Kun suuret sortuvat

Ken Follett
2010 suom. 2011
873 s./WSOY

Äitiysloma ja hoitovapaa on ollut (kaiken muun ohella) varsinaista haastavien kirjojen tykitystä. Nyt on ollut aikaa, kärsivällisyyttä ja viitseliäisyyttä tarttua niihin kirjoihin, jotka ovat aikaisempina vuosina jääneet uutuuksien jalkoihin. Follettin trilogiassa ja sen ensimmäisessä osassa pelottavinta on ollut juurikin järkälemäinen koko ja siitä johtuva saamattomuus tarttua tuumasta toimeen. Kun vihdoin nappasin kirjan hyllystä luettavaksi, tarina soljui eteenpäin vaivattomasti. Aikaa kirjan lukeminen toki vei, joulun molemmin puolin luettuna sellaiset nelisen viikkoa. En muista milloin viimeksi olisin viettänyt yhden ja saman tarinan kanssa näin pitkää aikaa.

Vuosisata-trilogia kuvaa viiden suvun kohtaloita viidessä eri maassa läpi 1900-luvun. Kaikki alkaa Ensimmäisen Maailmansodan kynnykseltä, ja tarina jatkuu aina 1980-luvulle asti. Ensimmäisessä osassa tutustutaan englantilaiseen jaarli Fitzherbertiin ja tämän suffragettisiskoon Maud Fitzherbertiin. Jaarli on naimisissa venäläisen aristokraatin Bean kanssa, mutta rakastuukin taloudenhoitajaansa Etheliin. Maud puolestaan haluaisi avioitua saksalaissyntyisen Walter von Ulrichin kanssa, mutta kun maailma on ryhtymässä sotaan, avioliittoa ei katsottaisi hyvällä. Samaan aikaan Venäjällä elää kaksi veljeä, Grigori ja Lev, joiden elämä on pelkkää raatamista. Lev pakenee lopulta Yhdysvaltoihin, ja Grigori jää Venäjälle vallankumouksen pyörteisiin.

Hienosti alkoi lukuvuosi 2017, lukukokemus oli todella mieluinen ja jatkan kiinnostuneena seuraavan osan pariin. (Pari kuukautta ajattelin kuitenkin pitää taukoa, lukea muutaman lyhyen kaunokirjallisen teoksen, ehkä pari helpompaa välipalakirjaa ja tietokirjan Romanoveista...) Mielenkiintoista nähdä, miten tarina jatkuu ja kuinka suuressa osassa ensimmäisen osan päähenkilöt ovat ja milloin heidän jälkikasvunsa tarinat puolestaan pääsevät valokeilaan ja ylipäätään millainen elämä lopulta kenelläkin on ja miten ihmiset muuttuvat aikojen saatossa.

Follettin trilogian punaisena lankana on henkilöhahmojen sovittaminen osaksi suuria historiallisia tapahtumia. Vuosisadan alussa seurataan naisten äänioikeustaisteluita, Yhdysvaltojen liittymistä Euroopan suureen sotaan, Venäjän vallankumousta ja bolsevikkien valtaannousua, kieltolain ensimmäisiä vuosia - kaikkia näitä ihan paraatipaikalta. Kun henkilöhahmojen tarinat vielä risteilevät keskenään niin kokonaisuus on toki...hmm... varsin loppuun mietitty, mutta myös vähän epäuskottava. Toisaalta nautin siitä, että sain yhdellä kirjakokemuksella olla osa kaikkea 1900-luvun alkua määrittäneitä asioita.

Sanoisin myös, että Follettin tyyli kirjoittaa on aika neutraali, suuria tunnekuohuja en ensimmäistä osaa lukiessa kokenut, mutta silti henkilöiden kohtalot koskettivat. Tein pientä tiedonhakua, mutta en oikein päässyt selville mikä bestseller-kirjailijan maine on? Onko miten arvostettu kirjailija, tai mahdollisesti tiettyjen piirien hyljeksimä?

Saatana saapuu Moskovaan

Mihail Bulgakov
1966-1967 suom. 1969
503 s./ WSOY
äänikirjassa 16 CD-levyä

Kesän kunniaksi oli jälleen aika tarttua klassikkoon. Haastoin itseäni siinä määrin, että nappasin mukaani kirjan, jonka lukemisen olen kokenut suorastaan pakolliseksi ihan yleissivistyksen nimissä, mutta jonka tarinaan en ole kokenut minkäänlaista vetoa.

Saatana saapuu Moskovaan - viholliseni kirjamaailmassa jo ennen kuin olin lukenut ensimmäistäkään sivua. En sovi yhteen venäläisten klassikoiden kanssa ja sana satiiri saa niskakarvani pystyyn. Siinä luulisi olevan jo ihan tarpeeksi syitä pysyä kirjasta kaukana, mutta onnistuin vakuuttamaan itseni, että tämä on kuin onkin hyvä idea:

a) Ensinnäkin tämä olisi viimeinen venäläinen klassikko jonka pakottaisin itseni lukemaan.

b) Bulgakovin kirja tulee aina vastaan lähes kaikilla must-read-klassikkolistauksilla, ja kun olen jo sinnikkäästi kahlannut läpi Anna Kareninan ja Rikos ja rangaistus -teokset, niin tämä olisi vähän niin kuin pahuuden kolmion täydentymä. Ammakin tätä oli suositellut minulle jo vuosia sitten blogini 1-vuotispäivänä, kun kyselin hyvien lukukokemuksien perään.

c) Jäisin pian äitiyslomalle ja olisihan se hauskaa, jos ennen sitä olisi tällainen kiva luonnetta kasvattava projekti läpikäytynä.

d) Kuuntelisin kirjan äänikirjana, jolloin tarinan omaksuminen olisi ehkä himpun verran mielekkäämpää, kun samalla puuhailisin arkisia juttuja siivoamisesta ruoan tekemiseen.

Kuunnellessani paria ensimmäistä levyä olin yllättävän toiveikas. Mieskin huikkasi taustalta useaan otteeseen, että tarina vaikuttaa oikeasti hyvältä. No niinpä! Sitten mielenkiinto herpaantui. En oikein tiedä mitä tapahtui; Saatanan ensihetket Moskovassa, Mestarin astuminen kuvioihin ja lisäjuoni Pontius Pilatuksen ajata lähtivät kaikki ihan hyvin käyntiin. Alkuhuuman jälkeen huomasin kuitenkin miettiväni kirjaa kuunnellessani, että Saatanan edesottamukset Moskovassa eivät kuitenkaan jaksa pitää mielenkiintoani yllä. Pirulliset tempaukset, kansalaisten ajaminen hulluuden partaalle, kaupungin saaminen kaaoksen valtaan... Ihan kivoja juttuja joo, mutta silti jotenkin ihan turhanpäiväistä ja kaipailin jo kovasti jonkun tunnelmallisen lukuromaanin pariin, josta saisin JOTAIN IRTI.

Sain herätettyä tsemppihengen uudelleen 1,5 viikkoa ennen äitiyslomalle jäämistä ja silloin levyjä oli vielä 8 jäljellä. Siinä sitten kuunneltiin jokainen kotona vietetty hetki, mutta hyvää lukuflowta ei enää syntynyt. Tietenkin suurin ongelma oli aidon kiinnostuksen puuttuminen tarinaa kohtaan ja sehän ei tätä masokistia yllättänyt.

Mutta luettu on, hah hah haa (paholaisen naurua)! Ja no hard feelings, olit paljon parempi kuin uskalsin toivoa ja yllättävän helposti lähestyttäväkin. Mutta en kyllä lue uudelleen:D

Lolita

Vladimir Nabokov
1955 suom. 1959
400 s./Gummerus

Alkuperäisenä suunnitelmana ei ollut kiduttaa itseäni koko sairasloman ajan. Ajattelin naiivisti, että nyt kerrankin olisi aikaa tarttua tähän kirjahyllyn perälle unohtuneeseen klassikkoon. Aitoa kiinnostustakin tarinaan löytyi ja lisäksi flunssan tyyppi oli sellainen, että aivotoiminta oli kunnossa köhimisestä huolimatta.

Oh, little did she know... Nabokovin tunnetuin teos oli julma umpikuja ensimmäisistä riveistä lähtien, mutta luovuttaminen ei ollut vaihtoehto. Tajusin hyvin pian, että joko kärvistelen nyt ja kuitenkin saan kirjan luettua tai sitten en lue Lolitaa koskaan. Sivu toisensa jälkeen jostain ilmestyi lisävoimia jatkaa tätä uskomattoman puuduttavaa tarinaa.

Kun jäljellä oli vielä kauhistuttavat 120 sivua, mieleeni putkahti vuodet yläasteella ja lukiossa. Noina vuosina luin kiltisti jokaisen klassikkokirjan alusta loppuun asti. En päästänyt itseäni helpolla, vaikka ihan pätevän esseen olisi voinut kirjoittaa vähemmälläkin vaivalla. Nyt päätin antaa itselleni ainutlaatuisen mahdollisuuden harppoa kirja loppuun. Hymyilinkin vallan onnellisena puoli tuntia myöhemmin: Lolita oli "luettu" loppuun juonen kannalta tärkeät kohdat valikoiden ja Humbert Humbertin jaarittelut kylmästi skipaten.

Voisi luulla, että aikuisen miehen fantasiat 12-vuotiaasta tytöstä olisivat esimerkiksi liian rankkaa tai ahdistavaa luettavaa, mutta ei. Humbert onnistui kukistamaan lukijansa ihan vanhanaikaisella tylsyydellä. En muista milloin olisin viimeeksi vienyt kirjan kierrätykseen näin innoissani. Eron hetkeemme ei todellakaan liittynyt sentimentaalisia tunteita.

Nyt kohti lomaviikkoa ja Rodosta! Matkalukemiseksi valikoitui pelkkää hyväntuulista ja lämminhenkistä kaunokirjallisuutta. Tuntuu oudolta lähteä matkaan ilman jännäriä, mutta olen saanut pakkomielteen lukea Kuokkamummon Halloweenin aikaan, joten ehkä silloin tasaan tilit jännityskirjallisuuden kanssa. Klassikoista pysyttelen kaukana.

Rikos ja rangaistus

Fedor Dostojevski
1866 suom. 1889
516 s./Otava

Ennakkoon jonkun verran ahdistustakin aiheuttanut kirja on nyt kunnialla saatu päätökseen. Olo on varsin ylpeä ja kiitollinenkin, enää en ajattele niin mustavalkoisesti venäläisistä klassikoista.

Dostojevskin rakastettu teos on toki melko kiinnostava muutenkin, mutta uskon vahvasti että tällä kertaa oma lukutapani (100 sivun välein tapahtunut kirjan tapahtumien pohdiskelu) auttoi minua keskittymään kirjan maailmaan paljon paremmin kuin pelkkä tavallinen silloin tällöin etenevä lukutapa.


Jos ajattelen kirjaa nimenomaan klassikkona ja vertaan sitä muihin lukemiini suuriin klassikoihin, Rikos ja rangaistus päätyy kolmen tähden porukkaan. Sain kirjan ylipäätään luettua ja ilman sen suurempaa draamaa. Ja osan ajasta viihdyin jopa ihan hyvin Raskolnikovin matkassa. Teos ei kuitenkaan tehnyt minuun niin suurta vaikutusta kuin moni muu klassikko on tehnyt, enkä koe että näkisin maailman nyt jotenkin eri tavalla luettuani tämän kirjan. Mutta ajanhukkaa tämä ei missään nimessä ollut, vaan oikein mukava itsensä sivistämishetki. Kolmen tähden porukassa on ihan hyvä olla.

Jos taas pitäisi leikkiä, etten olisi koskaan koko kirjasta kuullutkaan ja olisin vain summamutikassa poiminut sen kirjaston hyllystä, silloin kirja sijoittuisi johonkin kahden ja kolmen tähden porukkaan. Takakannen suhteen olisin saattanut pitää kirjan aihetta mielenkiintoisena, mutta olisin varmasti nopeasti kyllästynyt tietynlaiseen tapahtumien junnaamiseen ja siihen, että päähenkilön ahdistusta ei käsitelläkään niin objektiivisesti kuin olisin odottanut. Lukukokemusta tulee kuitenkin aina leimaamaan se, että tartuin kirjaan nimenomaan haasteena itselleni enkä puhtaasta mielenkiinnosta.

Monia huomioita olen tehnyt jo prosessikirjoittamisen aikoihin, mutta haluaisin vielä sanoa, että pidin siitä miten Dostojevski on kirjoittanut henkilöhahmonsa todella tarkkanäköisiksi: he tulkitsevat hyvin toinen toisensa mielenliikkeitä vain pienistä vihjeistä. Raskolnikovin sielunelämä jäi monen sadan sivun jälkeenkin hieman epäselväksi. En edelleenkään oikein tiedä miten häneen tulisi suhtautua. Olin myös iloinen huomatessani, että joidenkin henkilöhahmojen, kuten Sonjan äitipuolen, kohtalo kosketti minua oikeasti.

Jos muutkin ovat epäileväisiä venäläisen klassikkokirjallisuuden suhteen, niin ei huolta! Tästä kirjasta saattaa olla hyvä aloittaa, jos haluaa tältäkin suunnalta hankkia yleissivistystä. Minä puolestani jään odottamaan seuraavaa hyvää hetkeä itsensä haastamiselle...

Osallistun Rikos ja rangaistus -kirjalla Satun minihaasteen 500+ -osioon. Kirja on vähän yli 500 sivua pitkä, mutta fonttikoko on niin pienenpieni, että jos kirjan fontti muutettaisiin sellaiseksi kuin esim. Larssonin kirjoissa on, se tekisi Rikoksesta varmasti yli 1000 sivuisen järkäleen:) Ja tiiliskivi taitaa aina olla enemmän henkinen kuin fyysinen juttu, ja tämä kirja kyllä oli henkisesti tiiliskivi:D

Fedja-setä, kissa ja koira

Eduard Uspenski
1989
112 s./Otava

Lastenkirjallisuusviikon päättää klassikkoteos Uspenskilta. Tämä taisi olla kaikista kirjastosta raahaamistani kirjoista vähiten minua kiinnostava kirja. Otin tämän ihan sillä mielellä, että saanpahan taas ruksia yhden klassikon pois listoilta kuljeksimasta. Tarina päätyikin olemaan todellinen yllättäjä, sillä pidin siitä valtavasti. Kuvitus tosin on niin luontaantyöntävää, ettei sanat riitä. Tarina oli kuitenkin hupsu, sympaattinen, mielenkiintoisia ja yllättäviä tapahtumia pursuava ja kaikin puolin positiivinen. Tätä lukisin todella mielelläni lapselle iltasaduksi.

Ennakkoluulot johtuivat kirjan nimessä olevasta Fedja-sedästä, jonka luulin olevan joku papparainen kissoineen ja koirineen. Fedja-setä onkin tosiaan pikkupoika, joka on sen verran vakavaluontoinen, että on ansainnut nimensä perään setä-tittelin. Kuvitus ei ole edes uusimmassa painoksessa herättänyt mielenkiintoani ja tässä kymmeniä vuosia vanhassa painoksessa kuvitus on vielä vastenmielisempää. Onneksi uskalsin tarttua kirjaan kaikista ennakkoluuloistani huolimatta. Muuten olisi jäänyt hyvä kirja lukematta.

Muillekin epätietoisille tiedoksi: kirjassa seikkailee pikkupoika Fedja-setä, joka päättää lähteä pois kotoa, kun vanhemmat tekevät selväksi etteivät halua pojan omistavan lemmikkejä. Pian Fedja-setä asusteleekin vallan mukavasti pienessä kylässä kissoineen ja koirineen ja eläinväki senkun lisääntyy.