Maailman talvi

Ken Follett
2012 suom. 2013
800 s./WSOY

Olen edennyt mahtipontisessa Vuosisata-trilogiassa toiseen osaan.

Myhäilen edelleen tyytyväisenä, että keksin ottaa kyseisen kirjasarjan lukuun juuri tänä vuonna. Päätin samalla, että luen kirjat niin, että niiden välissä on aina korkeintaan neljä kuukautta väliä, jotta henkilöhahmot ja tapahtumat pysyvät tuoreessa muistissa. Näin myös muille kirjoille jäi hyvin aikaa eri osien välissä, sillä yritän vältellä fiilistä, että joudun rämpimään ihan loputtomasti yhden tarinan parissa. Minulle tosiaan syntyy yllättävän helposti tällainen fiilis. Asiaa ei auta, vaikka tarina olisi miten hyvä tai vetävästi kirjoitettu. Luin varmaan niin monta vuotta kirjoja niin, että melkein aina käsittelyssä oli minulle uusi kirjailija ja kuin itsestään aloin vältellä pitkiä kirjasarjoja. (Yksi lähivuosien lukemiseen liittyvä tavoite onkin, että saattaisin aloittamani sarjat mahdollisimman reippaasti loppuun.)

Ensimmäistä osaa luin aika tarkalleen kuukauden päivät ja pidin nytkin huolen, ettei aikaa menisi ainakaan enempää. Maailman talvessa sattui olemaan tasan 800 sivua, joten neljäksi viikoksi oli helppo jakaa sivumäärät. Kolme viikkoa luin juuri tasan sen määrän mitä pitikin, sillä meneillään oli niin paljon muutakin pakollista ja vapaaehtoista hommaa. Tällaiselle aikatauluttajalle olikin todella mieluista, kun kerrankin tiesi milloin voi hyvällä omatunnolla laskea kirjan käsistään ja siirtää energiansa muihin hommiin. Neljäs viikko oli selkeästi hiljaisempi ja tarinassa ratkaisunhetket, joten oli kiva päästä kirjan ahmimismoodiin.

Vuosisata-trilogia kuvaa viiden suvun kohtaloita viidessä eri maassa läpi 1900-luvun. Kaikki alkoi Ensimmäisen maailmansodan puhkeamisesta, ja toisessa osassa eletään Toisen maailmansodan ankeita vuosia. Ensimmäisessä osassa tutuksi tulleet henkilöt ovat mukana vieläkin, mutta tarkemmin seurataan uutta sukupolvea eli heidän jälkeläisiään. Näkökulma muuttuu tiuhaan tahtiin ja lukija pääsee tiiliskiviromaanin aikana kurkistamaan natsivallan alle joutuneeseen Saksaan, Stalinin hallitsemaan Venäjään, Pearl Harborin hyökkäykseen, liittoutuneiden hyökkäyksen Pohjois-Ranskaan ja Puna-armeijan hyökkäyksen Berliiniin - näin muutaman mainitakseni.

Kuten totesin jo ensimmäisestä osasta kertoessani, nautin siitä miten yhdellä lukukokemuksella saa niin valtavasti tietoa 1900-luvun alun historiasta. Henkilöhahmot ovat siellä missä kulloinkin tapahtuu, he ovat suunnittelemassa suurmiesten päätöksiä, tekemässä maailmasta parempaa paikkaa, estämässä Kolmannen maailmansodan syttymisen ja toisaalta elämässä siviilien tavanomaista arkea. Lukion historiantunneista on jo aikaa enkä ole vuosiin lukenut näin laajaa kuvausta Toisesta maailmansodasta. Ymmärrys 1940-luvun tapahtumiin siis todella kasvoi rytisten.

Maailman talvea lukiessani huomasin olevani jo todella kiintynyt henkilöhahmoihin. Vaikka kirjassa kohdataan paljon läpeensä pahoja ja julmia ihmisiä, niin päähenkilöt ovat monisyisiä ja vääriäkin valintoja tehdessään heillä on omasta mielestään jalot päämäärät. On ollut arvokasta lukea Toisesta maailmansodasta niin, että näkökulma on jatkuvasti vaihdellut ja on saanut kurkistaa eri aatteiden taakse.

Toinen maailmansota itsessäänhän on - yllätys yllätys - todella rankkaa luettavaa. Ihmisten pahuus jaksaa yllättää, vaikka niin paljon käänteistä muistikin etukäteen. Lukiessani aloin myös vähitellen ymmärtämään miksi ihmisiä edelleen kiinnostaa tämä ajanjakso. Olen aikaisemmin pyöritellyt lähinnä silmiäni, kun uusia teoksia aiheesta on ilmestynyt (varsinkin tietopuolella). Kummasti itselle aihe on tuntunut loppuun kalutulta ja olenkin pyrkinyt välttelemään Toisen maailmansodan tapahtumia kaikessa kirjallisuudessa. Nyt uumoilen, että asiaan saattaa tulla käänne...

Kun suuret sortuvat

Ken Follett
2010 suom. 2011
873 s./WSOY

Äitiysloma ja hoitovapaa on ollut (kaiken muun ohella) varsinaista haastavien kirjojen tykitystä. Nyt on ollut aikaa, kärsivällisyyttä ja viitseliäisyyttä tarttua niihin kirjoihin, jotka ovat aikaisempina vuosina jääneet uutuuksien jalkoihin. Follettin trilogiassa ja sen ensimmäisessä osassa pelottavinta on ollut juurikin järkälemäinen koko ja siitä johtuva saamattomuus tarttua tuumasta toimeen. Kun vihdoin nappasin kirjan hyllystä luettavaksi, tarina soljui eteenpäin vaivattomasti. Aikaa kirjan lukeminen toki vei, joulun molemmin puolin luettuna sellaiset nelisen viikkoa. En muista milloin viimeksi olisin viettänyt yhden ja saman tarinan kanssa näin pitkää aikaa.

Vuosisata-trilogia kuvaa viiden suvun kohtaloita viidessä eri maassa läpi 1900-luvun. Kaikki alkaa Ensimmäisen Maailmansodan kynnykseltä, ja tarina jatkuu aina 1980-luvulle asti. Ensimmäisessä osassa tutustutaan englantilaiseen jaarli Fitzherbertiin ja tämän suffragettisiskoon Maud Fitzherbertiin. Jaarli on naimisissa venäläisen aristokraatin Bean kanssa, mutta rakastuukin taloudenhoitajaansa Etheliin. Maud puolestaan haluaisi avioitua saksalaissyntyisen Walter von Ulrichin kanssa, mutta kun maailma on ryhtymässä sotaan, avioliittoa ei katsottaisi hyvällä. Samaan aikaan Venäjällä elää kaksi veljeä, Grigori ja Lev, joiden elämä on pelkkää raatamista. Lev pakenee lopulta Yhdysvaltoihin, ja Grigori jää Venäjälle vallankumouksen pyörteisiin.

Hienosti alkoi lukuvuosi 2017, lukukokemus oli todella mieluinen ja jatkan kiinnostuneena seuraavan osan pariin. (Pari kuukautta ajattelin kuitenkin pitää taukoa, lukea muutaman lyhyen kaunokirjallisen teoksen, ehkä pari helpompaa välipalakirjaa ja tietokirjan Romanoveista...) Mielenkiintoista nähdä, miten tarina jatkuu ja kuinka suuressa osassa ensimmäisen osan päähenkilöt ovat ja milloin heidän jälkikasvunsa tarinat puolestaan pääsevät valokeilaan ja ylipäätään millainen elämä lopulta kenelläkin on ja miten ihmiset muuttuvat aikojen saatossa.

Follettin trilogian punaisena lankana on henkilöhahmojen sovittaminen osaksi suuria historiallisia tapahtumia. Vuosisadan alussa seurataan naisten äänioikeustaisteluita, Yhdysvaltojen liittymistä Euroopan suureen sotaan, Venäjän vallankumousta ja bolsevikkien valtaannousua, kieltolain ensimmäisiä vuosia - kaikkia näitä ihan paraatipaikalta. Kun henkilöhahmojen tarinat vielä risteilevät keskenään niin kokonaisuus on toki...hmm... varsin loppuun mietitty, mutta myös vähän epäuskottava. Toisaalta nautin siitä, että sain yhdellä kirjakokemuksella olla osa kaikkea 1900-luvun alkua määrittäneitä asioita.

Sanoisin myös, että Follettin tyyli kirjoittaa on aika neutraali, suuria tunnekuohuja en ensimmäistä osaa lukiessa kokenut, mutta silti henkilöiden kohtalot koskettivat. Tein pientä tiedonhakua, mutta en oikein päässyt selville mikä bestseller-kirjailijan maine on? Onko miten arvostettu kirjailija, tai mahdollisesti tiettyjen piirien hyljeksimä?

Salaisuuden kantaja

Kate Morton
2012 suom. 2016
666 s./Bazar

Lukeminen sujuu ilman takkuilua, mutta toista viikkoa minua vaivaa jonkinasteinen kirjoitustukos. Ei vain millään huvittaisi kirjoittaa riviäkään, mutta vielä enemmän ärsyttää ajatus siitä, että kirjan blogimerkintä jäisi roikkumaan hamaan tulevaisuuteen siispä muutama sananen lukukokemuksesta. Muistelisin, että blogihistoriani aikana en ole jättänyt kirjoittamatta kuin yhdestä kirjasta (Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa tms.) ja siitäkin kirjoittaminen vain jäi roikkumaan, lukukokemus oli ihan passeli.

Mortonin ensimmäinen kirja Paluu Rivertoniin oli todellinen napakymppi minulle. Hylätyssä puutarhassa oli selkeästi hetkensä, vaikka nykyaikaan keskityttiin mielestäni liikaa. Kaukaiset hetket puolestaan kutkutti vanhoista linnoista ja sukusalaisuuksista kiinnostunutta mieltäni kovastikin, vaikka vähän täyteen ahdattuhan kirja osittain oli. Salaisuuden kantajassa oli paljon hyvää ja lukukokemus oli oikein nautittava, mutta aikaisempiin kirjoihin verrattuna tässä oli vähemmän sitä jotain.

Nykyajassa seitsemänkymppinen näyttelijätärkuuluisuus Laurel alkaa selvittämään äitinsä menneisyyttä. Yhdeksänkymppisen äidin lähdön hetki on lähellä ja vanhin tyttäristä haluaa tietää mitä todella tapahtui hänen lapsuudenkodissaan eräänä kauniina kesäpäivänä 60-luvun alussa, kun Dorothy-äiti puukotti heidän kotipihalleen saapunutta tuntematonta miestä. Tarina vie Lontoon pommitusten vuosiin, Dorothyn nuoruudenmaisemiin. Kuka oli Jimmy ja miksi äiti ei koskaan kertonut rakkaasta ystävästään Vivienistä?

Salaisuuden kantaja tarjoaa tunnelmallisen lukukokemuksen ja hiukan modernimpaa Mortonia, jos näin voi sanoa. Olen itse enemmän hämärän menneisyyden ystäviä, jotenkin 40-luku ja sotavuodet tuntuivat liian läheisiltä, jotta olisin ihan täysin uppoutunut tarinan imuun, mutta joku toinen voi nauttia senkin edestä. Kaikki Mortonin kirjat lukeneena arvostin myös kirjan loppua, jossa matto vedetään lukijan alta, hyvä! Kirja sai muutenkin miettimään paljon perhesuhteita ja -salaisuuksia, joita varmaan jokaisella suvulla riittäisi, jos joku niitä jaksaisi alkaa penkomaan.

Nyt odottamaan seuraavaa Mortonin kirjaa.

Hietakehto

Sirpa Kähkönen
2012
336 s./Otava
En ole koskaan kokenut suurta imua Kähkösen Kuopio-sarjan pariin, mutta hänen kirjojaan on useaan otteeseen suositeltu minulle (mm. Jaana blogini 1-vuotissynttäripäivänä), joten olen vähitellen lämmennyt ajatukselle lukea niistä yksi. Hietakehto on sarjan itsenäinen kuudes osa.

Tarinan keskiössä on Kesäkallio, Selma Kelon huvila. Eletään vuotta 1943 ja elokuu on kauneimmillaan; kesäpäivät ovat pitkiä ja kuumia. Huvila on täynnä elämää, kun sukulaiset ja ystävät kokoontuvat paikalle ja henkilökuntaakin riittää ruokaa tekemään ja lapsia vahtimaan. Toinen maailmansota velloo ympärillä eivätkä lapsetkaan voi välttyä kuulemasta uusimmista käänteistä.

No, lukukokemukseen ei liity sen suurempaa draamaa, en vain ihastunut kirjaan. Yritin aluksi lukea kirjaa niin kuin lukuromaania, mutta tuntui ettei mieleenpainuvia henkilöitä tai kohtaloita oikein ollut ja henkilöhahmoja oli paljon. Lopulta tarina alkoi vain tuntumaan todella raskaalta lukea. Ajattelin pelastaa tilanteen ja jatkaa lukemista painottaen ajatukseni enemmän Suomen historiaan ja miten kiinnostavaa olisi saada lisätietoa 1940-luvun alusta, mutta näköjään luen mieluummin historian käänteistä ihan tietokirjoista, joten B-suunnitelmakin epäonnistui.

Sanoisin, että sodan käsittely lapsen näkökulmasta teki tarinasta mielenkiintoisen. Tunnelma oli pahanenteinen heti kirjan alusta lähtien ja se miten ajattelemattomasti aikuiset vetivät lapset osaksi sota-ajan kauhuja silloinkin kun se ei olisi ollut välttämätöntä... Mutta valitettavasti siinä ei ollut tarpeeksi, jotta olisin tykästynyt tarinaan.

Tässä taisi siis olla minun osaltani Kuopio-sarjaan tutustuminen. En luultavasti tule enää tarttumaan muihin osiin. Minulle kuppi jotain ihan muuta teetä, kiitos!

Rautasormus

Mikko Porvali
2013
236 s./Atena

Mikä silmiä avaava lukukokemus! Sain uutta näkökulmaa niin sotavuosiin kuin sotakirjallisuuteen yleensäkin.

Kustantajan sivuilla oli hyvä tiivistys kirjan sisällöstä: "Sotavuoden ovat täynnä hämmästyttäviä sattumia, mieleenpainuvia rakkaustarinoita ja poikkeuksellisia ihmiskohtaloita, joita ansioitunut historioitsija Mikko Porvali on koonnut Rautasormus-kirjaan. Lukemattomat suhteet särkyivät sotavuosien mullistuksissa, mutta lukemattomia myös syntyi. Rakkauden lisäksi Rautasormus kertoo ystävyydestä, kiintymyksestä, perhesuhteista ja kiitollisuudesta tarinoita, jotka ansaitsevat tulla kerrotuksi, vaikka ne yleensä historian-kirjoissa ohitetaankin."

Olen vuosien mittaan tottunut automaattisesti sivuuttamaan sotiin liittyvät kirjat, sillä en ole kokenut olevani niiden kohdeyleisöä. Vaikka lähivuosina ilmestyneistä kirjoista varmasti suurin osa sisältää paljon muutakin kuin faktaa aseista ja sotastrategioista, olen silti jättänyt ne suosiolla hyllyyn. Pikku hiljaa olen kuitenkin huomannut olevani varovaisen kiinnostunut Suomen sodista: millaisia pieniä suuria tarinoita sotavuosilta olisi luettavissa?

Porvali huomasi kuulleensa vuosien saatossa erilaisia tarinoita sota-ajan rakkaudesta eikä hän halunnut niiden joutuvan unholaan. Kahdentoista tarinan kokoelma koskettaa lukijaa ja saa ymmärtämään sotavuosien myllerrystä ihan uudella tavalla.

Olen tänä vuonna luopunut suurimmasta osasta lukemistani kirjoista ilman sen suurempaa dramatiikkaa, mutta nyt ensimmäistä kertaa olen huolissani siitä, päätyykö tämä vain lukemattomana jonkun muun kirjahyllyyn lojumaan. Tuntuu, että tämä on kirja joka pitäisi lukea, jotta me kaikki ymmärtäisimme paremmin.

Aavikon kyyhkyset







Alice Hoffman
2011 suom. 2014
619 s./Gummerus

Vuosina 70-73 neljän juutalaisen naisen tiet risteävät Masadan linnoituksessa, jonne jokainen heistä on päätynyt hakiessaan turvaa aavikon karuista oloista. Naisilla on omat salaisuutensa ja kipupisteensä ja yhdessä he yrittävät unohtaa menneisyyden tuskat ja keskittyä tulevaisuuteen. Jael on isänsä hyljeksimä nuori nainen, joka rakastui väärään mieheen. Revka joutui todistamaan tyttärensä väkivaltaista kuolemaa ja yrittää nyt pitää perhettään koossa näinä epätoivoisina aikoina. Sira on pelätty noita, joka tuntee niin magian kuin lääketieteenkin salat, mutta ei saa itselleen rakastamaansa miestä. Aziza on Siran tytär, joka on päättänyt kohdata tulevaisuutensa poikana, soturina.

Alice Hoffman kirjoitti romaanin, jossa historialliset tapahtumat nähdään naisten näkökulmasta. Kirjailijan edellinen teos Punainen puutarha on yksi suosikeistani, joten odotukset kasvoivat tietenkin suuriksi tätä uusinta tarinaa kohtaan. Eeppinen tarina ei kuitenkaan ihan lunastanut odotuksiani, mutta loppua kohti huomasin kiintyväni henkilöhahmoihin enemmän ja enemmän. Toivoin, että tarina olisi herättänyt samanlaisia tuntemuksia kuin esimerkiksi Hiljaisuuden tuolla puolen, mutta valitettavan usein löysin itseni pyörittelemästä silmiäni lähes harlekiinimaisten kohtausten keskellä.

Lopulta tarina (tai oma asenne) parani, sillä huomasin todella kiinnostuvani tarinan naisista. Toisaalta naisten kohtalot eivät kuitenkaan jääneet kummittelemaan mieleen tarinan päätyttyä... Ajankuvauksesta en sano poikkipuolista sanaa. Luin suurella mielenkiinnolla antiikin ajan arjesta ja juutalaisten sisukkaasta kamppailusta roomalaisia vastaan. En ole juuri lukenut tarinoita tuolta ajalta, mutta oletan, että kirjailija on tehnyt taustatyönsä hyvin.

Kustantaja esittelee kirjan täällä. Gummerus suosittelee kirjaa naiskohtaloiden, historiallisten romaanien ja suomennetun kaunokirjallisuuden ystäville. Sanon, että mikäs siinä! Kirja on paksusta ulkomuodostaan huolimatta helposti lähestyttävä ja nopealukuinen ja se harlekiinimaisuuskin saattaa olla vain minun korvien välissä!

Kirjallinen maailmanvalloitus - Israel

Kotikunnaan Rilla





L.M. Montgomery
1921 suom. 1962
243 s./WSOY
Blythen perheen kuopus, kaunis ja huoleton Rilla, elää nuoruutensa iloisia päiviä haaveillen romanttisista hetkistä ja tulevista juhlista. Kaikki muuttuu, kun Kanada liittyy ensimmäisen maailmansodan taisteluihin. Glenin poikia lähtee loputtomana virtana taistelemaan rintamalle, niin myös Annan ja Gilbertin täysi-ikäiseksi varttuneet pojat James ja Walter. Sodan vuodet kotirintamalla ovat täynnä raastavaa pelkoa ja epätoivoa, tukahdutettuja toiveita ja vimmaista työntekoa. Rillasta kasvaa vastuuntuntoinen ja järkevä nuori nainen kasvattaessaan sotaorpoa ja osallistuessaan Punaisen Ristin nuorten toimintaan. Kun sota vihdoin loppuu, vanhaan maailmaan ei ole enää palaamista.

En syyttä pelännyt Anna-sarjan viimeisen osan lukemista, sillä lukukokemus oli juuri niin tunteikas kuin etukäteen uumoilinkin. Kotikunnaan onni on vaakalaudalla sodan pitkinä vuosina ja on raskasta seurata vastoinkäymisiä, joita kirjallisuuden suosikkiperheeni joutuu kohtaamaan. Edellinen osa Sateenkaarinotko päättyi niin, että lukijalle paljastettiin tulevat koettelemukset ja olen siitä lähtien surrut Annan yhden lapsen kohtaloa.

Pidin kaiken kaikkiaan tästä viimeisestä osasta, se solmii kaikki irtonaiset langat niin, että perheestä on helpompi päästää irti, mutta toisaalta jättää muutamia asioita mielikuvituksenkin varaan. On lohdullista tietää, että kirjahyllyssä odottaa vielä sarjaan liittyvä Annan jäähyväiset, joka on kokoelma erilaisia tekstejä liittyen Annaan ja tämän perheeseen. Alkuperäinen päähenkilö on sarjan viimeisten osien aikana jätetty täysin taka-alalle ja onkin hienoa päästä lukemaan vielä hänen mietteitään eletystä elämästä. Vaikka äidin kupliva luonne elää vahvasti myös hänen lapsissaan, on Anna kuitenkin Anna ja minulle se rakkain henkilöhahmo.

Sota oli vahvasti läsnä jokaisessa hetkessä, joka Kotikunnaalla vietettiin, mutta onneksi hetket olivat myös täynnä Montgomerylle tyypillistä romantiikkaa: kauniita maisemia, jännittäviä kummitustarinoita sekä runollisia, elämää suurempia hetkiä. Näin ollen ne kovimmatkin kolaukset saivat kauniit puitteet. Ja myönnettäköön: itkin kuin pieni lapsi.

Kustantajan kirjaesittelyyn pääset tästä.

Vaikka en lukuhaasteisiin virallisesti osallistukaan tänä vuonna, on tässä kuitenkin ensimmäinen luettu kirja Ihminen sodassa -haasteeseen ja kategoriaan Sodan liepeillä.




Léon ja Louise

Alex Capus
2011 suom. 2012
309 s./Atena

On vuosi 1918, kun 17-vuotias Léon näkee ensimmäisen kerran ihastuttavan Louisen. Se on rakkautta ensisilmäyksellä ja pian pari viettääkin jokaisen töiltään liikenevän hetken yhdessä. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin erottaa nuoret, ja he kohtaavat vasta monien vuosien päästä, kun kaikki näyttää olevan liian myöhäistä. Léon on naimisissa ja toinen maailmansotakin on alkamaisillaan. Saavatko Léon ja Louise koskaan toisiaan?

Kirjan takakansi huokui tietynlaista runollista tunnelmaa, jota yleensä pyrin välttämään romaaneissa. Nyt kuitenkin päätin antaa Capusin kirjalle mahdollisuuden, sillä en ollut pitkään aikaan lukenut puhdasta rakkaustarinaa. Se kannatti, sillä kirja osoittautuikin vallan erilaiseksi kuin mitä olin alunperin olettanut. Uskomatonta kyllä, takakannen lainaukseen oli valittu kirjan ainoa "toisista sfääreistä" oleva tekstinpätkä, joten kirjan kieli olikin helposti lähestyttävää ja mukavan arkista. Nuorenparin rakkaustarina ei mielestäni ole kovin siirappinen, vaan valloittavan realistinen: elämä heittelee kapuloita rattaisiin minkä kerkeää, ja kaikesta on vain yritettävä selviytyä niin, että voi nukkua yönsä rauhallisesti.

Pidin kirjasta, ja varsinkin se, että tarina mukailee kirjailijan isoisän tarinaa, auttoi oikean tunnelman tavoittamisessa. Olen kuitenkin sen verran uskollinen omalle kirjamaulleni, että en ihan lähiaikoina ole lukemassa toista suurta rakkaustarinaa. Tosin mielestäni kirjassa oli sopivasti kaikkea muutakin rakkauden lisäksi, kuten mielenkiintoista ajankuvaa ja kahden toisiaan syvästi rakastavan henkilön tavallisen arjen vaiheiden kuvailua.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja nappaan jälleen pisteen Ranskasta.

Käsky

Leena Lander
2003
336 s./WSOY

On vuosi 1918, sisällissodan vuosi. Punainen naisvanki ja häntä kuljettava jääkäri ovat olleet omilla teillään kahdeksan päivää. Vihdoin he saapuvat entiseen hermoparantolaan, joka nyt toimii kenttätuomioistuimena. Sotatuomari ei lepää ennen kuin on selvittänyt vähäpuheisen vangin elämäntarinan.

Kirja oli todella positiivinen yllätys minulle, vaikka olinkin kuullut siitä paljon hyvää. Kiitos vielä Satulle, jonka blogiarvonnassa vuosi sitten kyseisen kirjan voitin. Nyt on neljästä palkintokirjasta enää Murakamin Lammasseikkailu lukematta. Käsky oli mielestäni yllättävän helppolukuinen, tunnelmaltaan vähäeleinen mutta ajatuksiaherättävä ja sopivan informatiivinen olematta raskas. Oikeastaan kaikin puolin passeli kirja, mutta jotain jäi sitten kuitenkin puuttumaan. Tuntuu hullulta kutsua tällaiselle aiheella varustettua teosta välipalakirjaksi, mutta parempaakaan sanaa en tähän väliin keksi. Mitään kritisoitavaa en tarinasta keksi, mutta jotenkin se silti jätti kylmäksi.

Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Uskoisin niin. Tarina ja sen henkilökaarti ei ehkä ihan ihon alle mennyt, mutta pidin kyllä Landerin kirjoitustyylistä ja aion jatkossakin etsiytyä hänen kirjojensa pariin. Parasta Käskyn lukemisessa oli ehkä se, että se muutti käsitystäni sotakirjallisuudesta. Tosin Kätilön luettuani olin jo oivaltanut, että on olemassa vaihtoehtoisia tapoja kertoa sotavuosista, eikä näkökulman tarvitse aina olla peräisin rintamalta.

Osallistun siis kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja alakategoriaan Suomi ja sodat.

Kätilö

Katja Kettu
2011
344 s./WSOY

Hieno kirja, jota minulla oli ilo lukea sairastellessani kotosalla. Toisaalta minulla oli mielinmäärin aikaa keskittyä teokseen ja edetä tarinan kanssa rauhassa. Toiselta kantilta katsottuna kuumeilu taisi kuitenkin vaikuttaa osaltaan siihen, että menin vähemmän tärkeissä henkilöissä hieman sekaisin. Olen jo muutaman päivän ajan yrittänyt maistella lukukokemusta mielessäni, mutta en oikein ole saanut kokonaiskuvaa syntymään. Nyt on kuitenkin jo korkea aika päästä kirjasta ns. eroon, joten nyt täällä mennään kämäsillä ajatusviivoilla eteenpäin. Jos sen sijaan haluat kurkistaa, miten kirjoitetaan laadukas kirja-arvostelu, kannattaa käydä kurkkaamassa Joanan, Leena Lumin ja Jaanan mietteitä kirjasta.

- Minua jäi suuresti ihmetyttämään, miksi kirja ei ollut päässyt taistelemaan Finlandiasta. En ole tämän vuoden ehdokkaita lukenut, mutta Kätilö on niin korkeatasoinen kirja niin monin eri tavoin, että on se kumma, jos kuuman kuusikon joukossa on kuusi parempaa kirjaa.

- Kirja luettuani olen vain hämmästellyt, miten joku onkin osannut kirjoittaa näin hyvän romaanin. Kätilö painii ihan omassa sarjassaan, kun muistelen kaikkia niitä kotimaisia kirjoja, joita olen elämäni aikana lukenut. Okei, en ehkä ole lukenut kotimaista kirjallisuutta kovinkaan paljon, mutta ne jotka olen lukenut, eivät ole onnistuneet tekemään kovinkaan suurta vaikutusta. Jos Puhdistus on tulevaisuuden kotimainen klassikko, niin kyllä tämänkin luulisi samoilta listoilta löytyvän!

- Suomen sotiin liittyviä kirjoja olen lukenut vain muutaman, mutta ne pari kirjaa ovat saaneet minut vakuuttuneeksi siitä, että sotakirjallisuus ei ole minua varten. Kätilö sai minut kuitenkin kääntämään kelkkani ja nyt aion lähivuosina takuuvarmasti lukea jotain kotimaamme kipeään historiaan liittyviä kirjoja!

- Entäs sitten kirjassa käytetty kieli! Miten rikasta ja aidontuntuista se on, hätkähdyttävää ja aika rumaakin, mutta jotenkin kauniilla tavalla. En yleensä kiinnitä kieleen huomiota, joten en ole tottunut sitä arvioimaankaan: siksi sanoja on melko vaikea löytää. Mutta siis vau! Kieli oli ainakin minulle haastavaa, ehkä hieman vaikeaakin ja täynnä tuntemattomia murresanoja. Silti tunsin vahvasti pääseväni lukijana Jäämeren rannalla hytisevien ihmisten mielenmaisemaan kiinni. Kirjaa oli jotenkin hirveän palkitsevaa lukea.

- Lukiessa en kuitenkaan ollut kovinkaan kiinnostunut päähenkilöiden tulevista edesottamuksista. Toki minua kiinnosti kätilönä toimivan Villisilmän kohtalo: saako hän rakastamansa miehen vai ei ja mitä siinä välissä tapahtuu. Taisin kuitenkin enemmän ajatella Suomen pohjoisosassa eläviä ihmisiä yhtenä joukkona ja heidän elämäänsä Lapin sodan aikoihin. Villisilmät ja muut olivat vain osa tätä ihmisryhmää, eivätkä aiheuttaneet minussa sen suurempia tunnekuohuja.

- Tässä välissä pikkuvinkki niille, jotka eivät ole vielä kirjaa lukeneet. Kannattaa poistaa kirjan paperikannet ja kurkata niiden sisältä luku-urakkaa helpottavia tietoja. En tiedä millaisia Lapin sota -guruja muut ovat, mutta itsellä perustiedot olivat auttamattomasti hukassa ennen kirjan lukemista. Pääsinkin hieman helpommin matkalle mukaan, kun kertasin ensin historian tapahtumia tuolta ajalta.

- Kirjaa aloitellessani oli vaipua pieneen epätoivoon: yhtäkkiä minulla oli edessäni kolme kertojaa, joista en osannut yhtään päätellä, keitä he ovat ja kenelle he tarinaansa kertovat. Ahdistus vain kasvoi, kun aloin pohtimaan, voiko otsikoiden Lokakuu: Kuolleen miehen vuono, 1944 ja Kesäkuu: Parkkina, 1944 alla olevat kertojat olla samoja henkilöitä vai ovatko nekin vielä eri tyyppejä. Jos muilla ei kuitenkaan ollut käynnistymisongelmia, niin ehkä syytän omasta sekoilustani kuumetta.

- Minun oli myös kirjan luettuani tarkistettava, miten Mashalle kävi (vaikka se kerrottiinkin varsin selväsanaisesti lopussa), mutta kun hän koko ajan hävisi ja sitten tuli takaisin ja taas hävisi ja tuli takaisin ja lopuksi olin ihan sekaisin, että miten hän nyt pystyy lopuksi lähtemään henkilöiden x kanssa paikkaan x, kun hän on jo hävinnyt jonnekin. Kirjan hyvästä tasosta kertoo myös se seikka, että ylipäätänsä jaksoin kirjan luettuani lähteä vielä uudelleen tarkistamaan miten se Mashan elämänkaari kaiken kaikkiaan menikään.

Pääasia on kai kuitenkin kertoa, että kirja todella on lukemisen arvoinen - myös niille, jotka eivät yleensä kotimaisesta kirjallisuudesta syty. Kuinka moni aikoo tarttua Kätilöön lähiaikoina?

Katja Kettu sai Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2011.