katsoin taas pitkästä aikaa. Rantalomalle pakkasinkin mukaan kepeää jännityskirjallisuutta, se sopi paremmin letkeisiin lomapäiviin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yhdysvallat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yhdysvallat. Näytä kaikki tekstit
perjantai 4. elokuuta 2017
maanantai 17. heinäkuuta 2017
Maastamuuttajat 2
Vilhelm Moberg
1949 suom. 1958
222 s./Otava
Mobergin kirjasarjan ensimmäiset osat ovat vieneet minut mennessään. En oikeastaan tiedä miksi kesti näin kauan tarttua toiseen osaan, kun ensimmäinenkin oli yksi kirjavuoteni kohokohdista muutama vuosi takaperin. Nyt aion vetää sarjan loppuun nopeammalla tempolla!
Kirjaa lukiessani en voinut kuin taas harmitella miten unohduksiin painunut kirja Maastamuuttajat on. Sain lukusuosituksen useampi vuosi sitten enkä ollut aikaisemmin kuullut kirjasarjasta. En kyllä ole törmännyt siihen sen jälkeenkään. Olen lähipäivinä muistellut erittäin lämpimästi sitä blogikollegaa, joka kirjasta minulle aikoinaan vinkkasi - tätä en olisi koskaan löytänyt ilman häntä!
Kirjasarjassa seurataan ruotsalaisia perheitä, jotka muuttavat Yhdysvaltoihin 1800-luvun puolivälissä. Ensimmäisessä osassa haaveet uudesta kotimaasta kasvavat pikku hiljaa ja valmisteluja aletaan tekemään. Toisessa osassa matkustetaan Atlantin yli kohti New Yorkia ja oletan, että kolmannessa osassa jatketaan matkaa tuleville kotikonnuille, missä ne sitten lienevätkin. Henkilöhahmot ovat todellisia, historiasta poimittuja ihmisiä.
Mobergin kirjoitustyyli on kestänyt aikaa hienosti ja lukiessa tuli useaan otteeseen mieli, että kirja voisi olla tänä päivänä kirjoitettu historiallinen romaani. Koen myös siirtolaisuusaiheen ihan äärettömän mielenkiintoisena. Kotimaisen kirjallisuuden kentältä verrokkikirjoja voisi olla esimerkiksi Pohjantähden alla tai Myrskyluodon Maija, mutta ne eivät ole onnistuneet pitämään mielenkiintoani yllä samaan tapaan kuin tämä ruotsalainen klassikko.
Kirjailija kuvaa talonpoikaisväkeä realistisesti ja vähäeleisesti, mutta onnistuu silti koskettamaan lukijaa. Sydän tuntuu raskaana rinnassa, kun kovaan työhön tottuneet maalaiset matkaavat viikosta toiseen Atlantin yli, osan joutuessa hautaamaan perheenjäseniään meren syövereihin erilaisten tautien jyllätessä täyteen ahdatussa laivassa. Silti unelma uudesta maasta ja paremmasta elämästä elää ja New York tulee päivä päivältä lähemmäs.
Aikaisemmin luulin, ettei minulla ole mitään tiettyä aikakautta tai historian tapahtumaa, jonka pariin palaisin uudelleen ja uudelleen kirjoja lukiessani. En ole ollut viehättynyt 1920-lukuun enkä ole ahminut kaikkea mahdollista toisesta maailmansodasta. Genrestä tiedän, että lukuromaanit ovat minun juttuni ja tapahtumapaikkana New York on ylitse muiden. Vanhaan kunnon Englantiin sijoittuvissa tarinoissa on oma tunnelmansa ja tarinat ystävyydestä koskettavat. Nyt kuitenkin tajusin, että siirtolaisuus Amerikkaan on jaksanut kiehtoa minua vuodesta toiseen, kirjasta kirjaan. Lukiessani Maastamuuttajat -sarjan toista osaa olenkin alkanut haaveilla New Yorkin siirtolaisuusmuseossa käymisestä entistä enemmän. Edellisen reissumme aikana museo oli kiinni hirmumyrskyn tuhojen takia, mutta seuraavalla kerralla museo tulee olemaan ykköskohteeni.
1949 suom. 1958
222 s./Otava
Mobergin kirjasarjan ensimmäiset osat ovat vieneet minut mennessään. En oikeastaan tiedä miksi kesti näin kauan tarttua toiseen osaan, kun ensimmäinenkin oli yksi kirjavuoteni kohokohdista muutama vuosi takaperin. Nyt aion vetää sarjan loppuun nopeammalla tempolla!
Kirjaa lukiessani en voinut kuin taas harmitella miten unohduksiin painunut kirja Maastamuuttajat on. Sain lukusuosituksen useampi vuosi sitten enkä ollut aikaisemmin kuullut kirjasarjasta. En kyllä ole törmännyt siihen sen jälkeenkään. Olen lähipäivinä muistellut erittäin lämpimästi sitä blogikollegaa, joka kirjasta minulle aikoinaan vinkkasi - tätä en olisi koskaan löytänyt ilman häntä!
Kirjasarjassa seurataan ruotsalaisia perheitä, jotka muuttavat Yhdysvaltoihin 1800-luvun puolivälissä. Ensimmäisessä osassa haaveet uudesta kotimaasta kasvavat pikku hiljaa ja valmisteluja aletaan tekemään. Toisessa osassa matkustetaan Atlantin yli kohti New Yorkia ja oletan, että kolmannessa osassa jatketaan matkaa tuleville kotikonnuille, missä ne sitten lienevätkin. Henkilöhahmot ovat todellisia, historiasta poimittuja ihmisiä.
Mobergin kirjoitustyyli on kestänyt aikaa hienosti ja lukiessa tuli useaan otteeseen mieli, että kirja voisi olla tänä päivänä kirjoitettu historiallinen romaani. Koen myös siirtolaisuusaiheen ihan äärettömän mielenkiintoisena. Kotimaisen kirjallisuuden kentältä verrokkikirjoja voisi olla esimerkiksi Pohjantähden alla tai Myrskyluodon Maija, mutta ne eivät ole onnistuneet pitämään mielenkiintoani yllä samaan tapaan kuin tämä ruotsalainen klassikko.
Kirjailija kuvaa talonpoikaisväkeä realistisesti ja vähäeleisesti, mutta onnistuu silti koskettamaan lukijaa. Sydän tuntuu raskaana rinnassa, kun kovaan työhön tottuneet maalaiset matkaavat viikosta toiseen Atlantin yli, osan joutuessa hautaamaan perheenjäseniään meren syövereihin erilaisten tautien jyllätessä täyteen ahdatussa laivassa. Silti unelma uudesta maasta ja paremmasta elämästä elää ja New York tulee päivä päivältä lähemmäs.
Aikaisemmin luulin, ettei minulla ole mitään tiettyä aikakautta tai historian tapahtumaa, jonka pariin palaisin uudelleen ja uudelleen kirjoja lukiessani. En ole ollut viehättynyt 1920-lukuun enkä ole ahminut kaikkea mahdollista toisesta maailmansodasta. Genrestä tiedän, että lukuromaanit ovat minun juttuni ja tapahtumapaikkana New York on ylitse muiden. Vanhaan kunnon Englantiin sijoittuvissa tarinoissa on oma tunnelmansa ja tarinat ystävyydestä koskettavat. Nyt kuitenkin tajusin, että siirtolaisuus Amerikkaan on jaksanut kiehtoa minua vuodesta toiseen, kirjasta kirjaan. Lukiessani Maastamuuttajat -sarjan toista osaa olenkin alkanut haaveilla New Yorkin siirtolaisuusmuseossa käymisestä entistä enemmän. Edellisen reissumme aikana museo oli kiinni hirmumyrskyn tuhojen takia, mutta seuraavalla kerralla museo tulee olemaan ykköskohteeni.
maanantai 22. toukokuuta 2017
Hyvä naapuri & Mykkä tyttö - jännitystä kevääseen
Hyvä naapuri
Shari Lapena
2016 suom. 2017
315 s./Otava
Mykkä tyttö
Hjorth & Rosenfeldt
2014 suom. 2015
472 s./Bazar
Meinasin jo vauhtiin päästyäni jatkaa jännitysteemalla koko loppukuun, mutta vietän pari yötä yksin kuun vaihteessa ja taitaa olla järkevämpää lukea ennen nukkumaan menoa jotain vallan muuta kuin jännäriä. Ei sillä, että nämä lukemani kirjat olisivat kovinkaan hiuksia nostattavia aiheiltaan, mutta minun tuurillani kolmas kirja saisi mielikuvituksen laukkaamaan liian villisti.
---
Hyvää naapuria suitsutettiin kannen molemmin puolin siihen malliin ("Vuoden puhutuin uusi trilleri"), että tuntui, että nyt on heti pakko tarttua kirjaan ja kerrankin elää jonkun kirjan tarina sen nousukiidossa. No, aikamoinen mahalaskuhan siitä tuli.
Lapenan tarina käynnistyy, kun nuori pariskunta huomaa vauvansa kadonneen. Anne ja Marco ovat olleet naapurissa päivällisellä ja jättäneet vauvan kotiin nukkumaan. Kun pariskunta palaa yöllä kotiin, vauvaa ei ole missään. Poliisit aloittavat tutkimukset ja pian vanhemmatkin joutuvat epäiltyjen listalle. Mitä heidän menneisyydestään paljastuu ja saavatko he vauvaansa takaisin?
Kirjan vahvuus on ehdottomasti siinä, että tarina koukuttaa, sillä tapahtumat etenevät nopeasti ja "hätkähdyttäviä" käänteitä on useampi. Heikkoutena kuitenkin on, etteivät henkilöhahmot ole kovin samaistuttavia. Heidän vanhemmuutensa ei oikein vakuuta, heidän surunsa tuntuu liian vaisulta ja kirjasta muutenkin tuntuu puuttuvan sielu. Tarinasta olisi voinut saada todella sydäntä särkevän ja ahdistavan, mutta Lapenan tyyli lähestyä aihetta on ihan liian kevyt. Näin ollen jännäri tuntuukin kirjallisuuden Seiska-lehdeltä.
---
Kirjailijakaksikko Hjorth & Rosenfeldtin kirja on Sebastian Bergman -sarjan neljäs osa. Etenin kirjan kanssa todella hissukseen, se ei oikein tuntunut ottavan tuulta alleen ja kaiken käynnistymiseen meni omaan makuuni liikaa aikaa. Henkirikosyksikön siviilielämässä sattuu ja tapahtuu niin paljon, että puolet kirjasta tuntui menevän henkilökohtaisen elämän kiemuroihin.
Bergman ja henkirikosyksikkö kutsutaan selvittämään murhaa Torsbyhyn. Äiti, isä ja pikkupojat on ammuttu haulikolla kotiinsa ja paikallinen poliisi kaipaa apua tutkimuksissa. Pian selviää, että murhalla on ollut silminnäkijä, 10-vuotias Nicole-serkku on ollut vierailulla perheen luona ja lähtenyt karkuun murhaajaa. Ehtiikö poliisi löytää tytön ennen kuin murhaaja saa hänet vaiennettua?
Mykkä tyttö ei ole dekkarisarjan lempiosani, mutta kieltämättä taitavasti sekin on kasaan kudottu. Sanoisin kuitenkin, että tiettyihin toistuviin kuvioihin alan olla lukijana vähän kyllästynyt ja todella toivon, että asiat alkaisivat edistymään johonkin suuntaan viidennessä osassa. Jos asiat pysyvät vielä kauankin muuttumattomana, en usko että aihe enää kannattelee sarjaa. Sen verran hätkähdyttävä käänne henkirikosyksikön sisällä kuitenkin lopussa kävi, että aion iskeä viidenteen osaan kiinni heti kun mahdollista.
---
Summa summarum: Etsi parempaa luettavaa kuin Hyvä naapuri, sellaista ihan varmasti löytyy! Sebastian Bergman -sarjaan kannattaa ehdottomasti tutustua, mutta aloita ensimmäisestä osasta. Mykkä tyttö on hyvä kirja osana sarjaa, mutta itsenäisenä osana se ei toimi niin hyvin.
Shari Lapena
2016 suom. 2017
315 s./Otava
Mykkä tyttö
Hjorth & Rosenfeldt
2014 suom. 2015
472 s./Bazar
Meinasin jo vauhtiin päästyäni jatkaa jännitysteemalla koko loppukuun, mutta vietän pari yötä yksin kuun vaihteessa ja taitaa olla järkevämpää lukea ennen nukkumaan menoa jotain vallan muuta kuin jännäriä. Ei sillä, että nämä lukemani kirjat olisivat kovinkaan hiuksia nostattavia aiheiltaan, mutta minun tuurillani kolmas kirja saisi mielikuvituksen laukkaamaan liian villisti.
---
Hyvää naapuria suitsutettiin kannen molemmin puolin siihen malliin ("Vuoden puhutuin uusi trilleri"), että tuntui, että nyt on heti pakko tarttua kirjaan ja kerrankin elää jonkun kirjan tarina sen nousukiidossa. No, aikamoinen mahalaskuhan siitä tuli.
Lapenan tarina käynnistyy, kun nuori pariskunta huomaa vauvansa kadonneen. Anne ja Marco ovat olleet naapurissa päivällisellä ja jättäneet vauvan kotiin nukkumaan. Kun pariskunta palaa yöllä kotiin, vauvaa ei ole missään. Poliisit aloittavat tutkimukset ja pian vanhemmatkin joutuvat epäiltyjen listalle. Mitä heidän menneisyydestään paljastuu ja saavatko he vauvaansa takaisin?
Kirjan vahvuus on ehdottomasti siinä, että tarina koukuttaa, sillä tapahtumat etenevät nopeasti ja "hätkähdyttäviä" käänteitä on useampi. Heikkoutena kuitenkin on, etteivät henkilöhahmot ole kovin samaistuttavia. Heidän vanhemmuutensa ei oikein vakuuta, heidän surunsa tuntuu liian vaisulta ja kirjasta muutenkin tuntuu puuttuvan sielu. Tarinasta olisi voinut saada todella sydäntä särkevän ja ahdistavan, mutta Lapenan tyyli lähestyä aihetta on ihan liian kevyt. Näin ollen jännäri tuntuukin kirjallisuuden Seiska-lehdeltä.
---
Kirjailijakaksikko Hjorth & Rosenfeldtin kirja on Sebastian Bergman -sarjan neljäs osa. Etenin kirjan kanssa todella hissukseen, se ei oikein tuntunut ottavan tuulta alleen ja kaiken käynnistymiseen meni omaan makuuni liikaa aikaa. Henkirikosyksikön siviilielämässä sattuu ja tapahtuu niin paljon, että puolet kirjasta tuntui menevän henkilökohtaisen elämän kiemuroihin.
Bergman ja henkirikosyksikkö kutsutaan selvittämään murhaa Torsbyhyn. Äiti, isä ja pikkupojat on ammuttu haulikolla kotiinsa ja paikallinen poliisi kaipaa apua tutkimuksissa. Pian selviää, että murhalla on ollut silminnäkijä, 10-vuotias Nicole-serkku on ollut vierailulla perheen luona ja lähtenyt karkuun murhaajaa. Ehtiikö poliisi löytää tytön ennen kuin murhaaja saa hänet vaiennettua?
Mykkä tyttö ei ole dekkarisarjan lempiosani, mutta kieltämättä taitavasti sekin on kasaan kudottu. Sanoisin kuitenkin, että tiettyihin toistuviin kuvioihin alan olla lukijana vähän kyllästynyt ja todella toivon, että asiat alkaisivat edistymään johonkin suuntaan viidennessä osassa. Jos asiat pysyvät vielä kauankin muuttumattomana, en usko että aihe enää kannattelee sarjaa. Sen verran hätkähdyttävä käänne henkirikosyksikön sisällä kuitenkin lopussa kävi, että aion iskeä viidenteen osaan kiinni heti kun mahdollista.
---
Summa summarum: Etsi parempaa luettavaa kuin Hyvä naapuri, sellaista ihan varmasti löytyy! Sebastian Bergman -sarjaan kannattaa ehdottomasti tutustua, mutta aloita ensimmäisestä osasta. Mykkä tyttö on hyvä kirja osana sarjaa, mutta itsenäisenä osana se ei toimi niin hyvin.
perjantai 31. maaliskuuta 2017
Nancy
Deborah Spungen
1983 suom. 1991
380 s./Gummerus
Oli jo aikakin tarttua uudelleen kirjaan, joka aikoinaan teki lähtemättömän vaikutuksen minuun.
Luin Nancyn ensimmäisen kerran yläasteella. Kirja sattui silmiini kirjastossa ja takakannen perusteella se vaikutti todella kiinnostavalta. Meni pari vuotta ennen kuin tajusin, että "kaikki" teini-ikäiset tytöt lukevat Nancyn ja kirjoittavat kirjallisuusesseensä kyseisestä kirjasta - ja minä kun luulin löytäneeni unohduksiin vaipuneen helmen.
Äidin näkökulmasta kirjoitettu kirja toimii edelleen. 15 vuotta myöhemminkin ahmin kirjan muutamassa päivässä ja google on laulanut kirjan viimeisen sivun luettuani. Jos ensimmäisellä kerralla kirjaa luki teini-ikäisen silmin yrittäen ymmärtää Nancyä, niin nyt pienen taaperon äitinä kirjan kokee eri tavalla, keskittyen varsinkin äidin rooliin häiriintyneen nuoren tytön elämässä.
Nancy on äidin puheenvuoro esikoistyttärensä vihan, pahan olon ja surun täytteisestä elämästä. Punk-bändi Sex Pistolsin Sid Viciousin kanssa seurustellut 20-vuotias Nancy löydettiin murhattuna new yorkilaisesta hotellihuoneesta vuonna 1978 ja tapahtuneesta tuli sensaatiolehtien ykkösuutinen. Lehdistö antoi tapahtumista ja kuolleesta tytöstä varsin yksipuolisen kuvan, joten lopulta Deborah Spungen päätti kirjoittaa kirjan tyttärestään. Elämä itsetuhoisen Nancyn kanssa oli vaikeaa lapsuudesta lähtien ja vuosi vuodelta tavallinen perhe-elämä jäi yhä kaukaisemmaksi haaveeksi esikoistyttären terrorisoidessa koko perhettä.
Googlesta mustavalkokuvia tuijoteltuani tuntui ihan absurdilta, että Nancyn kuolemasta on jo melkein 40 vuotta ja silti tapaus edelleen kiehtoo aina vain uusia sukupolvia. Kuvat nuorista punkkareista eivät hätkähdytä enää tänä päivänä, ja on jopa vähän vaikea ymmärtää, että 40 vuotta sitten Nancy ja Sid ovat kääntäneet päitä missä tahansa liikkuivatkin. Kirja tarjoaa muutenkin todella mielenkiintoista ajankuvaa. Yhteydenpito kriisitilanteissa on ollut kovin erilaista ilman kännykkää ja New York on täysin eri kaupunki kuin tänä päivänä. Lääketieteessä on otettu isoja harppauksia eteenpäin ja lääkäreiden ehdoton auktoriteettiasema on horjunut. Toisaalta taas huumeiden pyörittämä elämä ja sivusta itsetuhoa seuraavien kärsimykset eivät muutu vuosikymmenten vaihtuessa.
Lähiaikoina on ilmestynyt kirjan uusi painos ja suosittelen ehdottomasti tarttumaan nimenomaan siihen. Tai lukemaan kirjan alkuperäiskielellä. Itse luin 80-luvun suomennoksen ja teksti (varsinkin dialogi) oli niin tönkköä, että meinasi pilata koko lukunautinnon.
1983 suom. 1991
380 s./Gummerus
Oli jo aikakin tarttua uudelleen kirjaan, joka aikoinaan teki lähtemättömän vaikutuksen minuun.
Luin Nancyn ensimmäisen kerran yläasteella. Kirja sattui silmiini kirjastossa ja takakannen perusteella se vaikutti todella kiinnostavalta. Meni pari vuotta ennen kuin tajusin, että "kaikki" teini-ikäiset tytöt lukevat Nancyn ja kirjoittavat kirjallisuusesseensä kyseisestä kirjasta - ja minä kun luulin löytäneeni unohduksiin vaipuneen helmen.
Äidin näkökulmasta kirjoitettu kirja toimii edelleen. 15 vuotta myöhemminkin ahmin kirjan muutamassa päivässä ja google on laulanut kirjan viimeisen sivun luettuani. Jos ensimmäisellä kerralla kirjaa luki teini-ikäisen silmin yrittäen ymmärtää Nancyä, niin nyt pienen taaperon äitinä kirjan kokee eri tavalla, keskittyen varsinkin äidin rooliin häiriintyneen nuoren tytön elämässä.
Nancy on äidin puheenvuoro esikoistyttärensä vihan, pahan olon ja surun täytteisestä elämästä. Punk-bändi Sex Pistolsin Sid Viciousin kanssa seurustellut 20-vuotias Nancy löydettiin murhattuna new yorkilaisesta hotellihuoneesta vuonna 1978 ja tapahtuneesta tuli sensaatiolehtien ykkösuutinen. Lehdistö antoi tapahtumista ja kuolleesta tytöstä varsin yksipuolisen kuvan, joten lopulta Deborah Spungen päätti kirjoittaa kirjan tyttärestään. Elämä itsetuhoisen Nancyn kanssa oli vaikeaa lapsuudesta lähtien ja vuosi vuodelta tavallinen perhe-elämä jäi yhä kaukaisemmaksi haaveeksi esikoistyttären terrorisoidessa koko perhettä.
Googlesta mustavalkokuvia tuijoteltuani tuntui ihan absurdilta, että Nancyn kuolemasta on jo melkein 40 vuotta ja silti tapaus edelleen kiehtoo aina vain uusia sukupolvia. Kuvat nuorista punkkareista eivät hätkähdytä enää tänä päivänä, ja on jopa vähän vaikea ymmärtää, että 40 vuotta sitten Nancy ja Sid ovat kääntäneet päitä missä tahansa liikkuivatkin. Kirja tarjoaa muutenkin todella mielenkiintoista ajankuvaa. Yhteydenpito kriisitilanteissa on ollut kovin erilaista ilman kännykkää ja New York on täysin eri kaupunki kuin tänä päivänä. Lääketieteessä on otettu isoja harppauksia eteenpäin ja lääkäreiden ehdoton auktoriteettiasema on horjunut. Toisaalta taas huumeiden pyörittämä elämä ja sivusta itsetuhoa seuraavien kärsimykset eivät muutu vuosikymmenten vaihtuessa.
Lähiaikoina on ilmestynyt kirjan uusi painos ja suosittelen ehdottomasti tarttumaan nimenomaan siihen. Tai lukemaan kirjan alkuperäiskielellä. Itse luin 80-luvun suomennoksen ja teksti (varsinkin dialogi) oli niin tönkköä, että meinasi pilata koko lukunautinnon.
torstai 19. tammikuuta 2017
Kun suuret sortuvat
Ken Follett
2010 suom. 2011
873 s./WSOY
Äitiysloma ja hoitovapaa on ollut (kaiken muun ohella) varsinaista haastavien kirjojen tykitystä. Nyt on ollut aikaa, kärsivällisyyttä ja viitseliäisyyttä tarttua niihin kirjoihin, jotka ovat aikaisempina vuosina jääneet uutuuksien jalkoihin. Follettin trilogiassa ja sen ensimmäisessä osassa pelottavinta on ollut juurikin järkälemäinen koko ja siitä johtuva saamattomuus tarttua tuumasta toimeen. Kun vihdoin nappasin kirjan hyllystä luettavaksi, tarina soljui eteenpäin vaivattomasti. Aikaa kirjan lukeminen toki vei, joulun molemmin puolin luettuna sellaiset nelisen viikkoa. En muista milloin viimeksi olisin viettänyt yhden ja saman tarinan kanssa näin pitkää aikaa.
Vuosisata-trilogia kuvaa viiden suvun kohtaloita viidessä eri maassa läpi 1900-luvun. Kaikki alkaa Ensimmäisen Maailmansodan kynnykseltä, ja tarina jatkuu aina 1980-luvulle asti. Ensimmäisessä osassa tutustutaan englantilaiseen jaarli Fitzherbertiin ja tämän suffragettisiskoon Maud Fitzherbertiin. Jaarli on naimisissa venäläisen aristokraatin Bean kanssa, mutta rakastuukin taloudenhoitajaansa Etheliin. Maud puolestaan haluaisi avioitua saksalaissyntyisen Walter von Ulrichin kanssa, mutta kun maailma on ryhtymässä sotaan, avioliittoa ei katsottaisi hyvällä. Samaan aikaan Venäjällä elää kaksi veljeä, Grigori ja Lev, joiden elämä on pelkkää raatamista. Lev pakenee lopulta Yhdysvaltoihin, ja Grigori jää Venäjälle vallankumouksen pyörteisiin.
Hienosti alkoi lukuvuosi 2017, lukukokemus oli todella mieluinen ja jatkan kiinnostuneena seuraavan osan pariin. (Pari kuukautta ajattelin kuitenkin pitää taukoa, lukea muutaman lyhyen kaunokirjallisen teoksen, ehkä pari helpompaa välipalakirjaa ja tietokirjan Romanoveista...) Mielenkiintoista nähdä, miten tarina jatkuu ja kuinka suuressa osassa ensimmäisen osan päähenkilöt ovat ja milloin heidän jälkikasvunsa tarinat puolestaan pääsevät valokeilaan ja ylipäätään millainen elämä lopulta kenelläkin on ja miten ihmiset muuttuvat aikojen saatossa.
Follettin trilogian punaisena lankana on henkilöhahmojen sovittaminen osaksi suuria historiallisia tapahtumia. Vuosisadan alussa seurataan naisten äänioikeustaisteluita, Yhdysvaltojen liittymistä Euroopan suureen sotaan, Venäjän vallankumousta ja bolsevikkien valtaannousua, kieltolain ensimmäisiä vuosia - kaikkia näitä ihan paraatipaikalta. Kun henkilöhahmojen tarinat vielä risteilevät keskenään niin kokonaisuus on toki...hmm... varsin loppuun mietitty, mutta myös vähän epäuskottava. Toisaalta nautin siitä, että sain yhdellä kirjakokemuksella olla osa kaikkea 1900-luvun alkua määrittäneitä asioita.
Sanoisin myös, että Follettin tyyli kirjoittaa on aika neutraali, suuria tunnekuohuja en ensimmäistä osaa lukiessa kokenut, mutta silti henkilöiden kohtalot koskettivat. Tein pientä tiedonhakua, mutta en oikein päässyt selville mikä bestseller-kirjailijan maine on? Onko miten arvostettu kirjailija, tai mahdollisesti tiettyjen piirien hyljeksimä?
2010 suom. 2011
873 s./WSOY
Äitiysloma ja hoitovapaa on ollut (kaiken muun ohella) varsinaista haastavien kirjojen tykitystä. Nyt on ollut aikaa, kärsivällisyyttä ja viitseliäisyyttä tarttua niihin kirjoihin, jotka ovat aikaisempina vuosina jääneet uutuuksien jalkoihin. Follettin trilogiassa ja sen ensimmäisessä osassa pelottavinta on ollut juurikin järkälemäinen koko ja siitä johtuva saamattomuus tarttua tuumasta toimeen. Kun vihdoin nappasin kirjan hyllystä luettavaksi, tarina soljui eteenpäin vaivattomasti. Aikaa kirjan lukeminen toki vei, joulun molemmin puolin luettuna sellaiset nelisen viikkoa. En muista milloin viimeksi olisin viettänyt yhden ja saman tarinan kanssa näin pitkää aikaa.
Vuosisata-trilogia kuvaa viiden suvun kohtaloita viidessä eri maassa läpi 1900-luvun. Kaikki alkaa Ensimmäisen Maailmansodan kynnykseltä, ja tarina jatkuu aina 1980-luvulle asti. Ensimmäisessä osassa tutustutaan englantilaiseen jaarli Fitzherbertiin ja tämän suffragettisiskoon Maud Fitzherbertiin. Jaarli on naimisissa venäläisen aristokraatin Bean kanssa, mutta rakastuukin taloudenhoitajaansa Etheliin. Maud puolestaan haluaisi avioitua saksalaissyntyisen Walter von Ulrichin kanssa, mutta kun maailma on ryhtymässä sotaan, avioliittoa ei katsottaisi hyvällä. Samaan aikaan Venäjällä elää kaksi veljeä, Grigori ja Lev, joiden elämä on pelkkää raatamista. Lev pakenee lopulta Yhdysvaltoihin, ja Grigori jää Venäjälle vallankumouksen pyörteisiin.
Hienosti alkoi lukuvuosi 2017, lukukokemus oli todella mieluinen ja jatkan kiinnostuneena seuraavan osan pariin. (Pari kuukautta ajattelin kuitenkin pitää taukoa, lukea muutaman lyhyen kaunokirjallisen teoksen, ehkä pari helpompaa välipalakirjaa ja tietokirjan Romanoveista...) Mielenkiintoista nähdä, miten tarina jatkuu ja kuinka suuressa osassa ensimmäisen osan päähenkilöt ovat ja milloin heidän jälkikasvunsa tarinat puolestaan pääsevät valokeilaan ja ylipäätään millainen elämä lopulta kenelläkin on ja miten ihmiset muuttuvat aikojen saatossa.
Follettin trilogian punaisena lankana on henkilöhahmojen sovittaminen osaksi suuria historiallisia tapahtumia. Vuosisadan alussa seurataan naisten äänioikeustaisteluita, Yhdysvaltojen liittymistä Euroopan suureen sotaan, Venäjän vallankumousta ja bolsevikkien valtaannousua, kieltolain ensimmäisiä vuosia - kaikkia näitä ihan paraatipaikalta. Kun henkilöhahmojen tarinat vielä risteilevät keskenään niin kokonaisuus on toki...hmm... varsin loppuun mietitty, mutta myös vähän epäuskottava. Toisaalta nautin siitä, että sain yhdellä kirjakokemuksella olla osa kaikkea 1900-luvun alkua määrittäneitä asioita.
Sanoisin myös, että Follettin tyyli kirjoittaa on aika neutraali, suuria tunnekuohuja en ensimmäistä osaa lukiessa kokenut, mutta silti henkilöiden kohtalot koskettivat. Tein pientä tiedonhakua, mutta en oikein päässyt selville mikä bestseller-kirjailijan maine on? Onko miten arvostettu kirjailija, tai mahdollisesti tiettyjen piirien hyljeksimä?
torstai 17. marraskuuta 2016
Tytöt
Emma Cline
2016 suom. 2016
297 s./Otava
En ole nyt äitiyslomalla juurikaan lukenut tämän hetken kärkikirjallisuutta, mutta saatuani Clinen esikoisromaanin ja törmättyäni sitä ylistäviin arvioihin tuntui luonnolliselta tarttua siihen hetimiten.
Kirjassa eletään kesää 1969, aikaa jonka maailma myöhemmin muistaisi rakkauden kesänä. Kalifornialaistyttö Evie on kyllästynyt parhaaseen ystäväänsä, jonka kanssa hän viettää aikaa oikeastaan vain vanhasta tottumuksesta. Jännittävä seikkailu tuntuukin olevan ihan kulman takana, kun Evie törmää puistossa hippityttö Suzanneen ja ihastuu tähän palavasti. Suzanne johdattaa nuoren ja vaikutuksille alttiin Evien kommuuniin, jota pyörittää Russell -niminen mies. Aluksi elämä maatilalla on pelkkää joutenoloa ja huumetrippejä, mutta pinnan alla kuohuu ja Russellin ympärille kehittyneen kultin päivät alkavat olla luetut.
Tytöt-romaanin taustalla vaikuttaa Charles Mansonin johtaman kultin vaiheet. Vaikka mies on nimenä hyvinkin tuttu ja pompahtaa vastaan siellä täällä, en silti muistanut kovinkaan tarkkaan mitä hän loppujen lopuksi oikein teki kultteineen. Näin ollen kirjan tarina kiinnosti kovasti ihan ensimmäisistä sivuista asti. Innostuin siinä määrin, että aloin Helsingin Sanomien vinkkaamana kuuntelemaan You Must Remenber This -podcastia, jossa käydään läpi Mansonin historiaa kymmenen osan verran. Kuuntelen podcastia omilla kävelylenkeilläni, joten en ole vielä edennyt edes puoliväliin, joten en osaa vielä ottaa kantaa miten paljon Clinen romaanin tapahtumat sivuavat todellisia historiallisia tapahtumia.
Historian havina on toimiva lisä romaanissa, mutta Clinen tapa käsitellä tyttönä olemista on kuitenkin se, miksi kirja jää mieleen pidemmäksi aikaa. Nuoren tytön elämä on juurikin täynnä surua, jolle ei ole syytä, ahdistavia ja hämmentäviä hetkiä, jatkuvaa epävarmuutta ja melkoista itsekeskeisyyttä. Se on myös jännittävää aikaa, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta ja se kaikki on saatava nytheti. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta ei osaa pelätä, uskoo että elämä kantaa. Cline tavoittaa erilaiset tunnetilat todella hyvin, nyökyttelin jatkuvasti lukiessani hänen runollista kieltään.
Jokin syy kuitenkin on sille, että toteemikirjaksi tästä ei ole - ainakaan minulle. Evie ei ehkä kuitenkaan onnistunut herättämään minussa tarpeeksi sympatiaa. Hänestä ei ollut helppo pitää. Mutta ehkäpä tämän päivän nuoret tytöt saisivat tästä vielä enemmän irti. Ehkä tarina olisi parhaimmillaan nuorena tyttönä, niin kuin aikoinaan Spungenin Nancy.
2016 suom. 2016
297 s./Otava
En ole nyt äitiyslomalla juurikaan lukenut tämän hetken kärkikirjallisuutta, mutta saatuani Clinen esikoisromaanin ja törmättyäni sitä ylistäviin arvioihin tuntui luonnolliselta tarttua siihen hetimiten.
Kirjassa eletään kesää 1969, aikaa jonka maailma myöhemmin muistaisi rakkauden kesänä. Kalifornialaistyttö Evie on kyllästynyt parhaaseen ystäväänsä, jonka kanssa hän viettää aikaa oikeastaan vain vanhasta tottumuksesta. Jännittävä seikkailu tuntuukin olevan ihan kulman takana, kun Evie törmää puistossa hippityttö Suzanneen ja ihastuu tähän palavasti. Suzanne johdattaa nuoren ja vaikutuksille alttiin Evien kommuuniin, jota pyörittää Russell -niminen mies. Aluksi elämä maatilalla on pelkkää joutenoloa ja huumetrippejä, mutta pinnan alla kuohuu ja Russellin ympärille kehittyneen kultin päivät alkavat olla luetut.
Tytöt-romaanin taustalla vaikuttaa Charles Mansonin johtaman kultin vaiheet. Vaikka mies on nimenä hyvinkin tuttu ja pompahtaa vastaan siellä täällä, en silti muistanut kovinkaan tarkkaan mitä hän loppujen lopuksi oikein teki kultteineen. Näin ollen kirjan tarina kiinnosti kovasti ihan ensimmäisistä sivuista asti. Innostuin siinä määrin, että aloin Helsingin Sanomien vinkkaamana kuuntelemaan You Must Remenber This -podcastia, jossa käydään läpi Mansonin historiaa kymmenen osan verran. Kuuntelen podcastia omilla kävelylenkeilläni, joten en ole vielä edennyt edes puoliväliin, joten en osaa vielä ottaa kantaa miten paljon Clinen romaanin tapahtumat sivuavat todellisia historiallisia tapahtumia.
Historian havina on toimiva lisä romaanissa, mutta Clinen tapa käsitellä tyttönä olemista on kuitenkin se, miksi kirja jää mieleen pidemmäksi aikaa. Nuoren tytön elämä on juurikin täynnä surua, jolle ei ole syytä, ahdistavia ja hämmentäviä hetkiä, jatkuvaa epävarmuutta ja melkoista itsekeskeisyyttä. Se on myös jännittävää aikaa, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta ja se kaikki on saatava nytheti. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta ei osaa pelätä, uskoo että elämä kantaa. Cline tavoittaa erilaiset tunnetilat todella hyvin, nyökyttelin jatkuvasti lukiessani hänen runollista kieltään.
Jokin syy kuitenkin on sille, että toteemikirjaksi tästä ei ole - ainakaan minulle. Evie ei ehkä kuitenkaan onnistunut herättämään minussa tarpeeksi sympatiaa. Hänestä ei ollut helppo pitää. Mutta ehkäpä tämän päivän nuoret tytöt saisivat tästä vielä enemmän irti. Ehkä tarina olisi parhaimmillaan nuorena tyttönä, niin kuin aikoinaan Spungenin Nancy.
maanantai 26. syyskuuta 2016
Jäätäviin korkeuksiin - Murhenäytelmä Mount Everestillä
Jon Krakauer
1997 suom. 1998
329 s./WSOY
Joskus hyvin harvoin käy niin mieletön tuuri, että kohtaa tarinan, josta tulee henkilökohtainen tavalla, jota on vaikea kuvailla. Tarinasta ei oikeastaan haluaisi edes kertoa kenellekään, on nimittäin melkein mahdotonta, että joku toinen olisi kokenut kyseisen tarinan juuri samalla tavalla kuin itse, niin että hän todella ymmärtäisi. Tällaisen lukukokemuksen minulle tarjosi Krakauerin Jäätäviin korkeuksiin. Edelliset kuukaudet olen ollut aivan käsittämättömän vihainen ihmisille, jotka ovat olleet kiipeilemässä 20 vuotta sitten Mount Everstillä. Kyllä, tämä on hyvin outoa.
Vuonna 1996 toukokuun alussa Everestin huippua tavoitteli useampikin retkikunta. Moni pääsi toukokuun 10. päivä huipulle, mutta osa heistä joutui maksamaan siitä hengellään. Eloonjäämis-taistelu alkoi, kun myrsky yllätti alaspäin kapuavat kiipeilijät. Loppu on Mount Everestin historiaa.
Oikeastaan törmäsin tarinaan ensin elokuvasovituksen muodossa, kun siskontyttöni lainasi minulle Everest -leffan kehuen pätkää kovasti. Katsottiin se mökillä sadepäivänä, ja vaikka jouduimme keskeyttämään katselun useita kertoja (koska vauva) ja jouduimme katsomaan elokuvan ilman tekstityksiä (koska hävinnyt kaukosäädin), tositapahtumiin perustuva tarina meni ihon alle. En yleensä pyöri netissä mökillä, mutta elokuva teki tosiaan sen verran suuren vaikutuksen, että heti oli googletettava kaikkea mahdollista vuoden 1996 tragediaan liittyen. Samalla selvisi, että hengissä selvinnyt toimittaja Jon Krakauer on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan eli ei kun kirjastoon heti kun palasimme kaupunkiin.
Luin kirjan jo useita viikkoja sitten, mutta lukukokemuksesta on todella vaikea kirjoittaa. Ensinnäkin tarinasta muodostui lopulta niin henkilökohtainen, ettei sitä oikeastaan edes haluaisi jakaa kenenkään kanssa. Toisaalta se herätti niin paljon ajatuksia niin monista eri asioista, etten edes jaksaisi alkaa läpikäymään sitä tunnemyrskyä, jonka kourissa elin kun olin katsonut elokuvan ensimmäisen kerran ja jälleen kun olin lukenut kirjan ja vielä kun olin katsonut elokuvan toisen kerran (tekstityksen kera).
Suosittelen Jäätäviin korkeuksiin kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita seikkailukirjallisuudesta. Kirja on mielestäni vetävästi kirjoitettu ja avaa kiipeilyonnettomuuden taustoja hyvin. En kuitenkaan usko, että kovin moni pääsee ihan näin... hmmm... korkeisiin sfääreihin kirjan kanssa, tämä tuntuu vähän sellaiselta once in a lifetime -tyyppiseltä kokemukselta.
1997 suom. 1998
329 s./WSOY
Joskus hyvin harvoin käy niin mieletön tuuri, että kohtaa tarinan, josta tulee henkilökohtainen tavalla, jota on vaikea kuvailla. Tarinasta ei oikeastaan haluaisi edes kertoa kenellekään, on nimittäin melkein mahdotonta, että joku toinen olisi kokenut kyseisen tarinan juuri samalla tavalla kuin itse, niin että hän todella ymmärtäisi. Tällaisen lukukokemuksen minulle tarjosi Krakauerin Jäätäviin korkeuksiin. Edelliset kuukaudet olen ollut aivan käsittämättömän vihainen ihmisille, jotka ovat olleet kiipeilemässä 20 vuotta sitten Mount Everstillä. Kyllä, tämä on hyvin outoa.
Vuonna 1996 toukokuun alussa Everestin huippua tavoitteli useampikin retkikunta. Moni pääsi toukokuun 10. päivä huipulle, mutta osa heistä joutui maksamaan siitä hengellään. Eloonjäämis-taistelu alkoi, kun myrsky yllätti alaspäin kapuavat kiipeilijät. Loppu on Mount Everestin historiaa.
Oikeastaan törmäsin tarinaan ensin elokuvasovituksen muodossa, kun siskontyttöni lainasi minulle Everest -leffan kehuen pätkää kovasti. Katsottiin se mökillä sadepäivänä, ja vaikka jouduimme keskeyttämään katselun useita kertoja (koska vauva) ja jouduimme katsomaan elokuvan ilman tekstityksiä (koska hävinnyt kaukosäädin), tositapahtumiin perustuva tarina meni ihon alle. En yleensä pyöri netissä mökillä, mutta elokuva teki tosiaan sen verran suuren vaikutuksen, että heti oli googletettava kaikkea mahdollista vuoden 1996 tragediaan liittyen. Samalla selvisi, että hengissä selvinnyt toimittaja Jon Krakauer on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan eli ei kun kirjastoon heti kun palasimme kaupunkiin.
Luin kirjan jo useita viikkoja sitten, mutta lukukokemuksesta on todella vaikea kirjoittaa. Ensinnäkin tarinasta muodostui lopulta niin henkilökohtainen, ettei sitä oikeastaan edes haluaisi jakaa kenenkään kanssa. Toisaalta se herätti niin paljon ajatuksia niin monista eri asioista, etten edes jaksaisi alkaa läpikäymään sitä tunnemyrskyä, jonka kourissa elin kun olin katsonut elokuvan ensimmäisen kerran ja jälleen kun olin lukenut kirjan ja vielä kun olin katsonut elokuvan toisen kerran (tekstityksen kera).
Suosittelen Jäätäviin korkeuksiin kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita seikkailukirjallisuudesta. Kirja on mielestäni vetävästi kirjoitettu ja avaa kiipeilyonnettomuuden taustoja hyvin. En kuitenkaan usko, että kovin moni pääsee ihan näin... hmmm... korkeisiin sfääreihin kirjan kanssa, tämä tuntuu vähän sellaiselta once in a lifetime -tyyppiseltä kokemukselta.
perjantai 16. syyskuuta 2016
Baltimoren sukuhaaran tragedia
Joël Dicker
2015 suom. 2016
554 s./Tammi
Olipa ilo lukea tämä kirja!
Pitkästä aikaa lukuromaani, jossa tarjoiltiin kaikkia rakastamiani elementtejä ystävyystarinoista sukusalaisuuksiin. Traagisista tapahtumista ammentavan juonivetoisen tarinan parissa ei voi kuin viihtyä.
Kirjailija Marcus Goldman päättää kirjoittaa kirjan rakkaudestaan Baltimoren serkkuja ja heidän perhettään kohtaan. Nuoruusvuodet kuluvat onnellisissa merkeissä varakkaan serkkuperheen luona, jonne Marcus on aina ollut tervetullut. Lopulta kohtalo kuitenkin puuttuu peliin ja ennen niin menestyneet Baltimoren Goldmanit tulevat tiensä päähän.
Huomasin, että lukufiilikseni muistutti kovasti aikaisempia kokemuksiani John Irvingin kanssa. Tietenkin täytyy unohtaa yhtälöstä Irvingin tavaramerkit kuten paini, karhu, kokeneet vanhemmat naiset ja Wienin katukuva. Kuitenkin se mitä jää jäljelle kuten tarinan rönsyily ja pienet erikoiset yksityiskohdat päähenkilöiden elämässä ja se miten nuori mies etsii totuutta menneisyydestä...
Dickerin kirjoihin tulee varmasti tartuttua jatkossakin. Pakko kuitenkin huikata, että vähän ärsytti muuten erinomaisesti kudotussa tarinassa se, miten toistuvasti viitattiin tulevaan tragediaan, mutta lukija tietenkin joutui arvailemaan tragedian laatua viimeisille sivuille asti. Tietysti voi ajatella, että tehokeino on siinä mielessä hyvinkin onnistunut, että lukija todella ei malta olla laskematta kirjaa käsistään jotta kaikki selviäisi, mutta omaan makuuni ehkä liian yliampuvaa kuitenkin.
2015 suom. 2016
554 s./Tammi
Olipa ilo lukea tämä kirja!
Pitkästä aikaa lukuromaani, jossa tarjoiltiin kaikkia rakastamiani elementtejä ystävyystarinoista sukusalaisuuksiin. Traagisista tapahtumista ammentavan juonivetoisen tarinan parissa ei voi kuin viihtyä.
Kirjailija Marcus Goldman päättää kirjoittaa kirjan rakkaudestaan Baltimoren serkkuja ja heidän perhettään kohtaan. Nuoruusvuodet kuluvat onnellisissa merkeissä varakkaan serkkuperheen luona, jonne Marcus on aina ollut tervetullut. Lopulta kohtalo kuitenkin puuttuu peliin ja ennen niin menestyneet Baltimoren Goldmanit tulevat tiensä päähän.
Huomasin, että lukufiilikseni muistutti kovasti aikaisempia kokemuksiani John Irvingin kanssa. Tietenkin täytyy unohtaa yhtälöstä Irvingin tavaramerkit kuten paini, karhu, kokeneet vanhemmat naiset ja Wienin katukuva. Kuitenkin se mitä jää jäljelle kuten tarinan rönsyily ja pienet erikoiset yksityiskohdat päähenkilöiden elämässä ja se miten nuori mies etsii totuutta menneisyydestä...
Dickerin kirjoihin tulee varmasti tartuttua jatkossakin. Pakko kuitenkin huikata, että vähän ärsytti muuten erinomaisesti kudotussa tarinassa se, miten toistuvasti viitattiin tulevaan tragediaan, mutta lukija tietenkin joutui arvailemaan tragedian laatua viimeisille sivuille asti. Tietysti voi ajatella, että tehokeino on siinä mielessä hyvinkin onnistunut, että lukija todella ei malta olla laskematta kirjaa käsistään jotta kaikki selviäisi, mutta omaan makuuni ehkä liian yliampuvaa kuitenkin.
sunnuntai 24. heinäkuuta 2016
Kuoleman naamio
Preston & Child
2009 suom. 2016
575 s./Gummerus
Muutama pilvinen kesäpäivä vierähti hyvissä merkeissä kiinnostavan jännityskirjan kanssa. Kirjailijakaksikko Preston & Child eivät pettäneet odotuksiani, vaan uusin suomennettu Pendergast oli täynnä niitä elementtejä ja teemoja, jotka alun perin saivat minut kiinnostumaan kyseisestä sarjasta.
Aikaisemmista osista tuttujen William Smithbackin ja hänen vaimonsa Nora Kellyn kimppuun hyökätään heidän ollessaan viettämässä iltaa kotosalla. Syyllinen näyttäisi olevan pariskunnan naapuri, joka on todettu kuolleeksi melkein kaksi viikkoa ennen hyökkäystä. FBI:n erikoisagentti Pendergast kiinnostuu mysteeristä ja saa apua komisario D'Agostalta. Pian on selvää, että Manhattanin pohjoisosassa sijaitseva luonnontilassa oleva Inwood Hill Park liittyy tapaukseen. Myös voodoo-kulttien esineistöä putkahtelee sieltä täältä tutkinnan edetessä.
Edellisen osan jälkeen olin hieman varpaillani mitä tulee Pendergast-sarjan tulevaisuuteen. Hänen läpeensä paha veljensä on ollut iso osa edellisiä kirjoja ja olin jo alkanut kyllästymään häneen - varsinkin kun hänen pitäisi olla kuollut (ja ns. kuopattu). Kuoleman naamio onneksi tarjosi sarjan alkupään osille tuttuja elementtejä ja käänteitä. Yliluonnolliset tapahtumatkin oli saatu ujutettua kokonaisuuteen varsin tyylikkäästi - jos vertaa esimerkiksi aikaisempaan osaan, jossa savuhirviö oli ehkä hieman vaivaannuttava lisä muuten ihan toimivassa tarinassa.
Nyt ollaan taas alati kiehtovassa New Yorkissa, jossa kaiken keskipisteeksi päätyy kaukana Manhattanin sykkeestä oleva Inwood Hill Park, jossa majailee muusta maailmasta täysin eristäytynyt uskonnollinen lahko, jota on toistuvasti syytetty eläinten rääkkäämisestä. Toimii! Tarina oli kaikin puolin viihdyttävä ja Google kävi taas kuumana, kun kirjan edetessä tutkiskelin tapahtumapaikkoja ja niiden historiaa. Pendergast-sarjan yksi parhaita puolia on, että historiasta oppii paljon (vaikkakin nippelitietoa), sillä fiktio on kirjoitettu osaksi faktaa ja on aina yhtä kutkuttavaa selvittää miten paljon tarina nojaa tositapahtumiin yksityiskohdissaan.
Jään mielenkiinnolla odottamaan missä tahdissa suomennoksia tulee tästä eteenpäin, kahden edellisen välissä kun ei mielestäni ollut kuin vuosi väliä? Alun perin Kuoleman naamio on ilmestynyt 7 vuotta sitten, joten lisäosiakin varmasti löytyy jo englanniksi.
2009 suom. 2016
575 s./Gummerus
Muutama pilvinen kesäpäivä vierähti hyvissä merkeissä kiinnostavan jännityskirjan kanssa. Kirjailijakaksikko Preston & Child eivät pettäneet odotuksiani, vaan uusin suomennettu Pendergast oli täynnä niitä elementtejä ja teemoja, jotka alun perin saivat minut kiinnostumaan kyseisestä sarjasta.
Aikaisemmista osista tuttujen William Smithbackin ja hänen vaimonsa Nora Kellyn kimppuun hyökätään heidän ollessaan viettämässä iltaa kotosalla. Syyllinen näyttäisi olevan pariskunnan naapuri, joka on todettu kuolleeksi melkein kaksi viikkoa ennen hyökkäystä. FBI:n erikoisagentti Pendergast kiinnostuu mysteeristä ja saa apua komisario D'Agostalta. Pian on selvää, että Manhattanin pohjoisosassa sijaitseva luonnontilassa oleva Inwood Hill Park liittyy tapaukseen. Myös voodoo-kulttien esineistöä putkahtelee sieltä täältä tutkinnan edetessä.
Edellisen osan jälkeen olin hieman varpaillani mitä tulee Pendergast-sarjan tulevaisuuteen. Hänen läpeensä paha veljensä on ollut iso osa edellisiä kirjoja ja olin jo alkanut kyllästymään häneen - varsinkin kun hänen pitäisi olla kuollut (ja ns. kuopattu). Kuoleman naamio onneksi tarjosi sarjan alkupään osille tuttuja elementtejä ja käänteitä. Yliluonnolliset tapahtumatkin oli saatu ujutettua kokonaisuuteen varsin tyylikkäästi - jos vertaa esimerkiksi aikaisempaan osaan, jossa savuhirviö oli ehkä hieman vaivaannuttava lisä muuten ihan toimivassa tarinassa.
Nyt ollaan taas alati kiehtovassa New Yorkissa, jossa kaiken keskipisteeksi päätyy kaukana Manhattanin sykkeestä oleva Inwood Hill Park, jossa majailee muusta maailmasta täysin eristäytynyt uskonnollinen lahko, jota on toistuvasti syytetty eläinten rääkkäämisestä. Toimii! Tarina oli kaikin puolin viihdyttävä ja Google kävi taas kuumana, kun kirjan edetessä tutkiskelin tapahtumapaikkoja ja niiden historiaa. Pendergast-sarjan yksi parhaita puolia on, että historiasta oppii paljon (vaikkakin nippelitietoa), sillä fiktio on kirjoitettu osaksi faktaa ja on aina yhtä kutkuttavaa selvittää miten paljon tarina nojaa tositapahtumiin yksityiskohdissaan.
Jään mielenkiinnolla odottamaan missä tahdissa suomennoksia tulee tästä eteenpäin, kahden edellisen välissä kun ei mielestäni ollut kuin vuosi väliä? Alun perin Kuoleman naamio on ilmestynyt 7 vuotta sitten, joten lisäosiakin varmasti löytyy jo englanniksi.
lauantai 16. heinäkuuta 2016
Pimeyden pyörä
Preston & Child
2010 suom. 2015
534 s./Gummerus
Kiehtovan älykkäästä ja karismaattisesta FBI-erikoisagentista kertova Pendergast-sarja on ollut suosikkini jo monen vuoden ajan. Pimeyden pyörä sai perustukset vähän heilahtamaan ja tuntuu, että minun pitää ehkä miettiä uudelleen suhteeni Aloysius Pendergastiin.
Tarina alkaa tiibetiläisessä luostarissa, jonne Pendergast ja hänen holhokkinsa Constance Greene ovat vetäytyneet etsiäkseen mielenrauhaa kaiken sen jälkeen mitä Pendergastin pahan veljen kanssa kävi edellisessä kirjassa. Mietiskely keskeytyy, kun munkit päättävät pyytää agentin apua varastetun esineen suhteen. Pendergast ja neiti Greene päätyvät neitsytmatkaansa aloittavan loistoristeilijän kyytiin. Varastetun esineen mahti käy selväksi, kun ihmisiä alkaa kuolla, kun matka Atlantin halki on vasta aluillaan. Onko kyseessä jotain yliluonnollista vai onko kaiken takana sarjamurhaaja?
Voi olla, että mielikuvani ensimmäisistä suomennoksista on väärä, mutta mielestäni kahdessa ensimmäisessä osassa yliluonnollisuudella ei ollut kovin suurta osaa tarinankulussa. Pendergastin välillä ylimaallisiakin taitoja en ole sinänsä koskaan kyseenalaistanut, sillä pidänhän fiktiivisistä hahmoista esimerkiksi Housesta, Mentalistin Janesta, ja uuden Sherlock-sarjan päähenkilöstä. Pendergastin ylivertaisuuteen ei siis ole ollut vaikea uskoa. Kuitenkin hänen yhtä älykäs veljensä oli vastustajana jo hieman epäuskottava, vaikka kokonaisuudessa oli esimerkiksi veljesten historian suhteen monia mielenkiintoisiakin käänteitä. Huomasin nyt, että Pimeyden pyörässä ollut savuhirviö oli liikaa - ainakin minulle.
Lukukokemusta väritti siis pieni epävarmuus siitä, että miten hyvää kirjaa tässä nyt loppupeleissä ollaan edes lukemassa. Silti tarina vei mukanaan ja vauva-arjen keskellä yli 500 sivuinen kirja oli yllättävän nopeasti luettu loppuun. Risteilyalus oli viihdyttävä tapahtumapaikka ja jännittäviä käänteitäkin oli useampi. Erityismaininta täytyy myös antaa siitä, miten pienellä palstatilalla kirjailijat saivat sivuhenkilöt eloon ja lopulta hengettömäksi niin että lukijana kuitenkin suri uhrien kuolemaa. Varsinkin eräs laidan yli heitetty uhri ja tämän viimeiset hetket jäi mieleen pidemmäksi aikaa.
Ihan äskettäin ilmestynyt sarjan uusin osa odottaa jo hakijaansa kirjastossa. Kirjalta ja ylipäätään sarjan jatkolta toivoisin enemmän paluuta juurille ja yksittäisiin mielenkiintoisiin murhatapahtumiin. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, että Pendergastin veli olisi lopullisesti poissa pelistä, mutta ilmeisesti kuolemakaan ei voi pysäyttää Diogenesiä...
2010 suom. 2015
534 s./Gummerus
Kiehtovan älykkäästä ja karismaattisesta FBI-erikoisagentista kertova Pendergast-sarja on ollut suosikkini jo monen vuoden ajan. Pimeyden pyörä sai perustukset vähän heilahtamaan ja tuntuu, että minun pitää ehkä miettiä uudelleen suhteeni Aloysius Pendergastiin.
Tarina alkaa tiibetiläisessä luostarissa, jonne Pendergast ja hänen holhokkinsa Constance Greene ovat vetäytyneet etsiäkseen mielenrauhaa kaiken sen jälkeen mitä Pendergastin pahan veljen kanssa kävi edellisessä kirjassa. Mietiskely keskeytyy, kun munkit päättävät pyytää agentin apua varastetun esineen suhteen. Pendergast ja neiti Greene päätyvät neitsytmatkaansa aloittavan loistoristeilijän kyytiin. Varastetun esineen mahti käy selväksi, kun ihmisiä alkaa kuolla, kun matka Atlantin halki on vasta aluillaan. Onko kyseessä jotain yliluonnollista vai onko kaiken takana sarjamurhaaja?
Voi olla, että mielikuvani ensimmäisistä suomennoksista on väärä, mutta mielestäni kahdessa ensimmäisessä osassa yliluonnollisuudella ei ollut kovin suurta osaa tarinankulussa. Pendergastin välillä ylimaallisiakin taitoja en ole sinänsä koskaan kyseenalaistanut, sillä pidänhän fiktiivisistä hahmoista esimerkiksi Housesta, Mentalistin Janesta, ja uuden Sherlock-sarjan päähenkilöstä. Pendergastin ylivertaisuuteen ei siis ole ollut vaikea uskoa. Kuitenkin hänen yhtä älykäs veljensä oli vastustajana jo hieman epäuskottava, vaikka kokonaisuudessa oli esimerkiksi veljesten historian suhteen monia mielenkiintoisiakin käänteitä. Huomasin nyt, että Pimeyden pyörässä ollut savuhirviö oli liikaa - ainakin minulle.
Lukukokemusta väritti siis pieni epävarmuus siitä, että miten hyvää kirjaa tässä nyt loppupeleissä ollaan edes lukemassa. Silti tarina vei mukanaan ja vauva-arjen keskellä yli 500 sivuinen kirja oli yllättävän nopeasti luettu loppuun. Risteilyalus oli viihdyttävä tapahtumapaikka ja jännittäviä käänteitäkin oli useampi. Erityismaininta täytyy myös antaa siitä, miten pienellä palstatilalla kirjailijat saivat sivuhenkilöt eloon ja lopulta hengettömäksi niin että lukijana kuitenkin suri uhrien kuolemaa. Varsinkin eräs laidan yli heitetty uhri ja tämän viimeiset hetket jäi mieleen pidemmäksi aikaa.
Ihan äskettäin ilmestynyt sarjan uusin osa odottaa jo hakijaansa kirjastossa. Kirjalta ja ylipäätään sarjan jatkolta toivoisin enemmän paluuta juurille ja yksittäisiin mielenkiintoisiin murhatapahtumiin. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, että Pendergastin veli olisi lopullisesti poissa pelistä, mutta ilmeisesti kuolemakaan ei voi pysäyttää Diogenesiä...
maanantai 27. kesäkuuta 2016
Tappakaa Peter Pan
John Verdon
2014 suom. 2014
595 s./Gummerus
Kinkkisiin murhamysteereihin perustuva Dave Gurneysta kertova jännityssarja on edennyt neljänteen osaansa. Gurney on ollut eläkkeellä New Yorkin poliisivoimista jo useamman vuoden ajan, mutta edelleen hän onnistuu päätymään napit vastakkain vaarallisten murhaajien kanssa. Apurina häärii tälläkin kertaa pahansisuinen Jack Hardwick, poliisista edellisessä osassa poispotkittu ex-kollega.
Tällä kertaa vastustajana on lapsenomaisen ulkonäön omaava Petros Panikos, joka kylvää pelkoa myös alamaailman piireissä. Ammattitappajan uransa aikana lapsimies on murhannut lukemattomia ihmisiä - myös omaksi huvikseen, silkasta tappamisen nautinnosta. Nyt näyttäisi siltä, että Peter Paninakin tunnettu sarjamurhaaja liittyisi jotenkin mielipiteitä jakaneen Carl Spalterin, miljonäärin ja menestyneen poliitikon, murhaan.
En ole aikaisemmin tuntenut juurikaan vetoa Verdonin uusimpaan kirjaan, sillä vaikka sarjan kaksi ensimmäistä osaa olivat kivan oivaltavia mitä tulee pirullisiin mysteereihin niin kolmas osa tuntuikin sitten jo vähän toistolta Gurneyn perhe-elämän suhteen ja liian monimutkaiselta murhien suhteen. Harmi, jos kirjailijasta tuntuu, että koko ajan pitäisi keksiä älyttömämpiä ja älyttömämpiä käänteitä ja vaaratilanteita.
Ihan passeli Tappakaa Peter Pan lopulta oli ja suurin kiitos menee hyvän vastustajan piikkiin. Myöskin murhamysteeri oli jälleen hyvin koottu, vaikka se aluksi näyttikin siltä, että kirjailija on taas vetänyt vähän yli. Sen sijaan Gurneyn eläkkeellä olo on ihan samanlainen puskafarssi kuin edellisissäkin osissa ja se alkaa kieltämättä jo vähän ärsyttämään. Vaimo on vuorotellen ymmärtäväisen kannustava ja piikikkään ärtyisä Gurneyn päätyessä taistelemaan pahaa vastaan yksin - apujoukkoja kun ei oikeastaan koskaan kannata soittaa paikalle syystä tai toisesta.
Uusin piikki lihassa oli dialogi päähahmojen välillä, sillä se oli välillä hämmästyttävän nuortenkirjamainen. On huvittavaa, että raavaat äijät, joista vielä toinen on tunnettu harvinaisen sisukkaasta luonteesta, puhuvat toisilleen melko hienostuneesti höystettynä muutamalla lievällä voimasanalla, pikkaisen epäaitoa.
Ehkä tämän jälkeen on vähän sekopäistä todeta, että viihdyn Verdonin kirjojen parissa kuitenkin hyvin eikä Tappakaa Peter Pan ollut poikkeus:D
2014 suom. 2014
595 s./Gummerus
Kinkkisiin murhamysteereihin perustuva Dave Gurneysta kertova jännityssarja on edennyt neljänteen osaansa. Gurney on ollut eläkkeellä New Yorkin poliisivoimista jo useamman vuoden ajan, mutta edelleen hän onnistuu päätymään napit vastakkain vaarallisten murhaajien kanssa. Apurina häärii tälläkin kertaa pahansisuinen Jack Hardwick, poliisista edellisessä osassa poispotkittu ex-kollega.
Tällä kertaa vastustajana on lapsenomaisen ulkonäön omaava Petros Panikos, joka kylvää pelkoa myös alamaailman piireissä. Ammattitappajan uransa aikana lapsimies on murhannut lukemattomia ihmisiä - myös omaksi huvikseen, silkasta tappamisen nautinnosta. Nyt näyttäisi siltä, että Peter Paninakin tunnettu sarjamurhaaja liittyisi jotenkin mielipiteitä jakaneen Carl Spalterin, miljonäärin ja menestyneen poliitikon, murhaan.
En ole aikaisemmin tuntenut juurikaan vetoa Verdonin uusimpaan kirjaan, sillä vaikka sarjan kaksi ensimmäistä osaa olivat kivan oivaltavia mitä tulee pirullisiin mysteereihin niin kolmas osa tuntuikin sitten jo vähän toistolta Gurneyn perhe-elämän suhteen ja liian monimutkaiselta murhien suhteen. Harmi, jos kirjailijasta tuntuu, että koko ajan pitäisi keksiä älyttömämpiä ja älyttömämpiä käänteitä ja vaaratilanteita.
Ihan passeli Tappakaa Peter Pan lopulta oli ja suurin kiitos menee hyvän vastustajan piikkiin. Myöskin murhamysteeri oli jälleen hyvin koottu, vaikka se aluksi näyttikin siltä, että kirjailija on taas vetänyt vähän yli. Sen sijaan Gurneyn eläkkeellä olo on ihan samanlainen puskafarssi kuin edellisissäkin osissa ja se alkaa kieltämättä jo vähän ärsyttämään. Vaimo on vuorotellen ymmärtäväisen kannustava ja piikikkään ärtyisä Gurneyn päätyessä taistelemaan pahaa vastaan yksin - apujoukkoja kun ei oikeastaan koskaan kannata soittaa paikalle syystä tai toisesta.
Uusin piikki lihassa oli dialogi päähahmojen välillä, sillä se oli välillä hämmästyttävän nuortenkirjamainen. On huvittavaa, että raavaat äijät, joista vielä toinen on tunnettu harvinaisen sisukkaasta luonteesta, puhuvat toisilleen melko hienostuneesti höystettynä muutamalla lievällä voimasanalla, pikkaisen epäaitoa.
Ehkä tämän jälkeen on vähän sekopäistä todeta, että viihdyn Verdonin kirjojen parissa kuitenkin hyvin eikä Tappakaa Peter Pan ollut poikkeus:D
perjantai 17. kesäkuuta 2016
Ihmeellisten asioiden museo
Alice Hoffman
2014 suom. 2015
440 s./Gummerus
Coralie kaipaa vapauteen, pois isänsä tiukan valvonnan alta. Päivisin Coralie on kuin kuka tahansa nuori nainen, mutta iltaisin hän ui tunteja jäätävässä Hudsonjoessa pystyäkseen suoriutumaan roolistaan vedenneitona isänsä museossa. Eddie puolestaan on hylännyt niin isänsä kuin uskontonsa ja harjoittaa valokuvaajan ammattia yrittäen parhaansa mukaan unohtaa menneisyytensä haamut. Coralien ja Eddien tarinoiden taustalla on 1900-luvun alun maaginen New York, alati muutoksen kourissa oleva suurkaupunki, jonne mahtuu jos jonkinlaista kulkijaa ja elämäntarinaa.
Hoffman on kiilannut suosikikseni jo kirjalla Punainen puutarha eikä Aavikon tyttäretkään hullumpi ollut. Olinkin siis jo valmistautunut mieluisaan lukukokemukseen. Historian havinaa, mielikuvitusta kutkuttavia ihmeellisiä asioita täynnä oleva museo ja ylipäätään elämää, joka on hyvin kaukana omasta arjestani. Ja kirsikkana kakussa: New York.
Niin, onhan tarinassa toki mukana rakkaustarina (jos toinenkin), mutta niiden perään en juurikaan ole ja tälläkin kertaa keskityin muihin teemoihin. Toisaalta tarinat nivoutuvat yhteen (ja lähtevät sivupoluille) juuri rakkauden takia, mutta perinteisen rakkauden lisäksi on kyse isistä ja pojista, uskonveljistä ja -siskoista, ihmisten ja eläinten välisestä uskollisuudesta, opettajista ja oppilaista sekä ihmisten löytämästä tasapainosta suhteessa luontoon.
Eniten nautin ensiaskeliaan suurkaupunkina ottavan New Yorkin kuvailusta, ja ylipäätään kaupungin historiasta. Tarinaan oli ilokseni sisällytetty hyvinkin laajasti niin Manhattanin kuin Brooklyninkin eri alueita. Ihmeellisten asioiden museo onkin ehdottomasti kirja, jossa kaupunki on yksi päähenkilöistä.
Kaiken kaikkiaan oikein mukava lukukokemus, mukaansa toiseen aikaan tempaava lukuromaani, jonka parissa viihtyy mainiosti.
2014 suom. 2015
440 s./Gummerus
Coralie kaipaa vapauteen, pois isänsä tiukan valvonnan alta. Päivisin Coralie on kuin kuka tahansa nuori nainen, mutta iltaisin hän ui tunteja jäätävässä Hudsonjoessa pystyäkseen suoriutumaan roolistaan vedenneitona isänsä museossa. Eddie puolestaan on hylännyt niin isänsä kuin uskontonsa ja harjoittaa valokuvaajan ammattia yrittäen parhaansa mukaan unohtaa menneisyytensä haamut. Coralien ja Eddien tarinoiden taustalla on 1900-luvun alun maaginen New York, alati muutoksen kourissa oleva suurkaupunki, jonne mahtuu jos jonkinlaista kulkijaa ja elämäntarinaa.
Hoffman on kiilannut suosikikseni jo kirjalla Punainen puutarha eikä Aavikon tyttäretkään hullumpi ollut. Olinkin siis jo valmistautunut mieluisaan lukukokemukseen. Historian havinaa, mielikuvitusta kutkuttavia ihmeellisiä asioita täynnä oleva museo ja ylipäätään elämää, joka on hyvin kaukana omasta arjestani. Ja kirsikkana kakussa: New York.
Niin, onhan tarinassa toki mukana rakkaustarina (jos toinenkin), mutta niiden perään en juurikaan ole ja tälläkin kertaa keskityin muihin teemoihin. Toisaalta tarinat nivoutuvat yhteen (ja lähtevät sivupoluille) juuri rakkauden takia, mutta perinteisen rakkauden lisäksi on kyse isistä ja pojista, uskonveljistä ja -siskoista, ihmisten ja eläinten välisestä uskollisuudesta, opettajista ja oppilaista sekä ihmisten löytämästä tasapainosta suhteessa luontoon.
Eniten nautin ensiaskeliaan suurkaupunkina ottavan New Yorkin kuvailusta, ja ylipäätään kaupungin historiasta. Tarinaan oli ilokseni sisällytetty hyvinkin laajasti niin Manhattanin kuin Brooklyninkin eri alueita. Ihmeellisten asioiden museo onkin ehdottomasti kirja, jossa kaupunki on yksi päähenkilöistä.
Kaiken kaikkiaan oikein mukava lukukokemus, mukaansa toiseen aikaan tempaava lukuromaani, jonka parissa viihtyy mainiosti.
keskiviikko 1. kesäkuuta 2016
Minä olen monta
John Irving
2012 suom. 2013
604 s./Tammi
Onpa hämmentävää laskeskella, että edellisen Irvingin lukaisin melko lailla kolme vuotta sitten. Ja se onkin ollut toistaiseksi ainoa kirja, jonka olen Irvingiltä blogiin tuonut eli viiteen kuuteen vuoteen en ole lukenut kuin yhden kirjan yhdeltä suosikkikirjailijoistani. Aikamoista. Aika näköjään vain lentää ja omiin suosikkeihin tulee huomaamattaan pidettyä hajurakoa turhankin paljon.
Kirja ehti olla hyllyssä pölyä keräämässä parin vuoden ajan, mutta nyt vihdoin psyykkasin itseni tarttumaan siihen. Pientä tsemppiä aluksi tarvittiinkin, koska tuntui etten oikein päässyt vauhtiin tarinan kanssa. Ensimmäiset parisataa sivua tuskastelin, koska tuntui ettei kirja vain mitenkään ollut niin hyvä kuin aikaisemmat lukemani teokset kirjailijalta. Keskiverron romaaninhan Irvingin tuotokset nyt voittaa mennen tullen, mutta odotukset luonnollisesti oli korkealla vaikka en asiaa sen kummemmin ajatellut tai fiilistellyt, kunhan aloin vain lukemaan.
Minä olen monta ei lopulta päätynyt suosikkikirjakseni, mutta sen arvo nousi kyllä silmissäni tahmaisen alun jälkeen. Tarinan keskiössä on kirjailija Billy, nykyisin jo vanha mies, joka kertaa kokemuksiaan lapsuudesta lähtien. Billy kasvoi teatteriperheessä, jossa mm. äiti oli kuiskaaja ja isoisä naisten rooleissa viihtyvä näyttelijä. Erilaiset seksuaaliset suuntautumiset ovat vahvasti esillä niin kuin Irvingin teoksissa aina. Billy on bi-seksuaali ja hän ehtiikin elämänsä aikana kokeilemaan kaikenlaista mitä tulee seksiin ja parisuhteisiin. Luonnollisestikin tarina rönsyilee sinne tänne, henkilökaarti on herkullisen monitahoinen ja kirjailijan tavaramerkit painista karhuihin ovat enemmän tai vähemmän edustettuna.
Jäin miettimään miksi tarina lopulta voitti minut puolelleen. Kirjassa Billy hyvästelee paljon ihmisiä. On itsemurhia (joista yllättävän monesta puuttuu sydäntä pakahduttava suru) ja aids-epidemiaa. On laaja lähisuku, jossa ollaan suvaitsevaisia erilaisten elämäntapojen suhteen ja sitten ei kuitenkaan olla. On paljon kohtaamisia ja keskusteluja, joissa päädytään sanomaan vähän, mutta sekin vähä sanotaan painokkaasti ja kohtalokkaasti. What´s there not to like? Kyllä Minä olen monta osoitti jälleen kerran miksi Irving on yksi kaikkien aikojen parhaista kirjailijoista.
Jälkeenpäin harmitti ainoastaan, etten ollut lukenut laajalti Shakespearea ja Rouva Bovarya, niihin kun viitattiin niin usein läpi teoksen.
2012 suom. 2013
604 s./Tammi
Onpa hämmentävää laskeskella, että edellisen Irvingin lukaisin melko lailla kolme vuotta sitten. Ja se onkin ollut toistaiseksi ainoa kirja, jonka olen Irvingiltä blogiin tuonut eli viiteen kuuteen vuoteen en ole lukenut kuin yhden kirjan yhdeltä suosikkikirjailijoistani. Aikamoista. Aika näköjään vain lentää ja omiin suosikkeihin tulee huomaamattaan pidettyä hajurakoa turhankin paljon.
Kirja ehti olla hyllyssä pölyä keräämässä parin vuoden ajan, mutta nyt vihdoin psyykkasin itseni tarttumaan siihen. Pientä tsemppiä aluksi tarvittiinkin, koska tuntui etten oikein päässyt vauhtiin tarinan kanssa. Ensimmäiset parisataa sivua tuskastelin, koska tuntui ettei kirja vain mitenkään ollut niin hyvä kuin aikaisemmat lukemani teokset kirjailijalta. Keskiverron romaaninhan Irvingin tuotokset nyt voittaa mennen tullen, mutta odotukset luonnollisesti oli korkealla vaikka en asiaa sen kummemmin ajatellut tai fiilistellyt, kunhan aloin vain lukemaan.
Minä olen monta ei lopulta päätynyt suosikkikirjakseni, mutta sen arvo nousi kyllä silmissäni tahmaisen alun jälkeen. Tarinan keskiössä on kirjailija Billy, nykyisin jo vanha mies, joka kertaa kokemuksiaan lapsuudesta lähtien. Billy kasvoi teatteriperheessä, jossa mm. äiti oli kuiskaaja ja isoisä naisten rooleissa viihtyvä näyttelijä. Erilaiset seksuaaliset suuntautumiset ovat vahvasti esillä niin kuin Irvingin teoksissa aina. Billy on bi-seksuaali ja hän ehtiikin elämänsä aikana kokeilemaan kaikenlaista mitä tulee seksiin ja parisuhteisiin. Luonnollisestikin tarina rönsyilee sinne tänne, henkilökaarti on herkullisen monitahoinen ja kirjailijan tavaramerkit painista karhuihin ovat enemmän tai vähemmän edustettuna.
Jäin miettimään miksi tarina lopulta voitti minut puolelleen. Kirjassa Billy hyvästelee paljon ihmisiä. On itsemurhia (joista yllättävän monesta puuttuu sydäntä pakahduttava suru) ja aids-epidemiaa. On laaja lähisuku, jossa ollaan suvaitsevaisia erilaisten elämäntapojen suhteen ja sitten ei kuitenkaan olla. On paljon kohtaamisia ja keskusteluja, joissa päädytään sanomaan vähän, mutta sekin vähä sanotaan painokkaasti ja kohtalokkaasti. What´s there not to like? Kyllä Minä olen monta osoitti jälleen kerran miksi Irving on yksi kaikkien aikojen parhaista kirjailijoista.
Jälkeenpäin harmitti ainoastaan, etten ollut lukenut laajalti Shakespearea ja Rouva Bovarya, niihin kun viitattiin niin usein läpi teoksen.
sunnuntai 6. maaliskuuta 2016
Vitsaus
Guillermo del Toro & Chuck Hogan
2009 suom. 2010
485 s./Tammi
Oman kirjahyllyn lukemattomien aarteiden suhteen vaikeinta on saada tartuttua miehen suosikkikirjoihin. Tämä vampyyritrilogian ensimmäinen osa on ollut hyllyssämme jo usean vuoden ajan ja lukulistallanikin se pääsi heti, kun huomasin miten innokkaasti mieheni suhtautui tarinaan. Silti piti elää äitiyslomaan asti ennen kuin maltoin pysähtyä meille ohjaajana hyvinkin tutun del Toron teoksen ääreen.
Tapahtumat saavat alkunsa New Yorkissa, jossa matkustajalentokone pimenee täysin pian laskeutumisensa jälkeen. Pian selviää, että kone on täynnä ruumiita ja vain neljä henkilöä sinnittelee hengissä, kun ovet saadaan avatuksi. Hätiin kutsutaan Ephraim Goodweather, joka työskentelee tartuntatautien valvonta- ja ehkäisykeskuksessa biologisiin uhkiin erikoistuneena. Kun kuolleet katoavat ruumishuoneelta ja neljä henkiin jäänyttä käyttäytyvät omituisesti, Goodweatherin ja kumppaneiden on katsottava tilannetta täysin uudesta näkökulmasta, perinteiset luonnonlait unohtaen.
Vitsaus on oikein sujuvasti kirjoitettu, mukavan nopeatempoinen ja koukuttava kirja. Voisinpa jopa sanoa todellinen ilo lukea. Toki täytyy ottaa huomioon, että juuri tässä elämäntilanteessa aivotoimintani ehkä suosii vähän helpommin lähestyttäviä kirjoja, mutta uskallan kuitenkin väittää, että del Toron ja Hoganin yhteistuotos on vetävämpää jännitystä kuin moni muu lähivuosina lukemani jännäri. Mies kyseli muutaman kerran, että pelottaako tarina, mutta eipä oikeastaan. Tosin minua pelottaakin yleensä vain kummitustarinat. En siis edes asettanut kirjalle tämän kaltaisia odotuksia:)
Vampyyritarinoita en ole muistaakseni hetkeen lukenutkaan, yleensä nautin tämäntyyppiset tarinat liikkuvana kuvana (ja tämäkin tarina oli hyvin elokuvallinen kerrontansa puolesta), mutta Vitsaus oli kiva poikkeus. Heti en kuitenkaan ole tarttumassa trilogian muihin osiin, sillä pieni ääni päässäni hokee, että nyt luetaan paljon erilaisia vähän "vanhempia" kirjoja, kun siihen on mahdollisuus. Kirjakauppa-alalla kun tulee helposti jumitettua uutuuksien parissa. Ehkä saan jatkettua sarjan parissa esimerkiksi kesälomalla... Katsotaan!
2009 suom. 2010
485 s./Tammi
Oman kirjahyllyn lukemattomien aarteiden suhteen vaikeinta on saada tartuttua miehen suosikkikirjoihin. Tämä vampyyritrilogian ensimmäinen osa on ollut hyllyssämme jo usean vuoden ajan ja lukulistallanikin se pääsi heti, kun huomasin miten innokkaasti mieheni suhtautui tarinaan. Silti piti elää äitiyslomaan asti ennen kuin maltoin pysähtyä meille ohjaajana hyvinkin tutun del Toron teoksen ääreen.
Tapahtumat saavat alkunsa New Yorkissa, jossa matkustajalentokone pimenee täysin pian laskeutumisensa jälkeen. Pian selviää, että kone on täynnä ruumiita ja vain neljä henkilöä sinnittelee hengissä, kun ovet saadaan avatuksi. Hätiin kutsutaan Ephraim Goodweather, joka työskentelee tartuntatautien valvonta- ja ehkäisykeskuksessa biologisiin uhkiin erikoistuneena. Kun kuolleet katoavat ruumishuoneelta ja neljä henkiin jäänyttä käyttäytyvät omituisesti, Goodweatherin ja kumppaneiden on katsottava tilannetta täysin uudesta näkökulmasta, perinteiset luonnonlait unohtaen.
Vitsaus on oikein sujuvasti kirjoitettu, mukavan nopeatempoinen ja koukuttava kirja. Voisinpa jopa sanoa todellinen ilo lukea. Toki täytyy ottaa huomioon, että juuri tässä elämäntilanteessa aivotoimintani ehkä suosii vähän helpommin lähestyttäviä kirjoja, mutta uskallan kuitenkin väittää, että del Toron ja Hoganin yhteistuotos on vetävämpää jännitystä kuin moni muu lähivuosina lukemani jännäri. Mies kyseli muutaman kerran, että pelottaako tarina, mutta eipä oikeastaan. Tosin minua pelottaakin yleensä vain kummitustarinat. En siis edes asettanut kirjalle tämän kaltaisia odotuksia:)
Vampyyritarinoita en ole muistaakseni hetkeen lukenutkaan, yleensä nautin tämäntyyppiset tarinat liikkuvana kuvana (ja tämäkin tarina oli hyvin elokuvallinen kerrontansa puolesta), mutta Vitsaus oli kiva poikkeus. Heti en kuitenkaan ole tarttumassa trilogian muihin osiin, sillä pieni ääni päässäni hokee, että nyt luetaan paljon erilaisia vähän "vanhempia" kirjoja, kun siihen on mahdollisuus. Kirjakauppa-alalla kun tulee helposti jumitettua uutuuksien parissa. Ehkä saan jatkettua sarjan parissa esimerkiksi kesälomalla... Katsotaan!
keskiviikko 20. tammikuuta 2016
Brooklyn
Colm Tòibìn
2009 suom, 2011
313 s./Tammi
Taas yksi kirjalistoilla pienen ikuisuuden roikkunut teos on saatu luettua. Pitkä odotus ei valitettavasti tehnyt lukukokemukselle hyvää (vaikka en sinänsä hirveän suuria odotuksia ehtinytkään latoa kirjalle...), sillä tarina osoittautui lopulta pettymykseksi.
Eilis Laceyn isosisko haluaa tälle mahdollisuuden parempaan elämään, joten nuori nainen päätyy monien muiden irlantilaistyttöjen tapaan New Yorkiin. Eletään 1950-lukua ja nuorilta naisilta odotetaan siveellistä käytöstä suurkaupungissa. Tutun papin kautta Eilis saa oman huoneen asuntolasta, jota pitää irlantilainen rouva Kehoe. Työpaikka puolestaan järjestyy tavaratalosta. Viikonloppuna huvituksia haetaan kirkon tanssiaisista, jossa Eilis tapaa mukavan italialaistaustaisen miehen. Elämä asettuu pikku hiljaa uomiinsa, vaikka yksinäisyys onkin jokapäiväinen ystävä.
Ihastun aina ajatuksen tasolla New Yorkiin sijoittuviin tarinoihin, itse asiassa taidan tietoisesti hakeutua niiden pariin. Myöskin maahanmuuttajien tarinat kiehtovat. Koin Tòibìnin kirjan kuitenkin liian hidastempoiseksi ja vähän pitkästyttäväksikin, vaikka varmasti sitä arvostetaan juuri eleettömyytensä takia.
Lähivuosina samankaltaisen yhdentekevän fiiliksen minuun on jättänyt mm. Oatesin Putous ja Haudankaivajan tytär sekä Munroen Kerjäläistyttö. Nautin laadukkaista lukuromaaneista, joten on aina mielenkiintoista huomata, miten jotkut iskee ihan täysillä ja osa enemmänkin turhauttaa. Voi kun olisikin sellainen supervoima, jonka avulla aistisi heti mikä teoriassa kiinnostava kirja on oikeasti itselle lukuhelmi...
2009 suom, 2011
313 s./Tammi
Taas yksi kirjalistoilla pienen ikuisuuden roikkunut teos on saatu luettua. Pitkä odotus ei valitettavasti tehnyt lukukokemukselle hyvää (vaikka en sinänsä hirveän suuria odotuksia ehtinytkään latoa kirjalle...), sillä tarina osoittautui lopulta pettymykseksi.
Eilis Laceyn isosisko haluaa tälle mahdollisuuden parempaan elämään, joten nuori nainen päätyy monien muiden irlantilaistyttöjen tapaan New Yorkiin. Eletään 1950-lukua ja nuorilta naisilta odotetaan siveellistä käytöstä suurkaupungissa. Tutun papin kautta Eilis saa oman huoneen asuntolasta, jota pitää irlantilainen rouva Kehoe. Työpaikka puolestaan järjestyy tavaratalosta. Viikonloppuna huvituksia haetaan kirkon tanssiaisista, jossa Eilis tapaa mukavan italialaistaustaisen miehen. Elämä asettuu pikku hiljaa uomiinsa, vaikka yksinäisyys onkin jokapäiväinen ystävä.
Ihastun aina ajatuksen tasolla New Yorkiin sijoittuviin tarinoihin, itse asiassa taidan tietoisesti hakeutua niiden pariin. Myöskin maahanmuuttajien tarinat kiehtovat. Koin Tòibìnin kirjan kuitenkin liian hidastempoiseksi ja vähän pitkästyttäväksikin, vaikka varmasti sitä arvostetaan juuri eleettömyytensä takia.
Lähivuosina samankaltaisen yhdentekevän fiiliksen minuun on jättänyt mm. Oatesin Putous ja Haudankaivajan tytär sekä Munroen Kerjäläistyttö. Nautin laadukkaista lukuromaaneista, joten on aina mielenkiintoista huomata, miten jotkut iskee ihan täysillä ja osa enemmänkin turhauttaa. Voi kun olisikin sellainen supervoima, jonka avulla aistisi heti mikä teoriassa kiinnostava kirja on oikeasti itselle lukuhelmi...
sunnuntai 27. joulukuuta 2015
Buffy Vampyyrintappaja - Pitkä matka kotiin
Joss Whedon & Georges Jeanty
2007 suom. 2009
n. 124s./Readme.fi
Olin innoissani, kun mies lainasi kirjastosta supersankarisarjisten lisäksi Buffy-sarjakuvien ensimmäisen osan. Olen aina ollut hillitön Buffy-fani (Buffy ja Spike forever!), mutta sarjakuvaversioon olen suhtautunut nuivasti. Kahdeksas tuotantokausi on kyllä kiinnostanut, mutta sarjakuvasovitus on pistänyt epäilyttämään. Kun toinen teki sarjakuvaversioon tutustumisen näin helpoksi niin pakkohan se oli antaa mahdollisuus tarinalle.
Oli hyvä, etten ollut ladannut turhan suuria odotuksia kirjan suhteen, sillä luettuani ensimmäisen osan oli hyvin helppo päättää, etten jatka enää muiden osien pariin.
Tarinaan oli todella vaikea päästä sisään ja osan ajasta olinkin ihan pihalla. En muutenkaan ole kokenut sarjakuvien lukija, joten jo vauhtiin pääseminen on välillä vaikeaa: katsonko ensin kuvat vai luenko puhekuplat? Mikä puhekupla tulee ensin? Ja kun puhekuplien sijaan onkin tekstiruutuja, niin kenen kertojaääni niissä milloinkin on? Ja kun itse tarinakaan ei vaikuttanut kovinkaan kiinnostavalta niin en oikein osannut innostua.
Sarjan parasta antiahan oli hillitön dialogi ja ihmisten välinen kemia, mutta myös kuudennen ja seitsemännen tuotantokauden ihana melankolia. Sarjakuvaversiossa oli vähän huulenheittoyritystä, mutta ei se kolahtanut samalla tavalla. Toiminta on aina ollut minulle ihan toisarvoinen juttu, joten tappelukohtaukset eivät juuri hetkauttaneet.
Ei ehkä ihan täyttä ajanhaaskausta, mutta melkein;)
2007 suom. 2009
n. 124s./Readme.fi
Olin innoissani, kun mies lainasi kirjastosta supersankarisarjisten lisäksi Buffy-sarjakuvien ensimmäisen osan. Olen aina ollut hillitön Buffy-fani (Buffy ja Spike forever!), mutta sarjakuvaversioon olen suhtautunut nuivasti. Kahdeksas tuotantokausi on kyllä kiinnostanut, mutta sarjakuvasovitus on pistänyt epäilyttämään. Kun toinen teki sarjakuvaversioon tutustumisen näin helpoksi niin pakkohan se oli antaa mahdollisuus tarinalle.
Oli hyvä, etten ollut ladannut turhan suuria odotuksia kirjan suhteen, sillä luettuani ensimmäisen osan oli hyvin helppo päättää, etten jatka enää muiden osien pariin.
Tarinaan oli todella vaikea päästä sisään ja osan ajasta olinkin ihan pihalla. En muutenkaan ole kokenut sarjakuvien lukija, joten jo vauhtiin pääseminen on välillä vaikeaa: katsonko ensin kuvat vai luenko puhekuplat? Mikä puhekupla tulee ensin? Ja kun puhekuplien sijaan onkin tekstiruutuja, niin kenen kertojaääni niissä milloinkin on? Ja kun itse tarinakaan ei vaikuttanut kovinkaan kiinnostavalta niin en oikein osannut innostua.
Sarjan parasta antiahan oli hillitön dialogi ja ihmisten välinen kemia, mutta myös kuudennen ja seitsemännen tuotantokauden ihana melankolia. Sarjakuvaversiossa oli vähän huulenheittoyritystä, mutta ei se kolahtanut samalla tavalla. Toiminta on aina ollut minulle ihan toisarvoinen juttu, joten tappelukohtaukset eivät juuri hetkauttaneet.
Ei ehkä ihan täyttä ajanhaaskausta, mutta melkein;)
lauantai 12. joulukuuta 2015
Edelleen Alice
Lisa Genova
2007 suom. 2010
326 s./WSOY
Taisin alun perin kiinnostua tarinasta nähtyäni trailerin elokuvaversiosta. Leffa on vieläkin katsomatta, mutta ehdottomasti lähitulevaisuuden suunnitelmissa mitä elokuviin tulee.
Edelleen Alice kertoo viisikymppisenä alzheimerintautiin sairastuvasta naisesta. Ennen kiireistä arkea rytmittivät luennot yliopistolla, työmatkat pitkin poikin maailmaa ja yhdessä vietetty aika aviomiehen ja perheen kolmen aikuisen lapsen kanssa. Diagnoosin jälkeen elämä rajoittuu pikkuhiljaa oman kodin piiriin, kun asiat ja ihmiset unohtuvat hetkellisesti ja kotiinkin on välillä vaikea löytää kesken juoksulenkin.
Raskaasta aiheestaan huolimatta tarina ei ollut lainkaan raskassoutuinen. Kirja on nopealukuinen ja tarina rakennettu tiiviiksi paketiksi siitä miltä tuntuu hiljalleen menettää ote omaan itseensä. Tarinan luettuaan olo ei ole toiveikas, mutta silti kummasti päällimmäiseksi mieleen jää lohdullinen fiilis. Ehkä juuri Alicen tapauksessa siihen vaikuttaa se, miten lapset ovat valmiita tekemään äitinsä elämästä mahdollisimman mielekästä niin pitkään kuin hänen on mahdollista olla kotona.
Alzheimerintauti on yksi paskamaisimmista taudeista, vaikka omakohtaisia kokemuksia minulla ei taudista olekaan. Kirja oli hyvä ja tärkeä lukukokemus, varmasti sopisi lukulistalle ihan jokaiselle - niin monen elämää tauti kuitenkin koskettaa enemmän tai vähemmän.
2007 suom. 2010
326 s./WSOY
Taisin alun perin kiinnostua tarinasta nähtyäni trailerin elokuvaversiosta. Leffa on vieläkin katsomatta, mutta ehdottomasti lähitulevaisuuden suunnitelmissa mitä elokuviin tulee.
Edelleen Alice kertoo viisikymppisenä alzheimerintautiin sairastuvasta naisesta. Ennen kiireistä arkea rytmittivät luennot yliopistolla, työmatkat pitkin poikin maailmaa ja yhdessä vietetty aika aviomiehen ja perheen kolmen aikuisen lapsen kanssa. Diagnoosin jälkeen elämä rajoittuu pikkuhiljaa oman kodin piiriin, kun asiat ja ihmiset unohtuvat hetkellisesti ja kotiinkin on välillä vaikea löytää kesken juoksulenkin.
Raskaasta aiheestaan huolimatta tarina ei ollut lainkaan raskassoutuinen. Kirja on nopealukuinen ja tarina rakennettu tiiviiksi paketiksi siitä miltä tuntuu hiljalleen menettää ote omaan itseensä. Tarinan luettuaan olo ei ole toiveikas, mutta silti kummasti päällimmäiseksi mieleen jää lohdullinen fiilis. Ehkä juuri Alicen tapauksessa siihen vaikuttaa se, miten lapset ovat valmiita tekemään äitinsä elämästä mahdollisimman mielekästä niin pitkään kuin hänen on mahdollista olla kotona.
Alzheimerintauti on yksi paskamaisimmista taudeista, vaikka omakohtaisia kokemuksia minulla ei taudista olekaan. Kirja oli hyvä ja tärkeä lukukokemus, varmasti sopisi lukulistalle ihan jokaiselle - niin monen elämää tauti kuitenkin koskettaa enemmän tai vähemmän.
tiistai 1. joulukuuta 2015
Hohto
Stephen King
1977 suom. 1985
513 s./WSOY
Äitiyslomalla on saanut kivasti tartuttua näihin vähän vanhempiin lukemattomiin kirjoihin, joihin on halunnut jo useamman vuoden ajan tutustua, mutta ei ole saanut aikaiseksi koska uutuuskirjat.
Kingin parhaaksi tituleerattu kirja ei tehnyt minuun ihan niin suurta vaikutusta kuin olin odottanut. Tunnelma eristäytyneessä hotellissa on kohdallaan ja talvikauden huoltomiesperheen keskinäiset suhteet, menneisyyden taakat ja perheen isän hissuksiin etenevä suistuminen hotellin tahdonalaiseksi ovat mielenkiintoista luettavaa. Silti jokin vähän tökki. Osaksi syytän suomennosta, joka oli minun lukemassani versiossa todella tönkkö (vain harvoin kiinnitän tällaiseen asiaan huomiota!). Ihmisiin viitattiin sanalla "se" ja muutkin yksittäiset sanavalinnat tekivät tarinasta auttamatta aikansa tuotoksen, vaikka periaatteessa kokonaisuus voisi hyvinkin kestää aikaa. Voikin olla, että englanniksi luettuna tarinasta olisi jäänyt erilainen fiilis.
Panttasin vuosia Hohdon elokuvakokemusta, jotta kirjaversioon tutustuminen olisi mahdollisimman antoisaa yllätysmomenttien suhteen. Täytyykin sanoa, että nyt kun on kokemusta molemmista versioista niin kirjaversio oli kyllä enemmän mieleeni. En ymmärrä, miksi Kubrick on päätynyt muuttamaan juonenkäänteitä niin paljon, monet kirjan tapahtumista kun olisi ihan hyvin voinut säilyttää entisellään leffaversiossakin. King ei itsekään ollut tyytyväinen ohjaajaneron tuotokseen. Siinä mielessä jännä, koska Jack Nicholsonin rooli on kuitenkin niin kiitelty ja elokuvaversio on aina kaiken maailman klassikkolistauksilla.
Luin Wikipediasta tarinan synnystä ja selvisi, että kirjailija on saanut idean kirjaansa yöpyessään hotellissa, joka kirjan Overlook-hotellin tapaan jää autioksi talven ajaksi. Tosielämän hotellissa on sanottu tapahtuvan asioita, jotka King on sijoittanut kirjaansa eli kuolemantapauksia ja kummituksia kuuluu myös Stanley-hotellin historiaan. Mielenkiintoista!
Täytyy varmaankin jatkaa Kingiin tutustumista pikku hiljaa, sillä luettuani tämän vuoden puolella kaksi hänen kirjaansa en ole vielä oikein saanut otetta siitä mikä hän on miehiään. Uusin suomennettu teos Joyride oli todella hieno ja vähän surumielinen teos, Hohdossa periaatteessa kaikki palikat hyvin pinottuna, mutta suomennoksen takia jotenkin tosikasari. Mietityttääkin, että jos muutkin aikaisemmat kiitellyt teokset on suomennoksella pilattu, niin kannattaako niitä suomeksi lukeakaan...?
Osavaltiohaaste Colorado
1977 suom. 1985
513 s./WSOY
Äitiyslomalla on saanut kivasti tartuttua näihin vähän vanhempiin lukemattomiin kirjoihin, joihin on halunnut jo useamman vuoden ajan tutustua, mutta ei ole saanut aikaiseksi koska uutuuskirjat.
Kingin parhaaksi tituleerattu kirja ei tehnyt minuun ihan niin suurta vaikutusta kuin olin odottanut. Tunnelma eristäytyneessä hotellissa on kohdallaan ja talvikauden huoltomiesperheen keskinäiset suhteet, menneisyyden taakat ja perheen isän hissuksiin etenevä suistuminen hotellin tahdonalaiseksi ovat mielenkiintoista luettavaa. Silti jokin vähän tökki. Osaksi syytän suomennosta, joka oli minun lukemassani versiossa todella tönkkö (vain harvoin kiinnitän tällaiseen asiaan huomiota!). Ihmisiin viitattiin sanalla "se" ja muutkin yksittäiset sanavalinnat tekivät tarinasta auttamatta aikansa tuotoksen, vaikka periaatteessa kokonaisuus voisi hyvinkin kestää aikaa. Voikin olla, että englanniksi luettuna tarinasta olisi jäänyt erilainen fiilis.
Panttasin vuosia Hohdon elokuvakokemusta, jotta kirjaversioon tutustuminen olisi mahdollisimman antoisaa yllätysmomenttien suhteen. Täytyykin sanoa, että nyt kun on kokemusta molemmista versioista niin kirjaversio oli kyllä enemmän mieleeni. En ymmärrä, miksi Kubrick on päätynyt muuttamaan juonenkäänteitä niin paljon, monet kirjan tapahtumista kun olisi ihan hyvin voinut säilyttää entisellään leffaversiossakin. King ei itsekään ollut tyytyväinen ohjaajaneron tuotokseen. Siinä mielessä jännä, koska Jack Nicholsonin rooli on kuitenkin niin kiitelty ja elokuvaversio on aina kaiken maailman klassikkolistauksilla.
Luin Wikipediasta tarinan synnystä ja selvisi, että kirjailija on saanut idean kirjaansa yöpyessään hotellissa, joka kirjan Overlook-hotellin tapaan jää autioksi talven ajaksi. Tosielämän hotellissa on sanottu tapahtuvan asioita, jotka King on sijoittanut kirjaansa eli kuolemantapauksia ja kummituksia kuuluu myös Stanley-hotellin historiaan. Mielenkiintoista!
Täytyy varmaankin jatkaa Kingiin tutustumista pikku hiljaa, sillä luettuani tämän vuoden puolella kaksi hänen kirjaansa en ole vielä oikein saanut otetta siitä mikä hän on miehiään. Uusin suomennettu teos Joyride oli todella hieno ja vähän surumielinen teos, Hohdossa periaatteessa kaikki palikat hyvin pinottuna, mutta suomennoksen takia jotenkin tosikasari. Mietityttääkin, että jos muutkin aikaisemmat kiitellyt teokset on suomennoksella pilattu, niin kannattaako niitä suomeksi lukeakaan...?
Osavaltiohaaste Colorado
torstai 29. lokakuuta 2015
2001 avaruusseikkailu
Arthur C. Clarke
1968 suom. 1969
195 s./Kirjayhtymä
Katsoin pari vuotta sitten Stanley Kubrickin ohjaaman elokuvaversion ja se on ollut yksi hämmentävimmistä elokuvakokemuksistani. En liioittele sanoessani, että alun apinakohtauksen jälkeen olin vähintään sanaton. Ja ei elokuvankatselu siitä sen helpommaksi muuttunut ja viimeistään pätkän lopussa olin taas auttamattoman pihalla. Siispä ajattelin antaa kaikilla klassikkolistauksilla pyörivälle kirjaversiolle mahdollisuuden. Ja se kannatti!
Sain siis tarinan jujusta paljon paremmin kiinni lukiessani. Alun apinakohtauskaan ei tuntunut lainkaan sekavalta, kun kokonaisuuteen tutustui kirjoitetussa muodossa. Googletin teoskaksikon lukemisen jälkeen ja opin, että Clarke ja Kubrick tekivät projektejaan samanaikaisesti ja yhdessä. Clarke siis käsikirjoitti elokuvaa Kubrickin kanssa ja samalla laajensi alun perin novellin mitassa ollutta tarinaansa kirjaksi. Siksi versiot ovat niin uskollisia toisilleen.
Tarinassa seurataan suurimmaksi osaksi Löytö-nimistä avaruusalusta, joka on matkalla Saturnukseen tutkimaan yhtä sen kuista, Japetusta. Matkalla ovat mukana astronautit Poole ja Bowman sekä kolme talviunta nukkuvaa tiedemiestä, jotka on tarkoitus herättää vasta määränpään ollessa lähempänä. Matkaan tulee mutkia, kun HAL, pitkälle kehitetty tietokone, alkaa toimia itsenäisesti ja astronautteja vastaan.
Lukukokemus oli yllättävän hyvä - elokuvan nähtyäni en uskaltanut asettaa liian korkeita odotuksia kirjaversiolle. Toisaalta tarina ei kuitenkaan tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta, siis ollakseen kuitenkin klassikko! Koko kirjan ajan minusta tuntui, että tarinalla olisi vaikka millaiset mahdollisuudet viihdyttää lukijaa samalla kun pohditaan kansantajuisesti mitä avaruuden tuolla puolen onkaan. Periaatteessa ihan uskottavista lähtökohdista kummunnut tarina meni kuitenkin lopulta liian oudoksi minun makuuni. Olikin siis vähän outoa lukea kirjaa, jonka parissa toisaalta viihtyi ihan mielellään, mutta silti tuntui pitkästyvänsä aika ajoin...
Joka tapauksessa oli virkistävää lukea avaruusseikkailu pitkästä aikaa:)
1968 suom. 1969
195 s./Kirjayhtymä
Katsoin pari vuotta sitten Stanley Kubrickin ohjaaman elokuvaversion ja se on ollut yksi hämmentävimmistä elokuvakokemuksistani. En liioittele sanoessani, että alun apinakohtauksen jälkeen olin vähintään sanaton. Ja ei elokuvankatselu siitä sen helpommaksi muuttunut ja viimeistään pätkän lopussa olin taas auttamattoman pihalla. Siispä ajattelin antaa kaikilla klassikkolistauksilla pyörivälle kirjaversiolle mahdollisuuden. Ja se kannatti!
Sain siis tarinan jujusta paljon paremmin kiinni lukiessani. Alun apinakohtauskaan ei tuntunut lainkaan sekavalta, kun kokonaisuuteen tutustui kirjoitetussa muodossa. Googletin teoskaksikon lukemisen jälkeen ja opin, että Clarke ja Kubrick tekivät projektejaan samanaikaisesti ja yhdessä. Clarke siis käsikirjoitti elokuvaa Kubrickin kanssa ja samalla laajensi alun perin novellin mitassa ollutta tarinaansa kirjaksi. Siksi versiot ovat niin uskollisia toisilleen.
Tarinassa seurataan suurimmaksi osaksi Löytö-nimistä avaruusalusta, joka on matkalla Saturnukseen tutkimaan yhtä sen kuista, Japetusta. Matkalla ovat mukana astronautit Poole ja Bowman sekä kolme talviunta nukkuvaa tiedemiestä, jotka on tarkoitus herättää vasta määränpään ollessa lähempänä. Matkaan tulee mutkia, kun HAL, pitkälle kehitetty tietokone, alkaa toimia itsenäisesti ja astronautteja vastaan.
Lukukokemus oli yllättävän hyvä - elokuvan nähtyäni en uskaltanut asettaa liian korkeita odotuksia kirjaversiolle. Toisaalta tarina ei kuitenkaan tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta, siis ollakseen kuitenkin klassikko! Koko kirjan ajan minusta tuntui, että tarinalla olisi vaikka millaiset mahdollisuudet viihdyttää lukijaa samalla kun pohditaan kansantajuisesti mitä avaruuden tuolla puolen onkaan. Periaatteessa ihan uskottavista lähtökohdista kummunnut tarina meni kuitenkin lopulta liian oudoksi minun makuuni. Olikin siis vähän outoa lukea kirjaa, jonka parissa toisaalta viihtyi ihan mielellään, mutta silti tuntui pitkästyvänsä aika ajoin...
Joka tapauksessa oli virkistävää lukea avaruusseikkailu pitkästä aikaa:)
tiistai 20. lokakuuta 2015
Tee siitä tapa eli kuinka kitket huonot tavat ja teet hyvistä pysyviä
Gretchen Rubin
2015 suom. 2015
295 s./Nemo
Tunnustaudun Gretchen Rubinin suureksi faniksi!
Kirjailijan aikaisempi teos Onnellisuusprojekti kolahti ja kovaa. Pääsin tuolloin miettimään oikein urakalla, että mikä minut tekisi arjessa vielä onnellisemmaksi. Päädyin silloin mm. näihin asioihin:
1) Sängyn petaamatta jättämisestä tuli mieheltä sanomista päivittäin. Tajusin, että kun vain alkaisin petaamaan oman puoleni sängystä heti herättyäni, parisuhteen yksi harvoista napinahetkistä jäisi pois ja makuuhuone muuttuisi kerralla viihtyisämmäksi. Parin vuoden aikana olen jättänyt sängyn petaamatta ehkä kaksi kertaa. Toimii!
2) Mietin miten oikeuttaisin lähes jokailtaisen tee+leivos-hetkeni niin, että ei tarvitsisi potea huonoa omatuntoa. Lisäksi ärsytti miten työpaikalla tuli niin nopeasti nälkä päivän alettua ja lounaallakaan ei tuntunut tulevan tarpeeksi täyteen. Siispä aamupalan kimppuun! Nykyinen maustamaton jogurtti, myslit, banaani, mahdolliset marjat tai omena ja chia-siemenet ovat tie jokapäiväiseen onneen. Parasta on, että aamulla ei tarvitse arpoa mitä sitä söisi, koska se on aina tuo sama setti. Kaupassa ei tarvitse arpoa mitä sitä ostaisi, koska täytän kaappiin vain tähän aamiaiseen kuuluvia ainesosia. Helppoa ja töissäkään ei enää kuollut nälkään ensimmäisen tunnin jälkeen!
3) Toinen kotioloissa napinaa aiheuttanut asia oli lahjakkuuteni tavaroiden levittämisen suhteen. Lähdinkin kokeilemaan kirjassa vinkattua 20 asiaa paikalleen -menetelmää. Laittelin joka ilta ennen nukkumaan menoa tavaroita paikoilleen ja muuta ei tarvittukaan. Sen enempää tavaraa harvoin edes lojui missään, mutta kodin yleisilmeeseen tuo pieni iltapuhde vaikutti ihan räjähdysmäisesti! Ajan kuluessa opin laittamaan ison osan tavaroista omille paikoilleen jo heti käytön yhteydessä, joten nykyään meillä on ihan naurettavan siistiä melkein koko ajan:)
Tee siitä tapa tähtää periaatteessa samaan kuin Onnellisuusprojekti. Tee hyvästä tavasta pysyvä, koska se tekee sinusta onnellisemman. Kitke huono tapa, koska se vähentää onnellisuuttasi. Kirjassa esitellään erilaiset ihmistyypit liittyen tapojen omaksumiseen ja pureudutaan siihen, miksi ihmiset käyttäytyvät eri tavoin kun yrittävät ottaa uutta tapaa haltuun.
Onnistuin lukemaan kirjan aika mielenkiintoisessa elämänvaiheessa. Olen voinut alkaa työstämään osaa tavoista osaksi omaa arkea nyt saman tien ja uskon, että minulla on ihan hyvät rahkeet onnistuakin. Minulla on esimerkiksi 5 vuoden päiväkirja, jossa on jokaiselle päivälle kysymys johon tulee vastata. Ongelmana on se, että täyttelen aina vastauksia pari kuukautta jälkijunassa ja oikeasti haluaisin tehdä sitä päivittäin. Tässä kaipaan ryhtiliikettä! Ongelma, johon haluttiin miehen kanssa molemmat perehtyä on se, että me ei ikinä tehdä ruokaa niin paljon että siitä riittäisi pakkaseen. Vaan nytpä tehdään ja ollaan ihan fiiliksissä molemmat. Pienellä kotikokouksella oli kauaskantoiset vaikutukset ja nyt on pakastin ensimmäistä kertaa elämässä täynnä:)
Iso osa muista tavoista onkin sitten sellaisia, että haluaisin omaksua niitä äitiyslomani aikana, kunhan tulokas on syntynyt. Ongelmana luonnollisestikin on se, että vasta kun uusi arki alkaa, voin alkaa tutkimaan miten omat ajatukset tavoista sopivat yhteen uuden elämän kanssa. Siinä mielessä kirja olikin hyvä lukea juuri nyt, sillä minulla on ollut kuukauden päivät aikaa pohdiskella millaista elämää toivoisin että viettäisimme perheenä. Mitkä asiat ovat tärkeimpiä meidän hyvinvoinnin kannalta ja toisaalta mihin emme haluaisi aikaa kuluttaa. Ja näistä on toki muodostunut hyviä keskustelunaiheita miehen kanssa.
Muutamia mainitakseni olemme miettinet mahdollisuutta käydä viikonloppuaamuisin salilla yhdessä koko perheen voimin. Meillä on mahdollisuus käyttää salia, jossa saisimme olla keskenämme ja yhden tunnin aikana minä saisin salitreenin, mies saisi salitreenin eikä tarvitsisi työaamuina herätä hillittömän aikaisin salille ja tosiaan jos ruokataukoja pitäisi pitää niin toinen voi kuitenkin jatkaa treeniä. Kävelylenkit pitäisi juurruttaa osaksi arkirytmiä, mutta vaikka rakastan kävelyä, en tykkää haahuilla yksikseni. Tarvitsen siis joko lenkkiseuraa tai tarkan kävelykohteen. Onneksi tässäkin on ongelma jo tiedostettu niin voi alkaa keskittymään ongelmaratkaisuun. Lisäksi haluaisin jatkaa hyvin alkanutta uusien reseptien kokeilua viikottain. Ennen ongelmana oli liiallinen keittokirjamäärä ja älytön irtoreseptien määrä. Nyt kun tehtiin suursyyssiivous, heitin 98% irtoresepteistä pois ja muutama keittokirjakin sai lähteä. Reseptien valinta helpottui huomattavasti ja olenkin kokeillut kuukauden aikana enemmän uusia reseptejä kuin aikaisemmin vuoden aikana. Ja tähän kun vielä yhdistetään isojen satsien teko, jotta pakkaseenkin menee ruokaa niin avot!;)
En usko, että henkiseen puoleen keskittyvillä self-help-oppailla olisi juurikaan minulle annettavaa. Käytännönläheisyys on ehdottomasti minun juttuni. Se, että saa lukea millaisia ongelmia muut ovat ratkoneet ja millaisia keinoja on otettu käyttöön. Ja tietenkin se vaihe, kun pääsee suunnittelemaan omia kuvioita. Hyvä lukukokemus ehdottomasti:)
2015 suom. 2015
295 s./Nemo
Tunnustaudun Gretchen Rubinin suureksi faniksi!
Kirjailijan aikaisempi teos Onnellisuusprojekti kolahti ja kovaa. Pääsin tuolloin miettimään oikein urakalla, että mikä minut tekisi arjessa vielä onnellisemmaksi. Päädyin silloin mm. näihin asioihin:
1) Sängyn petaamatta jättämisestä tuli mieheltä sanomista päivittäin. Tajusin, että kun vain alkaisin petaamaan oman puoleni sängystä heti herättyäni, parisuhteen yksi harvoista napinahetkistä jäisi pois ja makuuhuone muuttuisi kerralla viihtyisämmäksi. Parin vuoden aikana olen jättänyt sängyn petaamatta ehkä kaksi kertaa. Toimii!
2) Mietin miten oikeuttaisin lähes jokailtaisen tee+leivos-hetkeni niin, että ei tarvitsisi potea huonoa omatuntoa. Lisäksi ärsytti miten työpaikalla tuli niin nopeasti nälkä päivän alettua ja lounaallakaan ei tuntunut tulevan tarpeeksi täyteen. Siispä aamupalan kimppuun! Nykyinen maustamaton jogurtti, myslit, banaani, mahdolliset marjat tai omena ja chia-siemenet ovat tie jokapäiväiseen onneen. Parasta on, että aamulla ei tarvitse arpoa mitä sitä söisi, koska se on aina tuo sama setti. Kaupassa ei tarvitse arpoa mitä sitä ostaisi, koska täytän kaappiin vain tähän aamiaiseen kuuluvia ainesosia. Helppoa ja töissäkään ei enää kuollut nälkään ensimmäisen tunnin jälkeen!
3) Toinen kotioloissa napinaa aiheuttanut asia oli lahjakkuuteni tavaroiden levittämisen suhteen. Lähdinkin kokeilemaan kirjassa vinkattua 20 asiaa paikalleen -menetelmää. Laittelin joka ilta ennen nukkumaan menoa tavaroita paikoilleen ja muuta ei tarvittukaan. Sen enempää tavaraa harvoin edes lojui missään, mutta kodin yleisilmeeseen tuo pieni iltapuhde vaikutti ihan räjähdysmäisesti! Ajan kuluessa opin laittamaan ison osan tavaroista omille paikoilleen jo heti käytön yhteydessä, joten nykyään meillä on ihan naurettavan siistiä melkein koko ajan:)
Tee siitä tapa tähtää periaatteessa samaan kuin Onnellisuusprojekti. Tee hyvästä tavasta pysyvä, koska se tekee sinusta onnellisemman. Kitke huono tapa, koska se vähentää onnellisuuttasi. Kirjassa esitellään erilaiset ihmistyypit liittyen tapojen omaksumiseen ja pureudutaan siihen, miksi ihmiset käyttäytyvät eri tavoin kun yrittävät ottaa uutta tapaa haltuun.
Onnistuin lukemaan kirjan aika mielenkiintoisessa elämänvaiheessa. Olen voinut alkaa työstämään osaa tavoista osaksi omaa arkea nyt saman tien ja uskon, että minulla on ihan hyvät rahkeet onnistuakin. Minulla on esimerkiksi 5 vuoden päiväkirja, jossa on jokaiselle päivälle kysymys johon tulee vastata. Ongelmana on se, että täyttelen aina vastauksia pari kuukautta jälkijunassa ja oikeasti haluaisin tehdä sitä päivittäin. Tässä kaipaan ryhtiliikettä! Ongelma, johon haluttiin miehen kanssa molemmat perehtyä on se, että me ei ikinä tehdä ruokaa niin paljon että siitä riittäisi pakkaseen. Vaan nytpä tehdään ja ollaan ihan fiiliksissä molemmat. Pienellä kotikokouksella oli kauaskantoiset vaikutukset ja nyt on pakastin ensimmäistä kertaa elämässä täynnä:)
Iso osa muista tavoista onkin sitten sellaisia, että haluaisin omaksua niitä äitiyslomani aikana, kunhan tulokas on syntynyt. Ongelmana luonnollisestikin on se, että vasta kun uusi arki alkaa, voin alkaa tutkimaan miten omat ajatukset tavoista sopivat yhteen uuden elämän kanssa. Siinä mielessä kirja olikin hyvä lukea juuri nyt, sillä minulla on ollut kuukauden päivät aikaa pohdiskella millaista elämää toivoisin että viettäisimme perheenä. Mitkä asiat ovat tärkeimpiä meidän hyvinvoinnin kannalta ja toisaalta mihin emme haluaisi aikaa kuluttaa. Ja näistä on toki muodostunut hyviä keskustelunaiheita miehen kanssa.
Muutamia mainitakseni olemme miettinet mahdollisuutta käydä viikonloppuaamuisin salilla yhdessä koko perheen voimin. Meillä on mahdollisuus käyttää salia, jossa saisimme olla keskenämme ja yhden tunnin aikana minä saisin salitreenin, mies saisi salitreenin eikä tarvitsisi työaamuina herätä hillittömän aikaisin salille ja tosiaan jos ruokataukoja pitäisi pitää niin toinen voi kuitenkin jatkaa treeniä. Kävelylenkit pitäisi juurruttaa osaksi arkirytmiä, mutta vaikka rakastan kävelyä, en tykkää haahuilla yksikseni. Tarvitsen siis joko lenkkiseuraa tai tarkan kävelykohteen. Onneksi tässäkin on ongelma jo tiedostettu niin voi alkaa keskittymään ongelmaratkaisuun. Lisäksi haluaisin jatkaa hyvin alkanutta uusien reseptien kokeilua viikottain. Ennen ongelmana oli liiallinen keittokirjamäärä ja älytön irtoreseptien määrä. Nyt kun tehtiin suursyyssiivous, heitin 98% irtoresepteistä pois ja muutama keittokirjakin sai lähteä. Reseptien valinta helpottui huomattavasti ja olenkin kokeillut kuukauden aikana enemmän uusia reseptejä kuin aikaisemmin vuoden aikana. Ja tähän kun vielä yhdistetään isojen satsien teko, jotta pakkaseenkin menee ruokaa niin avot!;)
En usko, että henkiseen puoleen keskittyvillä self-help-oppailla olisi juurikaan minulle annettavaa. Käytännönläheisyys on ehdottomasti minun juttuni. Se, että saa lukea millaisia ongelmia muut ovat ratkoneet ja millaisia keinoja on otettu käyttöön. Ja tietenkin se vaihe, kun pääsee suunnittelemaan omia kuvioita. Hyvä lukukokemus ehdottomasti:)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)