Pilvilinna joka romahti

Stieg Larsson
2008 suom. 2008
698 s./Wsoy
äänikirjana 21 cd-levyä

Mitä tapahtui ja kenelle?
Kolmas kirja jatkuu suoraan siitä mihin toinen kirja loppuu: Lisbet Salander on kohdannut isänsä ja taistelu elämästä ja kuolemasta on kirjaimellisesti alkanut. Millenium-lehden tähtitoimittaja Mikael Blomkvist aikoo tehdä kaikkensa, jotta oikeat ihmiset joutuvat lopulta telkien taakse ja Salanderin maine saadaan puhdistettua julkisesti. Jotta tähän pisteeseen päästään, kaikenlaista ehtii sattua ja tapahtua, onhan Salanderilla ja Blomkvistilla aikamoisen mahtavia vihollisia.

Kirjan yllätysmomentti?
Tarina eteni odotetusti enkä oikeastaan osannut edes toivoa kirjalta sen kummempia yllätyksiä. Miehet jotka vihaavat naisia -kirjasta alkanut tarina saatiin kunnialla päätökseensä ja Lisbetille oikeutta, ei juoni mielestäni olisi oikein muuhunkaan suuntaan voinut haarautua. Kävi se minkä pitikin käydä.

Lukukokemuksesta.
Aloitin kirjan äänikirjaversion kuuntelemisen lokakuun alkupuolella, joten tarinan parissa ehti vierähtää melkein kaksi kuukautta. Uumoilin jo trilogian ensimmäisen osan luettuani, että se tulisi olemaan ehdoton suosikkini kolmen kimpasta ja näin kävikin. Vaikka Larssonin kirjat ovat melkeinpä vailla vertaa, niissä on se jokin, mikä ei ihan iske omaan lukumakuuni. Siksi en tunnustaudukaan Millenium-sarjan suurimmaksi faniksi, mutta kyllä tämä kolmaskin osa tarjosi hyvän lukukokemuksen ja varsinkin tarinan loppupuolen tapahtumat tyydyttivät oikeudennälkääni. Onhan se ehdottomasti niin, että jos jännityskirjallisuutta tykkää lukea, ei Larssonin kirjoja voi ohittaa.

Vuoden parhaimmistoa?

On taas aika laittaa kirjallinen palkintovuosi pakettiin. Tänä vuonna en kokenut kiinnostusta palkintokirjoihin, mutta muutama yllättävä tuttavuus palkittujen joukosta löytyi, joiden en tiennyt palkintoa saaneen.

 

Runeberg-palkinto

Olli-Pekka Tennilä - Yksinkeltainen on kaksinkeltaista

 

 

"Tennilän ilmaisu tarttuu lukijaansa fyysisesti. Se ilmentää pienen lapsen kielilogiikkaa ja karttaa sellaista runollisuutta, jossa lukijan on ratkaistava runon arvoitus."

 

Uusimaa-sanomalehden, Suomen Kirjailijaliiton, Suomen Arvostelijain Liiton, Porvoon kaupungin ja Finlands Svenska Författareförening-yhdistyksen kirjallisuuspalkinto, jonka arvo on 10 000e. Palkinto tukee laatukirjallisuutta ja antaa uusia aineksia kirjalliseen keskusteluun ja virkistää Runebergin päivää.

-----

Topelius-palkinto

Salla Simukka - Jäljellä & Toisaalla

 

 

"Molemmista kirjoista nousee esille useita tärkeitä teemoja. Kirjat myös ottavat kantaa nyky-yhteiskunnan arvomaailmaan."

Suomen Nuorisokirjailijoiden kirjallisuuspalkinto, jonka arvo on 1 700e. Palkinto myönnetään vuosittain korkeatasoisesta nuortenkirjasta.

-----

Vuoden johtolanka -palkinto

Reijo Mäki - Sheriffi

 

 

"Sheriffi viihdyttää ja koskettaa. Kirjan rakenne on napakka, tarina yllättää dekkarimaisesti ja loppukohtaukset ovat vaikuttavia." 

Suomen dekkariseuran kirjallisuuspalkinto, joka on keramiikkalaatta. Palkinto myönnetään edellisen vuoden merkittävästä kotimaisesta dekkariteosta.

-----

Kirjallisuuden valtionpalkinto ja kääntäjien valtionpalkinto
Monika Fagerholm & Liisa Ryömä
 

Valtion kirjallisuustoimikunnan myöntämä palkinto kirjailijoille ja kääntäjille. Palkintosumma on suuruudeltaan 15 000e.

 

-----

Lasiavain-palkinto

Jorn Liern Horst - Jakthundene

 

Dekkarijärjestö Skandinaviska Kriminalsällskapetin (SKS) myöntämä palkinto vuoden parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille.

-----

Tähtivaeltaja-palkinto
Gene Wolfe - Kiduttajan varjo

 

 

"Kiduttajan varjon aloittama tetralogia on yksi modernin tieteiskirjallisuuden peruskivistä."

Tähtivaeltaja-lehteä julkaisevan Helsingin Science Fiction Seuran myöntämä palkinto parhaalle edellisvuonna suomeksi ilmestyneelle science fiction -kirjalle - voi olla myös käännöskirja.

-----

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto
Erkka Filander - Heräämisen valkea myrsky

 

 

 "Nuoruuden suuruutta henkivän runoelman mittaan kuljetaan aamusta iltaan ja takaisin. Puutarhaan on kokoontunut ystäviä, ja aistit ovat pakahtumaisillaan."

Helsingin Sanomat myöntää palkinnon vuoden parhaalle esikoisromaanille. Palkintosumma on 15 000e.

-----

Finlandia Junior -palkinto
Kreeta Onkeli - Poika joka menetti muistinsa

 

 

"Kun Arto menettää muistinsa, häneltä riisutaan ennakkoluulot muita kohtaan, ja hän suhtautuu ihmisiin avoimin mielin. Samalla hän avaa itsensä odottamattomalle ystävyydelle."

 

Suomen Kirjasäätiön palkinto ansiokkaalle suomalaiselle lasten-/nuortenkirjalle. Palkintosumma on 30 000e.

-----
 

Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinto

Antti Heikkinen, Maija Muinonen & Leena Parkkinen
 

 

 

 

Kalevi Jäntin rahaston myöntämä kirjallisuuspalkinto nuorille kirjailijoille. Palkintosumma on 15 000e.

-----

Finlandia-palkinto

Riikka Pelo - Jokapäiväinen elämämme

 

 

"Tajunnanvirrasta kidutuskammion kuulusteluihin ja Vorkutan työleirille. Yhtä aikaa vaikuttavaa, pysähdyttävää, koskettavaa kuvauskohteesta riippumatta."
  

Suomen Kirjasäätiön myöntämä kirjallisuuspalkinto Suomen kansalaisen kirjoittamasta ansiokkaasta romaanista. Palkintosumma on 30 000e.

 

 

---

 

Kirjajoukosta olen lukenut Topelius-palkitut Simukat, joista pidin valtavasti. Kirjat edustavat minulle kyllä ehdotonta kärkikastia kotimaisen nuortenkirjallisuuden saralla. Kirjallisuuden valtionpalkinnon saanut Fagerholm puolestaan on yksi kotimaisista suosikeistani. Amerikkalainen tyttö on yksi kaikkien aikojen parhaista kirjoista. Kalevi Jäntin palkinnon saaneet Muinonen ja Parkkinen ovat myös tulleet tutuiksi tänä vuonna ja vaikka heidän teoksensa eivät ihan istuneet omaan lukumakuuni, ymmärrän ehdottomasti kirjojen ansiot.

 

Yllättävänkin monta luettua kirjaa siis palkittujen joukossa, vaikka yritys on ollut puhdas nolla koko vuoden. Luultavasti en tule muita palkittuja lukemaankaan, mutta suurin todennäköisyys päästä lukulistalle on Finlandia-palkituilla kirjoilla. Vaikka Pelon kirja onkin niittänyt suurta suosiota, en ihan usko sen olevan kirja juuri minulle.

 

Oletko sinä tutustunut palkittuihin teoksiin?   

Yömyrsky

Johan Theorin
2008 suom. 2009
431 s./Tammi

Helmikuussa talven ihanuus ja kamaluus tulevat korostumaan, sillä aion pyhittää kuukauden talviaiheisille kirjoille. Luvassa on ainakin muutama jännistystarina, joissa murhamysteerit selviävät lumimyrskyn myllertäessä nurkissa. Aion myös lukea erään talviklassikon, johon olen aina uskonut rakastuvani. Lastenkirjallisuuden parissa aion tutkia talvista luontoa, mutta myös kaunis talveen liittyvä kuvakirja olisi ihana lisä teemailuun. Aikuistenkin puolella on vaikka kuinka paljon näyttäviä kuvapainotteisia taidekirjoja, sellaisen kiikuttaisin myös mielelläni kotiin lähempää tarkastelua varten. Näiden lisäksi omastakin kokoelmasta löytyy muutamia talvisesti nimettyjä romaaneja, mutta saa nähdä miten paljon loppujen lopuksi on lukemiselle. Helmikuun aikana olisi nimittäin tarkoitus lukea Tummien perhosten koti, kuukauden "pakollinen" nuortenkirja sekä avaruusaiheinen kirja ennen kuin Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haaste loppuu.

Teemakuukausi käynnistyi jännittävissä tunnelmissa Johan Theorinin Yömyrskyn parissa. Kirja sai parhaan pohjoismaisen rikosromaanin palkinnon 2009, ja kirja on ehdottomasti palkintonsa ansainnut. Uuteen kirjailijaan ei tällä kertaa tarvinnut tutustua yksin, vaan kimppaluin kirjan Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annikan kanssa, joka on rakastanut Theorinin kirjoja jo vuosia. Oli todella mukavaa vaihtaa ajatuksia sitä mukaan, kun kirja eteni. Varsinkin jännityskirjoja lukiessa törmää usein ongelmaan, että haluaisi avata keskustelun aiheista, jotka ovat jääneet kaihertamaan mieltä, mutta ei viitsi ettei vain vahingossakaan spoilaa tapahtumia niiltä, jotka eivät ole vielä kirjaa lukeneet.

Olen lähiaikoina lukenut monta erinomaista jännitystarinaa, joissa on sulassa sovussa nykyaikaa ja vanhoja kummitustarinoita, pino likaisia sukusalaisuuksia ja koskettavia ihmiskohtaloita monessa sukupolvessa. Yömyrskyssä on kaikkia näitä minulle tärkeitä elementtejä, ja pidinkin siitä kovasti, vaikka loppuratkaisu ei ehkä niin kovin mieluinen ollutkaan. Pidän nykyään jo pakollisena pahana jännityskirjojen loppua, jossa petyn katkerasti olosuhteisiin, joissa lopputaistelut ja ylipäätänsä tarinan loppuun saattaminen tapahtuvat. Pidin tarinan alusta lähtien siitä, miten luonnollisesti yliluonnollinen oli punottu tarinaan mukaan. Kummittelun lisäksi pidin siitä, että tarinaa vei eteenpäin niin monta epäluotettavaa kertojaa. Vaikka lopussa aika moni asia avattiin lukijalle minusta liiallisuuksiinkin asti, oli hienoa, että näiden epäluotettavien henkilöiden tarinat jäivät askarruttamaan.

Tapahtumapaikkana on Öölanti, jonne nuori pariskunta lapsineen muuttaa kunnostamaan Åluddenin vanhaa kartanoa. Tukholma ja suurkaupungin kuluttava elämäntapa on taakse jäänyttä elämää, sen sijaan raikas meri-ilmasto ja uuden kodin lukuisat huoneet ja niihin liittyvät tarinat ilahduttavat muuttajia. Kunhan remontti on saatu kunnialla päätökseen, perheen on tarkoitus majoittaa matkustajiakin kartanon tiloihin. Rannalla myrskyjä uhmaamassa seisoo kaksi vanhaa majakkaa, joista toisessa palaa nykyisin valo vain silloin, kun joku tulee kuolemaan. Lukuisia muitakin tarinoita liittyy kartanon menneisyyteen, ja niitä ripotellaan lukijan iloksi pitkin kirjaa. Åludden on ehdottomasti tarinan päähenkilö, ja onkin ollut tärkeää, että kirjailija on onnistunut sen kuvailussa ja oikean tunnelman saavuttamisessa. Minäkin mielelläni vierailisin Åluddenin tapaisessa paikassa, kuuntelisin vanhoja tarinoita - ja luultavasti nukkuisin sen jälkeen paljon levottomammin kuin yksikään kirjan henkilöhahmoista;) Kiinteistöhaastetta varten on joka tapauksessa nyt lato pystyssä.

50 mieskirjailijoiden kirjaa
Kiinteistöhaaste

Matkan pää

Leif G.W. Persson
2010 suom. 2011
525 s./Otava

Eläkkeelle jäänyt Lars Martin Johansson saa veritulpan eikä voi enää viitata kintaalla sydänongelmilleen. Tie vie sairaalaan ja sieltä kotiin toipumaan. Sen sijaan, että entinen keskusrikospoliisin päällikkö alkaisi pitämään huolta itsestään, hän päättääkin selvittää 25 vuotta vanhan koulutytön surman, joka on jostain syystä jäänyt vaivaamaan Johanssonin mukavaa lääkäriä. Kuntoilut ja painonpudotukset saavat jäädä, kun Johansson alkaa sairasvuoteelta käsin tutkimaan tapausta. Aivojumppa enteilee lopun alkua niin surman tekijälle kuin ehkä mahdollisesti myös Johanssonille itselleen.

Lukukokemus oli hyvä ja tarina piti otteessaan, mutta silti tekee mieli vähän urputtaa. Persson on (ainakin tämän kirjan perusteella) toiston uskollinen kannattaja. Ja myös mahdottoman viipyilevä kertoja. Tällä kertaa ei jumiteta kauniissa maisemassa tai tunnelman kuvailussa vaan kerrataan toipilaan päivien yksitoikkoista etenemistä. Kirjaa ei siis ollut mitenkään raskas lukea, mutta jossain kohdissa olisi kyllä tehnyt mieli hoputtaa kirjailijaa, että eikö tarina voisi taas jatkua. Toisaalta kirja on arkipäiväisyydessään ja hidastempoisuudessaan uskottava ja surumielinen ja erottuu selkeästi muista jännitysgenren kirjoista. Erityisen mieltä lämmittävää taas on se, että kirjailija on sijoittanut Johanssonin lähipiiriin sydämellisiä ja empaattisia ihmisiä, joiden takia lukijakin jaksaa uskoa hyvän voittoon.

Tietynlaista kutkuttavaa jännitystähän Matkan päässä ei ole juuri lainkaan. Tämän kirjan voi kyllä hyvin lukea yön pimeinä tunteina ilman, että täytyy olla huolissaan mahdollisista painajaisista. Jos kuolemanportteja kolkutteleva entinen poliisi sohvalta käsin yrittää päätellä mitä on voinut tapahtua pienelle tytölle vuosia sitten, niin eihän se niin mielettömän jännittävää ole. Toki tarinaa mielellään lukee eteenpäin, jotta saisi tiedonjanonsa tyydytetyksi: Saako Johansson selvitettyä murhan? Saako hän itsensä kuntoon ja lisäaikaa maanpäälliselle elämälleen? Miten murhaajan lopuksi käy, jos hänen henkilöllisyytensä selviää. Ehdottomasti mielenkiinnon herättävää, mutta ei tosiaan mitenkään mielettömän jännittävää.  

Pohdiskelin kirjan luettuani omia ennakkoluulojani Matkan pää -tyyppisten dekkarien suhteen. En voi väittää lukeneeni mitenkään mielettömän paljon kirjallisuuspalkinnon saaneita dekkareita, mutta minulla on jostain syystä sellainen mielikuva, että palkinnot menevät "aina" jännityskirjoille, jotka ovat melkein enemmän kaunokirjallisuutta kuin jännitystä. Ja tämä mielikuvahan ei perustu minkäänlaiseen faktatietoon, mutta minusta tuntuu, että aina kun luen jonkun palkitun jännärin niin se on juuri tällainen. Että tietyllä tavalla pinnalliset, mutta pirun jännittävät dekkarit eivät palkintotaistossa mahda mitään näille enemmän kaunokirjallisuuteen nojaaviin jännäreihin. No onhan se väärin (jos tilanne on mielikuvani mukainen).

Kirja on saanut Lasiavain-palkinnon 2011: "Vuoden paras pohjoismainen rikosromaani."

Lumen taju

Peter Hoeg
1992 suom. 1993
487 s./Tammi


Smilla Jaspersen on nainen, joka tuntee lumen salaisuudet vartuttuaan Grönlannin karuissa oloissa. Kun hänen 6-vuotias naapurinsa ja ystävänsä Esajas kuolee pudottuaan katolta, Smilla tietää että kuolema ei ollut luonnollinen. Mutta kuka haluaisi päästä eroon harmittomasta pikkupojasta, jonka elinpiirikin rajoittuu äitiin ja muutamiin tuttuihin? Smillan tutkimukset etenevät hitaasti mutta vakaasti, ja pian hän huomaa sotkeutuneensa paljon isompiin kuvioihin kuin aluksi luuli. Päästäkseen eteenpäin murhaajajahdissaan hänen on opittava luottamaan muihin ihmisiin - taito jota hän ei ole koskaan oppinut.

Oikeastaan muuta en tohdikaan kirjasta paljastaa. Takakansitekstitkin olivat kovin suppeat, joten tarina pysyi yllättävänä loppumetreille asti. Lukukokemus oli klassikkonäkökulmasta hyvä, mutta yleisesti ottaen keskiverto. En ole täysin vakuuttunut siitä, että Hoeg olisi vertaansa vailla. Pidin kuitenkin tarinasta, joissan kohdissa enemmän ja joissain vähemmän.

Kirjan lukeminen ajoittui sopivasti koviin talvipakkasiin. Smillalle lumi on kuin ystävä. Hän on varttuessaan oppinut lumen kymmenet eri nimet ja tietää miten lumen ympäröimänä eletään. Oli mielenkiintoista päästä kurkistamaan hänen lapsuusmuistoihinsa. Eskimoiden arjesta en ole aikaisemmin lukenut kovinkaan paljon, joten koin Grönlannin elämäntavan kuvailun suorastaan eksoottiseksi. Pidin myös kirjan tunnelmasta. Esajaksen kuoleman jälkeen pakahduttava suru väistyy nopeasti, mutta tietynlainen surumielisyys jää kytemään kaiken toiminnan ylle. Lukijanakin huomasin ahdistuvani puolikuuron ja yksinäisen pojan kuolemasta. Loppua kohden keskitytään toimintaan ja tunnelma häviää. Ehkä se on ymmärrettävää, kun pojan kuolema ei olekaan niin yksiselitteinen asia vaan osa isompaa kokonaisuutta?

Jotain tästä kaikesta jäi selvästi puuttumaan. Tanskalaistunut Smilla ei oikein herätä tunteita suuntaan eikä toiseen, muut tarinassa vilahtavat henkilöt tuntuvat hieman yhdentekeviltä. Välillä juonta vaivasi pieni paikallaan polkeminen, ilmeisesti jännitystä on yritetty kasvattaa juuri niissä kohdissa? Johtuiko se sitten minulle tuntemattomista paikoista ja maista, mutta lukemisen aikana ne eivät oikein onnistuneet heräämään eloon mielessäni. Kirjoitustyyli oli oikein miellyttävä ja helppolukuinen, mutta minua jäi häiritsemään muutaman kerran tarinan väliin isketyt filosofiset hienostelut. Tarina etenee normaalisti satojakin sivuja ja yhtäkkiä kaiken halkoo korkealentoinen miete, joka ei "mitenkään liity mihinkään". Miete on muutaman lauseen pituinen ja sitten palataan normaaliin kerrontaan. Väkisinkin tulee mielikuva, että kirjailijan on ollut pakko mahduttaa keskivertoa paremmat ajatelmansa mukaan tarinaan, koska muuten ne olisivat menneet hukkaan. Harmi, etten lukiessani tajunnut kirjoittaa outoja pätkiä muistiin. Olisi kiinnostavaa tietää, jos muutkin ovat ihmetelleet samoja kohtia.

Luin kirjan yksissä tuumin Kirjaurakka 2011 blogin Raisan kanssa. Linkistä pääsee kätevästi kurkkaamaan hänen mietelmiään kirjasta.

Lasiavain-palkinto kirjasta vuonna 1993: "Vuoden paras pohjoismainen rikosromaani."

P.S. Hoegiin tutustuminen tuskin jää tähän. Mikä muu kirja häneltä kannattaisi lukea?

Miehet jotka vihaavat naisia


Stieg Larsson
2005 suom. 2006
541 s./WSOY

Sen suurempia esittelyjä Larssonin Millenium-trilogian ensimmäinen osa tuskin tarvitsee. Hassu juttu, mutta kirjojen suursuosiosta huolimatta olen onnistunut elämään jonkinlaisessa kuplassa, sillä kirjan juonikuviot olivat minulle luku-urakan alussa täydellinen yllätys. Niinpä en mielelläni paljasta turhan paljon kirjan tapahtumista ja sen henkilöistä nytkään, jotta muutkin pääsevät jännittämään tarinan parissa. Kirjan alussa toimittaja Mikael Blomkvist on joutumassa vankilaan kunnianloukkauksesta. Hän on kirjoittanut pieleen menneen paljastusjutun teollisuuspohatta Wenneströmistä. Samaan aikaan erään suuryrityksen entinen johtaja Henrik Vanger pyytää Blomkvistiä selvittämään minne hänen veljentyttärensä katosi sukusaarelta vuonna 1966. Mysteeriä selvittämään liittyy muutaman mutkan kautta vertaansa vailla oleva hakkeri Lisbet Salander.

Mistään muusta kirjasta ei ole tullut juteltua asiakkaiden kanssa yhtä paljon kuin tästä. Niinpä onkin vähän surkuhupaisaa, että vasta nyt päädyin tämän kirjan pariin. Jostain syystä en osaa lukea niitä kaikkein eniten puhuttavia kirjoja tuoreeltaan. Ajattelen helposti, että ehtiihän tuon myöhemminkin. Ja pikkuhiljaa kasaan kirjalle hirveät odotukset ja alan kärkkymään sitä täydellistä hetkeä kirjan korkkaamiselle. Odotan ja odotan ja kaikki päättyy lopulta siihen, että luen kirjan sitten kun se on muille jo vanha juttu.

Pidin kirjasta ja niin olin arvellutkin käyvän. En usko, että runsaasti suosiota niittänyt jännityskirja voisi muunlainen ollakaan. Juonenkulku on helposti lähestyttävä niille, jotka lukevat vain sen yhden kirjan vuodessa. Kirja on tarpeeksi pitkä, jotta henkilöihin ja heidän menneisyyteensä voidaan syventyä vähän tarkemmin. Kirjan aiheet ovat tarpeeksi hätkähdyttäviä, joten lukija ei ehdi kyllästymään. Luen jonkin verran jännityskirjoja, joten jotkut tarinan osaset tuntuivat kovin tutuilta ja ehkä loppuun kolutuiltakin. Pitää toki muistaa, että toimiviksi todetut jutut kierrätetään kirjasta toiseen. Kiitokset siis Larssonille siitä, että aihe kuitenkin tuntui tuoreelta ja mukaansa tempaavalta. Harriet Vangerin kohtalo kiinnosti minua eniten. Kun tämä klassinen suljetun huoneen mysteeri oli saatu päätökseen, en olisi jaksanut enää keskittyä talousrikosjuttuihin. Pieni mahalasku siis loppua kohden.    

Pidin siitä miten mutkaton lukukokemus kirja oli. Tarina soljui eteenpäin mukavasti enkä ehtinyt pitkästymään. Talousrikoksista voisi halutessaan kirjoittaa todella pitkäveteisesti, mutta tällä kertaa kirjailija on osannut tiivistää hienosti vaikeat (tylsät) asiat. Henkilöhahmoista en pitänyt mitenkään erityisesti, mutta tarinan edetessä päähenkilöt tulivat pikkuhiljaa tutummiksi ja pian huomasin välittäväni heidän kohtalostaan. Ja onhan se kieltämättä hienoa, että kerrankin nainen on kirjoitettu kykeneväiseksi toimimaan mailan kanssa, kun henki on vaarassa.  

Lasiavain-palkinto kirjasta vuonna 2006: "Vuoden paras pohjoismainen rikosromaani."

P.S. Onko monia jännityksen ystäviä, joihin Miehet jotka vihaavat naisia ei olisi iskenyt ollenkaan?