Laura Ingalls Wilder
Luumujen poukama
1937 suom. 1964
337 s./Gummerus
Vilhelm Moberg
Maastamuuttajat 3
1952 suom. 1959
268 s./Otava
Kirjarintamalla ollaan edetty melko laiskanletkeästi. Lukeminen ei ole oikein ottanut tuulta alleen, olen päätynyt puuhastelemaan kotosallakin jotain muuta. Toisaalta kotiaikakin on ollut useamman viikon ajan aika kortilla.
Olen pysytellyt lähiaikoina kiehtoneessa aiheessa eli siirtolaisuudessa ja siirtolaisten ponnisteluissa Uudessa maassa.
Tartuin jälleen Pieni talo preerialla -sarjan osaan, olen nyt suunnilleen puolivälissä. Olen lukenut sarjan osia vähän miten sattuu -järjestyksessä, ja siksi olenkin vähän sekaisin siitä milloin ja missä Ingallsin perhe on kulloinkin vaikuttanut. Luumujen poukamassa perhe asettuu vihdoin Minnesotaan, mihin tv-sarjakin sijoittuu. Aluksi he joutuvat asumaan turvemajassa maan sisässä, kunnes pääsevät muuttamaan perheen isän rakentamaan taloon preerian keskelle. Laura ja Marja aloittavat koulutaipaleensa ja kuvioihin astuu mm. kauppiaan tytär Nelli täydellisine kiharineen.
Maastamuuttajat -sarjan kolmannessa osassa ruotsalaiset talonpoikaisperheet ovat päässeet New Yorkiin asti ja aloittavat merimatkansa jälkeen viikkoja kestävän taivalluksen kohti viljavia maita. Myös heillä on päämääränä Minnesota. Pitkän matkan aikana he kohtaavat niin ystävällisiä maanmiehiä kuin huijareitakin. Kolera riehuu monessa paikassa ja matkalaisten varat hupenevat päivien kuluessa. Päästäänkö koskaan perille? Ja mikä perillä lopulta odottaa?
Osa molempien kirjojen viehätystä on se, miten yksinkertaista elämää uudisraivaajaperheet viettävät. Ei märehditä menneessä, eikä murehdita liikaa tulevaisuutta. Ei haalita liikaa tavaraa ympärille, eletään hetkessä. Ollaan tyytyväisiä, kun asiat menee hyvin. Ei jäädä tuleen makaamaan, jos tulee vastoinkäymisiä. Toteutetaan suuria unelmia ja uskotaan, että elämä kantaa. En tiedä johtuuko ajatukseni jonkinlaisesta mediaähkystä tai ehkäpä konmari-huumasta, mutta molemmat lukukokemukset olivat ennen kaikkea rauhoittavia.
Nyt on aika siirtyä muihin aiheisiin, muuten jään jumittamaan siirtolaisuuteen ties miten pitkäksi ajaksi. Haaveilen jo Tohtori tuli kaupunkiin ja Pieni talo preerialla -sarjamaratoneista ja Gangs of New Yorkinkin katsoin taas pitkästä aikaa. Rantalomalle pakkasinkin mukaan kepeää jännityskirjallisuutta, se sopi paremmin letkeisiin lomapäiviin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kaunokirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kaunokirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
perjantai 4. elokuuta 2017
maanantai 17. heinäkuuta 2017
Maastamuuttajat 2
Vilhelm Moberg
1949 suom. 1958
222 s./Otava
Mobergin kirjasarjan ensimmäiset osat ovat vieneet minut mennessään. En oikeastaan tiedä miksi kesti näin kauan tarttua toiseen osaan, kun ensimmäinenkin oli yksi kirjavuoteni kohokohdista muutama vuosi takaperin. Nyt aion vetää sarjan loppuun nopeammalla tempolla!
Kirjaa lukiessani en voinut kuin taas harmitella miten unohduksiin painunut kirja Maastamuuttajat on. Sain lukusuosituksen useampi vuosi sitten enkä ollut aikaisemmin kuullut kirjasarjasta. En kyllä ole törmännyt siihen sen jälkeenkään. Olen lähipäivinä muistellut erittäin lämpimästi sitä blogikollegaa, joka kirjasta minulle aikoinaan vinkkasi - tätä en olisi koskaan löytänyt ilman häntä!
Kirjasarjassa seurataan ruotsalaisia perheitä, jotka muuttavat Yhdysvaltoihin 1800-luvun puolivälissä. Ensimmäisessä osassa haaveet uudesta kotimaasta kasvavat pikku hiljaa ja valmisteluja aletaan tekemään. Toisessa osassa matkustetaan Atlantin yli kohti New Yorkia ja oletan, että kolmannessa osassa jatketaan matkaa tuleville kotikonnuille, missä ne sitten lienevätkin. Henkilöhahmot ovat todellisia, historiasta poimittuja ihmisiä.
Mobergin kirjoitustyyli on kestänyt aikaa hienosti ja lukiessa tuli useaan otteeseen mieli, että kirja voisi olla tänä päivänä kirjoitettu historiallinen romaani. Koen myös siirtolaisuusaiheen ihan äärettömän mielenkiintoisena. Kotimaisen kirjallisuuden kentältä verrokkikirjoja voisi olla esimerkiksi Pohjantähden alla tai Myrskyluodon Maija, mutta ne eivät ole onnistuneet pitämään mielenkiintoani yllä samaan tapaan kuin tämä ruotsalainen klassikko.
Kirjailija kuvaa talonpoikaisväkeä realistisesti ja vähäeleisesti, mutta onnistuu silti koskettamaan lukijaa. Sydän tuntuu raskaana rinnassa, kun kovaan työhön tottuneet maalaiset matkaavat viikosta toiseen Atlantin yli, osan joutuessa hautaamaan perheenjäseniään meren syövereihin erilaisten tautien jyllätessä täyteen ahdatussa laivassa. Silti unelma uudesta maasta ja paremmasta elämästä elää ja New York tulee päivä päivältä lähemmäs.
Aikaisemmin luulin, ettei minulla ole mitään tiettyä aikakautta tai historian tapahtumaa, jonka pariin palaisin uudelleen ja uudelleen kirjoja lukiessani. En ole ollut viehättynyt 1920-lukuun enkä ole ahminut kaikkea mahdollista toisesta maailmansodasta. Genrestä tiedän, että lukuromaanit ovat minun juttuni ja tapahtumapaikkana New York on ylitse muiden. Vanhaan kunnon Englantiin sijoittuvissa tarinoissa on oma tunnelmansa ja tarinat ystävyydestä koskettavat. Nyt kuitenkin tajusin, että siirtolaisuus Amerikkaan on jaksanut kiehtoa minua vuodesta toiseen, kirjasta kirjaan. Lukiessani Maastamuuttajat -sarjan toista osaa olenkin alkanut haaveilla New Yorkin siirtolaisuusmuseossa käymisestä entistä enemmän. Edellisen reissumme aikana museo oli kiinni hirmumyrskyn tuhojen takia, mutta seuraavalla kerralla museo tulee olemaan ykköskohteeni.
1949 suom. 1958
222 s./Otava
Mobergin kirjasarjan ensimmäiset osat ovat vieneet minut mennessään. En oikeastaan tiedä miksi kesti näin kauan tarttua toiseen osaan, kun ensimmäinenkin oli yksi kirjavuoteni kohokohdista muutama vuosi takaperin. Nyt aion vetää sarjan loppuun nopeammalla tempolla!
Kirjaa lukiessani en voinut kuin taas harmitella miten unohduksiin painunut kirja Maastamuuttajat on. Sain lukusuosituksen useampi vuosi sitten enkä ollut aikaisemmin kuullut kirjasarjasta. En kyllä ole törmännyt siihen sen jälkeenkään. Olen lähipäivinä muistellut erittäin lämpimästi sitä blogikollegaa, joka kirjasta minulle aikoinaan vinkkasi - tätä en olisi koskaan löytänyt ilman häntä!
Kirjasarjassa seurataan ruotsalaisia perheitä, jotka muuttavat Yhdysvaltoihin 1800-luvun puolivälissä. Ensimmäisessä osassa haaveet uudesta kotimaasta kasvavat pikku hiljaa ja valmisteluja aletaan tekemään. Toisessa osassa matkustetaan Atlantin yli kohti New Yorkia ja oletan, että kolmannessa osassa jatketaan matkaa tuleville kotikonnuille, missä ne sitten lienevätkin. Henkilöhahmot ovat todellisia, historiasta poimittuja ihmisiä.
Mobergin kirjoitustyyli on kestänyt aikaa hienosti ja lukiessa tuli useaan otteeseen mieli, että kirja voisi olla tänä päivänä kirjoitettu historiallinen romaani. Koen myös siirtolaisuusaiheen ihan äärettömän mielenkiintoisena. Kotimaisen kirjallisuuden kentältä verrokkikirjoja voisi olla esimerkiksi Pohjantähden alla tai Myrskyluodon Maija, mutta ne eivät ole onnistuneet pitämään mielenkiintoani yllä samaan tapaan kuin tämä ruotsalainen klassikko.
Kirjailija kuvaa talonpoikaisväkeä realistisesti ja vähäeleisesti, mutta onnistuu silti koskettamaan lukijaa. Sydän tuntuu raskaana rinnassa, kun kovaan työhön tottuneet maalaiset matkaavat viikosta toiseen Atlantin yli, osan joutuessa hautaamaan perheenjäseniään meren syövereihin erilaisten tautien jyllätessä täyteen ahdatussa laivassa. Silti unelma uudesta maasta ja paremmasta elämästä elää ja New York tulee päivä päivältä lähemmäs.
Aikaisemmin luulin, ettei minulla ole mitään tiettyä aikakautta tai historian tapahtumaa, jonka pariin palaisin uudelleen ja uudelleen kirjoja lukiessani. En ole ollut viehättynyt 1920-lukuun enkä ole ahminut kaikkea mahdollista toisesta maailmansodasta. Genrestä tiedän, että lukuromaanit ovat minun juttuni ja tapahtumapaikkana New York on ylitse muiden. Vanhaan kunnon Englantiin sijoittuvissa tarinoissa on oma tunnelmansa ja tarinat ystävyydestä koskettavat. Nyt kuitenkin tajusin, että siirtolaisuus Amerikkaan on jaksanut kiehtoa minua vuodesta toiseen, kirjasta kirjaan. Lukiessani Maastamuuttajat -sarjan toista osaa olenkin alkanut haaveilla New Yorkin siirtolaisuusmuseossa käymisestä entistä enemmän. Edellisen reissumme aikana museo oli kiinni hirmumyrskyn tuhojen takia, mutta seuraavalla kerralla museo tulee olemaan ykköskohteeni.
torstai 13. heinäkuuta 2017
Professori ja taloudenhoitaja
Yoko Ogawa
2003 suom. 2016
286 s./Tammi
Tarinan keskiössä on entinen matematiikan professori, jonka muisti ulottuu vain 80 minuutin päähän. Miehen kodissa apukädet ovat vaihtuneet tiuhaan onnettomuuden jälkeen, mutta tällä kertaa professorin ja taloudenhoitajan välille muodostuu vahva side. Päähenkilöt joutuvat tutustumaan toisiinsa joka päivä uudelleen, mutta matematiikasta tulee silta, jonka avulla ystävyys syvenee. Vanhan miehen opastuksella taloudenhoitajan ja tämän kymmenvuotias poika alkavat nähdä pienissäkin arkipäiväisissä asioissa matematiikan runollisuuden.
Ilahduin tarinan vähäeleisyydestä ja siitä, miten vahvasti se on pienen ihmisen tarina. Professori on elämänsä ehtoopuolella erakoitunut työhuoneeseensa ratkaisemaan matemaattisia ongelmia, mutta lopulta hänellä on kuitenkin suuri vaikutus läheistensä elämään. Moni lukija on kokenut tarinan koskettavana ja lohdullisena, mutta tarinan taika jäi kuitenkin tarttumatta minuun. Saatan ollakin niitä ihmisiä, joihin tämä tarina toimisi paremmin elokuvaversiona. Nautin kuitenkin matematiikan yllättävästä kauneudesta ja ystävyydestä, joka varovasti muodostui päähenkilöiden välille.
Täytyy kuitenkin myöntää, että kun yritti irrottautua vauhdikkaasta taapero-arjesta kirjan pariin, kontrasti oli niin suuri, että välillä oli vaikeuksia päästä oikeaan tunnelmaan. Kirjassa kaikki soljuu niin rauhallisesti eteenpäin, eikä siinä oikeastaan tapahdu mitään, joten huomasin ihan tahtomattani hermostuvan sitä lukiessani. Tästä ei kuitenkaan käy syyttäminen kirjaa, vaan ongelmana on elämäntilanne. Matematiikastakin olisin voinut saada paljon enemmän irti, jos olisi ollut aikaa istua alas kynän ja paperin kanssa ja pysähtyä makustelemaan yhtälöiden erikoisuuksia. Nyt oma arki ei kuitenkaan antanut siihen mahdollisuutta, joten yksi kirjan ulottuvuuksista jäi kokematta.
2003 suom. 2016
286 s./Tammi
Tarinan keskiössä on entinen matematiikan professori, jonka muisti ulottuu vain 80 minuutin päähän. Miehen kodissa apukädet ovat vaihtuneet tiuhaan onnettomuuden jälkeen, mutta tällä kertaa professorin ja taloudenhoitajan välille muodostuu vahva side. Päähenkilöt joutuvat tutustumaan toisiinsa joka päivä uudelleen, mutta matematiikasta tulee silta, jonka avulla ystävyys syvenee. Vanhan miehen opastuksella taloudenhoitajan ja tämän kymmenvuotias poika alkavat nähdä pienissäkin arkipäiväisissä asioissa matematiikan runollisuuden.
Ilahduin tarinan vähäeleisyydestä ja siitä, miten vahvasti se on pienen ihmisen tarina. Professori on elämänsä ehtoopuolella erakoitunut työhuoneeseensa ratkaisemaan matemaattisia ongelmia, mutta lopulta hänellä on kuitenkin suuri vaikutus läheistensä elämään. Moni lukija on kokenut tarinan koskettavana ja lohdullisena, mutta tarinan taika jäi kuitenkin tarttumatta minuun. Saatan ollakin niitä ihmisiä, joihin tämä tarina toimisi paremmin elokuvaversiona. Nautin kuitenkin matematiikan yllättävästä kauneudesta ja ystävyydestä, joka varovasti muodostui päähenkilöiden välille.
Täytyy kuitenkin myöntää, että kun yritti irrottautua vauhdikkaasta taapero-arjesta kirjan pariin, kontrasti oli niin suuri, että välillä oli vaikeuksia päästä oikeaan tunnelmaan. Kirjassa kaikki soljuu niin rauhallisesti eteenpäin, eikä siinä oikeastaan tapahdu mitään, joten huomasin ihan tahtomattani hermostuvan sitä lukiessani. Tästä ei kuitenkaan käy syyttäminen kirjaa, vaan ongelmana on elämäntilanne. Matematiikastakin olisin voinut saada paljon enemmän irti, jos olisi ollut aikaa istua alas kynän ja paperin kanssa ja pysähtyä makustelemaan yhtälöiden erikoisuuksia. Nyt oma arki ei kuitenkaan antanut siihen mahdollisuutta, joten yksi kirjan ulottuvuuksista jäi kokematta.
tiistai 13. kesäkuuta 2017
Harold Fryn odottamaton toivioretki
Rachel Joyce
2012 suom. 2014
324s./WSOY
Joycen kirjan ilmestyttyä koin siihen heti suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Kansikuva herätti kiinnostukseni ja takakansiteksti sinetöi kaiken. Harmillisesti kirjan saaminen lukupinoon otti aikansa ja ehdinkin kasata tarinalle turhan suuret odotukset. Unohdin kirjan nimen vähän väliä, kirjailijan nimi ei koskaan edes jäänyt päähäni, joten en osannut etsiä kirjaa kirjastossa käydessäni.
Lukija ja kirja kohtasivat lopulta ja Haroldin toivioretki osoittautui ihan mukavaksi, mieltä lämmittäväksi tarinaksi. Kovin suurta vaikutusta se ei kuitenkaan tehnyt, mistään toteemikirjasta on turha puhua tässä yhteydessä. Vaikka kirjasta jäi ihan positiivinen muistojälki, kriittisempi minä ei voi olla pitämättä kokonaisuutta yhdentekevänä tarinana melko mitäänsanomattomasta miehestä ja tämän elämästä.
Eräänä päivänä eläkepäiviään viettävä Harold Fry saa kirjeen vanhalta ystävältään Queenieltä. Nainen kertoo kirjeessään sairastuneensa syöpään ja elävänsä viimeisiä viikkojaan. Harold lähtee postilaatikolle viemään vastauskirjettään, mutta huomaa pian ohittavansa postilaatikon toisensa perään. Vaellus halki Englannin alkaa. Matka on pitkä ja Haroldilla on aikaa miettiä kaikkia elämänsä kipukohtia. Jos elämää on elänyt väärin jo vuosikymmeniä, onko mitään enää tehtävissä, voiko ihminen muuttua?
Odotukset tarinan suhteen olivat tosiaan korkealla. Odotin samanlaista ihastuttavaa tarinankerrontaa ja ikimuistoisia henkilöhahmoja, kuten esimerkiksi kirjoissa Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville ja Epätavallinen lukija. Lopulta syvempi kohtaaminen päähenkilöiden kanssa jäi saavuttamatta, niin kuin kävi aikoinaan kirjojen Tuulisen saaren kirjakauppias ja Elämän lempeät maut kanssa. Jollain tasolla Harold Fryn tarina tuntui vähän laskelmoidulta ja sen käännekohta laimealta. Toisaalta kuitenkin rakastan lukea kirjoja, joissa tapahtuu suuria elämänmuutoksia ihmisille, joiden arki on aikaisemmin ollut tasaisen harmaata. Näin ollen oli kiinnostavaa kulkea koko pitkä matka Haroldin ja tämän vaimon kanssa ja huomata muutokset, joihin pystyy kun todella haluaa. Jatko-osan jätän kuitenkin lukematta.
Oliko tämä sinulle hitti vai huti?
2012 suom. 2014
324s./WSOY
Joycen kirjan ilmestyttyä koin siihen heti suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Kansikuva herätti kiinnostukseni ja takakansiteksti sinetöi kaiken. Harmillisesti kirjan saaminen lukupinoon otti aikansa ja ehdinkin kasata tarinalle turhan suuret odotukset. Unohdin kirjan nimen vähän väliä, kirjailijan nimi ei koskaan edes jäänyt päähäni, joten en osannut etsiä kirjaa kirjastossa käydessäni.
Lukija ja kirja kohtasivat lopulta ja Haroldin toivioretki osoittautui ihan mukavaksi, mieltä lämmittäväksi tarinaksi. Kovin suurta vaikutusta se ei kuitenkaan tehnyt, mistään toteemikirjasta on turha puhua tässä yhteydessä. Vaikka kirjasta jäi ihan positiivinen muistojälki, kriittisempi minä ei voi olla pitämättä kokonaisuutta yhdentekevänä tarinana melko mitäänsanomattomasta miehestä ja tämän elämästä.
Eräänä päivänä eläkepäiviään viettävä Harold Fry saa kirjeen vanhalta ystävältään Queenieltä. Nainen kertoo kirjeessään sairastuneensa syöpään ja elävänsä viimeisiä viikkojaan. Harold lähtee postilaatikolle viemään vastauskirjettään, mutta huomaa pian ohittavansa postilaatikon toisensa perään. Vaellus halki Englannin alkaa. Matka on pitkä ja Haroldilla on aikaa miettiä kaikkia elämänsä kipukohtia. Jos elämää on elänyt väärin jo vuosikymmeniä, onko mitään enää tehtävissä, voiko ihminen muuttua?
Odotukset tarinan suhteen olivat tosiaan korkealla. Odotin samanlaista ihastuttavaa tarinankerrontaa ja ikimuistoisia henkilöhahmoja, kuten esimerkiksi kirjoissa Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville ja Epätavallinen lukija. Lopulta syvempi kohtaaminen päähenkilöiden kanssa jäi saavuttamatta, niin kuin kävi aikoinaan kirjojen Tuulisen saaren kirjakauppias ja Elämän lempeät maut kanssa. Jollain tasolla Harold Fryn tarina tuntui vähän laskelmoidulta ja sen käännekohta laimealta. Toisaalta kuitenkin rakastan lukea kirjoja, joissa tapahtuu suuria elämänmuutoksia ihmisille, joiden arki on aikaisemmin ollut tasaisen harmaata. Näin ollen oli kiinnostavaa kulkea koko pitkä matka Haroldin ja tämän vaimon kanssa ja huomata muutokset, joihin pystyy kun todella haluaa. Jatko-osan jätän kuitenkin lukematta.
Oliko tämä sinulle hitti vai huti?
perjantai 28. huhtikuuta 2017
Maailman talvi
Ken Follett
2012 suom. 2013
800 s./WSOY
Olen edennyt mahtipontisessa Vuosisata-trilogiassa toiseen osaan.
Myhäilen edelleen tyytyväisenä, että keksin ottaa kyseisen kirjasarjan lukuun juuri tänä vuonna. Päätin samalla, että luen kirjat niin, että niiden välissä on aina korkeintaan neljä kuukautta väliä, jotta henkilöhahmot ja tapahtumat pysyvät tuoreessa muistissa. Näin myös muille kirjoille jäi hyvin aikaa eri osien välissä, sillä yritän vältellä fiilistä, että joudun rämpimään ihan loputtomasti yhden tarinan parissa. Minulle tosiaan syntyy yllättävän helposti tällainen fiilis. Asiaa ei auta, vaikka tarina olisi miten hyvä tai vetävästi kirjoitettu. Luin varmaan niin monta vuotta kirjoja niin, että melkein aina käsittelyssä oli minulle uusi kirjailija ja kuin itsestään aloin vältellä pitkiä kirjasarjoja. (Yksi lähivuosien lukemiseen liittyvä tavoite onkin, että saattaisin aloittamani sarjat mahdollisimman reippaasti loppuun.)
Ensimmäistä osaa luin aika tarkalleen kuukauden päivät ja pidin nytkin huolen, ettei aikaa menisi ainakaan enempää. Maailman talvessa sattui olemaan tasan 800 sivua, joten neljäksi viikoksi oli helppo jakaa sivumäärät. Kolme viikkoa luin juuri tasan sen määrän mitä pitikin, sillä meneillään oli niin paljon muutakin pakollista ja vapaaehtoista hommaa. Tällaiselle aikatauluttajalle olikin todella mieluista, kun kerrankin tiesi milloin voi hyvällä omatunnolla laskea kirjan käsistään ja siirtää energiansa muihin hommiin. Neljäs viikko oli selkeästi hiljaisempi ja tarinassa ratkaisunhetket, joten oli kiva päästä kirjan ahmimismoodiin.
Vuosisata-trilogia kuvaa viiden suvun kohtaloita viidessä eri maassa läpi 1900-luvun. Kaikki alkoi Ensimmäisen maailmansodan puhkeamisesta, ja toisessa osassa eletään Toisen maailmansodan ankeita vuosia. Ensimmäisessä osassa tutuksi tulleet henkilöt ovat mukana vieläkin, mutta tarkemmin seurataan uutta sukupolvea eli heidän jälkeläisiään. Näkökulma muuttuu tiuhaan tahtiin ja lukija pääsee tiiliskiviromaanin aikana kurkistamaan natsivallan alle joutuneeseen Saksaan, Stalinin hallitsemaan Venäjään, Pearl Harborin hyökkäykseen, liittoutuneiden hyökkäyksen Pohjois-Ranskaan ja Puna-armeijan hyökkäyksen Berliiniin - näin muutaman mainitakseni.
Kuten totesin jo ensimmäisestä osasta kertoessani, nautin siitä miten yhdellä lukukokemuksella saa niin valtavasti tietoa 1900-luvun alun historiasta. Henkilöhahmot ovat siellä missä kulloinkin tapahtuu, he ovat suunnittelemassa suurmiesten päätöksiä, tekemässä maailmasta parempaa paikkaa, estämässä Kolmannen maailmansodan syttymisen ja toisaalta elämässä siviilien tavanomaista arkea. Lukion historiantunneista on jo aikaa enkä ole vuosiin lukenut näin laajaa kuvausta Toisesta maailmansodasta. Ymmärrys 1940-luvun tapahtumiin siis todella kasvoi rytisten.
Maailman talvea lukiessani huomasin olevani jo todella kiintynyt henkilöhahmoihin. Vaikka kirjassa kohdataan paljon läpeensä pahoja ja julmia ihmisiä, niin päähenkilöt ovat monisyisiä ja vääriäkin valintoja tehdessään heillä on omasta mielestään jalot päämäärät. On ollut arvokasta lukea Toisesta maailmansodasta niin, että näkökulma on jatkuvasti vaihdellut ja on saanut kurkistaa eri aatteiden taakse.
Toinen maailmansota itsessäänhän on - yllätys yllätys - todella rankkaa luettavaa. Ihmisten pahuus jaksaa yllättää, vaikka niin paljon käänteistä muistikin etukäteen. Lukiessani aloin myös vähitellen ymmärtämään miksi ihmisiä edelleen kiinnostaa tämä ajanjakso. Olen aikaisemmin pyöritellyt lähinnä silmiäni, kun uusia teoksia aiheesta on ilmestynyt (varsinkin tietopuolella). Kummasti itselle aihe on tuntunut loppuun kalutulta ja olenkin pyrkinyt välttelemään Toisen maailmansodan tapahtumia kaikessa kirjallisuudessa. Nyt uumoilen, että asiaan saattaa tulla käänne...
2012 suom. 2013
800 s./WSOY
Olen edennyt mahtipontisessa Vuosisata-trilogiassa toiseen osaan.
Myhäilen edelleen tyytyväisenä, että keksin ottaa kyseisen kirjasarjan lukuun juuri tänä vuonna. Päätin samalla, että luen kirjat niin, että niiden välissä on aina korkeintaan neljä kuukautta väliä, jotta henkilöhahmot ja tapahtumat pysyvät tuoreessa muistissa. Näin myös muille kirjoille jäi hyvin aikaa eri osien välissä, sillä yritän vältellä fiilistä, että joudun rämpimään ihan loputtomasti yhden tarinan parissa. Minulle tosiaan syntyy yllättävän helposti tällainen fiilis. Asiaa ei auta, vaikka tarina olisi miten hyvä tai vetävästi kirjoitettu. Luin varmaan niin monta vuotta kirjoja niin, että melkein aina käsittelyssä oli minulle uusi kirjailija ja kuin itsestään aloin vältellä pitkiä kirjasarjoja. (Yksi lähivuosien lukemiseen liittyvä tavoite onkin, että saattaisin aloittamani sarjat mahdollisimman reippaasti loppuun.)
Ensimmäistä osaa luin aika tarkalleen kuukauden päivät ja pidin nytkin huolen, ettei aikaa menisi ainakaan enempää. Maailman talvessa sattui olemaan tasan 800 sivua, joten neljäksi viikoksi oli helppo jakaa sivumäärät. Kolme viikkoa luin juuri tasan sen määrän mitä pitikin, sillä meneillään oli niin paljon muutakin pakollista ja vapaaehtoista hommaa. Tällaiselle aikatauluttajalle olikin todella mieluista, kun kerrankin tiesi milloin voi hyvällä omatunnolla laskea kirjan käsistään ja siirtää energiansa muihin hommiin. Neljäs viikko oli selkeästi hiljaisempi ja tarinassa ratkaisunhetket, joten oli kiva päästä kirjan ahmimismoodiin.
Vuosisata-trilogia kuvaa viiden suvun kohtaloita viidessä eri maassa läpi 1900-luvun. Kaikki alkoi Ensimmäisen maailmansodan puhkeamisesta, ja toisessa osassa eletään Toisen maailmansodan ankeita vuosia. Ensimmäisessä osassa tutuksi tulleet henkilöt ovat mukana vieläkin, mutta tarkemmin seurataan uutta sukupolvea eli heidän jälkeläisiään. Näkökulma muuttuu tiuhaan tahtiin ja lukija pääsee tiiliskiviromaanin aikana kurkistamaan natsivallan alle joutuneeseen Saksaan, Stalinin hallitsemaan Venäjään, Pearl Harborin hyökkäykseen, liittoutuneiden hyökkäyksen Pohjois-Ranskaan ja Puna-armeijan hyökkäyksen Berliiniin - näin muutaman mainitakseni.
Kuten totesin jo ensimmäisestä osasta kertoessani, nautin siitä miten yhdellä lukukokemuksella saa niin valtavasti tietoa 1900-luvun alun historiasta. Henkilöhahmot ovat siellä missä kulloinkin tapahtuu, he ovat suunnittelemassa suurmiesten päätöksiä, tekemässä maailmasta parempaa paikkaa, estämässä Kolmannen maailmansodan syttymisen ja toisaalta elämässä siviilien tavanomaista arkea. Lukion historiantunneista on jo aikaa enkä ole vuosiin lukenut näin laajaa kuvausta Toisesta maailmansodasta. Ymmärrys 1940-luvun tapahtumiin siis todella kasvoi rytisten.
Maailman talvea lukiessani huomasin olevani jo todella kiintynyt henkilöhahmoihin. Vaikka kirjassa kohdataan paljon läpeensä pahoja ja julmia ihmisiä, niin päähenkilöt ovat monisyisiä ja vääriäkin valintoja tehdessään heillä on omasta mielestään jalot päämäärät. On ollut arvokasta lukea Toisesta maailmansodasta niin, että näkökulma on jatkuvasti vaihdellut ja on saanut kurkistaa eri aatteiden taakse.
Toinen maailmansota itsessäänhän on - yllätys yllätys - todella rankkaa luettavaa. Ihmisten pahuus jaksaa yllättää, vaikka niin paljon käänteistä muistikin etukäteen. Lukiessani aloin myös vähitellen ymmärtämään miksi ihmisiä edelleen kiinnostaa tämä ajanjakso. Olen aikaisemmin pyöritellyt lähinnä silmiäni, kun uusia teoksia aiheesta on ilmestynyt (varsinkin tietopuolella). Kummasti itselle aihe on tuntunut loppuun kalutulta ja olenkin pyrkinyt välttelemään Toisen maailmansodan tapahtumia kaikessa kirjallisuudessa. Nyt uumoilen, että asiaan saattaa tulla käänne...
tiistai 7. helmikuuta 2017
Merenneidon vuosi
Sarah Winman
2015 suom. 2016
312 s./Tammi
Marvellous Waysin ja nuoren sotilaan Draken tiet kohtaavat joenpoukamassa Cornwellissa. Draken on ollut vaikea löytää omaa tietään toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Marvellous taas tietää, että meri on lähettänyt nuoren miehen hänen luokseen jostain erityisestä syystä, niin meri on aina toiminut. Nuori ja vanha ystävystyvät syrjässä muusta maailmasta ja Marvellous, merenneidon tytär, saa vielä kerran tilaisuuden muistella elämäänsä taaksepäin.
Näinä iltoina on ollut aivan erityisen ihanaa tehdä pesä sohvannurkkaan ja antaa tunnelmallisen tarinan viedä mukanaan. Kaikki lukemani kirjat eivät missään nimessä saisi olla Merenneidon vuoden kaltaisia, se olisi aivan liikaa. On kuitenkin ehdottoman tärkeää, että silloin tällöin kirjapinosta paljastuu jotain näin kaunista ja taianomaista.
Olin myyty tarinalle ja valovoimaiselle Marvellousille jo kirjan ensimmäisessä osuudessa, jossa vanhasta naisesta kerrotaan aivan erityisen viehättävin sanankääntein. Tunnelma muistutti minua välittömästi lempielokuvastani Big Fish, joka on Tim Burtonin ohjaama aikuisten satu. Elokuvassa minua on aina kiehtonut tarinankerronnan voima sekä toden ja keksityn välinen häilyvä raja. Myös Winmanin kirjan punainen lanka on tarinankerronnassa.
Kahden ihastuttavan kirjan jälkeen voi jo varmaankin luottaa siihen, että olen löytänyt uuden suosikkikirjailijan. Kani nimeltä jumala sekä Merenneidon vuosi ovat molemmat olleet sykähdyttäviä lukukokemuksia.
2015 suom. 2016
312 s./Tammi
Marvellous Waysin ja nuoren sotilaan Draken tiet kohtaavat joenpoukamassa Cornwellissa. Draken on ollut vaikea löytää omaa tietään toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Marvellous taas tietää, että meri on lähettänyt nuoren miehen hänen luokseen jostain erityisestä syystä, niin meri on aina toiminut. Nuori ja vanha ystävystyvät syrjässä muusta maailmasta ja Marvellous, merenneidon tytär, saa vielä kerran tilaisuuden muistella elämäänsä taaksepäin.
Näinä iltoina on ollut aivan erityisen ihanaa tehdä pesä sohvannurkkaan ja antaa tunnelmallisen tarinan viedä mukanaan. Kaikki lukemani kirjat eivät missään nimessä saisi olla Merenneidon vuoden kaltaisia, se olisi aivan liikaa. On kuitenkin ehdottoman tärkeää, että silloin tällöin kirjapinosta paljastuu jotain näin kaunista ja taianomaista.
Olin myyty tarinalle ja valovoimaiselle Marvellousille jo kirjan ensimmäisessä osuudessa, jossa vanhasta naisesta kerrotaan aivan erityisen viehättävin sanankääntein. Tunnelma muistutti minua välittömästi lempielokuvastani Big Fish, joka on Tim Burtonin ohjaama aikuisten satu. Elokuvassa minua on aina kiehtonut tarinankerronnan voima sekä toden ja keksityn välinen häilyvä raja. Myös Winmanin kirjan punainen lanka on tarinankerronnassa.
Kahden ihastuttavan kirjan jälkeen voi jo varmaankin luottaa siihen, että olen löytänyt uuden suosikkikirjailijan. Kani nimeltä jumala sekä Merenneidon vuosi ovat molemmat olleet sykähdyttäviä lukukokemuksia.
torstai 19. tammikuuta 2017
Kun suuret sortuvat
Ken Follett
2010 suom. 2011
873 s./WSOY
Äitiysloma ja hoitovapaa on ollut (kaiken muun ohella) varsinaista haastavien kirjojen tykitystä. Nyt on ollut aikaa, kärsivällisyyttä ja viitseliäisyyttä tarttua niihin kirjoihin, jotka ovat aikaisempina vuosina jääneet uutuuksien jalkoihin. Follettin trilogiassa ja sen ensimmäisessä osassa pelottavinta on ollut juurikin järkälemäinen koko ja siitä johtuva saamattomuus tarttua tuumasta toimeen. Kun vihdoin nappasin kirjan hyllystä luettavaksi, tarina soljui eteenpäin vaivattomasti. Aikaa kirjan lukeminen toki vei, joulun molemmin puolin luettuna sellaiset nelisen viikkoa. En muista milloin viimeksi olisin viettänyt yhden ja saman tarinan kanssa näin pitkää aikaa.
Vuosisata-trilogia kuvaa viiden suvun kohtaloita viidessä eri maassa läpi 1900-luvun. Kaikki alkaa Ensimmäisen Maailmansodan kynnykseltä, ja tarina jatkuu aina 1980-luvulle asti. Ensimmäisessä osassa tutustutaan englantilaiseen jaarli Fitzherbertiin ja tämän suffragettisiskoon Maud Fitzherbertiin. Jaarli on naimisissa venäläisen aristokraatin Bean kanssa, mutta rakastuukin taloudenhoitajaansa Etheliin. Maud puolestaan haluaisi avioitua saksalaissyntyisen Walter von Ulrichin kanssa, mutta kun maailma on ryhtymässä sotaan, avioliittoa ei katsottaisi hyvällä. Samaan aikaan Venäjällä elää kaksi veljeä, Grigori ja Lev, joiden elämä on pelkkää raatamista. Lev pakenee lopulta Yhdysvaltoihin, ja Grigori jää Venäjälle vallankumouksen pyörteisiin.
Hienosti alkoi lukuvuosi 2017, lukukokemus oli todella mieluinen ja jatkan kiinnostuneena seuraavan osan pariin. (Pari kuukautta ajattelin kuitenkin pitää taukoa, lukea muutaman lyhyen kaunokirjallisen teoksen, ehkä pari helpompaa välipalakirjaa ja tietokirjan Romanoveista...) Mielenkiintoista nähdä, miten tarina jatkuu ja kuinka suuressa osassa ensimmäisen osan päähenkilöt ovat ja milloin heidän jälkikasvunsa tarinat puolestaan pääsevät valokeilaan ja ylipäätään millainen elämä lopulta kenelläkin on ja miten ihmiset muuttuvat aikojen saatossa.
Follettin trilogian punaisena lankana on henkilöhahmojen sovittaminen osaksi suuria historiallisia tapahtumia. Vuosisadan alussa seurataan naisten äänioikeustaisteluita, Yhdysvaltojen liittymistä Euroopan suureen sotaan, Venäjän vallankumousta ja bolsevikkien valtaannousua, kieltolain ensimmäisiä vuosia - kaikkia näitä ihan paraatipaikalta. Kun henkilöhahmojen tarinat vielä risteilevät keskenään niin kokonaisuus on toki...hmm... varsin loppuun mietitty, mutta myös vähän epäuskottava. Toisaalta nautin siitä, että sain yhdellä kirjakokemuksella olla osa kaikkea 1900-luvun alkua määrittäneitä asioita.
Sanoisin myös, että Follettin tyyli kirjoittaa on aika neutraali, suuria tunnekuohuja en ensimmäistä osaa lukiessa kokenut, mutta silti henkilöiden kohtalot koskettivat. Tein pientä tiedonhakua, mutta en oikein päässyt selville mikä bestseller-kirjailijan maine on? Onko miten arvostettu kirjailija, tai mahdollisesti tiettyjen piirien hyljeksimä?
2010 suom. 2011
873 s./WSOY
Äitiysloma ja hoitovapaa on ollut (kaiken muun ohella) varsinaista haastavien kirjojen tykitystä. Nyt on ollut aikaa, kärsivällisyyttä ja viitseliäisyyttä tarttua niihin kirjoihin, jotka ovat aikaisempina vuosina jääneet uutuuksien jalkoihin. Follettin trilogiassa ja sen ensimmäisessä osassa pelottavinta on ollut juurikin järkälemäinen koko ja siitä johtuva saamattomuus tarttua tuumasta toimeen. Kun vihdoin nappasin kirjan hyllystä luettavaksi, tarina soljui eteenpäin vaivattomasti. Aikaa kirjan lukeminen toki vei, joulun molemmin puolin luettuna sellaiset nelisen viikkoa. En muista milloin viimeksi olisin viettänyt yhden ja saman tarinan kanssa näin pitkää aikaa.
Vuosisata-trilogia kuvaa viiden suvun kohtaloita viidessä eri maassa läpi 1900-luvun. Kaikki alkaa Ensimmäisen Maailmansodan kynnykseltä, ja tarina jatkuu aina 1980-luvulle asti. Ensimmäisessä osassa tutustutaan englantilaiseen jaarli Fitzherbertiin ja tämän suffragettisiskoon Maud Fitzherbertiin. Jaarli on naimisissa venäläisen aristokraatin Bean kanssa, mutta rakastuukin taloudenhoitajaansa Etheliin. Maud puolestaan haluaisi avioitua saksalaissyntyisen Walter von Ulrichin kanssa, mutta kun maailma on ryhtymässä sotaan, avioliittoa ei katsottaisi hyvällä. Samaan aikaan Venäjällä elää kaksi veljeä, Grigori ja Lev, joiden elämä on pelkkää raatamista. Lev pakenee lopulta Yhdysvaltoihin, ja Grigori jää Venäjälle vallankumouksen pyörteisiin.
Hienosti alkoi lukuvuosi 2017, lukukokemus oli todella mieluinen ja jatkan kiinnostuneena seuraavan osan pariin. (Pari kuukautta ajattelin kuitenkin pitää taukoa, lukea muutaman lyhyen kaunokirjallisen teoksen, ehkä pari helpompaa välipalakirjaa ja tietokirjan Romanoveista...) Mielenkiintoista nähdä, miten tarina jatkuu ja kuinka suuressa osassa ensimmäisen osan päähenkilöt ovat ja milloin heidän jälkikasvunsa tarinat puolestaan pääsevät valokeilaan ja ylipäätään millainen elämä lopulta kenelläkin on ja miten ihmiset muuttuvat aikojen saatossa.
Follettin trilogian punaisena lankana on henkilöhahmojen sovittaminen osaksi suuria historiallisia tapahtumia. Vuosisadan alussa seurataan naisten äänioikeustaisteluita, Yhdysvaltojen liittymistä Euroopan suureen sotaan, Venäjän vallankumousta ja bolsevikkien valtaannousua, kieltolain ensimmäisiä vuosia - kaikkia näitä ihan paraatipaikalta. Kun henkilöhahmojen tarinat vielä risteilevät keskenään niin kokonaisuus on toki...hmm... varsin loppuun mietitty, mutta myös vähän epäuskottava. Toisaalta nautin siitä, että sain yhdellä kirjakokemuksella olla osa kaikkea 1900-luvun alkua määrittäneitä asioita.
Sanoisin myös, että Follettin tyyli kirjoittaa on aika neutraali, suuria tunnekuohuja en ensimmäistä osaa lukiessa kokenut, mutta silti henkilöiden kohtalot koskettivat. Tein pientä tiedonhakua, mutta en oikein päässyt selville mikä bestseller-kirjailijan maine on? Onko miten arvostettu kirjailija, tai mahdollisesti tiettyjen piirien hyljeksimä?
perjantai 9. joulukuuta 2016
Mrs Dalloway
Virginia Woolf
1925 suom. 1956/2003
293 s./Otava
Uuuuuh! Viimeinen kirja luettuna 100 naiskirjailijan kirjaa -listaltani. Olipahan loppukiri! Lopulta listaltani tuli luettua 75 kirjaa, tähän on hyvä päättää listan kanssa puuhastelu.
Luin muutama vuosi takaperin Woolfin Majakan ja ainakin muistot ovat kultaantuneet niin, että muistan lukukokemuksen olleen ihan miellyttävä. Tai ainakin niin, että todella mielelläni vielä tähän ehkä Woolfin tunnetuimpaan kirjaan tartuin.
Tällä kertaa en löytänyt yhteistä rytmiä kirjan kanssa. Tarinassahan käydään läpi Mrs Dallowayn päivää, kuinka hän valmistautuu illan juhliin ja mitä ajatuksia hänen päässään risteilee. Lisäksi seurataan muutaman muun mietteitä elämästä ja Mrs Dallowaysta.
Kirja on kokonaisuudessaan ns. tajunnanvirtaa, joten minkäänlaisia kappalejakoja ei ole. Jo tämä tyyli oli yllättävän raskas lukea ja logiikan nimeen vannovana oli todella vaikea löytää kohtaa, johon olisi luonnollista pistää kirjanmerkki. Ja jos ongelmia kehittää tällaisista asioista niin kyllä niitä ilmaantuu enemmänkin. Ylipäätään ajatuksia oli vaikea saada pidettyä pelkästään kirjan tapahtumissa. Tähän täytyi koko ajan kiinnittää huomiota, jotta en alkaisi miettimään omiani. Sanoisinkin, että tarinassa ei ollut minulle kylliksi kiinnostavaa sisältöä, jotta olisin mennyt tarinan mukana.
Olin lopulta pettynyt niin kirjan tarinaan kuin omiin fiiliksiini kirjasta. Olen aina kuvitellut, että jos oikeanlainen tajunnanvirta-teos tulisi vastaan, siitä voisi saada irti ihan mielettömästi. Valitettavasti Mrs Dallowayn ajatukset eivät oikein antaneet minulle mitään kättä pidempää, ei kuolemattomia sitaatteja tai ahaa-elämyksiä. Mutta Tunnit-elokuvan haluaisin nyt nähdä palavasti!
1925 suom. 1956/2003
293 s./Otava
Uuuuuh! Viimeinen kirja luettuna 100 naiskirjailijan kirjaa -listaltani. Olipahan loppukiri! Lopulta listaltani tuli luettua 75 kirjaa, tähän on hyvä päättää listan kanssa puuhastelu.
Luin muutama vuosi takaperin Woolfin Majakan ja ainakin muistot ovat kultaantuneet niin, että muistan lukukokemuksen olleen ihan miellyttävä. Tai ainakin niin, että todella mielelläni vielä tähän ehkä Woolfin tunnetuimpaan kirjaan tartuin.
Tällä kertaa en löytänyt yhteistä rytmiä kirjan kanssa. Tarinassahan käydään läpi Mrs Dallowayn päivää, kuinka hän valmistautuu illan juhliin ja mitä ajatuksia hänen päässään risteilee. Lisäksi seurataan muutaman muun mietteitä elämästä ja Mrs Dallowaysta.
Kirja on kokonaisuudessaan ns. tajunnanvirtaa, joten minkäänlaisia kappalejakoja ei ole. Jo tämä tyyli oli yllättävän raskas lukea ja logiikan nimeen vannovana oli todella vaikea löytää kohtaa, johon olisi luonnollista pistää kirjanmerkki. Ja jos ongelmia kehittää tällaisista asioista niin kyllä niitä ilmaantuu enemmänkin. Ylipäätään ajatuksia oli vaikea saada pidettyä pelkästään kirjan tapahtumissa. Tähän täytyi koko ajan kiinnittää huomiota, jotta en alkaisi miettimään omiani. Sanoisinkin, että tarinassa ei ollut minulle kylliksi kiinnostavaa sisältöä, jotta olisin mennyt tarinan mukana.
Olin lopulta pettynyt niin kirjan tarinaan kuin omiin fiiliksiini kirjasta. Olen aina kuvitellut, että jos oikeanlainen tajunnanvirta-teos tulisi vastaan, siitä voisi saada irti ihan mielettömästi. Valitettavasti Mrs Dallowayn ajatukset eivät oikein antaneet minulle mitään kättä pidempää, ei kuolemattomia sitaatteja tai ahaa-elämyksiä. Mutta Tunnit-elokuvan haluaisin nyt nähdä palavasti!
tiistai 22. marraskuuta 2016
Jos olisit tässä
Jojo Moyes
2015 suom. 2016
447 s./Gummerus
Moyesin bestseller Kerro minulle jotain hyvää ei ehkä räjäyttänyt tajuntaani, mutta jotain spesiaalia tarinassa oli ja se on jäänyt selkeästi mieleeni. Elokuva on vielä näkemättä, mutta uskon sen olevan vielä enemmän mieleeni kuin kirja. Mielenkiinnolla tartuin myös jatko-osaan, vaikka odotukset eivät olleet kovin korkealla.
Aikamoiseksi pettymykseksi Moyesin kirja lopulta osoittautuikin. On kulunut puolitoista vuotta Will Treynorin kuolemasta ja Louisa Clarkin elämä on jäänyt junnaamaan paikoilleen. Willille tehdyt lupaukset täysillä elämisestä eivät ole ottaneet tuulta alleen ja mikään ei oikein tunnu miltään. Eräänä iltana Louisa putoaa katolta ja alkaa pitkä paranemisprosessi, jonka aikana moni asia muuttuu ja uusia ihmisiä ilmestyy nuoren naisen elämään.
Hymyilyttää hieman kustantajan esittely kirjasta: "Lukijalle ennestään tutut henkilöt heräävät eloon, ja Moyes vie heidät paikkoihin, joita he - ja me lukijat - eivät osanneet kuvitellakaan." No en todella osannut kuvitella, että jatko-osan tarina etenisi niin kuin se eteni! Itse tartuin jatko-osaan sillä fiiliksellä, että olisipa kiva lukea vähän sellainen Eat Pray Love -tyyppinen tarina, jossa viillettäisiin pitkin maailmaa ja tutustuttaisiin omaan itseensä vähän paremmin. Samalla Louisan tekemä lupaus Willillekin toteutuisi. Sen sijaan jo kirjan alussa tehtiin selväksi, että Louisa kokeili jo tätä elämäntapaa Willin kuoleman jälkeen eikä saanut siitä mitään iloa. Jatko-osan paukut ovatkin perhe-elämän kiemuroissa ja keskiössä sellaista teinidraamaa, jota en voi yksinkertaisesti sietää.
Kerro minulle jotain hyvää on kirja, joka ehdottomasti ansaitsi jatko-osan. Harmi, että se ei ollut minulle mieluinen. Jos olisit tässä loppui kuitenkin niin, kolmas osa voisi olla täysin mahdollinen ja siinä tapauksessa olen jälleen kiinnostunut.
Usein ymmärrän hyvin, että on monenlaisia kirjamakuja, mutta juuri tämän kirjan kohdalla minun on todella vaikea uskoa, että joku lukija olisi ollut jatko-osan tarinaan tyytyväinen. Miten oli, oliko kirja mieluisa vai pettymys?
2015 suom. 2016
447 s./Gummerus
Moyesin bestseller Kerro minulle jotain hyvää ei ehkä räjäyttänyt tajuntaani, mutta jotain spesiaalia tarinassa oli ja se on jäänyt selkeästi mieleeni. Elokuva on vielä näkemättä, mutta uskon sen olevan vielä enemmän mieleeni kuin kirja. Mielenkiinnolla tartuin myös jatko-osaan, vaikka odotukset eivät olleet kovin korkealla.
Aikamoiseksi pettymykseksi Moyesin kirja lopulta osoittautuikin. On kulunut puolitoista vuotta Will Treynorin kuolemasta ja Louisa Clarkin elämä on jäänyt junnaamaan paikoilleen. Willille tehdyt lupaukset täysillä elämisestä eivät ole ottaneet tuulta alleen ja mikään ei oikein tunnu miltään. Eräänä iltana Louisa putoaa katolta ja alkaa pitkä paranemisprosessi, jonka aikana moni asia muuttuu ja uusia ihmisiä ilmestyy nuoren naisen elämään.
Hymyilyttää hieman kustantajan esittely kirjasta: "Lukijalle ennestään tutut henkilöt heräävät eloon, ja Moyes vie heidät paikkoihin, joita he - ja me lukijat - eivät osanneet kuvitellakaan." No en todella osannut kuvitella, että jatko-osan tarina etenisi niin kuin se eteni! Itse tartuin jatko-osaan sillä fiiliksellä, että olisipa kiva lukea vähän sellainen Eat Pray Love -tyyppinen tarina, jossa viillettäisiin pitkin maailmaa ja tutustuttaisiin omaan itseensä vähän paremmin. Samalla Louisan tekemä lupaus Willillekin toteutuisi. Sen sijaan jo kirjan alussa tehtiin selväksi, että Louisa kokeili jo tätä elämäntapaa Willin kuoleman jälkeen eikä saanut siitä mitään iloa. Jatko-osan paukut ovatkin perhe-elämän kiemuroissa ja keskiössä sellaista teinidraamaa, jota en voi yksinkertaisesti sietää.
Kerro minulle jotain hyvää on kirja, joka ehdottomasti ansaitsi jatko-osan. Harmi, että se ei ollut minulle mieluinen. Jos olisit tässä loppui kuitenkin niin, kolmas osa voisi olla täysin mahdollinen ja siinä tapauksessa olen jälleen kiinnostunut.
Usein ymmärrän hyvin, että on monenlaisia kirjamakuja, mutta juuri tämän kirjan kohdalla minun on todella vaikea uskoa, että joku lukija olisi ollut jatko-osan tarinaan tyytyväinen. Miten oli, oliko kirja mieluisa vai pettymys?
torstai 17. marraskuuta 2016
Tytöt
Emma Cline
2016 suom. 2016
297 s./Otava
En ole nyt äitiyslomalla juurikaan lukenut tämän hetken kärkikirjallisuutta, mutta saatuani Clinen esikoisromaanin ja törmättyäni sitä ylistäviin arvioihin tuntui luonnolliselta tarttua siihen hetimiten.
Kirjassa eletään kesää 1969, aikaa jonka maailma myöhemmin muistaisi rakkauden kesänä. Kalifornialaistyttö Evie on kyllästynyt parhaaseen ystäväänsä, jonka kanssa hän viettää aikaa oikeastaan vain vanhasta tottumuksesta. Jännittävä seikkailu tuntuukin olevan ihan kulman takana, kun Evie törmää puistossa hippityttö Suzanneen ja ihastuu tähän palavasti. Suzanne johdattaa nuoren ja vaikutuksille alttiin Evien kommuuniin, jota pyörittää Russell -niminen mies. Aluksi elämä maatilalla on pelkkää joutenoloa ja huumetrippejä, mutta pinnan alla kuohuu ja Russellin ympärille kehittyneen kultin päivät alkavat olla luetut.
Tytöt-romaanin taustalla vaikuttaa Charles Mansonin johtaman kultin vaiheet. Vaikka mies on nimenä hyvinkin tuttu ja pompahtaa vastaan siellä täällä, en silti muistanut kovinkaan tarkkaan mitä hän loppujen lopuksi oikein teki kultteineen. Näin ollen kirjan tarina kiinnosti kovasti ihan ensimmäisistä sivuista asti. Innostuin siinä määrin, että aloin Helsingin Sanomien vinkkaamana kuuntelemaan You Must Remenber This -podcastia, jossa käydään läpi Mansonin historiaa kymmenen osan verran. Kuuntelen podcastia omilla kävelylenkeilläni, joten en ole vielä edennyt edes puoliväliin, joten en osaa vielä ottaa kantaa miten paljon Clinen romaanin tapahtumat sivuavat todellisia historiallisia tapahtumia.
Historian havina on toimiva lisä romaanissa, mutta Clinen tapa käsitellä tyttönä olemista on kuitenkin se, miksi kirja jää mieleen pidemmäksi aikaa. Nuoren tytön elämä on juurikin täynnä surua, jolle ei ole syytä, ahdistavia ja hämmentäviä hetkiä, jatkuvaa epävarmuutta ja melkoista itsekeskeisyyttä. Se on myös jännittävää aikaa, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta ja se kaikki on saatava nytheti. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta ei osaa pelätä, uskoo että elämä kantaa. Cline tavoittaa erilaiset tunnetilat todella hyvin, nyökyttelin jatkuvasti lukiessani hänen runollista kieltään.
Jokin syy kuitenkin on sille, että toteemikirjaksi tästä ei ole - ainakaan minulle. Evie ei ehkä kuitenkaan onnistunut herättämään minussa tarpeeksi sympatiaa. Hänestä ei ollut helppo pitää. Mutta ehkäpä tämän päivän nuoret tytöt saisivat tästä vielä enemmän irti. Ehkä tarina olisi parhaimmillaan nuorena tyttönä, niin kuin aikoinaan Spungenin Nancy.
2016 suom. 2016
297 s./Otava
En ole nyt äitiyslomalla juurikaan lukenut tämän hetken kärkikirjallisuutta, mutta saatuani Clinen esikoisromaanin ja törmättyäni sitä ylistäviin arvioihin tuntui luonnolliselta tarttua siihen hetimiten.
Kirjassa eletään kesää 1969, aikaa jonka maailma myöhemmin muistaisi rakkauden kesänä. Kalifornialaistyttö Evie on kyllästynyt parhaaseen ystäväänsä, jonka kanssa hän viettää aikaa oikeastaan vain vanhasta tottumuksesta. Jännittävä seikkailu tuntuukin olevan ihan kulman takana, kun Evie törmää puistossa hippityttö Suzanneen ja ihastuu tähän palavasti. Suzanne johdattaa nuoren ja vaikutuksille alttiin Evien kommuuniin, jota pyörittää Russell -niminen mies. Aluksi elämä maatilalla on pelkkää joutenoloa ja huumetrippejä, mutta pinnan alla kuohuu ja Russellin ympärille kehittyneen kultin päivät alkavat olla luetut.
Tytöt-romaanin taustalla vaikuttaa Charles Mansonin johtaman kultin vaiheet. Vaikka mies on nimenä hyvinkin tuttu ja pompahtaa vastaan siellä täällä, en silti muistanut kovinkaan tarkkaan mitä hän loppujen lopuksi oikein teki kultteineen. Näin ollen kirjan tarina kiinnosti kovasti ihan ensimmäisistä sivuista asti. Innostuin siinä määrin, että aloin Helsingin Sanomien vinkkaamana kuuntelemaan You Must Remenber This -podcastia, jossa käydään läpi Mansonin historiaa kymmenen osan verran. Kuuntelen podcastia omilla kävelylenkeilläni, joten en ole vielä edennyt edes puoliväliin, joten en osaa vielä ottaa kantaa miten paljon Clinen romaanin tapahtumat sivuavat todellisia historiallisia tapahtumia.
Historian havina on toimiva lisä romaanissa, mutta Clinen tapa käsitellä tyttönä olemista on kuitenkin se, miksi kirja jää mieleen pidemmäksi aikaa. Nuoren tytön elämä on juurikin täynnä surua, jolle ei ole syytä, ahdistavia ja hämmentäviä hetkiä, jatkuvaa epävarmuutta ja melkoista itsekeskeisyyttä. Se on myös jännittävää aikaa, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta ja se kaikki on saatava nytheti. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta ei osaa pelätä, uskoo että elämä kantaa. Cline tavoittaa erilaiset tunnetilat todella hyvin, nyökyttelin jatkuvasti lukiessani hänen runollista kieltään.
Jokin syy kuitenkin on sille, että toteemikirjaksi tästä ei ole - ainakaan minulle. Evie ei ehkä kuitenkaan onnistunut herättämään minussa tarpeeksi sympatiaa. Hänestä ei ollut helppo pitää. Mutta ehkäpä tämän päivän nuoret tytöt saisivat tästä vielä enemmän irti. Ehkä tarina olisi parhaimmillaan nuorena tyttönä, niin kuin aikoinaan Spungenin Nancy.
sunnuntai 23. lokakuuta 2016
Mustat enkelit
Karleen Koen
2006 suom. 2007
653 s./Otava
Mustat enkelit on mahdollisesti pisimpään lukulistallani roikkunut kirja. Opiskelin kymmenen vuotta sitten kirjastolinjalla ja luokkakaverini Noora luki tuolloin kirjan ja suositteli sitä. On mielenkiintoista miten jotkut kirjat vain jäävät mieleen kummittelemaan - sillä jos jotain olen vuosien aikana saanut niin lukusuosituksia. Opiskeluajoilta on peräisin myös rakkauteni Lumikukka ja salainen viuhka -nimiseen kirjaan, jota Hannele suositteli erittäin painokkaasti. Anitaa puolestaan kiehtoi Jose Saramago ja portugalilaisen kirjailijan teoksia on tullutkin luettua useampi menneinä vuosina. Koen 1600-luvun leppoisan petollisesta hovielämästä kertova kirja on kuitenkin odottanut lukuhetkeään, liekö syynä tiiliskivimäinen olemus, joka aina jostain syystä ensisijaisesti jännittää minua. Tiesin kuitenkin kirjan olevan sellainen, jonka kirjoittaisin lukulistalle aina uudestaan ja uudestaan, joten olihan se jo aika tarttua siihen!
Lontoon hovissa kuohuu. Englannin rakastettu prinsessa Henrietta on kuollut Pariisissa, johon hän oli kuninkaallisten naimakauppojen myötä asettunut. Kuningas Kaarle on surun murtama menetettyään rakkaan sisarensa - varsinkin kun huhutaan myrkytyskuolemasta! Arkieläemä hovissa koostuu juoruilusta ja juonittelusta, irstailusta, shampanjasta ja juhlimisesta. Sodan uhka leijuu niin Englannin kuin Ranskankin päällä ja jokaisen on syytä miettiä tarkkaan, kehen voi luottaa ja kehen ei. Lukija pääsee kurkistamaan hovielämän kiemuroihin Alicen kautta, joka aikoinaan lähti Ranskaan prinsessa Henriettan hovineidoksi ja tämän kuoltua palasi takaisin Lontoon hoviin palvellakseen kuningatar Katariinaa.
Mietin jo lukemista aloitellessani, jospa nyt olisi hyvä kirjata henkilöhahmoja jonkinlaiseen mind mapiin, jotta lukeminen ei kärsisi laajasta henkilökaartista. Päätin kuitenkin olla tarttumatta kynään ja paperiin ja se oli ihan passeli päätös. Jokaisen henkilön titteli ei ehkä aina ollut muistissa ja sukulaisuussuhteet menivät välillä iloisesti sekaisin, mutta kärryillä pysyi ihan hyvin.
Äärettömän harvoin tulee luettua hovielämästä, elokuvia puolestaan muistan nähneeni useampiakin. Hovijuonitteluilla on taattua viihdearvoa, puvustus on silmiä hivelevän mahtipontista ja rakkauskin tuntuu aina olevan kiellettyä ja jotenkin väkevämpää kuin nykyään. Mustat enkelit oli kuitenkin todella toimiva mystistä hovielämää raottava kirja. Nautin ensisijaisesti historian havinasta ja mielenkiintoisesta ajankuvasta, mutta kepeä juonittelu ja nykyihmisen näkökulmasta aivan käsittämätön joutilaisuuteen perustuva elämäntapa pitivät otteessaan alusta lähtien.
Lopuksi jäin toki miettimään, miten paljon kirjassa oli esimerkiksi todellisia historiallisia henkilöhahmoja kuninkaiden lisäksi. Lukukokemuksen kirsikka kakun päällä olisi ollut, kun olisi jaksanut googlettaa jokaisen linnan ja tapahtumapaikan, jotka kirjassa mainittiin, sillä niin paljon todellista historiaa tarinaan kuitenkin sisältyi vaikka tarina itsessään taitaa olla ihan täysin fiktiota. On lähes käsittämätöntä, että joskus joku on todella asuttanut huoneita, jotka nykyään ovat vain osa museotoimintaa.
2006 suom. 2007
653 s./Otava
Mustat enkelit on mahdollisesti pisimpään lukulistallani roikkunut kirja. Opiskelin kymmenen vuotta sitten kirjastolinjalla ja luokkakaverini Noora luki tuolloin kirjan ja suositteli sitä. On mielenkiintoista miten jotkut kirjat vain jäävät mieleen kummittelemaan - sillä jos jotain olen vuosien aikana saanut niin lukusuosituksia. Opiskeluajoilta on peräisin myös rakkauteni Lumikukka ja salainen viuhka -nimiseen kirjaan, jota Hannele suositteli erittäin painokkaasti. Anitaa puolestaan kiehtoi Jose Saramago ja portugalilaisen kirjailijan teoksia on tullutkin luettua useampi menneinä vuosina. Koen 1600-luvun leppoisan petollisesta hovielämästä kertova kirja on kuitenkin odottanut lukuhetkeään, liekö syynä tiiliskivimäinen olemus, joka aina jostain syystä ensisijaisesti jännittää minua. Tiesin kuitenkin kirjan olevan sellainen, jonka kirjoittaisin lukulistalle aina uudestaan ja uudestaan, joten olihan se jo aika tarttua siihen!
Lontoon hovissa kuohuu. Englannin rakastettu prinsessa Henrietta on kuollut Pariisissa, johon hän oli kuninkaallisten naimakauppojen myötä asettunut. Kuningas Kaarle on surun murtama menetettyään rakkaan sisarensa - varsinkin kun huhutaan myrkytyskuolemasta! Arkieläemä hovissa koostuu juoruilusta ja juonittelusta, irstailusta, shampanjasta ja juhlimisesta. Sodan uhka leijuu niin Englannin kuin Ranskankin päällä ja jokaisen on syytä miettiä tarkkaan, kehen voi luottaa ja kehen ei. Lukija pääsee kurkistamaan hovielämän kiemuroihin Alicen kautta, joka aikoinaan lähti Ranskaan prinsessa Henriettan hovineidoksi ja tämän kuoltua palasi takaisin Lontoon hoviin palvellakseen kuningatar Katariinaa.
Mietin jo lukemista aloitellessani, jospa nyt olisi hyvä kirjata henkilöhahmoja jonkinlaiseen mind mapiin, jotta lukeminen ei kärsisi laajasta henkilökaartista. Päätin kuitenkin olla tarttumatta kynään ja paperiin ja se oli ihan passeli päätös. Jokaisen henkilön titteli ei ehkä aina ollut muistissa ja sukulaisuussuhteet menivät välillä iloisesti sekaisin, mutta kärryillä pysyi ihan hyvin.
Äärettömän harvoin tulee luettua hovielämästä, elokuvia puolestaan muistan nähneeni useampiakin. Hovijuonitteluilla on taattua viihdearvoa, puvustus on silmiä hivelevän mahtipontista ja rakkauskin tuntuu aina olevan kiellettyä ja jotenkin väkevämpää kuin nykyään. Mustat enkelit oli kuitenkin todella toimiva mystistä hovielämää raottava kirja. Nautin ensisijaisesti historian havinasta ja mielenkiintoisesta ajankuvasta, mutta kepeä juonittelu ja nykyihmisen näkökulmasta aivan käsittämätön joutilaisuuteen perustuva elämäntapa pitivät otteessaan alusta lähtien.
Lopuksi jäin toki miettimään, miten paljon kirjassa oli esimerkiksi todellisia historiallisia henkilöhahmoja kuninkaiden lisäksi. Lukukokemuksen kirsikka kakun päällä olisi ollut, kun olisi jaksanut googlettaa jokaisen linnan ja tapahtumapaikan, jotka kirjassa mainittiin, sillä niin paljon todellista historiaa tarinaan kuitenkin sisältyi vaikka tarina itsessään taitaa olla ihan täysin fiktiota. On lähes käsittämätöntä, että joskus joku on todella asuttanut huoneita, jotka nykyään ovat vain osa museotoimintaa.
perjantai 7. lokakuuta 2016
Salaisuuden kantaja
Kate Morton
2012 suom. 2016
666 s./Bazar
Lukeminen sujuu ilman takkuilua, mutta toista viikkoa minua vaivaa jonkinasteinen kirjoitustukos. Ei vain millään huvittaisi kirjoittaa riviäkään, mutta vielä enemmän ärsyttää ajatus siitä, että kirjan blogimerkintä jäisi roikkumaan hamaan tulevaisuuteen siispä muutama sananen lukukokemuksesta. Muistelisin, että blogihistoriani aikana en ole jättänyt kirjoittamatta kuin yhdestä kirjasta (Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa tms.) ja siitäkin kirjoittaminen vain jäi roikkumaan, lukukokemus oli ihan passeli.
Mortonin ensimmäinen kirja Paluu Rivertoniin oli todellinen napakymppi minulle. Hylätyssä puutarhassa oli selkeästi hetkensä, vaikka nykyaikaan keskityttiin mielestäni liikaa. Kaukaiset hetket puolestaan kutkutti vanhoista linnoista ja sukusalaisuuksista kiinnostunutta mieltäni kovastikin, vaikka vähän täyteen ahdattuhan kirja osittain oli. Salaisuuden kantajassa oli paljon hyvää ja lukukokemus oli oikein nautittava, mutta aikaisempiin kirjoihin verrattuna tässä oli vähemmän sitä jotain.
Nykyajassa seitsemänkymppinen näyttelijätärkuuluisuus Laurel alkaa selvittämään äitinsä menneisyyttä. Yhdeksänkymppisen äidin lähdön hetki on lähellä ja vanhin tyttäristä haluaa tietää mitä todella tapahtui hänen lapsuudenkodissaan eräänä kauniina kesäpäivänä 60-luvun alussa, kun Dorothy-äiti puukotti heidän kotipihalleen saapunutta tuntematonta miestä. Tarina vie Lontoon pommitusten vuosiin, Dorothyn nuoruudenmaisemiin. Kuka oli Jimmy ja miksi äiti ei koskaan kertonut rakkaasta ystävästään Vivienistä?
Salaisuuden kantaja tarjoaa tunnelmallisen lukukokemuksen ja hiukan modernimpaa Mortonia, jos näin voi sanoa. Olen itse enemmän hämärän menneisyyden ystäviä, jotenkin 40-luku ja sotavuodet tuntuivat liian läheisiltä, jotta olisin ihan täysin uppoutunut tarinan imuun, mutta joku toinen voi nauttia senkin edestä. Kaikki Mortonin kirjat lukeneena arvostin myös kirjan loppua, jossa matto vedetään lukijan alta, hyvä! Kirja sai muutenkin miettimään paljon perhesuhteita ja -salaisuuksia, joita varmaan jokaisella suvulla riittäisi, jos joku niitä jaksaisi alkaa penkomaan.
Nyt odottamaan seuraavaa Mortonin kirjaa.
2012 suom. 2016
666 s./Bazar
Lukeminen sujuu ilman takkuilua, mutta toista viikkoa minua vaivaa jonkinasteinen kirjoitustukos. Ei vain millään huvittaisi kirjoittaa riviäkään, mutta vielä enemmän ärsyttää ajatus siitä, että kirjan blogimerkintä jäisi roikkumaan hamaan tulevaisuuteen siispä muutama sananen lukukokemuksesta. Muistelisin, että blogihistoriani aikana en ole jättänyt kirjoittamatta kuin yhdestä kirjasta (Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa tms.) ja siitäkin kirjoittaminen vain jäi roikkumaan, lukukokemus oli ihan passeli.
Mortonin ensimmäinen kirja Paluu Rivertoniin oli todellinen napakymppi minulle. Hylätyssä puutarhassa oli selkeästi hetkensä, vaikka nykyaikaan keskityttiin mielestäni liikaa. Kaukaiset hetket puolestaan kutkutti vanhoista linnoista ja sukusalaisuuksista kiinnostunutta mieltäni kovastikin, vaikka vähän täyteen ahdattuhan kirja osittain oli. Salaisuuden kantajassa oli paljon hyvää ja lukukokemus oli oikein nautittava, mutta aikaisempiin kirjoihin verrattuna tässä oli vähemmän sitä jotain.
Nykyajassa seitsemänkymppinen näyttelijätärkuuluisuus Laurel alkaa selvittämään äitinsä menneisyyttä. Yhdeksänkymppisen äidin lähdön hetki on lähellä ja vanhin tyttäristä haluaa tietää mitä todella tapahtui hänen lapsuudenkodissaan eräänä kauniina kesäpäivänä 60-luvun alussa, kun Dorothy-äiti puukotti heidän kotipihalleen saapunutta tuntematonta miestä. Tarina vie Lontoon pommitusten vuosiin, Dorothyn nuoruudenmaisemiin. Kuka oli Jimmy ja miksi äiti ei koskaan kertonut rakkaasta ystävästään Vivienistä?
Salaisuuden kantaja tarjoaa tunnelmallisen lukukokemuksen ja hiukan modernimpaa Mortonia, jos näin voi sanoa. Olen itse enemmän hämärän menneisyyden ystäviä, jotenkin 40-luku ja sotavuodet tuntuivat liian läheisiltä, jotta olisin ihan täysin uppoutunut tarinan imuun, mutta joku toinen voi nauttia senkin edestä. Kaikki Mortonin kirjat lukeneena arvostin myös kirjan loppua, jossa matto vedetään lukijan alta, hyvä! Kirja sai muutenkin miettimään paljon perhesuhteita ja -salaisuuksia, joita varmaan jokaisella suvulla riittäisi, jos joku niitä jaksaisi alkaa penkomaan.
Nyt odottamaan seuraavaa Mortonin kirjaa.
tiistai 20. syyskuuta 2016
Eläinten vallankumous
George Orwell
1945 suom. 1969
126 s./WSOY
Kävin edellisellä viikolla useampaan otteeseen Helsingissä ja kaipasin junamatkoille jotain ohuempaa pokkaria välipalakirjaksi. Näin ollen olikin hyvä hetki tutustua Orwellin satiiriin, joka löytyy myös 50 mieskirjailijan kirjaa -listaltani.
Luin kirjailijan hyvin aikaa kestäneen dystopian Vuonna 1984 muutama vuosi takaperin ja se veti hienosti vertoja tämän päivän vastaaville tarinoille. Aikapäiviä sitten kirjoitettu kirja tosissaan oli yllättävän moderni niin kieleltään kuin teemoiltaankin. Silti vähän hampaita kiristellen tartuin Eläinten vallankumoukseen, kai se on niin syvälle mieleen kirjoitettu, että vanhemmat kirjat olisivat aina jotenkin raskaita lukea.
Kartano-niminen maatila vaihtaa nimensä Eläintilaksi, kun sen elikot eräänä päivänä heittäytyvät vallankumouksen tuulien vietäväksi ja ajavat ihmiset pois tilaltaan. Hetken hurmassa kirjoitetaan myös seitsemän käskyä, joiden mukaan eläinten tulee tästä eteenpäin elää: ei veljeillä kaksijalkaisten kanssa, ei tapeta muita eläimiä, ei juoda alkoholia, ei käytetä vaatteita, ei nukuta sängyissä jne. Vuodet vierivät ja eläimet saavat huomata olevansa sikojen ja heidän henkivartijakoiriensa tiukassa otteessa ja seitsemän käskyäkin muuttavat muotoaan sen mukaan miten se sopii sikojen kulloiseenkin suunnitelmaan. On selvää, etteivät kaikki eläimet lopulta olekaan yhdenveroisia.
Eläinten vallankumousta on helppo suositella jokaiselle. Varsinkin he, jotka haluaisivat lukea enemmän klassikoita, mutta eivät ole kiinnostuneita tiiliskiviromaaneista - tästä on helppo aloittaa! Teemakin on mielenkiintoinen yhdistelmä kepeyttä ja painavaa asiaa. Todella nautittava pikkuopus, melkein sormet jo syyhysivät kirjoittaa syväluotaava kirjaessee äidinkielen tunnille:D Tosin näillä tuoreilla äitiysaivoilla sellaista en saisi kyllä aikaiseksi, mutta onneksi kirjasta pystyi nauttimaan kevyemmälläkin otteella ja jättää vallankäytön syvällisemmän pohtimisen minimiin.
1945 suom. 1969
126 s./WSOY
Kävin edellisellä viikolla useampaan otteeseen Helsingissä ja kaipasin junamatkoille jotain ohuempaa pokkaria välipalakirjaksi. Näin ollen olikin hyvä hetki tutustua Orwellin satiiriin, joka löytyy myös 50 mieskirjailijan kirjaa -listaltani.
Luin kirjailijan hyvin aikaa kestäneen dystopian Vuonna 1984 muutama vuosi takaperin ja se veti hienosti vertoja tämän päivän vastaaville tarinoille. Aikapäiviä sitten kirjoitettu kirja tosissaan oli yllättävän moderni niin kieleltään kuin teemoiltaankin. Silti vähän hampaita kiristellen tartuin Eläinten vallankumoukseen, kai se on niin syvälle mieleen kirjoitettu, että vanhemmat kirjat olisivat aina jotenkin raskaita lukea.
Kartano-niminen maatila vaihtaa nimensä Eläintilaksi, kun sen elikot eräänä päivänä heittäytyvät vallankumouksen tuulien vietäväksi ja ajavat ihmiset pois tilaltaan. Hetken hurmassa kirjoitetaan myös seitsemän käskyä, joiden mukaan eläinten tulee tästä eteenpäin elää: ei veljeillä kaksijalkaisten kanssa, ei tapeta muita eläimiä, ei juoda alkoholia, ei käytetä vaatteita, ei nukuta sängyissä jne. Vuodet vierivät ja eläimet saavat huomata olevansa sikojen ja heidän henkivartijakoiriensa tiukassa otteessa ja seitsemän käskyäkin muuttavat muotoaan sen mukaan miten se sopii sikojen kulloiseenkin suunnitelmaan. On selvää, etteivät kaikki eläimet lopulta olekaan yhdenveroisia.
Eläinten vallankumousta on helppo suositella jokaiselle. Varsinkin he, jotka haluaisivat lukea enemmän klassikoita, mutta eivät ole kiinnostuneita tiiliskiviromaaneista - tästä on helppo aloittaa! Teemakin on mielenkiintoinen yhdistelmä kepeyttä ja painavaa asiaa. Todella nautittava pikkuopus, melkein sormet jo syyhysivät kirjoittaa syväluotaava kirjaessee äidinkielen tunnille:D Tosin näillä tuoreilla äitiysaivoilla sellaista en saisi kyllä aikaiseksi, mutta onneksi kirjasta pystyi nauttimaan kevyemmälläkin otteella ja jättää vallankäytön syvällisemmän pohtimisen minimiin.
perjantai 16. syyskuuta 2016
Baltimoren sukuhaaran tragedia
Joël Dicker
2015 suom. 2016
554 s./Tammi
Olipa ilo lukea tämä kirja!
Pitkästä aikaa lukuromaani, jossa tarjoiltiin kaikkia rakastamiani elementtejä ystävyystarinoista sukusalaisuuksiin. Traagisista tapahtumista ammentavan juonivetoisen tarinan parissa ei voi kuin viihtyä.
Kirjailija Marcus Goldman päättää kirjoittaa kirjan rakkaudestaan Baltimoren serkkuja ja heidän perhettään kohtaan. Nuoruusvuodet kuluvat onnellisissa merkeissä varakkaan serkkuperheen luona, jonne Marcus on aina ollut tervetullut. Lopulta kohtalo kuitenkin puuttuu peliin ja ennen niin menestyneet Baltimoren Goldmanit tulevat tiensä päähän.
Huomasin, että lukufiilikseni muistutti kovasti aikaisempia kokemuksiani John Irvingin kanssa. Tietenkin täytyy unohtaa yhtälöstä Irvingin tavaramerkit kuten paini, karhu, kokeneet vanhemmat naiset ja Wienin katukuva. Kuitenkin se mitä jää jäljelle kuten tarinan rönsyily ja pienet erikoiset yksityiskohdat päähenkilöiden elämässä ja se miten nuori mies etsii totuutta menneisyydestä...
Dickerin kirjoihin tulee varmasti tartuttua jatkossakin. Pakko kuitenkin huikata, että vähän ärsytti muuten erinomaisesti kudotussa tarinassa se, miten toistuvasti viitattiin tulevaan tragediaan, mutta lukija tietenkin joutui arvailemaan tragedian laatua viimeisille sivuille asti. Tietysti voi ajatella, että tehokeino on siinä mielessä hyvinkin onnistunut, että lukija todella ei malta olla laskematta kirjaa käsistään jotta kaikki selviäisi, mutta omaan makuuni ehkä liian yliampuvaa kuitenkin.
2015 suom. 2016
554 s./Tammi
Olipa ilo lukea tämä kirja!
Pitkästä aikaa lukuromaani, jossa tarjoiltiin kaikkia rakastamiani elementtejä ystävyystarinoista sukusalaisuuksiin. Traagisista tapahtumista ammentavan juonivetoisen tarinan parissa ei voi kuin viihtyä.
Kirjailija Marcus Goldman päättää kirjoittaa kirjan rakkaudestaan Baltimoren serkkuja ja heidän perhettään kohtaan. Nuoruusvuodet kuluvat onnellisissa merkeissä varakkaan serkkuperheen luona, jonne Marcus on aina ollut tervetullut. Lopulta kohtalo kuitenkin puuttuu peliin ja ennen niin menestyneet Baltimoren Goldmanit tulevat tiensä päähän.
Huomasin, että lukufiilikseni muistutti kovasti aikaisempia kokemuksiani John Irvingin kanssa. Tietenkin täytyy unohtaa yhtälöstä Irvingin tavaramerkit kuten paini, karhu, kokeneet vanhemmat naiset ja Wienin katukuva. Kuitenkin se mitä jää jäljelle kuten tarinan rönsyily ja pienet erikoiset yksityiskohdat päähenkilöiden elämässä ja se miten nuori mies etsii totuutta menneisyydestä...
Dickerin kirjoihin tulee varmasti tartuttua jatkossakin. Pakko kuitenkin huikata, että vähän ärsytti muuten erinomaisesti kudotussa tarinassa se, miten toistuvasti viitattiin tulevaan tragediaan, mutta lukija tietenkin joutui arvailemaan tragedian laatua viimeisille sivuille asti. Tietysti voi ajatella, että tehokeino on siinä mielessä hyvinkin onnistunut, että lukija todella ei malta olla laskematta kirjaa käsistään jotta kaikki selviäisi, mutta omaan makuuni ehkä liian yliampuvaa kuitenkin.
torstai 8. syyskuuta 2016
Shopaholic Abroad
Sophie Kinsella
2001
351 s./Black Swan
Kinsellan Himoshoppaaja-sarjan toinen osa päätyi luettavakseni 100 naiskirjailijan kirjaa -listan kautta, jota olen nyt kaluamassa loppuun. En voi sanoa olevani suuri chic lit -kirjallisuuden ystävä eikä ensimmäinen Himoshoppaaja nyt niin hyvä kirja ollut, että olisin riemusta kiljuen tarttunut jatko-osaan. Alun perin kirja päätyikin listalle puhtaasti englanninkielistä kirjallisuutta edustamaan (minulla sen pitää olla melko helppolukuista, että into pysyy yllä) ja halutessani tähän väliin lukea yhden englanninkielisen romaanin Shopaholic Abroad'iin oli helppo päätyä.
Juonikuviot ovat pääosin samanlaista koheltamista shoppaamisen ja maksuvaikeuksien suhteen kuin ensimmäisessäkin osassa. Tällä kertaa suurin osa kaupoissa pyörimisestä tapahtuu kuitenkin Lontoon sijaan New Yorkissa. Rebecca pistää luottokortit vinkumaan ja tyhjentää kauppoja toisensa jälkeen unohtaen muut suurkaupungin nähtävyydet. Lopulta kulutushysterialle on tietenkin tehtävä stoppi ja mietittävä miten korjata kaikki varallisuuteen ja ihmissuhteisiin liittyvät ongelmat.
Siinä mielessä Kinsellan sarja on todella kiinnostava, että olen itse todella tarkka rahankäyttäjä (vaikka esimerkiksi shoppailusta nautinkin) ja on suorastaan pulssia nostattavaa lukea miten joku muu saattaa pistää kirjaimellisesti haisemaan ajattelematta huomista. Harvoin jännityskirjallisuuskaan saa minua näin kananlihalle:D Varojensa yli eläminen on mielestäni todella tärkeä aihe ja vaikka paljon hyviä artikkeleita saa luettua lehdistä harva se viikko, on hienoa, että aiheesta löytyy kaunokirjallisuuttakin. Rebecca on aika hassu päähenkilö muutenkin, mutta rivien välistä on löydettävissä ihan asiaakin.
En oikein tiedä tulenko lukemaan vielä jatko-osiakin tälle kirjalle. Ainakin Himoshoppaajan vauva ja Minishoppaja kiinnostaisi ihan tämän nykyisen elämäntilanteen takia, mutta toisaalta en tiedä onko sarjalla enää hirveästi annettavaa, jos joka kirjassa ensin pistetään tili punaiselle ja lopulta myydään omaisuus, jotta päästään veloista eroon... Mutta jos Rebecca oikeasti kehittyy rahankäytössä niin aiheesta voisi olla kiva lukea lisää.
2001
351 s./Black Swan
Kinsellan Himoshoppaaja-sarjan toinen osa päätyi luettavakseni 100 naiskirjailijan kirjaa -listan kautta, jota olen nyt kaluamassa loppuun. En voi sanoa olevani suuri chic lit -kirjallisuuden ystävä eikä ensimmäinen Himoshoppaaja nyt niin hyvä kirja ollut, että olisin riemusta kiljuen tarttunut jatko-osaan. Alun perin kirja päätyikin listalle puhtaasti englanninkielistä kirjallisuutta edustamaan (minulla sen pitää olla melko helppolukuista, että into pysyy yllä) ja halutessani tähän väliin lukea yhden englanninkielisen romaanin Shopaholic Abroad'iin oli helppo päätyä.
Juonikuviot ovat pääosin samanlaista koheltamista shoppaamisen ja maksuvaikeuksien suhteen kuin ensimmäisessäkin osassa. Tällä kertaa suurin osa kaupoissa pyörimisestä tapahtuu kuitenkin Lontoon sijaan New Yorkissa. Rebecca pistää luottokortit vinkumaan ja tyhjentää kauppoja toisensa jälkeen unohtaen muut suurkaupungin nähtävyydet. Lopulta kulutushysterialle on tietenkin tehtävä stoppi ja mietittävä miten korjata kaikki varallisuuteen ja ihmissuhteisiin liittyvät ongelmat.
Siinä mielessä Kinsellan sarja on todella kiinnostava, että olen itse todella tarkka rahankäyttäjä (vaikka esimerkiksi shoppailusta nautinkin) ja on suorastaan pulssia nostattavaa lukea miten joku muu saattaa pistää kirjaimellisesti haisemaan ajattelematta huomista. Harvoin jännityskirjallisuuskaan saa minua näin kananlihalle:D Varojensa yli eläminen on mielestäni todella tärkeä aihe ja vaikka paljon hyviä artikkeleita saa luettua lehdistä harva se viikko, on hienoa, että aiheesta löytyy kaunokirjallisuuttakin. Rebecca on aika hassu päähenkilö muutenkin, mutta rivien välistä on löydettävissä ihan asiaakin.
En oikein tiedä tulenko lukemaan vielä jatko-osiakin tälle kirjalle. Ainakin Himoshoppaajan vauva ja Minishoppaja kiinnostaisi ihan tämän nykyisen elämäntilanteen takia, mutta toisaalta en tiedä onko sarjalla enää hirveästi annettavaa, jos joka kirjassa ensin pistetään tili punaiselle ja lopulta myydään omaisuus, jotta päästään veloista eroon... Mutta jos Rebecca oikeasti kehittyy rahankäytössä niin aiheesta voisi olla kiva lukea lisää.
perjantai 19. elokuuta 2016
Kesäinen lukumaraton
Pakkasinpa alkuviikosta mökille mukaan pienen pinon kirjoja ja lähdin varovaisesti suunnittelemaan lukumaratonia vauva-arjen keskelle. Lukuisat 24 tuntia menivät jopa ennakko-odotuksia paremmin! Tietenkään sivumäärä ei päätä huimaa, mutta uusi tyyli, jota lähdin kokeilemaan tuotti tuloksia ja nautin lukemisesta ihan mielettömästi. Lisäksi reissuntäyteisen alku- ja keskiloman väsymys karisi, kun sain keskittyä ensisijaisesti lukemiseen. Tällä kertaa luin ihan siekailematta kirjoja sekaisin, aikaisemmilla kerroilla olen lukenut kirjan kerrallaan ja vaihtelu todella virkisti.
15:00 aloitus
15:45 luettu 30 sivua
Aloitin Adicien Huominen on liian kaukana -kirjan Ykkösselli-novellilla. Karu tarina yliopistoperheestä, jonka poikaa syytetään jengisotiin osallistumisesta. Korruptiota on niin vaikea ymmärtää pohjoismaalaisena. Adichieen on hieman ristiriitaiset tunteet. Kirjailijana hän on toki ansainnut kaiken saamansa suitsutuksen - hän on mielettömän taitava tarinankertoja. Nigerian arkipäiväiset kamaluudet ovat vain niin masentavaa luettavaa, että on todella vaikea saada oma asenne kohdilleen niin, että hänen teoksiinsa olisi "kiva" tarttua.
15:55 luettu 42 sivua
Luin muutamia runoja Palanderin esikoisrunokokoelmasta Maa muistaa matkustajan. Ei ole minusta oikein runojen lukijaksi, vaikka toistuvasti yritän. Kaikki sanat ja lauseetkin ovat itsessään ihan ymmärrettäviä ja usein saan ehkä kokonaisuudestakin jotenkin kiinni, mutta tunnelmasta en saa otetta sitten millään. J mietin ehkä ihan liikaa mitä runo tarkoittaa ilman, että antaisin vain mennä.
16:05 luettu 57 sivua
Aloitin Druckermanin Bébé päivä päivältä ja jo johdannon jälkeen olen innoissani. Toivonkin lukevani useita hyviä lapsenkasvatusperiaatteita kevyessä muodossa. Ihanteellista tietenkin olisi, että huomaisin toteuttavani jo useampaa (maalaisjärjen)periaatetta, jota myös ranskalaiseksi kasvatustavaksi sanotaan.
16:50 luettu 114 sivua
Kyllä! Todella hyvää vertaistukea asioista, joita on jo itsekin kelaillut ja miettinyt mikä meidän kasvatusperiaate olisi. Ruoan ja sosiaalisten taitojen suhteen Bébé päivä päivältä antaa tosi hyviä esimerkkejä. Ja niin kuin kirjassa muistutetaan, vauvat on älykkäitä, sen olen uudelleen ja uudelleen vähän hämmentyneenäkin pannut merkille edellisten yhdeksän kuukauden aikana. Lässyttämistä pitäisi kyllä vähän vähentää, vaikka se meidän perheessä onkin ehkä enemmän sellaista huumoripainoitteista, mutta vauvalle tekisi varmasti ihan hyvää kuulla enemmänkin äidin normaalia ääntä:D
17:10 luettu 124 sivua
Jatkoin runojen lukemista. Sen sijaan, että pystyisin heittäytymään runojen vietäväksi ja kokea jotain vähän mystistä huomaan kelailevani esimerkiksi sitä miten paljon luonnosta kirjoittavat runoilijat mahtavat liikkua luonnon keskellä... Ja samalla soimaan itseäni, kun nytkin kökin metsän keskellä ja pari päivää sitten tehtiin kävelyretki Aulangon näköalatornin mailla ja silti runojen luonto "ei tule minuun".
17:45 luettu 147 sivua
Luin toisen Adichien novellin Jäljennös. Rikkaan miehen vaimo on päätynyt lapsineen asumaan Amerikkaan ja mies asuu edelleen suuren osan vuodesta Nigeriassa. Nyt vaimo saa kuulla miehensä nuoresta rakastajattaresta. On aina yhtä jännittävää huomata miten jonkun ihmisen koko elämäntarinan pystyy mahduttamaan 20 sivuun niin, että lukijan mielenkiinto saadaan täysin tyydytetyksi eikä jää kaipaamaan kokonaista kirjaa, joka olisi omistettu esimerkiksi nyt tälle naiselle. Olen myös yllättynyt miten onnellisesti kaksi novellia on päättynyt, vaikka ongelmia päähenkilöillä on piisannut.
18:25 luettu 167 sivua
Jatkoin taas runoilla. Olen koko ajan enemmän pihalla. Kyllä se vain on niin, että minun kannattaa pysytellä helpommissa runoissa. Muuten lukumaraton on edennyt oikein hyvin, kisaväsymystä ei ole lainkaan eli tällainen poukkoileva lukemistyyli sopii paremmin kuin hyvin.
19:55 luettu 241 sivua
Luin loppuu Bébé päivä päivältä loppuun. Kirjasta jäi ehkä päällimmäisenä hyvä fiilis ja tunne siitä, että kasvatus on paljon omissakin käsissä eikä se jotenkin mystisesti vain mene niin kuin sattuu menemään. Määrätietoisesti kohti omia prioriteetteja ja niissä vähemmän tärkeissä sitten joustoa. Ja vau, ranskalaisten päiväkotilaisten ruoka-annokset ovat kyllä herkullisen kuuloisia!
20:10 luettu 257 sivua
Luin loppuun Maa muistaa matkustajan -runokokoelman. Yleensä runoja luettuaan on jotenkin ylevä olo, mutta nyt olen kyllä vain hämmentynyt - niin kaukana kävin mukavuusalueeltani. Välillä oikein päähän sattui kun yritin oikein pohtimalla pohtia mitä joku runoista tarkoittaa ja ei vain avautunut.
21:35 luettu 293 sivua
Pari novellia tähän väliin eli Yksityisasia ja Aave. Sotaa, rauhattomuuksia ja epävarmuutta. Raskaita aiheita, mutta Adichien ote on kuitenkin ihanan arkipäiväinen ja saa lukijan näkemään koko elämän kirjon eikä vain niitä huonoja puolia. Loppuilta vedetään kuitenkin kevyemmissä merkeissä!
22.35 luettu 341 sivua
Äh, Asterix ja Kleopatra ei ollut kummoinen. Kyseinen sarjakuvateoshan löytyy ihan Tuhat vuotta sata kirjaa -kirjalistaukselta - on vähän jännä juttu. Tähän väliin ihan ok välipalakirja, mutta ei tästä oikein käteenkään mitään jäänyt. Historialliset faktatkin on mielestäni hauskemmin ujutettu tarinaan ihan Aku Ankassakin. Muutama piirros veti suupielet ylöspäin, mutta esimerkiksi Asterixin ja Obelixin sanailu oli melko laimeaa.
23:55 luettu 400 sivua
Tähän on hyvä pistää paussi ja suunnata yöunille. Aloittelin takkatulen ääressä Ääliö ulkomailla -kirjaa ja join samalla kaakaota kermavaahdolla - tämä se vasta on elämää! Kirja tosin on ollut aika iso pettymys, jotenkin todella tekemällä tehtyä huumoria. Toivon matkakuvailujen pelastavan lukukokemuksen sillä tässä seikkaillaan kuitenkin maailman 7 nykyisellä ihmeellä.
10:25 luettu 415 sivua
Jatkoin aamiaista syödessäni Ääliön matkakokemuksien parissa. Nyt kun olen lukenut tarinat kahdella ihmeellä käymisestä alan hahmottamaan kirjan heikkoja puolia. Ensinnäkin tarinat ovat tainneet ensin olla tv-sarjan osia ja seikkailusta on tehty lisäksi tämä kirja. Näin ollen kirjaan on tungettu (liian) paljon tuottajien ja ohjaajan ja kameramiesten kanssa käytyä sananvaihtoa, jotka eivät mielestäni tuo kirjaan mitään lisäsisältöä muuten kuin sivujen muodossa.
12:40 luettu 496 sivua
Hmm. Ääliö ulkomailla on varmaan rakennettu vetoamaan ns. Byggmax-miehiin, ja Karl itse on ehkä tv-sarjassa karismaattinen, mutta se ei kyllä välity kirjan sivuille. Ruikuttava aikuinen mies kun ei vain naurata. Ehkä käännöksessä häviää (iso) osa Karlin ja kirjan viehätysvoimasta.
13:45 luettu 521 sivua
Vielä yksi novelli Adichielta eli Viime viikon maanantaina. Tällä kertaa maahanmuuttajanäkökulmaa Amerikasta. Nyt vielä loppurutistus, viimeinen tunti starttaa ja vietän sen Ääliön kanssa.
14:30 luettu 557 sivua
Nyt se kisaväsymys sitten yllättäen iski ja lopettelin puoli tuntia etuajassa. Olin jo niin tyytyväinen muutenkin sivusaldooni, että reteästi lähdin muihin hommiin. Nyt on sielu levännyt. Aiemmilla lukumaratoneilla olen lukenut korkeintaan 800 sivua, joten vauva-arjen keskellä hitaalle lukijalle 557 sivua oli ihan passeli. Joskus taas uudelleen!
Lukumaratonilla luin kokonaan
Riikka Palander: Maa muistaa matkustajan 2010
58 sivua/Sanasto
Pamela Druckerman: Bébé päivä päivältä 2013 suom. 2014
146 sivua/Siltala
R. Goscinny: Asterix ja Kleopatra 1965 suom. 1969
48 sivua/ Egmont Kustannus
Ja osittain (ja myöhemmin loppuun)
Karl Pilkington: Ääliö ulkomailla 2010 suom. 2013
278 sivua/Pen & Paper
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana 2011 suom. 2012
261 sivua/Otava
15:00 aloitus
15:45 luettu 30 sivua
Aloitin Adicien Huominen on liian kaukana -kirjan Ykkösselli-novellilla. Karu tarina yliopistoperheestä, jonka poikaa syytetään jengisotiin osallistumisesta. Korruptiota on niin vaikea ymmärtää pohjoismaalaisena. Adichieen on hieman ristiriitaiset tunteet. Kirjailijana hän on toki ansainnut kaiken saamansa suitsutuksen - hän on mielettömän taitava tarinankertoja. Nigerian arkipäiväiset kamaluudet ovat vain niin masentavaa luettavaa, että on todella vaikea saada oma asenne kohdilleen niin, että hänen teoksiinsa olisi "kiva" tarttua.
15:55 luettu 42 sivua
Luin muutamia runoja Palanderin esikoisrunokokoelmasta Maa muistaa matkustajan. Ei ole minusta oikein runojen lukijaksi, vaikka toistuvasti yritän. Kaikki sanat ja lauseetkin ovat itsessään ihan ymmärrettäviä ja usein saan ehkä kokonaisuudestakin jotenkin kiinni, mutta tunnelmasta en saa otetta sitten millään. J mietin ehkä ihan liikaa mitä runo tarkoittaa ilman, että antaisin vain mennä.
16:05 luettu 57 sivua
Aloitin Druckermanin Bébé päivä päivältä ja jo johdannon jälkeen olen innoissani. Toivonkin lukevani useita hyviä lapsenkasvatusperiaatteita kevyessä muodossa. Ihanteellista tietenkin olisi, että huomaisin toteuttavani jo useampaa (maalaisjärjen)periaatetta, jota myös ranskalaiseksi kasvatustavaksi sanotaan.
16:50 luettu 114 sivua
Kyllä! Todella hyvää vertaistukea asioista, joita on jo itsekin kelaillut ja miettinyt mikä meidän kasvatusperiaate olisi. Ruoan ja sosiaalisten taitojen suhteen Bébé päivä päivältä antaa tosi hyviä esimerkkejä. Ja niin kuin kirjassa muistutetaan, vauvat on älykkäitä, sen olen uudelleen ja uudelleen vähän hämmentyneenäkin pannut merkille edellisten yhdeksän kuukauden aikana. Lässyttämistä pitäisi kyllä vähän vähentää, vaikka se meidän perheessä onkin ehkä enemmän sellaista huumoripainoitteista, mutta vauvalle tekisi varmasti ihan hyvää kuulla enemmänkin äidin normaalia ääntä:D
17:10 luettu 124 sivua
Jatkoin runojen lukemista. Sen sijaan, että pystyisin heittäytymään runojen vietäväksi ja kokea jotain vähän mystistä huomaan kelailevani esimerkiksi sitä miten paljon luonnosta kirjoittavat runoilijat mahtavat liikkua luonnon keskellä... Ja samalla soimaan itseäni, kun nytkin kökin metsän keskellä ja pari päivää sitten tehtiin kävelyretki Aulangon näköalatornin mailla ja silti runojen luonto "ei tule minuun".
17:45 luettu 147 sivua
Luin toisen Adichien novellin Jäljennös. Rikkaan miehen vaimo on päätynyt lapsineen asumaan Amerikkaan ja mies asuu edelleen suuren osan vuodesta Nigeriassa. Nyt vaimo saa kuulla miehensä nuoresta rakastajattaresta. On aina yhtä jännittävää huomata miten jonkun ihmisen koko elämäntarinan pystyy mahduttamaan 20 sivuun niin, että lukijan mielenkiinto saadaan täysin tyydytetyksi eikä jää kaipaamaan kokonaista kirjaa, joka olisi omistettu esimerkiksi nyt tälle naiselle. Olen myös yllättynyt miten onnellisesti kaksi novellia on päättynyt, vaikka ongelmia päähenkilöillä on piisannut.
18:25 luettu 167 sivua
Jatkoin taas runoilla. Olen koko ajan enemmän pihalla. Kyllä se vain on niin, että minun kannattaa pysytellä helpommissa runoissa. Muuten lukumaraton on edennyt oikein hyvin, kisaväsymystä ei ole lainkaan eli tällainen poukkoileva lukemistyyli sopii paremmin kuin hyvin.
19:55 luettu 241 sivua
Luin loppuu Bébé päivä päivältä loppuun. Kirjasta jäi ehkä päällimmäisenä hyvä fiilis ja tunne siitä, että kasvatus on paljon omissakin käsissä eikä se jotenkin mystisesti vain mene niin kuin sattuu menemään. Määrätietoisesti kohti omia prioriteetteja ja niissä vähemmän tärkeissä sitten joustoa. Ja vau, ranskalaisten päiväkotilaisten ruoka-annokset ovat kyllä herkullisen kuuloisia!
20:10 luettu 257 sivua
Luin loppuun Maa muistaa matkustajan -runokokoelman. Yleensä runoja luettuaan on jotenkin ylevä olo, mutta nyt olen kyllä vain hämmentynyt - niin kaukana kävin mukavuusalueeltani. Välillä oikein päähän sattui kun yritin oikein pohtimalla pohtia mitä joku runoista tarkoittaa ja ei vain avautunut.
21:35 luettu 293 sivua
Pari novellia tähän väliin eli Yksityisasia ja Aave. Sotaa, rauhattomuuksia ja epävarmuutta. Raskaita aiheita, mutta Adichien ote on kuitenkin ihanan arkipäiväinen ja saa lukijan näkemään koko elämän kirjon eikä vain niitä huonoja puolia. Loppuilta vedetään kuitenkin kevyemmissä merkeissä!
22.35 luettu 341 sivua
Äh, Asterix ja Kleopatra ei ollut kummoinen. Kyseinen sarjakuvateoshan löytyy ihan Tuhat vuotta sata kirjaa -kirjalistaukselta - on vähän jännä juttu. Tähän väliin ihan ok välipalakirja, mutta ei tästä oikein käteenkään mitään jäänyt. Historialliset faktatkin on mielestäni hauskemmin ujutettu tarinaan ihan Aku Ankassakin. Muutama piirros veti suupielet ylöspäin, mutta esimerkiksi Asterixin ja Obelixin sanailu oli melko laimeaa.
23:55 luettu 400 sivua
Tähän on hyvä pistää paussi ja suunnata yöunille. Aloittelin takkatulen ääressä Ääliö ulkomailla -kirjaa ja join samalla kaakaota kermavaahdolla - tämä se vasta on elämää! Kirja tosin on ollut aika iso pettymys, jotenkin todella tekemällä tehtyä huumoria. Toivon matkakuvailujen pelastavan lukukokemuksen sillä tässä seikkaillaan kuitenkin maailman 7 nykyisellä ihmeellä.
10:25 luettu 415 sivua
Jatkoin aamiaista syödessäni Ääliön matkakokemuksien parissa. Nyt kun olen lukenut tarinat kahdella ihmeellä käymisestä alan hahmottamaan kirjan heikkoja puolia. Ensinnäkin tarinat ovat tainneet ensin olla tv-sarjan osia ja seikkailusta on tehty lisäksi tämä kirja. Näin ollen kirjaan on tungettu (liian) paljon tuottajien ja ohjaajan ja kameramiesten kanssa käytyä sananvaihtoa, jotka eivät mielestäni tuo kirjaan mitään lisäsisältöä muuten kuin sivujen muodossa.
12:40 luettu 496 sivua
Hmm. Ääliö ulkomailla on varmaan rakennettu vetoamaan ns. Byggmax-miehiin, ja Karl itse on ehkä tv-sarjassa karismaattinen, mutta se ei kyllä välity kirjan sivuille. Ruikuttava aikuinen mies kun ei vain naurata. Ehkä käännöksessä häviää (iso) osa Karlin ja kirjan viehätysvoimasta.
13:45 luettu 521 sivua
Vielä yksi novelli Adichielta eli Viime viikon maanantaina. Tällä kertaa maahanmuuttajanäkökulmaa Amerikasta. Nyt vielä loppurutistus, viimeinen tunti starttaa ja vietän sen Ääliön kanssa.
14:30 luettu 557 sivua
Nyt se kisaväsymys sitten yllättäen iski ja lopettelin puoli tuntia etuajassa. Olin jo niin tyytyväinen muutenkin sivusaldooni, että reteästi lähdin muihin hommiin. Nyt on sielu levännyt. Aiemmilla lukumaratoneilla olen lukenut korkeintaan 800 sivua, joten vauva-arjen keskellä hitaalle lukijalle 557 sivua oli ihan passeli. Joskus taas uudelleen!
Lukumaratonilla luin kokonaan
Riikka Palander: Maa muistaa matkustajan 2010
58 sivua/Sanasto
Pamela Druckerman: Bébé päivä päivältä 2013 suom. 2014
146 sivua/Siltala
R. Goscinny: Asterix ja Kleopatra 1965 suom. 1969
48 sivua/ Egmont Kustannus
Ja osittain (ja myöhemmin loppuun)
Karl Pilkington: Ääliö ulkomailla 2010 suom. 2013
278 sivua/Pen & Paper
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana 2011 suom. 2012
261 sivua/Otava
sunnuntai 14. elokuuta 2016
Äitikortti - Kirjoituksia lisääntymisestä
Anu Silfverberg
2013
250 s./Teos
Esseekokoelman lukeminen sattui juuri sopivaan saumaan, uskon ma. Toisaalta kirjaa olisi ollut hauska lukea raskausaikanakin tai juuri lapsen synnyttyä, sillä esseet etenevät aikajärjestyksessä elämästä ilman lapsia haaveeseen omasta lapsesta, raskaudesta odotusajan läpi synnytykseen ja aikaan vastasyntyneen lapsen kanssa. Kirjoituskokoelma ei kuitenkaan ole kasvatusopas, joten siinä mielessä lukemisen ajankohdalla ei ole väliä. Ainakin nyt oma aivotoiminta on sen verran vahvalla pohjalla, että Silfverbergin napakoista ja hengeltään hyvin akateemisista teksteistä sai paljon ajattelemisen aihetta ja asioita ehti pysähtyä pohtimaan paremmin.
Kirjan takakansitekstin lauseet tiivistävät hyvin kirjan sisältöä: "Miksi vanhemmuus on äärimmilleen latautunutta juuri nyt? Miksi ekovanhemmat ajavat naisten kotiorjuutta? Miten välttää suistumasta Äitiyden Mustaan Aukkoon? Miksi tytöille aina valehdellaan seksistä? Kirja esittää myös väitteitä: Lasten saaminen ei muuta ihmistä. Äitiys ei ole ammatti. On ainoastaan itsekkäistä syitä hankkia lapsia." Kunnon kirjabloggaaja olisi jaksanut selailla kirjaa vielä läpi uudelleen ja etsiä nasevimmat kohdat ihan teksteistä, mutta nyt elämä on liian lyhyt siihen. Ylipäätään kirja olisi hyvä olla ihan omana, jotta tekstiä olisi voinut huoletta alleviivata, vaan kirjastonkirjaan en moista tietenkään tee.
Lukukokemuksessa parasta oli se, että tekstien parissa päätyi ajattelemaan paljon syvällisemmin ja perusteellisemmin erilaisia vanhemmuuteen liittyviä asioita. Vastaan tuli ajatuksia, joita itsekin on matkan varrella kelaillut, mutta myös sellaisia, joille ei ole suonut ajatustakaan. Joistain asioista on kevyesti ajatellut alun perin toisin, mutta nyt kirjan tekstit antoivatkin hyviä vasta-argumentteja ja omat mielipiteet saivat vähän tuuletusta. En tietenkään lukenut Äitikorttia kuin Suurta Totuuksien Kirjaa, mutta todella hyviä pointteja Silfverberg kirjoituksissaan esittää.
Suosittelen kirjaa varsinkin muillekin vanhemmille, jotka ovat kyllästyneet Vauva-lehtien artikkeleihin, hauskan kepeisiin kasvatusoppaisiin tai ronskin puheen äitikirjoihin. Tämä tarjoaa uutta ajateltavaa, lupaan sen. Toki kirja on antoisa muillekin, minä olisin viihtynyt tämän parissa ennen lastakin.
2013
250 s./Teos
Esseekokoelman lukeminen sattui juuri sopivaan saumaan, uskon ma. Toisaalta kirjaa olisi ollut hauska lukea raskausaikanakin tai juuri lapsen synnyttyä, sillä esseet etenevät aikajärjestyksessä elämästä ilman lapsia haaveeseen omasta lapsesta, raskaudesta odotusajan läpi synnytykseen ja aikaan vastasyntyneen lapsen kanssa. Kirjoituskokoelma ei kuitenkaan ole kasvatusopas, joten siinä mielessä lukemisen ajankohdalla ei ole väliä. Ainakin nyt oma aivotoiminta on sen verran vahvalla pohjalla, että Silfverbergin napakoista ja hengeltään hyvin akateemisista teksteistä sai paljon ajattelemisen aihetta ja asioita ehti pysähtyä pohtimaan paremmin.
Kirjan takakansitekstin lauseet tiivistävät hyvin kirjan sisältöä: "Miksi vanhemmuus on äärimmilleen latautunutta juuri nyt? Miksi ekovanhemmat ajavat naisten kotiorjuutta? Miten välttää suistumasta Äitiyden Mustaan Aukkoon? Miksi tytöille aina valehdellaan seksistä? Kirja esittää myös väitteitä: Lasten saaminen ei muuta ihmistä. Äitiys ei ole ammatti. On ainoastaan itsekkäistä syitä hankkia lapsia." Kunnon kirjabloggaaja olisi jaksanut selailla kirjaa vielä läpi uudelleen ja etsiä nasevimmat kohdat ihan teksteistä, mutta nyt elämä on liian lyhyt siihen. Ylipäätään kirja olisi hyvä olla ihan omana, jotta tekstiä olisi voinut huoletta alleviivata, vaan kirjastonkirjaan en moista tietenkään tee.
Lukukokemuksessa parasta oli se, että tekstien parissa päätyi ajattelemaan paljon syvällisemmin ja perusteellisemmin erilaisia vanhemmuuteen liittyviä asioita. Vastaan tuli ajatuksia, joita itsekin on matkan varrella kelaillut, mutta myös sellaisia, joille ei ole suonut ajatustakaan. Joistain asioista on kevyesti ajatellut alun perin toisin, mutta nyt kirjan tekstit antoivatkin hyviä vasta-argumentteja ja omat mielipiteet saivat vähän tuuletusta. En tietenkään lukenut Äitikorttia kuin Suurta Totuuksien Kirjaa, mutta todella hyviä pointteja Silfverberg kirjoituksissaan esittää.
Suosittelen kirjaa varsinkin muillekin vanhemmille, jotka ovat kyllästyneet Vauva-lehtien artikkeleihin, hauskan kepeisiin kasvatusoppaisiin tai ronskin puheen äitikirjoihin. Tämä tarjoaa uutta ajateltavaa, lupaan sen. Toki kirja on antoisa muillekin, minä olisin viihtynyt tämän parissa ennen lastakin.
tiistai 2. elokuuta 2016
Valo valtameren yllä
M.L. Stedman
2012 suom. 2013
422s. / Karisto
Olipa intensiivinen lukukokemus! Varsinkin kirjan jälkimmäinen puolisko tuli ahmittua aika lailla sydän rinnassa takoen, ja tällainen käytös ei ole ollenkaan luonteenomaista minulle!
Stedmanin esikoisromaanissa tutustutaan nuoreen pariskuntaan, joka elää eristäytyneellä majakkasaarella Australian rannikolla. Isabel ja Tom ovat yrittäneet usean vuoden ajan saada lasta, mutta viimeinenkin raskaus on päättynyt huonosti. Kun pian tämän jälkeen rannalle ajautuu soutuvene, jossa ainoa eloonjäänyt on pieni vauva, päätös on tehtävä nopeasti: ilmoitetaanko tapahtuneesta rannikolle sillä riskillä, että mahdollisesti orvoksi jäänyt lapsi joutuu kurjiin oloihin lastenkotiin vai pidetäänkö lapsi ja kasvatetaan hänet rakastavassa kodissa meren tyrskyjen keskellä.
Valo valtameren yllä on ollut ilmestymisestään asti lukulistallani, mutta mitä enemmän aikaa ehti kulumaan, sitä enemmän alkoi tuntumaan, ettei kirjaan välttämättä tulisi koskaan tartuttuakaan. Onneksi kirja kuitenkin tuli vastaan kun etsin kesäkuukausiksi lukemista kirjastossa, en olisi halunnut missään nimessä jäädä ilman tätä lukukokemusta, varsinkin kun kesäksi ei ole lukupinossa kovinkaan monta lukuromaania.
Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että oma elämäntilanne saattaa vaikuttaa tarinan vetovoimaan enemmän tai vähemmän. Jonain muuna hetkenä Isabelin ja Tomin tarina olisi voinut vaikuttaa minusta liiankin dramaattiselta (vähän samaan tapaan kuin Kerro minulle jotain hyvää -elokuvasta on sanottu, että se on niiiin tehty itkettämään...), mutta nyt lukuromaanin teemat menivät ihon alle ja pääsin todella eläytymään äidinrakkauden koetuksiin unohtaen muun maailman. Ehdottomasti minulle yksi kirjavuoden kohokohdista.
2012 suom. 2013
422s. / Karisto
Olipa intensiivinen lukukokemus! Varsinkin kirjan jälkimmäinen puolisko tuli ahmittua aika lailla sydän rinnassa takoen, ja tällainen käytös ei ole ollenkaan luonteenomaista minulle!
Stedmanin esikoisromaanissa tutustutaan nuoreen pariskuntaan, joka elää eristäytyneellä majakkasaarella Australian rannikolla. Isabel ja Tom ovat yrittäneet usean vuoden ajan saada lasta, mutta viimeinenkin raskaus on päättynyt huonosti. Kun pian tämän jälkeen rannalle ajautuu soutuvene, jossa ainoa eloonjäänyt on pieni vauva, päätös on tehtävä nopeasti: ilmoitetaanko tapahtuneesta rannikolle sillä riskillä, että mahdollisesti orvoksi jäänyt lapsi joutuu kurjiin oloihin lastenkotiin vai pidetäänkö lapsi ja kasvatetaan hänet rakastavassa kodissa meren tyrskyjen keskellä.
Valo valtameren yllä on ollut ilmestymisestään asti lukulistallani, mutta mitä enemmän aikaa ehti kulumaan, sitä enemmän alkoi tuntumaan, ettei kirjaan välttämättä tulisi koskaan tartuttuakaan. Onneksi kirja kuitenkin tuli vastaan kun etsin kesäkuukausiksi lukemista kirjastossa, en olisi halunnut missään nimessä jäädä ilman tätä lukukokemusta, varsinkin kun kesäksi ei ole lukupinossa kovinkaan monta lukuromaania.
Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että oma elämäntilanne saattaa vaikuttaa tarinan vetovoimaan enemmän tai vähemmän. Jonain muuna hetkenä Isabelin ja Tomin tarina olisi voinut vaikuttaa minusta liiankin dramaattiselta (vähän samaan tapaan kuin Kerro minulle jotain hyvää -elokuvasta on sanottu, että se on niiiin tehty itkettämään...), mutta nyt lukuromaanin teemat menivät ihon alle ja pääsin todella eläytymään äidinrakkauden koetuksiin unohtaen muun maailman. Ehdottomasti minulle yksi kirjavuoden kohokohdista.
tiistai 26. heinäkuuta 2016
Säkenöivät hetket
Katja Kallio
2013
413 s./Otava
Säkenöivät hetket osui juuri oikeaan hetkeen lukuromaania kaipaillessani. En liioittele yhtään sanoessani, että kirja on yksi kaikkien aikojen suosikkejani kotimaisen kirjallisuuden piiristä!
Oli vähällä, etten olisi lopulta lukenut kirjaa ollenkaan, vaikka sen aikoinaan antikvariaatista kotiin kannoinkin. Tänä kesänä Hangon reissu kuitenkin kuului suunnitelmiimme ja koska Kallion romaanin tapahtumat sijoittuvat kyseiseen kesäkaupunkiin, päätin antaa sille siellä mahdollisuuden.
Kirjan alussa en ollut yhtään niin vaikuttunut, pikemminkin vähän ärtynyt. Kallio kirjoittaa kauniisti, mutta varsinkin alussa maiseman kuvailua oli omaan makuuni liikaa ja se alkoi tuntumaan turhan runolliselta. Lähinnä ongelmana oli, että tuntui että yritystä oli liikaa. Toisaalta kun nyt yritin selailla kirjan alkua ja etsiä esimerkkiä niin silmiin ei osunut yhtään niin ärsyttävää kohtaa tekstissä, että saattaa olla, että lukuhetkessä oli jotain vikaa.
Elly päätyy Hankoon vuonna 1914 tullessaan äitinsä kanssa kylpylälomalle Bellevuen hotelliin. Yksi asia johtaa toiseen ja yllättäen myös Ellyn koko tulevaisuus on tässä kauniissa pitsihuviloiden kylässä. Kaksikymmentä vuotta kuluu ja Ellyn tyttäret ovat matkalla kohti aikuisuutta. Varsinkin keskimmäinen tytär Beata aiheuttaa äidilleen ylimääräistä huolta ja äidin ja tyttären tiet eroavat.
Kirjailijaa kuvataan kirjan lievetekstissä tarkkavaistoiseksi ihmismielen kuvaajaksi ja juuri siinä kirjan taika piileekin. Kalliolla on selvästi silmää yksityiskohdille, sen olen huomannut jo hänen aikaisemmista kirjoistaan Elokuvamuisti ja Tyypit. Säkenöivät hetket on selkeästi tunnelmaltaan vakavampi, mutta ei silti sorru samanlaiseen synkistelyyn kuin iso osa kotimaisista romaaneista. Kallion kirja on kauniisti kirjoitettu ja koskettava tarina kolmen sukupolven naisista, jotka ovat kaikki saaneet pettyä kohtalon käänteisiin, mutta toivoa kuitenkin aina on.
2013
413 s./Otava
Säkenöivät hetket osui juuri oikeaan hetkeen lukuromaania kaipaillessani. En liioittele yhtään sanoessani, että kirja on yksi kaikkien aikojen suosikkejani kotimaisen kirjallisuuden piiristä!
Oli vähällä, etten olisi lopulta lukenut kirjaa ollenkaan, vaikka sen aikoinaan antikvariaatista kotiin kannoinkin. Tänä kesänä Hangon reissu kuitenkin kuului suunnitelmiimme ja koska Kallion romaanin tapahtumat sijoittuvat kyseiseen kesäkaupunkiin, päätin antaa sille siellä mahdollisuuden.
Kirjan alussa en ollut yhtään niin vaikuttunut, pikemminkin vähän ärtynyt. Kallio kirjoittaa kauniisti, mutta varsinkin alussa maiseman kuvailua oli omaan makuuni liikaa ja se alkoi tuntumaan turhan runolliselta. Lähinnä ongelmana oli, että tuntui että yritystä oli liikaa. Toisaalta kun nyt yritin selailla kirjan alkua ja etsiä esimerkkiä niin silmiin ei osunut yhtään niin ärsyttävää kohtaa tekstissä, että saattaa olla, että lukuhetkessä oli jotain vikaa.
Elly päätyy Hankoon vuonna 1914 tullessaan äitinsä kanssa kylpylälomalle Bellevuen hotelliin. Yksi asia johtaa toiseen ja yllättäen myös Ellyn koko tulevaisuus on tässä kauniissa pitsihuviloiden kylässä. Kaksikymmentä vuotta kuluu ja Ellyn tyttäret ovat matkalla kohti aikuisuutta. Varsinkin keskimmäinen tytär Beata aiheuttaa äidilleen ylimääräistä huolta ja äidin ja tyttären tiet eroavat.
Kirjailijaa kuvataan kirjan lievetekstissä tarkkavaistoiseksi ihmismielen kuvaajaksi ja juuri siinä kirjan taika piileekin. Kalliolla on selvästi silmää yksityiskohdille, sen olen huomannut jo hänen aikaisemmista kirjoistaan Elokuvamuisti ja Tyypit. Säkenöivät hetket on selkeästi tunnelmaltaan vakavampi, mutta ei silti sorru samanlaiseen synkistelyyn kuin iso osa kotimaisista romaaneista. Kallion kirja on kauniisti kirjoitettu ja koskettava tarina kolmen sukupolven naisista, jotka ovat kaikki saaneet pettyä kohtalon käänteisiin, mutta toivoa kuitenkin aina on.
perjantai 17. kesäkuuta 2016
Ihmeellisten asioiden museo
Alice Hoffman
2014 suom. 2015
440 s./Gummerus
Coralie kaipaa vapauteen, pois isänsä tiukan valvonnan alta. Päivisin Coralie on kuin kuka tahansa nuori nainen, mutta iltaisin hän ui tunteja jäätävässä Hudsonjoessa pystyäkseen suoriutumaan roolistaan vedenneitona isänsä museossa. Eddie puolestaan on hylännyt niin isänsä kuin uskontonsa ja harjoittaa valokuvaajan ammattia yrittäen parhaansa mukaan unohtaa menneisyytensä haamut. Coralien ja Eddien tarinoiden taustalla on 1900-luvun alun maaginen New York, alati muutoksen kourissa oleva suurkaupunki, jonne mahtuu jos jonkinlaista kulkijaa ja elämäntarinaa.
Hoffman on kiilannut suosikikseni jo kirjalla Punainen puutarha eikä Aavikon tyttäretkään hullumpi ollut. Olinkin siis jo valmistautunut mieluisaan lukukokemukseen. Historian havinaa, mielikuvitusta kutkuttavia ihmeellisiä asioita täynnä oleva museo ja ylipäätään elämää, joka on hyvin kaukana omasta arjestani. Ja kirsikkana kakussa: New York.
Niin, onhan tarinassa toki mukana rakkaustarina (jos toinenkin), mutta niiden perään en juurikaan ole ja tälläkin kertaa keskityin muihin teemoihin. Toisaalta tarinat nivoutuvat yhteen (ja lähtevät sivupoluille) juuri rakkauden takia, mutta perinteisen rakkauden lisäksi on kyse isistä ja pojista, uskonveljistä ja -siskoista, ihmisten ja eläinten välisestä uskollisuudesta, opettajista ja oppilaista sekä ihmisten löytämästä tasapainosta suhteessa luontoon.
Eniten nautin ensiaskeliaan suurkaupunkina ottavan New Yorkin kuvailusta, ja ylipäätään kaupungin historiasta. Tarinaan oli ilokseni sisällytetty hyvinkin laajasti niin Manhattanin kuin Brooklyninkin eri alueita. Ihmeellisten asioiden museo onkin ehdottomasti kirja, jossa kaupunki on yksi päähenkilöistä.
Kaiken kaikkiaan oikein mukava lukukokemus, mukaansa toiseen aikaan tempaava lukuromaani, jonka parissa viihtyy mainiosti.
2014 suom. 2015
440 s./Gummerus
Coralie kaipaa vapauteen, pois isänsä tiukan valvonnan alta. Päivisin Coralie on kuin kuka tahansa nuori nainen, mutta iltaisin hän ui tunteja jäätävässä Hudsonjoessa pystyäkseen suoriutumaan roolistaan vedenneitona isänsä museossa. Eddie puolestaan on hylännyt niin isänsä kuin uskontonsa ja harjoittaa valokuvaajan ammattia yrittäen parhaansa mukaan unohtaa menneisyytensä haamut. Coralien ja Eddien tarinoiden taustalla on 1900-luvun alun maaginen New York, alati muutoksen kourissa oleva suurkaupunki, jonne mahtuu jos jonkinlaista kulkijaa ja elämäntarinaa.
Hoffman on kiilannut suosikikseni jo kirjalla Punainen puutarha eikä Aavikon tyttäretkään hullumpi ollut. Olinkin siis jo valmistautunut mieluisaan lukukokemukseen. Historian havinaa, mielikuvitusta kutkuttavia ihmeellisiä asioita täynnä oleva museo ja ylipäätään elämää, joka on hyvin kaukana omasta arjestani. Ja kirsikkana kakussa: New York.
Niin, onhan tarinassa toki mukana rakkaustarina (jos toinenkin), mutta niiden perään en juurikaan ole ja tälläkin kertaa keskityin muihin teemoihin. Toisaalta tarinat nivoutuvat yhteen (ja lähtevät sivupoluille) juuri rakkauden takia, mutta perinteisen rakkauden lisäksi on kyse isistä ja pojista, uskonveljistä ja -siskoista, ihmisten ja eläinten välisestä uskollisuudesta, opettajista ja oppilaista sekä ihmisten löytämästä tasapainosta suhteessa luontoon.
Eniten nautin ensiaskeliaan suurkaupunkina ottavan New Yorkin kuvailusta, ja ylipäätään kaupungin historiasta. Tarinaan oli ilokseni sisällytetty hyvinkin laajasti niin Manhattanin kuin Brooklyninkin eri alueita. Ihmeellisten asioiden museo onkin ehdottomasti kirja, jossa kaupunki on yksi päähenkilöistä.
Kaiken kaikkiaan oikein mukava lukukokemus, mukaansa toiseen aikaan tempaava lukuromaani, jonka parissa viihtyy mainiosti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)