Tappakaa Peter Pan

John Verdon
2014 suom. 2014
595 s./Gummerus

Kinkkisiin murhamysteereihin perustuva Dave Gurneysta kertova jännityssarja on edennyt neljänteen osaansa. Gurney on ollut eläkkeellä New Yorkin poliisivoimista jo useamman vuoden ajan, mutta edelleen hän onnistuu päätymään napit vastakkain vaarallisten murhaajien kanssa. Apurina häärii tälläkin kertaa pahansisuinen Jack Hardwick, poliisista edellisessä osassa poispotkittu ex-kollega.

Tällä kertaa vastustajana on lapsenomaisen ulkonäön omaava Petros Panikos, joka kylvää pelkoa myös alamaailman piireissä. Ammattitappajan uransa aikana lapsimies on murhannut lukemattomia ihmisiä - myös omaksi huvikseen, silkasta tappamisen nautinnosta. Nyt näyttäisi siltä, että Peter Paninakin tunnettu sarjamurhaaja liittyisi jotenkin mielipiteitä jakaneen Carl Spalterin, miljonäärin ja menestyneen poliitikon, murhaan.

En ole aikaisemmin tuntenut juurikaan vetoa Verdonin uusimpaan kirjaan, sillä vaikka sarjan kaksi ensimmäistä osaa olivat kivan oivaltavia mitä tulee pirullisiin mysteereihin niin kolmas osa tuntuikin sitten jo vähän toistolta Gurneyn perhe-elämän suhteen ja liian monimutkaiselta murhien suhteen. Harmi, jos kirjailijasta tuntuu, että koko ajan pitäisi keksiä älyttömämpiä ja älyttömämpiä käänteitä ja vaaratilanteita.

Ihan passeli Tappakaa Peter Pan lopulta oli ja suurin kiitos menee hyvän vastustajan piikkiin. Myöskin murhamysteeri oli jälleen hyvin koottu, vaikka se aluksi näyttikin siltä, että kirjailija on taas vetänyt vähän yli. Sen sijaan Gurneyn eläkkeellä olo on ihan samanlainen puskafarssi kuin edellisissäkin osissa ja se alkaa kieltämättä jo vähän ärsyttämään. Vaimo on vuorotellen ymmärtäväisen kannustava ja piikikkään ärtyisä Gurneyn päätyessä taistelemaan pahaa vastaan yksin - apujoukkoja kun ei oikeastaan koskaan kannata soittaa paikalle syystä tai toisesta.

Uusin piikki lihassa oli dialogi päähahmojen välillä, sillä se oli välillä hämmästyttävän nuortenkirjamainen. On huvittavaa, että raavaat äijät, joista vielä toinen on tunnettu harvinaisen sisukkaasta luonteesta, puhuvat toisilleen melko hienostuneesti höystettynä muutamalla lievällä voimasanalla, pikkaisen epäaitoa.

Ehkä tämän jälkeen on vähän sekopäistä todeta, että viihdyn Verdonin kirjojen parissa kuitenkin hyvin eikä Tappakaa Peter Pan ollut poikkeus:D

Murhakierre

John Verdon
2012 suom. 2013
604 s./Gummerus

Uskoisin pettymyksen olevan pahinta laatua silloin, kun luottavaisin mielin uskoo, että suosikkikirjailijan uusin on samanlainen kultakimpale kuin aikaisemmatkin teokset. Jos huomaa pettymyksen pikkuhiljaa nostavan päätään, keskinkertainenkin tarina voi nopeasti tuntua suorastaan huonolta, vaikka sellainen Murhakierre ei tietenkään ole. Minulle lukukokemus oli pettymys, mutta erilaisista lähtökohdista Verdoniin tutustuva voi helposti pitää tarinaa nerokkaana ja jännittävänä.

Numeropeli ja varsinkin Sokkoleikki tekivät minuun, mukamas kaiken jännityskirjallisuuden saralla nähneeseen lukijaan, suuren vaikutuksen ja siitä lähtien ole mielelläni vienyt Verdonin ilosanomaa eteenpäin muillekin sarjamurhaajatarinoiden ystäville. Murhakierre ei kuitenkaan minusta pääse samaan kastiin edeltäjiensä kanssa, koska vetävään tarinointiin tottuneena turhauduin jo siihen, ettei puolitoista sataa sivua luettuani kirjassa ollut tapahtunut oikeastaan mitään. Armoton hinku lukea lisää ja uhrata jokainen liikenevä minuutti kirjalle puuttuivat lukukokemuksesta tällä kertaa.

Olen aikaisemmin pitänyt Verdonin kirjoissa siitä, että murhatutkinnan lisäksi tiiliskivimäiseen kirjaan on mahdutettu mukaan mielenkiintoisia taustoja omaavia henkilöitä, jotka liittyvät jotenkin tutkittavaan rikokseen; aivonystyröiden jumppaamista ja selkäpiitä karmivia sarjamurhaajia erikoisine elämäntarinoineen. Murhakierteessä tarina junnasi kuitenkin niin kauan paikallaan, että moni aikaisemmista kirjoista tuttu asia alkoikin ärsyttämään: ärsyttävästä nuoresta naisesta tuli nopeasti suorastaan sietämätön, päähenkilön luottoystävän roisit jutut tuntuivat enää vain pakolliselta suunpieksennältä ja pääparin kirjasta toiseen jatkuvat avioliitto-ongelmat eivät enää jaksaneet herättää sympatioitani.

Murhakierre käynnistyy, kun Kim Corazonin isolle tv-yhtiölle tarjoama tv-sarjaidea sarjamurhaajien uhrien perheiden surusta ja vihasta ottaa tuulta alleen. Ohjelman vetonaulaksi on valittu Hyvän Paimenen uhrien perheitä, joissa uhrien kuolemiin on suhtauduttu monella eri tavalla. Hyvä Paimen murhasi aikoinaan laatuautolla ajavia henkilöitä, joita hän vaani yön pimeydessä syrjäisillä teillä. Sarjamurhaajaa ei koskaan saatu kiinni ja nyt tv-ohjelma tuntuu herättäneen nukkuvan paholaisen, sillä päitä uhkaa pudota jos ohjelmaa ei lopeteta. Verdonin aikaisemmista kirjoista tuttu Dave Gurney päätyy osaksi jännitysnäytelmää, kun Kimin äiti pyytää tätä kaitsemaan tytärtään tv-maailman kiemuroissa.

Lukemisen ilo löytyi vähitellen, kun tarina lähti etenemään vauhdikkaammin ja loppupuoli menikin jo tutuksi tulleen ahmimisen parissa. Kun olen nyt kokenut Verdonilta kaksi todella hyvää ja yhden melko tylsän kirjan, jään suurella mielenkiinnolla odottamaan jatkoa Dave Gurney -sarjalle. Päähenkilöhän on viisikymppinen mies, joka on muutama vuosi takaperin jäänyt eläkkeelle New Yorkin poliisista ja nyt hän on jo kolmen vuoden ajan aina sattumalta ajautunut osaksi murhaajien kiemuroita. Olisikohan Gurneyn kuitenkin aika palata takaisin vanhoihin hommiin tai keksiä joku uusi ammatti liittyen rikoksiin, jotta sama asetelma ei toistuisi kerta toisensa jälkeen... Koin nytkin melko epäuskottavaksi sen, että masennuksen syövereissä vaeltava mies päätyy kaitsemaan puolitutun naisen lapsen tv-uraa, mutta ehkä olen vain krantulla tuulella...

Sellaisissa merkeissä alkoi heinäkuun teemakuukausi Suosikeiltani. Seuraavaksi on luvassa Irvingin Garpin maailmaa, L.M. Montgomeryn Sateenkaarinotkoa ja jos aikaa vielä jää niin Monika Fagerholmin Säihkenäyttämöä. Koska loputtomasti ei kirjoja ehdi heinäkuussakaan lukea - varsinkin kun lomat on nyt lomailtu, niin lukulistalta piti karsia sellaisia suosikkeja kuin Margaret Atwood, Ian McEwan, Kazuo Ishiguro ja Preston & Child.

Sokkoleikki - hemmetin hyvä jännäri!

John Verdon
2011 suom. 2012
671 s./Gummerus

Jillian Perry löydetään murhattuna kesken omien häidensä. Murhaaja ei voi olla kukaan muu kuin sulhasen omituinen puutarhuri, joka on murhan jälkeen kadonnut jälkiä jättämättä. Kun poliisin tutkimuksen junnaavat paikallaan, päättää Jillianin äiti palkata entisen murhatutkijan Dave Gurneyn konsultikseen tapausta selvittämään. Pian Gurney huomaakin tutkivansa sangen omituista ja pelottavaa tapausta. Murhattu morsian oli kaunis ja erittäin älykäs, mutta myöskin seksuaalisesti pahasti häiriintynyt. Myös meksikolaisen puutarhurin tarina on erikoinen, sillä tämä oli muutamia vuosia aikaisemmin ilmestynyt sulhasen tiluksille kielitaidottomana, mutta ajan kuluessa hän olikin paljastunut todella lahjakkaaksi nuoreksi mieheksi, jonka elämää sulhanen halusi kuuluisana psykiatrina parantaa, ja ehkä kirjoittaa tämän tarinan kirjaksikin joku päivä.  

Olennainen tulikin jo vahvasti ilmaistua otsikossa. Sokkopeli on ehdottomasti vuoden koukuttavin jännäri! Samaan syssyyn voisin todeta sen olevan yksi kaikkien aikojen parhaista jännityskirjoista, joihin itse olen toistaiseksi koskenut. Verdonin esikoinen eli Numeropeli tosin antoi jo osviittaa siitä, miten taidokkaasta kirjailijasta olisi kyse jännityksen saralla, mutta ihan näin hyvää kakkososaa en uskaltanut toivoa.

Tätä järkälemäistä kirjaa lukiessani hoksasin, miten parhaissa jännityskirjoissa tärkeintä on tarinan avautuminen lukijalle pirullisen hissuksiin. Matka on ehdottomasti tärkeämpi kuin lopullinen määränpää. Joskus huomaan lukevani kirjoja hitaanlaisesti, koska en haluaisi tarinan loppuvan, mutta jännityskirjoissa en oikeastaan halua edes kohdata sitä lopussa koittavaa yhteenvetoa, jossa murhaajan edesottamukset käydään tarkasti läpi. Ja silti juuri tuo koosteen lukeminen on jollain lailla todella tyydyttävää lukukokemuksen lopuksi.

Arvostan kovasti sitä, että kirjan ensimmäiset osat linkittyvät hieman toisiinsa, niin ettei toisessa osassa unohdeta ensimmäisen osan tapahtumia. Se antaa kuvan tarkkaan mietitystä kokonaisuudesta, vaikka osat ovatkin luettavissa omina yksittäisinä tarinoinaan. Joten vaikka Sokkopeliä sinänsä liputankin hurjasti, suosittelisin silti lukemaan ensimmäisen osan ensin. Tai minusta ainakin Numeropeliin viitataan niin monesti, että itseäni olisi ainakin harmittanut, jos en olisi sitä jo lukenut.

Sokkopeli on viiden tähden arvoinen jännitystarina. Harmi, että tässä minun tapauksessani on kuitenkin lisättävä pieni mutta. Noottia annan päähenkilön jatkuvalle avioliittokriiseilylle, joka ei ole tuntunut etenevän suuntaan eikä toiseen sitten ensimmäisen osan tapahtumien. Ja se on raivostuttavaa! Kolmannessa kirjassa heidän on jo osattava joko erota tai jatkaa hieman sopuisammin yhdessä. Verdon osaa varmasti kuvata todella aidosti monen avioparin yhteiselämää, mutta näin vetävän jännityskirjan parissa en jaksaisi tuhlata aikaa parisuhdesotkuille, jotka liittyvät paljolti siihen, että yritetään muuttaa toista vuosien ja vuosien yhdessäolon jälkeenkin. Niin tai näin, John Verdonia kannattaa ehdottomasti kokeilla, jos on vähänkin kallellaan jännityskirjallisuuteen!

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan toistamiseen New Yorkin osavaltion.

Numeropeli

John Verdon
2010 suom. 2011
573 s./Gummerus

Mark Mellery, ystävä college-vuosilta, ottaa yllättäen yhteyttä Dave Gurneyihin. Mellery tuntuu olevan kovasti peloissaan saatuaan uhkaavia, mutta epämääräisiä viestejä tuntemattomalta lähettäjältä. Gurneyta kutkuttaa väkisinkin ajatus salaperäisistä runon muotoon kirjoitetuista viesteistä, onhan hän aikoinaan napannut monta sarjamurhaajaa älynsä takia. Vaikka Gurney onkin jo siirtynyt hyvin ansaitulle eläkkeelle, hän päättää ryhtyä auttamaan vanhaa ystäväänsä. Kirjeet ovat tavanomaista kutkuttavampia, sillä niiden kirjoittaja todistaa lukevansa vastaanottajan ajatuksia. Ensimmäisen kirjeen mukana tulee lappu, jossa käsketään ajattelemaan jotain numeroa. Mukana on myös pienempi kirjekuori, josta löytyy sama numero, joka putkahti ensimmäisenä Melleryn päähän. Gurney pitää tapausta aluksi kiehtovana ajanvietteenä, mutta pian Mellery löydetään raa'asti murhattuna. Alkaa peli murhaajaa vastaan, jossa virkavallalta vaaditaan niin älykkyyttä kuin nopeuttakin. 

Vietin oikein lepposia lukuhetkiä kirjan parissa. Tarina soljui eteenpäin mukavasti ja koukuttavasti. Lukemisessa kesti kohtuuttoman kauan erilaisten kiireiden takia, mutta kirjan olisi kyllä voinut hotkaista parissa päivässäkin. Minua kiehtoi varsinkin numeropelin arvoitus ja kirjan palkitsevimpia kohtia olikin arvoituksen selvittelyyn liittyvät hetket. Tarina on kirjoitettu niin, että lukijakin voisi hyvin osallistua ongelmien ratkaisuun. Minä en tälläkään kerralla heittäytynyt analysoimaan murhaajan monitulkintaisia viestejä vaan annoin poliisin hoitaa hommansa. Joskus olisi toki mielenkiintoista kokeilla omia rikostutkijan taitoja ja pyrkiä selvittämään murhaajan motiivi/henkilöllisyys. Kuinka moni toimii sekä lukijana että tutkijana jännityskirjan edetessä?

Kirjan henkilöhahmot olivat moniulotteisia, mutta eivät kovin miellyttäviä. Dave Gurney vaimoineen painiskelee menneisyyden haamujen kanssa, mutta kumpikaan ei herätä lukijan sympatioita. Madelaine Gurneyn koin luontaantyöntäväksi jatkuvilla ivallisilla kommenteillaan ja kylmäkiskoisella asenteellaan. Onhan se toki vaikeaa olla vaimoke entiselle poliisille, joka ei halua päästää työstään irti edes eläkkeellä, mutta silti! On jotenkin vaikea uskoa kahden henkilön rakkauteen, joka kuvaillaan syväksi, vaikka kotihetket kuvaillaan epämukaviksi. Eihän rakkaus toki mustavalkoista ole ja monet asiat parisuhteessa voivat olla ristiriitaisia, mutta silti! Haluaisin kerran elämässäni lukea jännityskirjan, jossa ei puoliksi keskityttäisi päähenkilönä toimivan poliisin traagisiin elämänvaiheisiin. Voisiko poliisi olla joskus ihminen, jolla menee ihan hyvin. Söisikö se kirjan tehoja? Epäilen. (Ja totta kai tälläkin kertaa jokainen rivitilaa saanut peruspoliisi sattui olemaan keskimääräistä mielenkiintoisempi persoona, mitens muutenkaan.)

Olen pikkuhiljaa lopettanut jännityskirjojen ylistämisen. Se johtuu varmaan siitä, että olen lukenut lähivuosina niin monta todella hyvää jännityskirjaa. Melkein joka toinen tai kolmas genren edustaja on päätymässä top-10 listalle, vaikka siellä kekkuloi jo parikymmentä samanmoista kirjaa. Niinpä en oikein osaa asettaa tätäkään kirjaan mihinkään lokeroon. Mutta kirja oli oikein hyvä ja jännittävä. Nautin siitä aika lailla yhtä paljon kuin esimerkiksi Keplerin Hypnotisoijasta tai Läckbergin Saarnaajasta. Kovien tekijöiden kastissa siis liikutaan. 

Lopuksi spoilaava kysymys kirjan lukeneille: Lässähtikö loppu teidän mielestänne? Minusta murhaajan annetaan liian usein kuolla lopuksi. Se on jotenkin niin helppo ratkaisu. Buu!