Matka maan keskipisteeseen

Jules Verne
1864 suom. 1974
281s./WSOY

Päätin poimia 50 mieskirjailijan kirjaa -listasta vielä muutaman kirjan luettavakseni ja tämä klassikko kiinnosti edelleen. Niin kuin kaikille muillekin, myös minulle vanha piirrossarja Maailman ympäri 80 päivässä on tuttu lapsuudesta. Se olisi kuitenkin ollut liian ilmeinen valinta ensikosketukseksi Vernen tuotantoon, joten valitsin Matkan maan keskipisteeseen.

Professori Lidenbrock veljenpoikansa kanssa saa mahdollisuuden matkustaa aina maan keskipisteeseen saakka. Islannissa erään jo sammuneen tulivuoren uumenista alkaa salaperäinen reitti, jonka vuosisatoja sitten elänyt tiedemies Arne Saknussemm löysi. Hurjan matkan aikana koetellaan miehiä niin fyysisesti kuin henkisestikin: pimeys yllättää, vesi loppuu, maanalainen valtameri kätkee sisäänsä hirveyksiä ja sähkömyrskyt pääsevät yllättämään. Onneksi miehillä on mukana uskollinen apumies Hans.

Mieleen jäi varsinkin kertojana toiminut veljenpoika ja tämän sanavalmis ja leikkisä tyyli kertoa menneestä seikkailusta. Pilke silmäkulmassa kerrottiin myös professorista, jota ei juuri ollut siunattu kärsivällisyyden hyveellä. Mielenkiintoisena koin myös ajankuvan, varsinkin muiden kansojen alempiarvoisen aseman (seikkailijat olivat Saksasta, Hans Islannista). Veljenpoika ja professori eivät olisi kovin pitkälle päässeet ilman Hansia, joka osoittautui todelliseksi monitoimimieheksi, mutta matkakumppanit tuntuivat pitävän tätä melko lailla itsestäänselvyytenä.

Vernen tuotannon yksi ihan ensimmäisistä teoksista on mukavan harmiton seikkailuromaani. Niin kuin on tapana näissä vanhemmissa kirjoissa, tapahtumat käynnistyvät hitaanlaisesti ja näin ollen lähes puolet romaanista kuluu valmisteluita tehden ja matkaten kohti sammunutta tulivuorta. Ja kun seikkailu lopulta käynnistyy, vauhdikkaat tapahtumat seuraavat toinen toistaan matkailijoiden kulkiessa koko ajan lähemmäs maan keskipistettä.

Kuukauden nuortenkirja: Aarresaari

R.L. Stevenson
1883 suom. 1909
292 s./7 cd levyä
WSOY 2006

Nyt olen hieman aikataulusta myöhässä, mutta saanen vielä esitellä huhtikuun nuortenkirjan Aarresaari. Teos on poikakirjallisuuden suuri klassikko ja onpa kirjaa pidetty jopa kaikkien aikojen parhaana seikkailuromaaninakin.

Tarinan päähenkilönä on nuori poika Jim Hawkins, joka pitää äitinsä kanssa vaatimatonta majataloa. Eräänä päivänä taloksi asettuu vanha ja rähjäinen merirosvo, joka tuntuu koko ajan olevan hieman varuillaan ja peloissaan. Kun mies myöhemmin kuolee, Jim löytää hänen tavaroidensa joukosta salaperäisen kartan. Pian on selvää, että vaarallinen merirosvojoukkio tietää kartasta ja on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen sen käsiinsä. Jimin ei auta muu kuin uskoutua muutamalle herrasmiehelle aarteesta ja kohta matkan esivalmistelut onkin jo tehty. Miehistöä kuitenkin tarvitaan runsaasti ja yllättäen satamasta löytyykin monta kiinnostunutta miestä mukaan. Liian myöhään Jim ystävineen tajuavat, että laivan miehistöllä on pahat mielessä ja verinen jahti aarteesta alkaa.

Aarresaari on niitä klassikoita, joiden perusidea on ollut selvillä jo kauan - tässä tapauksessa on saari ja siellä aarre ja moni halajaa aaretta itselleen - mutta muuten tarinan sisältö tuli yllätyksenä. Ihan mukava poikien seikkailuromaani Aarresaari on, mutta odotin kieltämättä hieman enemmän menoa ja meininkiä. Odotin mielenkiintoisia henkilöhahmoja, paljon kaikenlaista kieroa vehkeilyä ja erilaisia jännittäviä arvoituksia, joiden selvittäminen veisi koko ajan lähemmäksi aarteen kätköpaikkaa. Tarina kuitenkin koostui pääosassa siitä, että rehti miehistön osa saa sattuman kautta tietää epärehellisistä miehistä ja kun saareen vihdoin päästään, joukko jakaantuu kahtia niin, että rehdeillä on kartta. Pian pyssyt paukkuvat ja saartotilanteita syntyy. Virallinen aarteenmetsästys kestää muutaman sivun verran.

Kun odottaa vähintään voodoo-noidan antamia varoituksensanoja seikkailijoille; kauhutarinoita siitä miten muiden aarteenetsijöiden on käynyt ja aivonystyröiden tositoimiin joutumista, ei pettymykseltä voi oikein välttyä. Odotukset olivat kutakuinkin Jack Sparrow meets Indiana Jones meets Peter Pan meets Roope Ankan rahasäiliö. Tarina jonka kuuntelin olikin vähän laimeampi ja vakavampi. Mutta kyllä tästäkin selvitään!

---

Seuraavaksi blogissani onkin luvassa elokuvakooste parilta edelliseltä kuukaudelta, uuden teemakuukauden lanseeraus aiheella Legendaariset naishahmot ja kevään 24 tunnin lukumaratonille treenaminen. Lukukuukaudesta tulee varmasti mitä mainioin, kunhan ensin selviän tästä vappujuhlinnan aiheuttamasta pöhnästä...

Robinson Crusoe

Daniel Defoe
1719 suom. 1847
700 s./12 cd-levyä
WSOY 2007

Löysin muutaman vuoden tauon jälkeen äänikirjat uudelleen. Sairastellessani helmikuun lopulla äänikirja osoittautui verrattomaksi kumppaniksi hetkiin, kun kirja ei millään tuntunut pysyvän kädessä. Flunssailun jälkeenkin oli usein mukavaa rentoutua heittäytymällä pitkäkseen sängylle ja kuuntelemalla Lars Svedbergin miellyttävää (ja unettavaa) ääntä. Mies puuhasteli usein omiaan vieressä, ja kuunteli sivukorvalla tarinan etenemistä, joten myöhemmässä vaiheessa oli mukava keskustella Robinson Crusoen seikkailuista toisen kanssa. Kaiken kaikkiaan kokemus oli niin positiivinen, että olen hankkinut Aarresaaren jo hyllyyn odottamaan seuraavaa äänikirjahetkeä.

Robinson Crusoe on aina kuulunut niiden klassikoiden joukkoon, jotka olen tiennyt lukevani jossain vaihessa elämääni. Minua on luonnollisestikin kiinnostanut, millaiseksi ihmisen elämä muodostuu täydellisessä erityksessä, miten erilaiset taidot hioutuvat ajansaatossa ja minkälaisella tekemisellä päivänsä täyttää. Aloitin kirjaversion lukemisen muutama vuosi sitten, mutta innostus lopahti nopeasti, koska tarinan alussa kerrataan melko yhdentekeviä hetkiä päähenkilön elämästä ennen kuin saari astuu kuvioihin. Toki jotain on hyvä tietää Crusoen menneisyydestäkin, mutta klassikkomaisesti yhtäkään kiveä ei jätetä kääntämättä ja päähenkilön vaiheet ovat moninaiset ennen kuin kohtalokas haaksirikko tapahtuu.

Klassikoiden lukeminen on antoisaa jo siinä mielessä, että yleensä alussa on jo valmiiksi tietoinen kirjan perusideasta, mutta tiiliskiven kokoisessa tarinassa on oltava toki paljon muutakin kuin se minkä valmiiksi tietää. Tiesin, että Crusoe viettää vuosikausia saarella, mutta 28 vuotta yllätti silti. Tiesin, että alkuasukaspalvelija Perjantai astuu jossain vaiheessa kuvioihin, mutta yllätyin siitä, että se tapahtuu niin loppuvaiheessa tarinaa. Yllätyin myös siitä, miten paljon seikkailuja päähenkilö kokee ennen saarelle joutumista, miten hyvä elintaso hänellä lopulta saarella on ja miten pitkällinen koko pelastusoperaatio lopulta on.

Kun tarina vihdoin viimein alkoi - eli kun Crusoe haaksirikkoutui Etelä-Amerikan pohjoisrannikon edustalla olevalle saarelle joskus 1600-luvulla - nautin kuuntelijana varsinkin tavallisen arjen kuvailusta. Oman kodin tekeminen ja sen turvaaminen, saareen tutustuminen ja sen eri osissa samoilu, ruoan hankkiminen ja elintason jatkuva parantaminen olivat kaikki todella mielenkiintoisia aiheita, joiden yksityiskohtaiseen kuvailuun en missään vaiheessa väsynyt. Odotin kuitenkin myös Crusoen sielunelämän tarkkanäköistä kuvailua, mutta se jäi jotenkin vaisuksi. Miten vuodesta toiseen jatkuva yksinäisyys vaikuttaa ihmiseen, miltä epätoivo tuntuu ja miten pelkojen kanssa oppii elämään sekoamatta? Siinäpä olisi ollut jutunjuurta monen levyllisen verran, mutta vaikka aiheita jonkin verran sivuttiinkin, syvällinen analyysi yksinäisyydestä ja sen vaikutuksista jäi puuttumaan.

Tietynlaisen syvällisyyden puuttuminen johdattaakin aasinsillan kautta seuraavaan aiheeseen eli ketutuksen tunteeseen. Kun aikoinaan on kirjoitettu klassikoksi päätyvä kirja ainutlaatuisesta aiheesta, sitä ei oikeastaan kukaan voi kirjoittaa uudelleen. Defoen tarina ei mielestäni ole paras mahdollinen, mitä aineksista olisi voitu kursia kasaan, mutta minkäs teet. Kukaan tuskin haluaa uuttakaan haaksirikkotarinaa kirjoittaa, koska sitä tietenkin pidettäisiin ikuisesti Robinson Crusoe -kopiona. Harry Pottereista inspiroitunut kirjailija voi kyllä sijoittaa tarinansa tapahtumat velhokouluun ja yrittää muilla keinoilla tehdä tarinasta mahdollisimman erilainen, jotta se ei olisi täydellinen Potter -kopio. Mutta laitapa uusi mies saarelle tekemään periaatteessa samoja asioita kuin Crusoe, mutta hieman erilaisella lähestymistavalla... Ei tule mitään! Defoe ei tosiaan juurikaan päähenkilönsä mielenliikkeitä avannut lukijalle, vaan Crusoe vaikuttaa henkisesti supervahvalta ihmiseltä, joka pian ymmärtää ettei pelastusta ole luvassa lähiaikoina ja päättää elellä saarella niin mukavasti kuin mahdollista. Tarinan aihe on jo itsessään niin mielenkiintoinen, etten myöskään oikein ymmärrä tarvetta pitkitettyyn pelastusoperaatioon, joka oli monen levyllisen pituinen. Minulle olisi riittänyt, että saarelle olisi yllättäen ilmestynyt esimerkiksi varakas huviseurue, joka olisi kohdannut Crusoen ja lopulta vienyt tämän sivistyksen pariin. Ja klassikosta kun on kyse, niin tietenkään tarina ei voi loppua pelastukseen, vai sitten käydään vielä muutaman levyllisen verran läpi vaiheita, jotka seurasivat pelastunutta miestä muutamien vuosien ajan.

Crusoen tarinaa kuunnellessani tajusin vihdoin, mikä vanhemmissa klassikoissa yleensä uuvuttaa minut jo heti alkuunsa: tarinan kronologinen eteneminen. Kun suurin osa lukemistani tarinoista etenee aikatasojen vaihdellessa useasti, kronologinen eteneminen voi tuntua hyvinkin tylsältä. Pidän siitä, että henkilöhahmot, jotka elävät nykyisyydessä, kertaavat itsekseen menneisyyttään ja sitä kautta lukija oppii tuntemaan henkilön kokonaisuutena ja kiinnostus pysyy yllä. Kuunneltuna Robinson Crusoe ei tietenkään ollut niin puuduttava, mutta osaan kuvitella, että tarina olisi kevyempi lukea, jos Crusoe saarella ollessaan välillä muistelisi lapsuuttaan ja nuoruuttaan ja lukija oppisi hänestä lisää pikkuhiljaa saaren arjen keskellä. No, epäreiluahan tällainen nilittäminen on 2000-luvun lukijalta, kun aikatasojen kikkailu ilmestyi kirjallisuuteen vasta Defoen ajan jälkeen. Osaako muuten kukaan lukija sanoa, missä tunnetussa romaanissa olisi ensimmäistä kertaa pistetty kronologisesti etenevä tarina hyllylle ja kokeiltu uutta tyyliä?

Daniel Defoen kirja kiinnosti siinä määrin, että kävin taas lukemassa mm. Wikipediasta taustatietoja kirjasta. Robinson Crusoe oli Defoen esikoiskirja ja aikoinaan maailman ensimmäinen "best seller". Kirjan alkukielinen nimi on hämmentävän pitkä: The Life and Strange Surprising Adventures of Robinson Crusoe of York, Mariner: who lived Eight and Twenty Years, all alone in an uninhabited Island on the coast of America, near the Mouth of the Great River of Oroonoque; Having been cast on Shore by Shipwreck, wherein all the Men perished but himself. With An Account how he was at last as strangely deliver'd by Pirates. Written by Himself:D Defoe kirjoitti myös jatkoa Crusoen tarinaan, jossa hän palaa saarelle katsomaan siirtokuntaa, jonka hän muodosti laivakapinallisista pelastumisensa aikoihin.

Kiinteistöhaaste - (8) eli huvila pystyssä

Huckleberry Finnin seikkailut





Mark Twain
1884 suom. 1904
322 s./Wsoy

Ensimmäisen kerran 1904 suomennettu Huckleberry Finnin seikkailut on poikakirjallisuuden suurimpia klassikoita. "Sarjan" muissa osissa seikkailee Huckin ystävä Tom Sawyer ja minusta onkin mielenkiintoista, että jatko-osa on tällä kertaa tunnetumpi kuin ensimmäinen osa. Vai onko se? Minä olen mielestäni aina tiennyt Huckleberry Finnistä, mutta Tom Sawyer on ollut ihan mr nobody.


Kirja onnistui vauhdittamaan viikonlopun sairasteluani oikein mainiosti. En aluksi ollut klassikkotuulella, mutta pääsin tunnelmaan nopeasti ja viihdyin siitä lähtien Huckin seurassa oikein hyvin. Päähenkilöhän on aikamoinen velikulta, jonka tempaukset lukija antaa mielellään anteeksi kerta toisensa jälkeen. Eräänä päivänä Huck karkaa kotoa ja lyöttäyy yhteen karanneen orjan Jimin kanssa. Mississippi-jokea pitkin matkatessaan he kohtaavat kaikenlaisia ihmisiä ja joutuvat pinteeseen uudelleen ja uudelleen.

Huckleberry Finn on mielestäni oikein virkistävä päähenkilö. Ehdottomasti tuhmeliini, mutta hyvällä sydämellä varustettuna. Kaikkia ei ole luotu elämään sisäsiististi pyhävaatteet päällä, joidenkin täytyy päästä seikkailemaan. Huckin sielunelämää tarkastellaan muutamaan otteeseen hieman lähemmin, ja se tekee hänestä entistä mielenkiintoisemman henkilöhahmon, josta on helppo pitää. Kun Huck on esimerkiksi aikeissa tehdä jotain kiellettyä, hän miettii aina ensin vaikuttimiaan. Hän kyllä tietää oikean ja väärän eron, mutta päätyy usein kyseenalaistamaan yleisesti oikeana valintana pidetyn vaihtoehdon.  

Nuorempana tyttönä luin mielelläni tyttökirjallisuuden klassikoita, mutta en tiedä mitä olisin tästä tykännyt silloin. Huckleberry Finnin seikkailut on ehdottomasti hyvänmielenkirja, vaikka kaikenlaisia väkivaltaisuuksia kirjassa tapahtuukin. En tiennyt miten päin olisin ollut, kun Huck vietti muutamia hetkiä Grangefordin perheen seurassa. Perheen kymmeniä vuosia kestänyt vihanpito toisen rikkaan perheen kanssa ei voinut päättyä muuten kuin erittäin huonosti. Toisaalta taas naureskelin ääneen huijarilurjuksille, joiden kanssa Huck ja Jim jakavat lauttansa yhdessä vaiheessa tarinaa. Kirjan parasta antia olikin juuri tämä mitä-tahansa-voi-sattua-ja-sattuukin -meininki.

Mississippi-joen ympäristön elämäntavan kuvailu suorastaan hengästytti. Joskus lukiessa tulee todella vahva tunne, että olisinpa tuolla kirjan esittelemässä maailmassa juuri nyt. Suuren osan Huckin seikkailuista jättäisin suosiolla väliin, mutta päästäpä syvään etelään ihailemaan jokimaisemaa höyrylaivoineen kaikkineen. Mutta nyt on väärä vuosisatakin, mahtaisiko kirjan tunnelmaa enää edes aistia siellä tänä päivänä. 

Suketuksen kanssa muuten vedettiin tämäkin klassikko läpi. Hänen arvionsa kirjasta ilmestyy lähipäivinä.