keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Juhlahumua blogissa

Nyt on tullut vuosi sitten jutusteltua mukavia täällä blogin puolella. Ja on kuulkaas ollut kivaa! Bloggailu on osoittautunut oivaksi harrastukseksi, johon todellakin jää koukkuun. Nyt haluankin juhlia kulunutta vuotta pienimuotoisella arvonnalla.

Arvontaan voi osallistua jättämällä minulle yhden lukuvinkin ensi vuodeksi. Mikä kirja kannattaa ehdottomasti lukea? Sen ei tarvitse olla suosittelijan lempikirja, mutta sellainen hyvä mukava kirja, jota ei kannata sivuuttaa. Vuosi tosiaan vaihtuu ihan kohta ja must-read-listat vuodelle 2012 odottaa tekijäänsä. Anonyymit osallistujat jättäkööt nimimerkin vinkkinsä kaveriksi. Voittaja saa valita alla olevasta listasta kaksi (2) pokkaria itselleen. Arvonnan suoritan 7.12.

Ahern: Mitä huominen tuo tullessaan
Gavalda: Karkumatka
Haahtela: Katoamispiste
Hämeen-Anttila: Toisen taivaan alla
Härkönen: Kauhun tasapaino
Iivari: Juhannus italialaiseen tapaan
Ishiguro: Ole luonani aina
Jalonen: Poikakirja
McEwan: Polte
Nummi: Karkkipäivä
Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja
Pearson: Kate Reddy - Täydellä teholla yötä päivää
Snellman: Parvekejumalat
Tervo: Huimaavat korot
Beckett: Luihin kirjoitettu
Brown: Savuverho
Gerritsen: Jääkylmä
Isomäki: Saravatin hiekkaa
Jungstedt: Kevään kalpeudessa
Lehane: Menneisyyden ote
Läckberg: Saarnaaja
Marklund & Patterson: Postikorttimurhat
Pakkanen: Muistivirhe

Onnea kaikille arvontaan osallistuville!

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Valoa valoa valoa


Vilja-Tuulia Huotarinen
2011
175 s./Karisto


Kaksi neljätoistavuotiasta tyttöä rakastuu samoihin aikoihin, kun Tsernobylissa räjähtää ydinvoimala. Mariia kertoo Mimistä rönsyillen samalla sinne tänne ja tarjoten lukijalle hieman vaativamman, mutta palkitsevan lukukokemuksen.

Muuta en oikein osaakaan varsinaisesta tarinasta sanoa. Kai tämä kirja vain kuuluu niihin tapauksiin, joihin jokaisen olisi hyvä tutustua itsekseen. Omia tuntemuksiani kirjasta on myös ollut hieman vaikea hahmottaa, vaikka olen miettinyt pääni puhki. Tykkäsin ja en tykännyt. Mitä enemmän kertaan kirjan aiheuttamia tuntemuksia, sitä jakomielitautisemmalta minusta tuntuu.

Onhan se ensinnäkin mukavaa, että sellaisia kirjoja kirjoitetaan, jotka tuntuvat enemmän ainutlaatuisilta ja vähemmän jonkun aikaisemmin kirjoitetun kirjan kopioilta. Toisaalta taas muistan erittäin hyvin nuoremman minän ärsyyntymisen näistä "erilaisia nuoria" käsittelevistä kirjoista. Siis kun kaikki on aina niin pirun hankalaa ja sitten pitää jo miettiä tästä maailmasta poistumista. Ei siis se, etteikö "erilaiset nuoret" (mitä se sitten kaikessa laajuudessaan aina tarkoitaakaan) olisi tervetulleita nuortenkirjoihin ja ei sekään, etteikö heistä lukeminen välillä olisi ihan mielenkiintoistakin. Ja sitten on vielä se vastareaktio, joka iskee, kun kaikenlaista ainutlaatuista on ympätty samaan kirjaan. On rikkinäisiä nuoria neitoja, kaunista ja runollista kieltä, erityisen persoonallinen tapa kertoa tarina, tarkkaan harkittu tekstin asettelu.... Huh. Minuun iski vain tästä kaikesta armoton väsymys.

Minua kuitenkin miellytti tapa, jolla tarina kerrotaan: kaikkea ei olekaan tarkoitus paljastaa ja kesken tarinan Mariia puhuttelee toistuvasti lukijaa laittamalla tämän ajattelemaan yhtä sun toista. Virkistävää, vaikka toisaalta jotenkin niin ärsyttävää. No, kaikkien ei ole tarkoitus tykätä kaikista kirjoista ja tällä kertaa minä ja Valoa valoa valoa emme löytäneet samaa aallonpituutta. Tunnistan kuitenkin kirjan ansiot ja se on varmasti Junior Finlandiansa ansainnut. Ja siis kun minäkin kyllä pidin kirjasta, mutta hieman varautuneesti kuitenkin. Olisi todella mielenkiintoista kuulla kirjan kohderyhmään kuuluvan lukijan mietteitä tarinasta. Onko jonkun muun vielä tarkoitus lukea Huotarisen kirja? Tämä on muistaakseni ensimmäinen Finlandia Juniorilla palkittu kirja, johon olen tutustunut...  

Kirja voitti vuoden 2011 Finlandia Junior -palkinnon.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Matkan pää



Leif G.W. Persson
2010 suom. 2011
525 s./Otava


Eläkkeelle jäänyt Lars Martin Johansson saa veritulpan eikä voi enää viitata kintaalla sydänongelmilleen. Tie vie sairaalaan ja sieltä kotiin toipumaan. Sen sijaan, että entinen keskusrikospoliisin päällikkö alkaisi pitämään huolta itsestään, hän päättääkin selvittää 25 vuotta vanhan koulutytön surman, joka on jostain syystä jäänyt vaivaamaan Johanssonin mukavaa lääkäriä. Kuntoilut ja painonpudotukset saavat jäädä, kun Johansson alkaa sairasvuoteelta käsin tutkimaan tapausta. Aivojumppa enteilee lopun alkua niin surman tekijälle kuin ehkä mahdollisesti myös Johanssonille itselleen.

Lukukokemus oli hyvä ja tarina piti otteessaan, mutta silti tekee mieli vähän urputtaa. Persson on (ainakin tämän kirjan perusteella) toiston uskollinen kannattaja. Ja myös mahdottoman viipyilevä kertoja. Tällä kertaa ei jumiteta kauniissa maisemassa tai tunnelman kuvailussa vaan kerrataan toipilaan päivien yksitoikkoista etenemistä. Kirjaa ei siis ollut mitenkään raskas lukea, mutta jossain kohdissa olisi kyllä tehnyt mieli hoputtaa kirjailijaa, että eikö tarina voisi taas jatkua. Toisaalta kirja on arkipäiväisyydessään ja hidastempoisuudessaan uskottava ja surumielinen ja erottuu selkeästi muista jännitysgenren kirjoista. Erityisen mieltä lämmittävää taas on se, että kirjailija on sijoittanut Johanssonin lähipiiriin sydämellisiä ja empaattisia ihmisiä, joiden takia lukijakin jaksaa uskoa hyvän voittoon.

Tietynlaista kutkuttavaa jännitystähän Matkan päässä ei ole juuri lainkaan. Tämän kirjan voi kyllä hyvin lukea yön pimeinä tunteina ilman, että täytyy olla huolissaan mahdollisista painajaisista. Jos kuolemanportteja kolkutteleva entinen poliisi sohvalta käsin yrittää päätellä mitä on voinut tapahtua pienelle tytölle vuosia sitten, niin eihän se niin mielettömän jännittävää ole. Toki tarinaa mielellään lukee eteenpäin, jotta saisi tiedonjanonsa tyydytetyksi: Saako Johansson selvitettyä murhan? Saako hän itsensä kuntoon ja lisäaikaa maanpäälliselle elämälleen? Miten murhaajan lopuksi käy, jos hänen henkilöllisyytensä selviää. Ehdottomasti mielenkiinnon herättävää, mutta ei tosiaan mitenkään mielettömän jännittävää.  

Pohdiskelin kirjan luettuani omia ennakkoluulojani Matkan pää -tyyppisten dekkarien suhteen. En voi väittää lukeneeni mitenkään mielettömän paljon kirjallisuuspalkinnon saaneita dekkareita, mutta minulla on jostain syystä sellainen mielikuva, että palkinnot menevät "aina" jännityskirjoille, jotka ovat melkein enemmän kaunokirjallisuutta kuin jännitystä. Ja tämä mielikuvahan ei perustu minkäänlaiseen faktatietoon, mutta minusta tuntuu, että aina kun luen jonkun palkitun jännärin niin se on juuri tällainen. Että tietyllä tavalla pinnalliset, mutta pirun jännittävät dekkarit eivät palkintotaistossa mahda mitään näille enemmän kaunokirjallisuuteen nojaaviin jännäreihin. No onhan se väärin (jos tilanne on mielikuvani mukainen).

Kirja on saanut Lasiavain-palkinnon 2011: "Vuoden paras pohjoismainen rikosromaani."

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Taksipuhetta




Tuukka Sandström
2009
163 s./Idiootti



Satun Minihaasteen kuudennessa osiossa on tarkoitus lukea pienkustantamon julkaisema kirja. Tällä kertaa löysin kirjan niinkin läheltä kuin omasta kirjahyllystä. Olen aikoinaan lahjonut miestäni kyseisellä kirjalla ja työpaikalla olen muutamaan otteeseen suositellut kirjaa sellaisille henkilöille, jotka ovat tykästyneet lähinnä Juha Vuorisen teoksiin. Ja samanlaista mukavaa räävittömyyttä Taksipuhetta -kirjassa tuntuukin olevan, joten aion myös jatkaa kirjan suosittelua.

Pokkariin on koottu hetkiä Helsingin taksissa ja ääneen päääsevät niin mummot, teinit, pukumiehet kuin keski-ikäiset örveltäjätkin. Kirjailija on takakansitekstin mukaan opiskellut yleistä kirjallisuustiedettä, filosofiaa, historiaa sekä viron ja venäjän kieliä ja päätynyt lopulta ajeluttamaan muita. Kerättyään tarpeeksi kokemuksia Helsingin yöstä, kirjailija kirjoitti tämän kirjan ja perusti Idiootti-kustantamon.

Takakannessa komeillutta Olli Sinivaaraan lausahdusta lainatakseni: "Erittäin tehokasta miniatyyrisosiologiaa, muttamasta repliikistä aukeaa koko yhteiskunnallinen todellisuus." En olisi itse voinut paremmin asiaa tiivistää. Aluksi saatoin ajatella, että kirjassa (juopuneet) ihmiset sen kun päästelevät typeryyksiä suustaan, mutta lukiessa eri tapauksista tajusin, että kaikenlaista me ihmiset sitten keilailemmekin (jos emme selvinpäin niin muutaman paukun jälkeen). Ja että törppö on aina törppö, on hän sitten käynyt korkeakoulut tai päätynyt laitapuolenkulkijaksi. Ihan mielenkiintoinen välipalakirja siis. Ja flunssapotilaalle tarpeeksi nopeatempoinen ja selkeä kokonaisuus.

Lukunäytteitä kirjasta pääsee muuten kurkkaamaan kustantamon kirjakaupan sivuilta täältä. Idiootti-kustantamo on julkaissut toistaiseksi vain muutaman kirjan. Onko kyseinen kustantamo muille tuttu? Minulle muiden kirjailijoiden teokset eivät ole ollenkaan tuttuja, mutta Taksipuhetta on kyllä tullut vastaan useammassakin kirjakaupan pokkarihyllyssä.

lauantai 19. marraskuuta 2011

Silver Wedding




Maeve Binchy
1988
256 s.


Anna, Helen ja Brendan odottavat epäinnokkaina vanhempiensa tulevia hopeahäitä. Heidät on pienestä pitäen kasvatettu salaamaan heikkoutensa ja huonot hetkensä: ulospäin on pitää aina näyttää elämän parhaat puolet eikä ongelmista kannata kertoa parhaille ystävillekään. Pikkuhiljaa lapset ovat saaneet kiiltokuvaelämän esittämisestä tarpeekseen ja etääntyneet enemmän tai vähemmän vanhemmistaan. Isä ja äiti ansaitsevat kuitenkin juhlansa ja muutkin alkuperäisiä häitä juhlistaneet henkilöt on kutsuttu mukaan. Best man, morsiusneito ja pappi kertovat omat näkemyksensä juhlaparista ja kertovatpa vanhemmat itsekin elämäntarinansa lukijalle. Lopputuloksena on erittäin Binchymäinen kirja, jossa riittää koskettavia elämäntarinoita ja kohtalokkaita hetkiä.

Varsinkin lukioikäisenä nautin todella paljon Maeve Bincyn sydämellisistä kirjoista, mutta nykyään ne ovat jotenkin liian imeliä. Pidän kyllä tarinoista, jotka kertovat ensisijaisesti ihmissuhteista, mutta ehkä nykyään luen kuitenkin sen verran paljon kirjoja, joita on ihmissuhteiden lisäksi höystetty muillakin teemoilla, jolloin pelkästään arkista ihmissuhdesoppaa sisältävät kirjat tuntuvat auttamattomasti liian valmiiksi pureskelluilta. Tai siis varsinkin tällaiset lempeät tarinat ihmisitä, jotka etsivät omaa polkuaan maailmassa ja päätyvät löytämään itsensä lopuksi. Eli tökkisiköhän näissä sitten se sataprosenttisen varmasti edessä oleva onnellinen loppu, mitä se sitten aina itse kullekin henkilöhahmolle tarkoittaa...

Kirjan helppoudesta huolimatta on todettava, että Binchyn pikkutarina on kuitekin jotenkin ajan hermoilla. Kirjassa esiintyy joukko ihmisiä, joilla on kaikilla kasa ennakkoluuloja toisistaan - ja ne ovat yleensä vääriä olettamuksia, joita on onnistuttu haalimaan esimerkiksi juoruilun lomassa. Ensin kyseinen asetelma tuntui todella raivostuttavalta, ennen kuin tajusin että ihmiset ovat juuri tuollaisia. Itse olen ainakin jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa, jotka puhuvat toisista ihmisistä ja heidän mielipiteensä perustuvat muka faktaan, vaikka ne ovatkin usein vain omaa haihattelua ja kuulopuheiden perusteella tehtyjä olettamuksia. Eli kirjailijan luomat henkilöhahmot ovatkin loppujen lopuksi oivia esimerkkejä erittäin aidoista ihmisitä ja niistä turhanpäiväisistä konflekteista, joihin he jatkuvasti joutuvat vain siksi, että ei osata puhua suoraan ja sitten niitä asioita vatvotaan ja kannetaan mukana jopa koko elämän ajan. Huoh, aika rankkaa settiä sitten kuitenkin;)

Lukemassani kirjassa oli muuten sellainen ihana maalattu kasarikuvitus, jossa nainen istuu pöydän ääressä nauttimassa teetä ja kirjoittamassa kutsukortteja. Kunnon harlekiini-meininki siis, etten sanoisi. Tajusinkin siinä sitten, että tänä päivänä ei taideta enää noita maalattuja henkilöitä käyttää missään muissa teoksissa kuin kioskikirjallisuudessa. Ja kieltämättä ainakin tässä kirjassa kansi on todella mauton, siksi laitoinkin muiden iloksi hieman modernimman kansikuvan kyseisestä kirjasta. Ainakin minua puhuttelisi enemmän tuollainen tunnelmallinen penkinkulma syksyisessä maisemassa. 


Osallistun kirjalla TB:n alakategorian Éirinn go Brách! valloittamiseen. Enää yksi kirja tänä vuonna ja sitten olen tullut kyseisen haasteen päähän omalla kohdallani.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Lue kirja ja katso elokuva -haaste - suoritettu!


Nyt on taas yksi haaste pois alta. Ja kovin mieluisaksi tämä haaste osoittautuikin - ja melko helposti toteutettavaksi. Näitä kirja ja elokuva -parivaljakoita nimittäin tuntuu riittävän vaikka millä mitalla. En yleensä katso kaikkia elokuvia, jotka perustuvat lukemiini kirjoihin. Ja usein jos satun näkemään elokuvan ensin, en millään koe houkuttelevaksi tarttua kirjaan (paitsi ihan poikkeustapauksissa, mutta niitä tulee vastaan todella harvoin). Tässä haasteessa oli tarkoituksena lukea 10 kirjaa ja katsoa niistä tehdyt elokuvaversiot. Normaalioloissa en olisi katsonut näistä elokuvista kuin ehkä puolet ja niitäkään en varmasti tämän vuoden aikana. Kirjat olivat kuitenkin kaikki sellaisia, joihin tartuin suurella mielenkiinnolla ja jotka olivat muutenkin olleet must-read-listoilla valmiiksi.

Parivaljakkoni haasteeseen olivat seuraavat:
- Valkopukuinen nainen
- Pitkän päivän ilta
- Beatrix Potter - taiteilijaelämää & Petteri Kaniinin satumaailma
- Harry Potter osat 6 ja 7 & Harry Potter - Suuri velhouskirja
- Vuonna 1984
- Tyttö joka leikki tulella
- Miehet jotka vihaavat naisia
- Kärpästen herra
- Ole luonani aina
- Pahuus

Seitsemän näistä elokuvista on enemmän tai vähemmän uskollisia sovituksia kirjaversioista. Valkopukuinen nainen on lähes viisituntinen BBC:n minisarja. Beatrix Potter -elokuva kertoo kirjailijasta itsestään kun taas kirjana tutustuin hänen kirjoittamiinsa lastensatuihin. Harry Potter -elokuvat mukailevat kirjasarjan tapahtumia, mutta lukemani kirja taas kertoo elokuvien tekemisestä. Parivaljakot taitavat kuitenkin kaikki olla ihan käypää valuuttaa haastetta ajatellen?! :)

Kirjoista ja niistä tehdyistä elokuvaversioista taidetaan käydä ikuista taistoa: onko kirjaversio aina niin hyvä, että siihen kannattaisi tutustua ensin ennen elokuvan katsomista? Itse kuulun siihen joukkoon, jotka haluavat lukea ensin kirjan ja sitten mahdollisesti yrittää unohtaa juonenkulun ja vasta sitten tarttua samaan tarinaan elokuvan muodossa. Yleensä kirja on aina parempi kuin elokuvaversio, niin ainakin tässä kymmenen teoksen joukossa. Sanoisin, että Pitkän päivän ilta, Vuonna 1984, Kärpästen herra ja Pahuus ovat teoksia, joista kirja kannattaa lukea mieluummin kuin katsoa elokuvana. Mielestäni tarinoista ei vain saanut tarpeeksi irti elokuvaversiona tai ne olivat liian sekavia ja pinnallisia aiheisiinsa nähden. Elokuvista Valkopukuinen nainen, Ole luonani aina, Miehet jotka vihaavat naisia ja Tyttö joka leikki tulella on tehty varsin käypä leffasovitus enkä sanoisi sen olevan maailman suurin virhe, jos tarinoihin tutustuisikin pelkästään elokuvien kautta. Paitsi että kyllä siinä mielestäni silti vähän menettää:) Itselleni kyseiset kirjat olivat todella mieluisia lukukokemuksia ja surkuttelen kyllä vähän kaikkia jotka eivät kirjaversioihin jaksa tai ehdi tarttua, mutta kun eihän sitä ihminen kaikkea ehdi ja pysty.   

Tällä kertaa haasteeseen mukaan otettujen teoksien maajakauma oli melko yksitoikkoinen. Kirjoista kolme tulee Ruotsista ja muut Englannista. Hieman taitaa siis Totally British -haaste kulkea matkassa mukana. Mukaan mahtui tällä kertaa neljä "tosiklassikkoa" ja niin draamaa, fantasiaa, lapsekasta meininkiä, jännitystä kuin vaihtoehtoisia tulevaisuuden näkymiä tarjoavia teoksia. Olen siis ihan tyytyväinen omaan joukkooni, joka muodostui itsestään matkan varrella luetuista kirjoista.

Ilmoittautuuko muita osanottajia? Missä vaiheessa haaste kulkee ja miten olette viihtyneet matkassa tähän mennessä? Miten menee haasteen emännällä Sannalla? 

lauantai 12. marraskuuta 2011

Muumilaakson marraskuu




Tove Jansson
1970 suom. 1970
161 s./WSOY


Muumilaaksossa valmistaudutaan ottamaan vastaan taas yksi kylmä ja pimeä talvikausi. Hemuli huomaa kaipaavansa Muumipapan älykästä seuraa, Viljonkka haluaa lähteä virkistävälle vierailulle jokapäiväisen suursiivouksen keskeltä, Tuhto tuntee itsensä yksinäiseksi ja toivoo löytävänsä kodin Muumiperheen parista ja Ruttuvaari puolestaan haluaa päättää itse omista menemisistään ilman määräileviä sukulaisia. Kaikkien tiet vievät Muumien luokse, mutta talo onkin tyhjillään ja Muumiperhe matkustanut pois.

En yhtään ihmettele, että moni luonnehtii Muumilaakson marraskuuta lohtukirjakseen tänä pimeänä vuodenaikana. Minkä valloittavan pikkutarinan kirja pitääkään sisällään! Pidän syksyisen mielenmaiseman kuvailusta ja yritin tarjota itselleni kirjan lukemiselle parhaimmat mahdolliset puitteet. Surukseni täytyy myöntää, että täydellisiä lukuhetkiä en kuitenkaan onnistunut saavuttamaan: milloin päätä särki ja ajatukset olivat ihan toisaalla ja milloin ei vain oikein ollut kovin filosofinen olo. Ihanaksi minä kuitenkin kirjan koin ja nyt kun se löytyy ihan omasta kirjahyllystä, voin palata siihen jonain parempana hetkenä.

On muuten mukava huomata, miten erilaisia piirteitä hahmoista löytyy, kun on aikaisemmin tuntenut vain tv-sarjan muumihahmot. Ja Janssonin viljelemä lämminhenkinen huumori jaksaa kyllä ihastuttaa. Kotoisan moni asia tässä syksyisessä tarinassa osuu kohdalleen omien syksyfiilisten kanssa, että kirjasta ei voi kuin pitää.

Osallistun tällä kirjalla Lumiomena-blogin Katjan ideoimaan satuhaasteeseen.

"Syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensinkään hullumpaa aikaa. Se on turvaamisen ja huolehtimisen aikaa, se on aikaa jolloin itse kukin kerää talven varalta niin suuria varastoja kuin suinkin. Tuntuu hyvältä kerätä omaisuutensa aivan likelle itseään, koota ajatuksensa ja kääriytyä lämpöönsä ja kaivautua kaikkein perämmäiseen koloon, turvallisuuden keskipisteeseen, missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeää ja arvokasta ja ikiomaa. Sitten saavat pakkaset ja pimeys ja myrskyt tulla minkä ehtivät."

maanantai 7. marraskuuta 2011

Valkopukuinen nainen




Wilkie Collins
1860 suom. 1908
527 s./Wsoy


Walter Hartright palkataan piirrustuksenopettajaksi Limmeridgen kartanoon. Puolen vuoden ajan hänen on tarkoitus opastaa talon nuoria naisia taiteen saralla. Ennen lähtöään Lontoosta maaseudulle, Hartright kohtaa salaperäisen valkopukuisen naisen, joka yllättäen liittyy jotenkin Limmeridgen kartanon menneisyyteen. Pian ilmenee muitakin ongelmia ja nuoret huomaavat joutuvansa pelkäämään henkensä edestä. Tarina on koottu eri ihmisten kirjoittamista todistuksista, joilla yritetään selvittää mitä kummaa kartanon lähistöllä oikein tapahtui vuoden 1850 paikkeilla.

Mikä ihana paksu tarina, joka piti otteessaan vimeisille sivuille asti. Aivan tarinan loppupuolella koittanut pieni kisaväsymys johtui ainoastaan tilannekatsauksesta, jossa toistettiin moni itsestäänselvä asia. (En muutenkaan yleensä koe liian täydellisiä loppuratkaisuja tarpeellisina vaan pidän usein hieman avonaiseksi jätetyistä lopuista.) Mutta tämä harras kaikkien lankojen solmiminen onkin sitten ainoa negatiivinen asia, jonka tarinasta voin sanoa. Muuten valkopukuisen naisen arvoitus oli todella kutkuttava ja tunnelmaltaan sopivan syksyinen. Totta kai tarinaa olisi voinut lyhentää 50-100 sivua, mutta minä oikeastaan nautin näistä pitkistä kirjoista, joiden maailmassa saa viivähtää hieman kauemmin. Olihan tälläkin kertaa kyse niinkin mielenkiintoisista asioista kuin englantilaisen yläluokan elämästä, jossa hajusuola virtaa, kirjeitä lähetetään tiuhaan tahtiin ja tervehenkisiä kävelyretkiä suunnitellaan tehtäväksi lähimaastoon. En voi kuin viihtyä.

Kirja on kirjoitettu vuonna 1860 ja se on mielestäni kestänyt aikaa todella hyvin. En tiedä millainen ensimmäinen suomennos on ollut, mutta tämä 1955 suomennettu tarina on kirjoitettu mukavan selkeään ja suoraviivaiseen tapaan ilman liiallisia kielellisiä koreiluja. Ihmiset osaavat ilmaista itseään lyhyehkösti ja ytimekkäästi ja näin ollen tarina tuntuu etenevän koko ajan. Henkilöhahmoihinkin ehtii tutustumaan kunnolla, kun kirjassa on päälle 500 sivua. Collinsin luomat hahmot eivät ole pahuudessaan ja hyvyydessään mustavalkoisia (osa henkilöistä tosin en epämiellyttävämpiä kuin toiset), mutta en osannut taaskaan kiintyä heihin sen suuremmin. Tämä tuntuu olevan ainainen ongelmani näiden klassikkojen suhteen. Kirjan taika tuntuukin olevan enemmän tunnelman salaperäisyydessä ja juonikuljettelun hienoudessa.

Valkopukuinen nainen on ehdottomasti yksi Totally British -haasteen helmistä - ja samalla yksi tämän vuoden mieluisimmista lukukokemuksista. Osallistun tällä TB:n alakategorian Stiffer Upper Lip valloitukseen. Kirjassa saatetaan liikkua enemmän jännityspuolella, mutta yläluokka ja kartanomaisema tulevat silti tutuiksi ja kertojatkin ovat niin yläluokkaa kuin palvelijoita.