torstai 28. helmikuuta 2013

Tummien perhosten koti



Leena Lander
1991
321 s./Tammi


Päätin viime vuoden puolella osallistua Kirjojen salainen puutarha -blogin hauskaan lukupiirihankkeeseen. Äänestimme yhdessä pienellä porukalla kuusi kirjaa luettavaksi vuoden aikana ja oma suosikki-ehdokkaani pääsi lukupinoon. Olisi pitänyt arvata, että tässäkin hankkeessa käy niin kuin yleensä: en saa luetuksi valittua kirjaa, koska se ei tietenkään sovi juuri sillä hetkellä vallitsevaan lukufiilikseeni. En ole osallistunut yhteenkään aikaisemmista lukupiirikirjojen keskustelutuokioista, ja nyt kun pitäisi vielä emännöidä tätä oman suosikkini lukupiirikeskustelua (kuumeessa!), huomaan ettei minulla juurikaan ole siitä sanottavaa. Näillä mennään, mutta ehkä tulevaisuudessa minun kannattaa välttää lukupiiritouhuja, vaikka ideana niistä kovasti pidänkin.

Leena Landerin Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 1992 saanut romaani tutustuttaa lukijan Saareen, jossa muun muassa Juhani Johansson asuu osan lapsuudestaan 1960-luvun lopulla. Poikakodissa kasvatusvisioidensa suuresti inspiroima johtaja Harjula uskoo kovan kurin ja unelmien voimaan. Tarkoituksena on kasvattaa näistä elämän runnomista ihmistaimista laatuyksilöitä yhteiskunnalle. Uutena tulokkaana Juhanin on löydettävä oma paikkansa poikajoukosta, jonka johtajahahmot kaipaavat uutta sätkynukkea viihdykkeekseen. Vuodet vierivät ja Juhani varttuu mieheksi, mutta pääseekö hän koskaan todella eroon Saaresta, johtajan tyttäristä, jotka asuivat myös saarella tai kuolemantapauksesta, joka sattui eräänä aamuna vuonna 1969.

Oli siinä ja siinä, että jaksoin itsekään lukea tätä ehdottamaani lukupiirikirjaa. Vaikka viime vuonna toteuttamani Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti auttoikin päästämään irti suurimmista ennakkoluuloista kotimaista kirjallisuutta kohtaan, en lopulta kokenut oikeanlaista mielenkiintoa tätä kirjaa kohtaan, vaikka olin "aina" ajatellut lukevani sen jossain vaiheessa elämääni. Juhani Johanssonin ankea lapsuus alkoholisti-isän ja mielenterveydeltään häilyväisen äidin kanssa ahdisti ja pelkäsin pojan kasvatuskoti-vuosien tarjoavan samanlaista julmaa "viihdykettä" kuin Jan Guilloun Pahuus. Onneksi Juhanin tarina oli valoisampi ja toiveikkaampi, vaikka olosuhteissa ei aina ollutkaan hurraamista.

Olen yrittänyt jo tovin muodostaa lauseen, jossa tulisi ilmi se, etten pitänyt tarinasta, mutta ettää se ei kuitenkaan ole ihan koko totuus. Tummien perhosten koti muistuttaa liikaa niitä kirjoja, joiden takia olen vältellyt kotimaista kirjallisuutta vuosia. Kaikki on niin pirun masentavaa, menneisyyden painolastista pidetään kiinni viimeiseen asti, kenellekään ei puhuta mieltäpainavista asioista, vaan kaikkien pitää kestää yksin kaikki elämän eteen heittämät haasteet. En jaksa noita masentavia olosuhteita, jos en kiinny tarinan henkilöhahmoihin. Minun pitää voida nähdä mahdollinen valo tunnelin päässä silloinkin, kun henkilöhahmo ei sitä itse näe. En kiintynyt Juhani Johanssoniin enkä muihinkaan henkilöihin, ja näin ollen kaikki muu jää täysin yhdentekeväksi. Olen toki iloinen, että kaiken kurjuuden keskellä pojilla oli isähahmo, johon turvautua ja koin mielenkiintoiseksi sen, että lukija haastettiin lopulla: olisiko Juhanin alunperinkään kuulunut joutua erilleen perheestään? Lopulta kuitenkin suhtaudun kaikkeen tyyliin "ihan sama", koska Juhani ei merkitse minulle mitään.

Osallistun kirjalla Kiinteistöhaasteeseen, ja saan mökilleni kolmannen seinän. Kirjan tapahtumat sijoittuvat suureksi osaksi Saareen ja siellä olevaan poikakotiin. Oletin kirjaa lukiessani painavani yksityiskohtia mieleeni, mutta nyt täytyy myöntää ettei minulla ole kovin vahvaa mielikuvaa Saaresta tai sen rakennuksista.

Kiinteistöhaaste mökki 3/4

tiistai 26. helmikuuta 2013

Pitkä talvi preerialla



Laura Ingalls Wilder
1940 suom. 1969
265 s./Gummerus


Teemakuukauden merkeissä on tullut aika pistää talvelle piste. Sairastuttuani tekemisvaihtoehdot vähenivät radikaalisti, joten ehdin lukea vielä viidennenkin talviaiheisen kirjan. Kun niiskuttaa kotona mieli maassa, ainoa oikea lääke (ainakin kirjallisuuden näkökulmasta) on tyttökirjallisuus. Oletin aikoinaan lukevani Pieni talo preerialla -sarjan järjestyksessä, mutta Pitkä talvi preerialla sopi suunnitelmiin tällä kertaa niin hyvin, etten viitsinyt itseäni estelläkään.

Pitäisi varmaan olla vallitseviin olosuhteisiin ihan tyytyväinen, sillä mikäs täällä ollessa lämpimien vällyjen välissä, kun lääkkeitä riittää ja kotiorja tekee pieniä palveluksia kun sille päälle sattuu. Toisenlaista oli elämä 1800-luvun loppupuolella, kun 14-vuotiaan Lauran perhettä koetteli kaikkien aikojen pahin talvi jatkuvine lumimyrskyineen. Perhe valmistautuu koitoksiin hyvästelemällä kotinsa preerialla ja siirtymällä asumaan kaupunkiin, jossa selviytymismahdollisuudet ovat paremmat. Ensimmäisten lumimyräköiden jälkeen on selvää, ettei ruokatarvikkeita kuljettava juna pääse syrjäiseen kaupunkiin ennen kevättä. Vaikka perhe on tottunut tulemaan toimeen vähällä, positiivisen asenteen ylläpitäminen vaikeutuu, kun vehnäpussin pohja häämöttää ja lautasella olevat perunat ovat talon viimeiset.

Wikipedia tietää kertoa kaiken maailman mielenkiintoisia faktoja kirjasarjan taustoista. Vaikka Ingalls Wilderin kirjat perustuvatkin hänen perheensä kokemuksiin uudisraivaajina, kirjailija on muokannut tapahtumia hyvän tarinankerronnan nimessä sen verran ettei kyseessä enää ole muistelmat vaan historiallinen kertomakirjallisuus. Pitkä talvi preerialla -kirja on kaikkein todenmukaisin kirjasarjan osista, sillä vuosien 1880-1881 talvi tosiaan koetteli Dakotaa kovalla kädellä. Muutamia asioita kirjassa on kuitenkin liioteltu, kuten esimerkiksi lumimyrskyjen esiintymistiheyttä ja kestoaikaa. 

Pidin kirjaa erittäin mielenkiintoisena jo tarinassa esiintyvien vaikeiden olosuhteiden takia. Mitä ruokaa voi tehdä muutamasta raaka-aineesta viikosta toiseen? Miten pysyä lämpimänä, kun päällä on jo kaikki mitä omistaa ja uuniakin voi lämmittää pelkällä heinällä? Miten pysyä mieleltään vireänä, kun liikkumatilaa on muutama neliömetri eikä valoakaan juuri ole? Kirjan maailma sopisi loistavasti kirjalliseksi elämysmatkaksi, jos aikamatkat olisivat mahdollisia. Viikon mittainen vierailu Ingallsin perheen luona lumimyrskyn keskellä antaisi varmasti uutta perspektiiviä elämään.

Olen todella tyytyväinen muistellessani mennyttä teemakuukautta. Talvikirjojen voisi olettaa olevan kaikki enemmän tai vähemmän samanlaisia, mutta voin ilokseni todeta valinneeni sopivasti eri asioita talvessa alleviivaavia teoksia: jännitystä vaikeissa talvisissa olosuhteissa, talven fiilistelyä, suomalaisen perustalven esittelyä ja lopulta elinjäämiskamppailua talven keskellä. Parasta kirjaa on melko mahdoton sanoa, mutta toisaalta tässä Pitkä talvi preerialla oli sitä jotain, mitä tältä teemalta lähdin alunperin hakemaankin...

Kiinteistöhaaste 2/4 mökki
So American Etelä-Dakota

torstai 21. helmikuuta 2013

Kuukauden nuortenkirja: Punainen kuin veri

Salla Simukka
2013
264 s./Tammi


Innostuin näemmä vuoden vaiheessa Salla Simukan aikaisemmista, Topelius-palkituista, kirjoista Jäljellä ja Toisaalla enemmän kuin aluksi ymmärsinkään. Nappasin nimittäin heti mukaani Lumikki-tilogian ensimmäisen osan ennakkokappaleen, kun se työpaikalleni saapui. Olen jo työni puolesta kiinnostunut siitä, mitä kotimainen nuortenkirjallisuus tarjoaa tänä päivänä fantasiatarinoiden lisäksi. (Vastaus: Sisältörikkaita laadukkaita jännitystarinoita, joissa tapahtuu paljon muutakin kuin pyssyillä paukuttelua.)


Luulin jännityskiintiöni olevan jo täynnä tässä kuussa, sillä olenhan lukenut jo kaksi kuukauden talviteemaan liittyvää jännäriä. Kuumeen ja flunssan kaadettua tämän lukijan sänkyyn, parasta viihdykettä tuntui kuitenkin tarjoavan nuorten jännityskirjallisuus. Aluksi oli hankalaa muistaa kaikki tarinan etenemisen kannalta tärkeät henkilöhahmot niin koululaisten, virkavallan kuin alamaailmankin keskuudesta ja siihen lisäksi vielä heidän keskinäiset suhteensa ja nokkimisjärjestyksensä. Hyvä tarina kuitenkin vei mukanaan ja kuumeinenkin pää pysyi mukana. Yleensä pyrin välttelemään jännitysgenren sisällä alamaailmaan liittyviä kirjoja, sillä niiden suhteen ajattelen kärjistetysti, että yhden kirjan luettuaan on lukenut ne kaikki. Varsinkin huumebisnes on aihe, josta en juurikaan jaksa innostua.

Mielenkiintoiseksi kirjan tekee tietenkin päähenkilö. Odotin jännityksellä, millaiseksi minun ja Lumikki Anderssonin suhde tarinan edetessä muodostuisi. Syrjäänvetäytyvät ja kaikkia arvostelevat päähenkilöt kun saattavat antaa itsestään melko ylimielisen ja sitä kautta ärsyttävän kuvan itsestään. Lumikin ajatuksia maailmasta oli kuitenkin helpompi ymmärtää, kun hänen rankoista kasvuvuosistaan kerrottiin enemmän. Lopulta pidin paljonkin tästä tarkkanäköisestä nuoresta naisesta, jonka oli aikoinaan jokapäiväisen selviytymisen nimissä ollut pakko pitää ympäristöään silmällä eri tavalla kuin niiden, joiden ei ole koskaan tarvinnut pelätä.

Lumikki ajautuu keskelle huumebisnekseen liittyvää välienselvittelyä, kun hän eräänä kylmänä maanantaiaamuna päättää pistäytyä koulun pimiössä. Sieltä veren hajun keskeltä hän löytää viidensadan euron seteleitä kuivumasta ja saa pian selville, kuka opiskelijoista on ne sinne tuonut. Lumikki on tottunut tekeytymään huomaamattomaksi. Elämä on helpompaa - ja turvallisempaa - kun pitää muut etäällä eikä sekaannu muiden asioihin. Valitettavasti seteleihin liittyvä opiskelija tietää Lumikin tietävän rahoista, joten Lumikilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin katsoa, mihin suuntaan seuraavat vuorokaudet häntä kuljettavat.

Punainen kuin veri sopii hyvin kuukauden talviteemaan ja esittelee talvenkin hieman eri näkökulmasta kuin aikaisemmat lukukokemukseni. Talvi otetaan jatkuvasti huomioon tarinan edetessä, mutta siitä ei tehdä liian suurta numeroa. Tampereella paukkuu kovimmat pakkaset miesmuistiin ja tapahtumat huipentuvat salaperäisen Jääkarhun kartanolla pidettävissä vuoden kovimmissa juhlissa, joihin on kutsuttu vain harvat ja valitut. Talvi on tarinassa isossa osassa, mutta sen voimaa ei ole alleviivattu ihan niin paljon kuin ruotsalaisissa kirjoissa Yömyrsky ja Mantelintuoksua lumimyrskyssä. Toisaalta taas Taikatalvi esittää hyytävän vuodenajan maagisessa valossa, omana salaperäisenä maailmanaan, jossa sattuu paljon kauniita, mutta jännittäviäkin asioita. Simukan kirjassa talvi on arkisempi, ehkä ankara, mutta tuttuakin tutumpi. Suomalaisille talvi on pakollinen paha, jonka kanssa on vain opittava elämään sen ehdoilla.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois - 543 päivän reppumatka

Merja Mähkä
2012
254 s./Tammi


Tietenkin elämässä käy juuri näin: kauan odotettu hiihtoloma alkaa ja sen sijaan, että saisi toteuttaa kaikki hauskat suunnitelmansa sitä löytääkin itsensä flunssaisena kotisohvalta. Onneksi sain nähdä vähän maailmaakin ennen kuin jouduin jättäytymään neljän seinän sisälle, sillä vierailin parissa päivässä 35 maassa reppureissatessani Merja Mähkän seurassa 543 päivää. Ulkona saattoi olla pari pakkasastettakin, mutta henkisesti olin sukeltamassa koralliriutoilla, loikoilin riippukeinussa ja ihailin maisemia rankkojen vaellusurakoiden päätteeksi. Rusketusta en tosin saanut nimeksikään...

Minä ja Ihanasti hukassa sovimme loistavasti yhteen. Siinä missä monelle muulle nousisi ihan hillitön matkakuume Mähkän seikkailuista, minulle se on mielenkiintoista ja hauskaa ajanvietettä. Mähkä reissaa puolentoista vuoden aikana juuri niissä kohteissa, jotka eivät kiinnosta minua henkilökohtaisella tasolla, joten minun ei tarvinnut pelätä itkeväni itseäni uneen illan tullen. Jatkan edelleen New Yorkin matkaa varten säästämistä ja jätän suosiolla muille maailmanympärysmatkat. Jos joku muukin kokee tarvitsevansa pientä maisemanvaihdosta, suosittelen ehdottomasti tätä kirjaa.

Kirja viihdytti minua samalla tavalla kuin monien kavereideni matkakertomukset, ja juuri sitä kirjalta odotinkin. Mähkällä on mieletön matka takanaan ja hän on onnistunut tiivistämään puolentoista vuoden tapahtumat sujuvasti ja hauskasti, ja muutenkin kirjan toteutus on mielestäni kaikin puolin onnistunut. En luultavasti tule elämäni aikana käymään yhdessäkään näistä 35 maasta, joten oli enemmän kuin hienoa päästä tällaiselle nojatuolimatkalle. Ihanasti hukassa sai minut taas innostumaan matkakertomuksista, ja nyt omassa hyllyssä odottaakin Mad Manners, jonka seurassa lähden taas lähiaikoina kummastelemaan maailmaa. 

Ja niin, kyllähän sitä tällaisen kirjan luettuaan kieltämättä jollain tasolla toivoisi, että itsessäkin olisi enemmän sellaista tietynlaista seikkailuhenkeä. Mutta kun ei ole. Olen edelleen se sama Sonja, joka mieluummin lähtee Kreikkaan herkuttelemaan tzatzikilla tai pyörähtämään eurooppalaisessa suurkaupungissa. Tai joka haaveilee road tripistä halki Yhdysvaltojen. Minua ei tulla näkemään viidakossa Indonesiassa tai joogakurssilla Intiassa.

Naiskirjailijoiden 100 kirjaa
Kansankynttilän kokoontumisajot - Matkat
Koen 13 kotimaista kirjailijaa


maanantai 11. helmikuuta 2013

Taikatalvi

Tove Jansson
1957 suom. 1957
121 s./WSOY


Talviteemassa olen päässyt vihdoin ns. fiilistelyvaiheeseen. Senhän jo melkein arvaakin, mitä kirjassa tapahtuu, kun yhdistetään jännitys ja lumimyrsky (viittaus kirjoihin, joita toistaiseksi olen lukenut kuukauden teemaan liittyen), mutta muumikirjallisuuden parissa pääsin hieman toisenlaisiin mielenmaisemiin. Tässä vaiheessa vuotta lumikinoksissa tarpominen alkaa kieltämättä uuvuttaa pientä kulkijaa ja ajatukset vaeltavat helposti tuleviin keväisempiin päiviin. Vaikka periaatteessa pidän talvesta aika paljonkin - ja suorastaan rakastan siihen liittyvää synkistelyä -kaipaan helmikuussa jo pientä vertaistukea kevään odottamiseen. Taikatalvi osuikin siis juuri oikeaan hetkeen elämässäni, sillä sen voimin jaksan taas ihastella ulkona vallitsevaa vuodenaikaa ja suunnitella miten saisin siitä mahdollisimman paljon irti arkikiireiden keskellä. Toisaalta iloitsen suunnattomasti siitä, että useina iltoina saan jäädä seuraamaan lumimyräkkää omalta kotisohvalta käsin lempparivillasukat jalkoja lämmittäen. 

Olen lapsena katsonut muumeja sen verran antaumuksellisesti, ettei Taikatalvi tarjonnut yllätyksiä muutamia hahmoja lukuunottamatta. Muumipeikko herää talviuniltaan aivan liian aikaisin eikä onnistu enää saamaan unenpäästä kiinni ja näin Muumipeikosta tulee sukunsa ensimmäinen talven kokenut muumi. Talvisin Muumilaaksossa vaeltavat täysin toiset hahmot kuin kesäisin. Nyt kaikkein ujoimmatkin uskaltavat lähteä liikenteeseen talven hiljaisuudessa. Muumipeikko kaipaa kovasti vanhaa hyvää ystävää, jonka kanssa kokea kaikki uusi ja ihmeellinen, ja onneksi hurjapäinen Pikku-Myy sattuu olemaan hereillä. Yhdessä he tutustuvat Tuu-tikkiin, joka asuu uimahuoneessa näkymättömien päästäisten kanssa; urheiluhulluun Hemuliin ja kaipauksen kourissa kärvistelevään Surku-koiraan. Jossain pimeässä Mörkökin vaeltaa ja kauhea Pakkasrouva tuo lupauksen lähestyvästä keväästä.

Taikatalvi on ihana kirja, jonka haluaisin joku päivä osaksi kirjakokoelmaani, jotta voisin palata siihen tarvittaessa vaikka joka talvi. Muumilaakso talvella - siinä ehdottomasti paikka, jonne haluaisin matkustaa jos se olisi mahdollista.

Naiskirjailijoiden 100 kirjaa

lauantai 9. helmikuuta 2013

Mantelintuoksua lumimyrskyssä

Camilla Läckberg
2007 suom. 2009
108 s./Schildts


Talvisiin maisemiin sijoittuvien kirjojen lukeminen on suorastaan pakko ajoittaa nimenomaan talvipäiviin. En ole voinut kuvitellakaan lukevani tätä kirjaa minään muuna vuodenaikana, joten Läckberg-fani on joutunut kärsivällisesti odottamaan oikeaa ajankohtaa.

Pienoisromaanissa Tanumsheden poliisiasemalta tuttu Martin Molin on saattanut itsensä varsin kiperään tilanteeseen. Kepeä seurustelu Lisette Liljecronan kanssa näyttää saaneen vakavampia sävyjä, sillä Martin on pitkin hampain suostunut tapaamaan tyttöystävänsä perheen sukukokouksen merkeissä. Lisette ei todellakaan ole nuoren poliisin suuri rakkaus, joten viikonloppu tunnelmallisessa kartanossa pienellä saarella ikävien sukulaisten kanssa tuntuu ahdistavalta. Martin saa kuitenkin nopeasti muuta ajateltavaa, kun lumimyrsky katkaisee yhteyden mantereeseen ja perheen pelätty patriarkka kuolee kesken illallisen. Hento mantelintuoksu vesilasissa vihjaa siihen, että rikas vanhus on myrkytetty - eikä murhaaja voi olla kukaan muu kuin joku sukulaisista.

Mantelintuoksua lumimyrskyssä ei aiheuttanut suuria tunne-elämyksiä, mutta sitä oli kieltämättä mukava lukea, kun puitteet olivat kohdallaan: ikkunasta sai ihailla kaunista lumista maisemaa nautiskellen samalla muutamia lasillisia valkoviiniä. Lähivuosina olen kahlannut läpi kaikki Läckbergin kirjat, ja kieltämättä osa vakituisista henkilöhahmoista kyllästyttää. Olikin virkistävää päästä samoihin tuttuihin maisemiin ja saman kynäniekan tarinaan, mutta ilman poliisiaseman keskinäisiä suhdesoppia. Suljetun huoneen mysteeri oli kiinnostava, mutta arvasin valitettavasti jutun jujun heti, kun tarinaan heitettiin mukaan Sherlock Holmes -kirja ja kummallinen jälki takassa. Pysähdyinkin kirjan luettuani muistelemaan, kuinka usein samaa ratkaisua on käytetty kirjoissa, elokuvissa ja tv-sarjoissa. Minulle tuli mieleeni vain CSI Las Vegasin jakso, mutta ihan varmasti olen törmännyt ratkaisuun useamminkin, koska se tuli välittömästi mieleeni. Tuleeko muilla kirjan lukeneilla mieleen muita teoksia, jotka olisivat hyödyttäneet tätä ratkaisu a´la Sherlock Holmes?

Tätä vuotta on kohta kulunut jo puolitoista kuukautta, mutta minulla ei tunnu etenevän muut haasteet kuin kiinteistöhaaste. Lato minulla onkin jo pystyssä, joten mökkiä tavoitellaan parhaillaan. Tässä kirjassa tapahtumapaikkana oli pelkästään tunnelmallinen kartano Valön saarella, vanha leiripaikka, josta vanhempi pariskunta on ahkeralla remontoimisella saanut loihdittua ihastuttavan hotellintapaisen pakopaikan vieraille. Tarinan alussa valkoiseksi maalattu talo pilkistää lumikinosten keskeltä ja ikkunoista tuikkiva valo ja joulukuusi saavat Martinin henkäisemään ihastuksesta. Paikka on ehdottomasti sellainen, jossa minäkin viihtyisin: lumimyrskyn yllättäessä joisin teetä tyylikkäässä kirjastossa, makoilisin välillä omassa huoneessani upottavassa pylvässängyssä ja nauttisin rauhallisista aterioista talon ruokasalissa. Tietenkin tunnelma saattaisi hieman latistua, jos samalla tietäisin jonkun vieraista olevan kylmäverinen murhaaja...

Kiinteisöhaaste - kohti mökkiä
Naiskirjailijoiden 100 kirjaa

torstai 7. helmikuuta 2013

Linnunradan käsikirja liftareille

Douglas Adams
1979 suom. 1989
156 s./WSOY


Kun teen päätöksen astua kirjallisen mukavuusalueeni ulkopuolelle, teen sen yleensä melko realistisin odotuksin. Näin ollen odotukset pohjalukemissa tartuin tähän klassikkoparodiaan, sillä onhan Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haaste pian päättymässä ja avaruus tuntui muutenkin hetkellisesti paikalta, jossa halusin käydä tuulettamassa päätäni. Kaiken maailman 100. kirjan listoillahan tämä linnunradasta kertova kirja keikkuu poikkeuksetta, joten jo siinä mielessä se on aina ollut must-read. Harmi, että ennakkoaavistukset osuivat oikeaan, ja olin aika pettynyt tarinaan kokonaisuutena.

Adamsin avaruus-ilottelun kanssa kävi ite asiassa samalla tavalla kuin Rimmisen Nenäpäivän. Takakansiteksti alkaa elämään omassa mielikuvituksessa ihan omaa elämäänsä ja minä, joka en yleensä hae kirjallisuudelta lainkaan huumoria, alan lämmetä alkavasta tarinasta. Kun kirja sitten pikkuhiljaa etenee, tajuaa että sen toivoisin olevan paljon enemmän kuin mitä se on. Nenäpäivä sai toivomaan, että Irma, joka käy pimpottelemassa tuntemattomien ovikelloja yksinäisyyttään, päätyisi erilaisten ihmisten arjen keskelle käymään mielenkiintoisia ja yllättäviä keskusteluja. Toivoin hullun lailla, että kirjan luettuani minäkin haluaisin lähteä häiriköimään tuntemattomien iltapäiväteehetkiä ja eläisin ns. täysillä;) Samalla tavalla toivoin tällä kertaa, että liftarit, joilla on ainutlaatuinen mahdollisuus päästä mihin tahansa äärettömässä avaruudessa, kokisivat asioita, joita tavallinen ihminen voi vain haaveilla, jos on tarpeeksi mielikuvitusta. Olisin suonut liftareiden näkevän väkeä kaukaisilta planeetoilta, joutuvan hankaliin konfliktitilanteisiin erilaisten "kulttuurien" takia ja seikkailevan sydämensä kyllyydestä. Ja että kaiken tämän lisäksi liftareilla ja lukijalla olisi vielä hauskaakin yhdessä.

Sarjan ensimmäisessä osassahan maapallo tuhoutuu ja vain yksi henkilö selviytyy, kun hänen onnistuu sattuman oikusta liftata läheisen avaruusaluksen kyytiin maapallolla työtehtävissä olleen avaruuden asukkaan kanssa. Universumi on täynnä väkeä, jotka eivät tule toimeen toisten kanssa, ja näin ollen kulkupeliä pitää olla valmis vaihtamaan silmänräpäyksessä. Pikkuhiljaa seikkailun kokoonpano muodostuu sisältäen ihmisen lisäksi mm. masentuneen robotin ja universumin presidentin. Pian selviää, miksi maapallo tuhottiin - ja miten se ylipäätänsä aikoinaan sai alkunsa. Lukija kohtaa myös legendaarisen lausahduksen "Elämäntarkoitus on 42.", mutta ainakaan minua tarinan ensimmäinen osa ei voittanut puolelleen, joten en ole valmis kahlaamaan koko sarjaa selvittääkseni mikä viisaus kyseisen lauseen takana piilee.

Nyt kun ollaan jo valmiiksi negatiivisin mielin, on helppo ärähtää vielä muutamasta asiasta. Ensinnäkin sanaa ihminen käytettiin jatkuvasti monista muistakin avaruuden asukeista, vaikka minun (pettämätön) logiikkani sanoo, että vain maapallon asukkaat ovat ihmisiä ja muut linnunradan asukit ovat sitten jotain muita. Ja miksi äärettömästä avaruudesta löytyy jo kaikki samat asiat kuin maapalloltakin? Tarkoitan, että avaruuden taaperovaihe on myös nimeltään Antiikin aika ja myös avaruudessa tehdään argeologisia kaivauksia jne. Tylsää! Tietenkin kaikki tämä voi liittyä siihen, miten maapallo kirjan mukaan sai alkunsa eli että kaikki asiat olivat ensin olemassa avaruudessa ja ne ovat kulkeutuneet samannimisinä maapallolle. Mutta silti, koen sen silti kirjailijan rimanalitukseksi, ettei ole jaksettu keksiä muita nimia asioille - sehän on yksi fantasian ja scifin lukemisen hauskuus, että saa kirjaa lukiessa omaksua uuden sanaston;)

Toistaiseksi en ole onnistunut lukemaan hyviä avaruustarinoita, mutta tuli mieleen, että onkohan olemassa kirjoja, joissa olisi samanlaista meininkiä kuin esimerkiksi elokuvassa Apollo 13? Tarkoitan siis ihmisiä avaruudessa, uskottavia tapahtumia ja kiinnostavaa arkea avaruusasemalla? Saa tosin suositella myös hyvää perinteistä avaruusseikkailuakin.

Niin, ja tässä vaiheessa olisi ehkä ihan hyvä myöntää, että kyllä sitä tuli muutamaan otteeseen tirskuttuakin kirjaa lukiessa.

Kosmoksen lumoa ja tähtisumua
Mieskirjailijoiden 50 kirjaa

perjantai 1. helmikuuta 2013

Yömyrsky

Johan Theorin
2008 suom. 2009
431 s./Tammi


Helmikuussa talven ihanuus ja kamaluus tulevat korostumaan, sillä aion pyhittää kuukauden talviaiheisille kirjoille. Luvassa on ainakin muutama jännistystarina, joissa murhamysteerit selviävät lumimyrskyn myllertäessä nurkissa. Aion myös lukea erään talviklassikon, johon olen aina uskonut rakastuvani. Lastenkirjallisuuden parissa aion tutkia talvista luontoa, mutta myös kaunis talveen liittyvä kuvakirja olisi ihana lisä teemailuun. Aikuistenkin puolella on vaikka kuinka paljon näyttäviä kuvapainotteisia taidekirjoja, sellaisen kiikuttaisin myös mielelläni kotiin lähempää tarkastelua varten. Näiden lisäksi omastakin kokoelmasta löytyy muutamia talvisesti nimettyjä romaaneja, mutta saa nähdä miten paljon loppujen lopuksi on lukemiselle. Helmikuun aikana olisi nimittäin tarkoitus lukea Tummien perhosten koti, kuukauden "pakollinen" nuortenkirja sekä avaruusaiheinen kirja ennen kuin Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haaste loppuu.

Teemakuukausi käynnistyi jännittävissä tunnelmissa Johan Theorinin Yömyrskyn parissa. Kirja sai parhaan pohjoismaisen rikosromaanin palkinnon 2009, ja kirja on ehdottomasti palkintonsa ansainnut. Uuteen kirjailijaan ei tällä kertaa tarvinnut tutustua yksin, vaan kimppaluin kirjan Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annikan kanssa, joka on rakastanut Theorinin kirjoja jo vuosia. Oli todella mukavaa vaihtaa ajatuksia sitä mukaan, kun kirja eteni. Varsinkin jännityskirjoja lukiessa törmää usein ongelmaan, että haluaisi avata keskustelun aiheista, jotka ovat jääneet kaihertamaan mieltä, mutta ei viitsi ettei vain vahingossakaan spoilaa tapahtumia niiltä, jotka eivät ole vielä kirjaa lukeneet.

Olen lähiaikoina lukenut monta erinomaista jännitystarinaa, joissa on sulassa sovussa nykyaikaa ja vanhoja kummitustarinoita, pino likaisia sukusalaisuuksia ja koskettavia ihmiskohtaloita monessa sukupolvessa. Yömyrskyssä on kaikkia näitä minulle tärkeitä elementtejä, ja pidinkin siitä kovasti, vaikka loppuratkaisu ei ehkä niin kovin mieluinen ollutkaan. Pidän nykyään jo pakollisena pahana jännityskirjojen loppua, jossa petyn katkerasti olosuhteisiin, joissa lopputaistelut ja ylipäätänsä tarinan loppuun saattaminen tapahtuvat. Pidin tarinan alusta lähtien siitä, miten luonnollisesti yliluonnollinen oli punottu tarinaan mukaan. Kummittelun lisäksi pidin siitä, että tarinaa vei eteenpäin niin monta epäluotettavaa kertojaa. Vaikka lopussa aika moni asia avattiin lukijalle minusta liiallisuuksiinkin asti, oli hienoa, että näiden epäluotettavien henkilöiden tarinat jäivät askarruttamaan.

Tapahtumapaikkana on Öölanti, jonne nuori pariskunta lapsineen muuttaa kunnostamaan Åluddenin vanhaa kartanoa. Tukholma ja suurkaupungin kuluttava elämäntapa on taakse jäänyttä elämää, sen sijaan raikas meri-ilmasto ja uuden kodin lukuisat huoneet ja niihin liittyvät tarinat ilahduttavat muuttajia. Kunhan remontti on saatu kunnialla päätökseen, perheen on tarkoitus majoittaa matkustajiakin kartanon tiloihin. Rannalla myrskyjä uhmaamassa seisoo kaksi vanhaa majakkaa, joista toisessa palaa nykyisin valo vain silloin, kun joku tulee kuolemaan. Lukuisia muitakin tarinoita liittyy kartanon menneisyyteen, ja niitä ripotellaan lukijan iloksi pitkin kirjaa. Åludden on ehdottomasti tarinan päähenkilö, ja onkin ollut tärkeää, että kirjailija on onnistunut sen kuvailussa ja oikean tunnelman saavuttamisessa. Minäkin mielelläni vierailisin Åluddenin tapaisessa paikassa, kuuntelisin vanhoja tarinoita - ja luultavasti nukkuisin sen jälkeen paljon levottomammin kuin yksikään kirjan henkilöhahmoista;) Kiinteistöhaastetta varten on joka tapauksessa nyt lato pystyssä.

50 mieskirjailijoiden kirjaa
Kiinteistöhaaste

Blogistanian Globalia

 
 
Joyce Carol Oates - Sisareni, rakkaani (3 pistettä)
 
Camilla Läckberg - Majakanvartija (2 pistettä)
 
Alice Hoffman - Punainen puutarha (1 piste)
 
---
 
Aluksi valinta tuntui vaikealta, huomasin lukeneeni ison pinon hyviä kirjoja viime vuonna, mutta melko moni niistä oli julkaistu aikaisemmin kuin vuonna 2012. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen kärkikolmikkooni, se kertoo minusta aika paljon lukijanakin. Kaikki minulle tärkeät genret ovat hyvin edustettuna: rakastan tiiliskivimäisiä järkäleitä, joissa taidokkaasti kirjoitettu tarina vie lukijaa samalla kun ahdistus painaa rintaa; rakastan jännitystarinoita, joista löytyy murhamysteerin lisäksi muutakin sisältöä ja rakastan ihastuttavia tarinoita menneistä ajoista.
 
Lähelle kärkikolmikkoa päätyivät myös nämä kirjat: Åsa Larssonin Uhrilahja, Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala ja Herman Kochin Illallinen.