Vilhelm Moberg
1949 suom. 1958
222 s./Otava
Mobergin kirjasarjan ensimmäiset osat ovat vieneet minut mennessään. En oikeastaan tiedä miksi kesti näin kauan tarttua toiseen osaan, kun ensimmäinenkin oli yksi kirjavuoteni kohokohdista muutama vuosi takaperin. Nyt aion vetää sarjan loppuun nopeammalla tempolla!
Kirjaa lukiessani en voinut kuin taas harmitella miten unohduksiin painunut kirja Maastamuuttajat on. Sain lukusuosituksen useampi vuosi sitten enkä ollut aikaisemmin kuullut kirjasarjasta. En kyllä ole törmännyt siihen sen jälkeenkään. Olen lähipäivinä muistellut erittäin lämpimästi sitä blogikollegaa, joka kirjasta minulle aikoinaan vinkkasi - tätä en olisi koskaan löytänyt ilman häntä!
Kirjasarjassa seurataan ruotsalaisia perheitä, jotka muuttavat Yhdysvaltoihin 1800-luvun puolivälissä. Ensimmäisessä osassa haaveet uudesta kotimaasta kasvavat pikku hiljaa ja valmisteluja aletaan tekemään. Toisessa osassa matkustetaan Atlantin yli kohti New Yorkia ja oletan, että kolmannessa osassa jatketaan matkaa tuleville kotikonnuille, missä ne sitten lienevätkin. Henkilöhahmot ovat todellisia, historiasta poimittuja ihmisiä.
Mobergin kirjoitustyyli on kestänyt aikaa hienosti ja lukiessa tuli useaan otteeseen mieli, että kirja voisi olla tänä päivänä kirjoitettu historiallinen romaani. Koen myös siirtolaisuusaiheen ihan äärettömän mielenkiintoisena. Kotimaisen kirjallisuuden kentältä verrokkikirjoja voisi olla esimerkiksi Pohjantähden alla tai Myrskyluodon Maija, mutta ne eivät ole onnistuneet pitämään mielenkiintoani yllä samaan tapaan kuin tämä ruotsalainen klassikko.
Kirjailija kuvaa talonpoikaisväkeä realistisesti ja vähäeleisesti, mutta onnistuu silti koskettamaan lukijaa. Sydän tuntuu raskaana rinnassa, kun kovaan työhön tottuneet maalaiset matkaavat viikosta toiseen Atlantin yli, osan joutuessa hautaamaan perheenjäseniään meren syövereihin erilaisten tautien jyllätessä täyteen ahdatussa laivassa. Silti unelma uudesta maasta ja paremmasta elämästä elää ja New York tulee päivä päivältä lähemmäs.
Aikaisemmin luulin, ettei minulla ole mitään tiettyä aikakautta tai historian tapahtumaa, jonka pariin palaisin uudelleen ja uudelleen kirjoja lukiessani. En ole ollut viehättynyt 1920-lukuun enkä ole ahminut kaikkea mahdollista toisesta maailmansodasta. Genrestä tiedän, että lukuromaanit ovat minun juttuni ja tapahtumapaikkana New York on ylitse muiden. Vanhaan kunnon Englantiin sijoittuvissa tarinoissa on oma tunnelmansa ja tarinat ystävyydestä koskettavat. Nyt kuitenkin tajusin, että siirtolaisuus Amerikkaan on jaksanut kiehtoa minua vuodesta toiseen, kirjasta kirjaan. Lukiessani Maastamuuttajat -sarjan toista osaa olenkin alkanut haaveilla New Yorkin siirtolaisuusmuseossa käymisestä entistä enemmän. Edellisen reissumme aikana museo oli kiinni hirmumyrskyn tuhojen takia, mutta seuraavalla kerralla museo tulee olemaan ykköskohteeni.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suosikkejani. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suosikkejani. Näytä kaikki tekstit
maanantai 17. heinäkuuta 2017
perjantai 28. huhtikuuta 2017
Maailman talvi
Ken Follett
2012 suom. 2013
800 s./WSOY
Olen edennyt mahtipontisessa Vuosisata-trilogiassa toiseen osaan.
Myhäilen edelleen tyytyväisenä, että keksin ottaa kyseisen kirjasarjan lukuun juuri tänä vuonna. Päätin samalla, että luen kirjat niin, että niiden välissä on aina korkeintaan neljä kuukautta väliä, jotta henkilöhahmot ja tapahtumat pysyvät tuoreessa muistissa. Näin myös muille kirjoille jäi hyvin aikaa eri osien välissä, sillä yritän vältellä fiilistä, että joudun rämpimään ihan loputtomasti yhden tarinan parissa. Minulle tosiaan syntyy yllättävän helposti tällainen fiilis. Asiaa ei auta, vaikka tarina olisi miten hyvä tai vetävästi kirjoitettu. Luin varmaan niin monta vuotta kirjoja niin, että melkein aina käsittelyssä oli minulle uusi kirjailija ja kuin itsestään aloin vältellä pitkiä kirjasarjoja. (Yksi lähivuosien lukemiseen liittyvä tavoite onkin, että saattaisin aloittamani sarjat mahdollisimman reippaasti loppuun.)
Ensimmäistä osaa luin aika tarkalleen kuukauden päivät ja pidin nytkin huolen, ettei aikaa menisi ainakaan enempää. Maailman talvessa sattui olemaan tasan 800 sivua, joten neljäksi viikoksi oli helppo jakaa sivumäärät. Kolme viikkoa luin juuri tasan sen määrän mitä pitikin, sillä meneillään oli niin paljon muutakin pakollista ja vapaaehtoista hommaa. Tällaiselle aikatauluttajalle olikin todella mieluista, kun kerrankin tiesi milloin voi hyvällä omatunnolla laskea kirjan käsistään ja siirtää energiansa muihin hommiin. Neljäs viikko oli selkeästi hiljaisempi ja tarinassa ratkaisunhetket, joten oli kiva päästä kirjan ahmimismoodiin.
Vuosisata-trilogia kuvaa viiden suvun kohtaloita viidessä eri maassa läpi 1900-luvun. Kaikki alkoi Ensimmäisen maailmansodan puhkeamisesta, ja toisessa osassa eletään Toisen maailmansodan ankeita vuosia. Ensimmäisessä osassa tutuksi tulleet henkilöt ovat mukana vieläkin, mutta tarkemmin seurataan uutta sukupolvea eli heidän jälkeläisiään. Näkökulma muuttuu tiuhaan tahtiin ja lukija pääsee tiiliskiviromaanin aikana kurkistamaan natsivallan alle joutuneeseen Saksaan, Stalinin hallitsemaan Venäjään, Pearl Harborin hyökkäykseen, liittoutuneiden hyökkäyksen Pohjois-Ranskaan ja Puna-armeijan hyökkäyksen Berliiniin - näin muutaman mainitakseni.
Kuten totesin jo ensimmäisestä osasta kertoessani, nautin siitä miten yhdellä lukukokemuksella saa niin valtavasti tietoa 1900-luvun alun historiasta. Henkilöhahmot ovat siellä missä kulloinkin tapahtuu, he ovat suunnittelemassa suurmiesten päätöksiä, tekemässä maailmasta parempaa paikkaa, estämässä Kolmannen maailmansodan syttymisen ja toisaalta elämässä siviilien tavanomaista arkea. Lukion historiantunneista on jo aikaa enkä ole vuosiin lukenut näin laajaa kuvausta Toisesta maailmansodasta. Ymmärrys 1940-luvun tapahtumiin siis todella kasvoi rytisten.
Maailman talvea lukiessani huomasin olevani jo todella kiintynyt henkilöhahmoihin. Vaikka kirjassa kohdataan paljon läpeensä pahoja ja julmia ihmisiä, niin päähenkilöt ovat monisyisiä ja vääriäkin valintoja tehdessään heillä on omasta mielestään jalot päämäärät. On ollut arvokasta lukea Toisesta maailmansodasta niin, että näkökulma on jatkuvasti vaihdellut ja on saanut kurkistaa eri aatteiden taakse.
Toinen maailmansota itsessäänhän on - yllätys yllätys - todella rankkaa luettavaa. Ihmisten pahuus jaksaa yllättää, vaikka niin paljon käänteistä muistikin etukäteen. Lukiessani aloin myös vähitellen ymmärtämään miksi ihmisiä edelleen kiinnostaa tämä ajanjakso. Olen aikaisemmin pyöritellyt lähinnä silmiäni, kun uusia teoksia aiheesta on ilmestynyt (varsinkin tietopuolella). Kummasti itselle aihe on tuntunut loppuun kalutulta ja olenkin pyrkinyt välttelemään Toisen maailmansodan tapahtumia kaikessa kirjallisuudessa. Nyt uumoilen, että asiaan saattaa tulla käänne...
2012 suom. 2013
800 s./WSOY
Olen edennyt mahtipontisessa Vuosisata-trilogiassa toiseen osaan.
Myhäilen edelleen tyytyväisenä, että keksin ottaa kyseisen kirjasarjan lukuun juuri tänä vuonna. Päätin samalla, että luen kirjat niin, että niiden välissä on aina korkeintaan neljä kuukautta väliä, jotta henkilöhahmot ja tapahtumat pysyvät tuoreessa muistissa. Näin myös muille kirjoille jäi hyvin aikaa eri osien välissä, sillä yritän vältellä fiilistä, että joudun rämpimään ihan loputtomasti yhden tarinan parissa. Minulle tosiaan syntyy yllättävän helposti tällainen fiilis. Asiaa ei auta, vaikka tarina olisi miten hyvä tai vetävästi kirjoitettu. Luin varmaan niin monta vuotta kirjoja niin, että melkein aina käsittelyssä oli minulle uusi kirjailija ja kuin itsestään aloin vältellä pitkiä kirjasarjoja. (Yksi lähivuosien lukemiseen liittyvä tavoite onkin, että saattaisin aloittamani sarjat mahdollisimman reippaasti loppuun.)
Ensimmäistä osaa luin aika tarkalleen kuukauden päivät ja pidin nytkin huolen, ettei aikaa menisi ainakaan enempää. Maailman talvessa sattui olemaan tasan 800 sivua, joten neljäksi viikoksi oli helppo jakaa sivumäärät. Kolme viikkoa luin juuri tasan sen määrän mitä pitikin, sillä meneillään oli niin paljon muutakin pakollista ja vapaaehtoista hommaa. Tällaiselle aikatauluttajalle olikin todella mieluista, kun kerrankin tiesi milloin voi hyvällä omatunnolla laskea kirjan käsistään ja siirtää energiansa muihin hommiin. Neljäs viikko oli selkeästi hiljaisempi ja tarinassa ratkaisunhetket, joten oli kiva päästä kirjan ahmimismoodiin.
Vuosisata-trilogia kuvaa viiden suvun kohtaloita viidessä eri maassa läpi 1900-luvun. Kaikki alkoi Ensimmäisen maailmansodan puhkeamisesta, ja toisessa osassa eletään Toisen maailmansodan ankeita vuosia. Ensimmäisessä osassa tutuksi tulleet henkilöt ovat mukana vieläkin, mutta tarkemmin seurataan uutta sukupolvea eli heidän jälkeläisiään. Näkökulma muuttuu tiuhaan tahtiin ja lukija pääsee tiiliskiviromaanin aikana kurkistamaan natsivallan alle joutuneeseen Saksaan, Stalinin hallitsemaan Venäjään, Pearl Harborin hyökkäykseen, liittoutuneiden hyökkäyksen Pohjois-Ranskaan ja Puna-armeijan hyökkäyksen Berliiniin - näin muutaman mainitakseni.
Kuten totesin jo ensimmäisestä osasta kertoessani, nautin siitä miten yhdellä lukukokemuksella saa niin valtavasti tietoa 1900-luvun alun historiasta. Henkilöhahmot ovat siellä missä kulloinkin tapahtuu, he ovat suunnittelemassa suurmiesten päätöksiä, tekemässä maailmasta parempaa paikkaa, estämässä Kolmannen maailmansodan syttymisen ja toisaalta elämässä siviilien tavanomaista arkea. Lukion historiantunneista on jo aikaa enkä ole vuosiin lukenut näin laajaa kuvausta Toisesta maailmansodasta. Ymmärrys 1940-luvun tapahtumiin siis todella kasvoi rytisten.
Maailman talvea lukiessani huomasin olevani jo todella kiintynyt henkilöhahmoihin. Vaikka kirjassa kohdataan paljon läpeensä pahoja ja julmia ihmisiä, niin päähenkilöt ovat monisyisiä ja vääriäkin valintoja tehdessään heillä on omasta mielestään jalot päämäärät. On ollut arvokasta lukea Toisesta maailmansodasta niin, että näkökulma on jatkuvasti vaihdellut ja on saanut kurkistaa eri aatteiden taakse.
Toinen maailmansota itsessäänhän on - yllätys yllätys - todella rankkaa luettavaa. Ihmisten pahuus jaksaa yllättää, vaikka niin paljon käänteistä muistikin etukäteen. Lukiessani aloin myös vähitellen ymmärtämään miksi ihmisiä edelleen kiinnostaa tämä ajanjakso. Olen aikaisemmin pyöritellyt lähinnä silmiäni, kun uusia teoksia aiheesta on ilmestynyt (varsinkin tietopuolella). Kummasti itselle aihe on tuntunut loppuun kalutulta ja olenkin pyrkinyt välttelemään Toisen maailmansodan tapahtumia kaikessa kirjallisuudessa. Nyt uumoilen, että asiaan saattaa tulla käänne...
perjantai 31. maaliskuuta 2017
Nancy
Deborah Spungen
1983 suom. 1991
380 s./Gummerus
Oli jo aikakin tarttua uudelleen kirjaan, joka aikoinaan teki lähtemättömän vaikutuksen minuun.
Luin Nancyn ensimmäisen kerran yläasteella. Kirja sattui silmiini kirjastossa ja takakannen perusteella se vaikutti todella kiinnostavalta. Meni pari vuotta ennen kuin tajusin, että "kaikki" teini-ikäiset tytöt lukevat Nancyn ja kirjoittavat kirjallisuusesseensä kyseisestä kirjasta - ja minä kun luulin löytäneeni unohduksiin vaipuneen helmen.
Äidin näkökulmasta kirjoitettu kirja toimii edelleen. 15 vuotta myöhemminkin ahmin kirjan muutamassa päivässä ja google on laulanut kirjan viimeisen sivun luettuani. Jos ensimmäisellä kerralla kirjaa luki teini-ikäisen silmin yrittäen ymmärtää Nancyä, niin nyt pienen taaperon äitinä kirjan kokee eri tavalla, keskittyen varsinkin äidin rooliin häiriintyneen nuoren tytön elämässä.
Nancy on äidin puheenvuoro esikoistyttärensä vihan, pahan olon ja surun täytteisestä elämästä. Punk-bändi Sex Pistolsin Sid Viciousin kanssa seurustellut 20-vuotias Nancy löydettiin murhattuna new yorkilaisesta hotellihuoneesta vuonna 1978 ja tapahtuneesta tuli sensaatiolehtien ykkösuutinen. Lehdistö antoi tapahtumista ja kuolleesta tytöstä varsin yksipuolisen kuvan, joten lopulta Deborah Spungen päätti kirjoittaa kirjan tyttärestään. Elämä itsetuhoisen Nancyn kanssa oli vaikeaa lapsuudesta lähtien ja vuosi vuodelta tavallinen perhe-elämä jäi yhä kaukaisemmaksi haaveeksi esikoistyttären terrorisoidessa koko perhettä.
Googlesta mustavalkokuvia tuijoteltuani tuntui ihan absurdilta, että Nancyn kuolemasta on jo melkein 40 vuotta ja silti tapaus edelleen kiehtoo aina vain uusia sukupolvia. Kuvat nuorista punkkareista eivät hätkähdytä enää tänä päivänä, ja on jopa vähän vaikea ymmärtää, että 40 vuotta sitten Nancy ja Sid ovat kääntäneet päitä missä tahansa liikkuivatkin. Kirja tarjoaa muutenkin todella mielenkiintoista ajankuvaa. Yhteydenpito kriisitilanteissa on ollut kovin erilaista ilman kännykkää ja New York on täysin eri kaupunki kuin tänä päivänä. Lääketieteessä on otettu isoja harppauksia eteenpäin ja lääkäreiden ehdoton auktoriteettiasema on horjunut. Toisaalta taas huumeiden pyörittämä elämä ja sivusta itsetuhoa seuraavien kärsimykset eivät muutu vuosikymmenten vaihtuessa.
Lähiaikoina on ilmestynyt kirjan uusi painos ja suosittelen ehdottomasti tarttumaan nimenomaan siihen. Tai lukemaan kirjan alkuperäiskielellä. Itse luin 80-luvun suomennoksen ja teksti (varsinkin dialogi) oli niin tönkköä, että meinasi pilata koko lukunautinnon.
1983 suom. 1991
380 s./Gummerus
Oli jo aikakin tarttua uudelleen kirjaan, joka aikoinaan teki lähtemättömän vaikutuksen minuun.
Luin Nancyn ensimmäisen kerran yläasteella. Kirja sattui silmiini kirjastossa ja takakannen perusteella se vaikutti todella kiinnostavalta. Meni pari vuotta ennen kuin tajusin, että "kaikki" teini-ikäiset tytöt lukevat Nancyn ja kirjoittavat kirjallisuusesseensä kyseisestä kirjasta - ja minä kun luulin löytäneeni unohduksiin vaipuneen helmen.
Äidin näkökulmasta kirjoitettu kirja toimii edelleen. 15 vuotta myöhemminkin ahmin kirjan muutamassa päivässä ja google on laulanut kirjan viimeisen sivun luettuani. Jos ensimmäisellä kerralla kirjaa luki teini-ikäisen silmin yrittäen ymmärtää Nancyä, niin nyt pienen taaperon äitinä kirjan kokee eri tavalla, keskittyen varsinkin äidin rooliin häiriintyneen nuoren tytön elämässä.
Nancy on äidin puheenvuoro esikoistyttärensä vihan, pahan olon ja surun täytteisestä elämästä. Punk-bändi Sex Pistolsin Sid Viciousin kanssa seurustellut 20-vuotias Nancy löydettiin murhattuna new yorkilaisesta hotellihuoneesta vuonna 1978 ja tapahtuneesta tuli sensaatiolehtien ykkösuutinen. Lehdistö antoi tapahtumista ja kuolleesta tytöstä varsin yksipuolisen kuvan, joten lopulta Deborah Spungen päätti kirjoittaa kirjan tyttärestään. Elämä itsetuhoisen Nancyn kanssa oli vaikeaa lapsuudesta lähtien ja vuosi vuodelta tavallinen perhe-elämä jäi yhä kaukaisemmaksi haaveeksi esikoistyttären terrorisoidessa koko perhettä.
Googlesta mustavalkokuvia tuijoteltuani tuntui ihan absurdilta, että Nancyn kuolemasta on jo melkein 40 vuotta ja silti tapaus edelleen kiehtoo aina vain uusia sukupolvia. Kuvat nuorista punkkareista eivät hätkähdytä enää tänä päivänä, ja on jopa vähän vaikea ymmärtää, että 40 vuotta sitten Nancy ja Sid ovat kääntäneet päitä missä tahansa liikkuivatkin. Kirja tarjoaa muutenkin todella mielenkiintoista ajankuvaa. Yhteydenpito kriisitilanteissa on ollut kovin erilaista ilman kännykkää ja New York on täysin eri kaupunki kuin tänä päivänä. Lääketieteessä on otettu isoja harppauksia eteenpäin ja lääkäreiden ehdoton auktoriteettiasema on horjunut. Toisaalta taas huumeiden pyörittämä elämä ja sivusta itsetuhoa seuraavien kärsimykset eivät muutu vuosikymmenten vaihtuessa.
Lähiaikoina on ilmestynyt kirjan uusi painos ja suosittelen ehdottomasti tarttumaan nimenomaan siihen. Tai lukemaan kirjan alkuperäiskielellä. Itse luin 80-luvun suomennoksen ja teksti (varsinkin dialogi) oli niin tönkköä, että meinasi pilata koko lukunautinnon.
perjantai 24. maaliskuuta 2017
Kolme mieleenpainuvaa kotimaista
Vähän kotimaista kirjallisuutta vieroksuvana olen viime viikkoina ollut haltioissani, kun tieni on ristennyt jopa kolmen erityisen kirjan kanssa.
Lukukokemusten aikana ja välissä olen pohtinut äitiyttä ja lapsuutta, sitä miten kaikki ei läheskään aina mene niin kuin on etukäteen suunniteltu tai toivottu. Olen vuodattanut kyyneliä ja surrut erilaisia elämänkohtaloita: lapsettomia äitejä, yksin jääneitä isiä, orvoksi jääneitä lapsia, yksinäisiä äitejä, vanhemman rakkautta kaipaamaan jääneitä lapsia... Erilaiset näkökulmat antavat uutta perspektiiviä ymmärtää ihmisten vaikeita valintoja, "vääriäkin" sellaisia.
Syliin-romaani alkaa osastolta 42, paikasta jossa hoidetaan vaikeita raskauksia. Yhteen kietoutuvia tarinoita yhdistää se, että niissä ei eletä vaaleanpunaisen/sinisen vauva-arjen keskellä. Kirjassa käsitellään vanhemmuuden vaiettuja osa-alueita niin vaikeista raskauksista keskenmenoihin kuin lapsettomuudesta masennukseen ja äidin yksinäisyyteen. Äitiys muuttaa tavalla tai toisella koko elämän ja sen mitä itse on.
Vieraat-romaani on tosiaan myös episodiromaani, jossa kantavana teemana on vanhemmuus ja lapsuus. (Tämä tosin tulee ilmi vasta tarinan edetessä, en tarkoituksella lukenut kahta samoista kipeistä aiheista kumpuavia tarinoita). Senja päättää jaksavansa järjestää kutsut vaikeasta elämäntilanteestaan huolimatta. Kappale kerrallaan tutustutaan illan emäntään ja isäntään ja heidän vieraisiinsa. Mitkä valinnat ja kohtalonoikut ovat tuoneet itse kunkin tähän pisteeseen elämässä, näille illallisille? Kenen elämä muuttuu täysin illan jälkeen?
Romaanien jälkeen päätin jatkaa aiheen parissa vielä hetken ja tartuin ystäväni valokuvakirjaan Tyhjä syli. Kirja julkaistiin samoihin aikoihin kun oma raskauteni oli loppusuoralla enkä tuolloin muutamista yrityksistä huolimatta pystynyt avaamaan kirjaa. Halusin pitää omasta vauvakuplasta kiinni ja olla mahdollisimman tietämätön kaikesta siitä mikä vielä voisi mennä pahasti pieleen. Kaikille kirjoille on oma aikansa, ja Tyhjän sylin aika oli juuri nyt ja vuosien aikana tutuksi käyneet kuvat saivat vihdoin taakseen tarinat. Kirjaan on koottu kohtukuoleman kokeneiden naisten tarinoita. On varmasti sanomattakin selvää, että kirja riipaisee syvältä ja silmäkulmat kostuvat jo ensimmäisten sivujen aikana.
Mielettömän hienoja ja tärkeitä kirjoja kaikki yllämainitut kolme kirjaa. Jokaisessa on onnistuttu vangitsemaan osa naisen sielunmaisemasta maailman mustimmalla hetkellä.
Ina Westman
Syliin
2016
208 s./Kosmos
Helmi Kekkonen
Vieraat
2016
196 s./Siltala
Kaisu Jouppi
Tyhjä syli
2015
218 s./No Tofu Publishing
Lukukokemusten aikana ja välissä olen pohtinut äitiyttä ja lapsuutta, sitä miten kaikki ei läheskään aina mene niin kuin on etukäteen suunniteltu tai toivottu. Olen vuodattanut kyyneliä ja surrut erilaisia elämänkohtaloita: lapsettomia äitejä, yksin jääneitä isiä, orvoksi jääneitä lapsia, yksinäisiä äitejä, vanhemman rakkautta kaipaamaan jääneitä lapsia... Erilaiset näkökulmat antavat uutta perspektiiviä ymmärtää ihmisten vaikeita valintoja, "vääriäkin" sellaisia.
Syliin-romaani alkaa osastolta 42, paikasta jossa hoidetaan vaikeita raskauksia. Yhteen kietoutuvia tarinoita yhdistää se, että niissä ei eletä vaaleanpunaisen/sinisen vauva-arjen keskellä. Kirjassa käsitellään vanhemmuuden vaiettuja osa-alueita niin vaikeista raskauksista keskenmenoihin kuin lapsettomuudesta masennukseen ja äidin yksinäisyyteen. Äitiys muuttaa tavalla tai toisella koko elämän ja sen mitä itse on.
Vieraat-romaani on tosiaan myös episodiromaani, jossa kantavana teemana on vanhemmuus ja lapsuus. (Tämä tosin tulee ilmi vasta tarinan edetessä, en tarkoituksella lukenut kahta samoista kipeistä aiheista kumpuavia tarinoita). Senja päättää jaksavansa järjestää kutsut vaikeasta elämäntilanteestaan huolimatta. Kappale kerrallaan tutustutaan illan emäntään ja isäntään ja heidän vieraisiinsa. Mitkä valinnat ja kohtalonoikut ovat tuoneet itse kunkin tähän pisteeseen elämässä, näille illallisille? Kenen elämä muuttuu täysin illan jälkeen?
Romaanien jälkeen päätin jatkaa aiheen parissa vielä hetken ja tartuin ystäväni valokuvakirjaan Tyhjä syli. Kirja julkaistiin samoihin aikoihin kun oma raskauteni oli loppusuoralla enkä tuolloin muutamista yrityksistä huolimatta pystynyt avaamaan kirjaa. Halusin pitää omasta vauvakuplasta kiinni ja olla mahdollisimman tietämätön kaikesta siitä mikä vielä voisi mennä pahasti pieleen. Kaikille kirjoille on oma aikansa, ja Tyhjän sylin aika oli juuri nyt ja vuosien aikana tutuksi käyneet kuvat saivat vihdoin taakseen tarinat. Kirjaan on koottu kohtukuoleman kokeneiden naisten tarinoita. On varmasti sanomattakin selvää, että kirja riipaisee syvältä ja silmäkulmat kostuvat jo ensimmäisten sivujen aikana.
Mielettömän hienoja ja tärkeitä kirjoja kaikki yllämainitut kolme kirjaa. Jokaisessa on onnistuttu vangitsemaan osa naisen sielunmaisemasta maailman mustimmalla hetkellä.
Ina Westman
Syliin
2016
208 s./Kosmos
Helmi Kekkonen
Vieraat
2016
196 s./Siltala
Kaisu Jouppi
Tyhjä syli
2015
218 s./No Tofu Publishing
tiistai 7. helmikuuta 2017
Merenneidon vuosi
Sarah Winman
2015 suom. 2016
312 s./Tammi
Marvellous Waysin ja nuoren sotilaan Draken tiet kohtaavat joenpoukamassa Cornwellissa. Draken on ollut vaikea löytää omaa tietään toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Marvellous taas tietää, että meri on lähettänyt nuoren miehen hänen luokseen jostain erityisestä syystä, niin meri on aina toiminut. Nuori ja vanha ystävystyvät syrjässä muusta maailmasta ja Marvellous, merenneidon tytär, saa vielä kerran tilaisuuden muistella elämäänsä taaksepäin.
Näinä iltoina on ollut aivan erityisen ihanaa tehdä pesä sohvannurkkaan ja antaa tunnelmallisen tarinan viedä mukanaan. Kaikki lukemani kirjat eivät missään nimessä saisi olla Merenneidon vuoden kaltaisia, se olisi aivan liikaa. On kuitenkin ehdottoman tärkeää, että silloin tällöin kirjapinosta paljastuu jotain näin kaunista ja taianomaista.
Olin myyty tarinalle ja valovoimaiselle Marvellousille jo kirjan ensimmäisessä osuudessa, jossa vanhasta naisesta kerrotaan aivan erityisen viehättävin sanankääntein. Tunnelma muistutti minua välittömästi lempielokuvastani Big Fish, joka on Tim Burtonin ohjaama aikuisten satu. Elokuvassa minua on aina kiehtonut tarinankerronnan voima sekä toden ja keksityn välinen häilyvä raja. Myös Winmanin kirjan punainen lanka on tarinankerronnassa.
Kahden ihastuttavan kirjan jälkeen voi jo varmaankin luottaa siihen, että olen löytänyt uuden suosikkikirjailijan. Kani nimeltä jumala sekä Merenneidon vuosi ovat molemmat olleet sykähdyttäviä lukukokemuksia.
2015 suom. 2016
312 s./Tammi
Marvellous Waysin ja nuoren sotilaan Draken tiet kohtaavat joenpoukamassa Cornwellissa. Draken on ollut vaikea löytää omaa tietään toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Marvellous taas tietää, että meri on lähettänyt nuoren miehen hänen luokseen jostain erityisestä syystä, niin meri on aina toiminut. Nuori ja vanha ystävystyvät syrjässä muusta maailmasta ja Marvellous, merenneidon tytär, saa vielä kerran tilaisuuden muistella elämäänsä taaksepäin.
Näinä iltoina on ollut aivan erityisen ihanaa tehdä pesä sohvannurkkaan ja antaa tunnelmallisen tarinan viedä mukanaan. Kaikki lukemani kirjat eivät missään nimessä saisi olla Merenneidon vuoden kaltaisia, se olisi aivan liikaa. On kuitenkin ehdottoman tärkeää, että silloin tällöin kirjapinosta paljastuu jotain näin kaunista ja taianomaista.
Olin myyty tarinalle ja valovoimaiselle Marvellousille jo kirjan ensimmäisessä osuudessa, jossa vanhasta naisesta kerrotaan aivan erityisen viehättävin sanankääntein. Tunnelma muistutti minua välittömästi lempielokuvastani Big Fish, joka on Tim Burtonin ohjaama aikuisten satu. Elokuvassa minua on aina kiehtonut tarinankerronnan voima sekä toden ja keksityn välinen häilyvä raja. Myös Winmanin kirjan punainen lanka on tarinankerronnassa.
Kahden ihastuttavan kirjan jälkeen voi jo varmaankin luottaa siihen, että olen löytänyt uuden suosikkikirjailijan. Kani nimeltä jumala sekä Merenneidon vuosi ovat molemmat olleet sykähdyttäviä lukukokemuksia.
sunnuntai 1. tammikuuta 2017
Vuoden 2016 parhaat lukukokemukset top-10
Jon Krakauer – Jäätäviin korkeuksiin
Koskaan ei tiedä mikä lopulta on se tarina, joka ravisuttelee syvältä. Minun tapauksessani se päätyi olemaan yhdysvaltalaisen toimittajan kuvaus Mount Everstin traagisista tapahtumista vuonna 1996, useampi kiipeilyryhmä jäi lumimyrskyn silmään matkallaan alas huipulta. Katsoin ensin samaisiin hetkiin perustuvan elokuvan ja halusin sen jälkeen palavasti tietää enemmän siitä miksi kaikki meni niin kuin meni. Minulle lukukokemus oli tärkeä, mutta jos objektiivisesti ajatellaan niin Jäätäviin korkeuksiin on mukaansa tempaava muistelmateos, mutta ei sen erityisempi.
Bea Uusma – Naparetki
Liekö ollut vaikutusta aikaisemmalla Mount Everstiin liittyvällä tunnemyrskyllä, mutta myös Pohjoisen napapiirin valloittamisesta haaveilleen retkikunnan edesottamukset koskettivat. 1800-luvun lopulla kolme ruotsalaista herrasmiestä lähti vetypallolla kohti pohjoista koskaan palaamatta seikkailultaan. Kirjailijan pakkomielle saada tietää mitä yli 100 vuotta sitten tapahtui kaukaisella Valkosaarella, jossa koko seurue kohtasi loppunsa, johti lopulta tämän kirjan syntyyn. Yksi kiinnostavimmista tietokirjoista, jonka olen lukenut.
Marie Kondo – KonMari
Jos kaksi aikaisempaa kirjaa ovat saaneet jotain liikahtamaan syvällä sielussa, niin KonMari puolestaan on vaikuttanut paljon siihen miten suhtaudun nykyään materiaan. Siinä mielessä kirja ei ravisuttanut maailmaani, että olisin tehnyt jonkinlaisen täyskäännöksen vaan minussa on elänyt konmarittaja jo aikaisemminkin. Kirjan lukeminen oli kuitenkin kirsikka kakun päälle, viimeinen puuttuva osanen tavassani raivata ja ylläpitää hyvää järjestystä kotona. Suurin ahaa-elämys syntyi kuitenkin siitä, että kun asiat ovat paikallaan ja mikään ei ns. häiritse kotona niin aikaa todella löytyy ihan toisella tavalla kaikkeen muuhun, siinä mielessä KonMari-tekniikassa todella on elämän mullistavaa taikaa.
Anu Silfverberg – Äitikortti
Äidiksi tultuani olen ollut kiinnostunut tutustumaan aiheeseen myös kirjallisuuden kautta. Kirjassa on napakoita tekstejä lisääntymisestä, vanhemmuudesta ja kasvatuksesta, ja kirjoitusten tuore näkökulma sai ainakin minut ajattelemaan monia asioita ihan uudelta kantilta. Äitikorttia on helppo suositella ihan jokaiselle, koska tavalla tai toisella aiheet koskettavat meistä jokaista.
Rämö & Lahti – Vuoden mutsi 2
Vauvavuoden lukunautintoihin kuului myös eräänlainen kasvatusopas liittyen taaperovuosiin. Hyvän mielen tekstit tarjoavat vertaistukea, hyviä vinkkejä ja monia kelvollisia tiedonpalasia tuleviin vuosiin taaperon/leikki-ikäisen kanssa. Kaiken kaikkiaan mainio opus, joka oli ahmaistava muutamassa päivässä, vaikka pitempäänkin olisi ollut kiva säästellä.
Donna Leon – Kuolema oopperassa
Oletin vuosia, ettei Leonin Venetsiaan sijoittuva Brunetti-sarja olisi minun juttuni vaan kuinkas kävikään, kun tartuin sarjan ensimmäiseen osaan! Itse rikostarina ei ole nerokkain lukemani – ihan passeli kuitenkin – mutta kirjan tunnelma, sen päähenkilö ja vähän rappeutunut Venetsia loivat kokonaisuuden, joka ihastutti. Sarjan parissa tulen varmasti jatkamaan!
Alice Hoffman – Ihmeellisten asioiden museo
New York, vähän maagista realismia, rakkaustarina ja Coney Islandin jännittävän synkeät maailman erikoisuuksia esittelevät museot. Toimii. Hoffman on yksi suosikkejani ja tämäkin tarina vei heti mukanaan.
M.L. Stedman – Valo valtameren yllä
Lukuvuoteni koskettavin tarina, joka todella särki sydämeni. Eristyksissä olevalla majakkasaarella asuva pariskunta päättää kasvattaa rantaan ajelehtineessa veneessä olleen tyttövauvan omanaan. Samaan aikaan toisaalla nuori äiti suree merellä kuollutta miestään ja vauvaansa.
Karleen Koen – Mustat enkelit
1600-luvulle sijoittuva pukudraama Englannin ja Ranskan hovien käänteistä. Lemmenseikkailuja, ihmissuhdedraamaa, juonitteluja ja murhia. Tiiliskiviromaani tarjosi mukavaa viihdettä, muutaman henkilön kohtalo onnistui myös koskettamaan. Ylipäätään oli myös kiinnostavaa lukea hovin yltäkylläisestä arjesta, elämästä jota ei voi täysin ymmärtää.
Joel Dicker – Baltimoren sukuhaaran tragedia
Tarinan päähenkilö kirjoittaa kirjan Baltimoren serkuistaan ymmärtääkseen miten kaikki päättyi suureen tragediaan. Dickerillä on taito kirjoittaa tarinoita, joista ei halua hellittää otettaan ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu. Henkilöhahmoihin on helppo kiintyä ja heidän vaiheensa pyörivät lukijan päässä vielä pitkään. Täydellinen lukuromaani.
Koskaan ei tiedä mikä lopulta on se tarina, joka ravisuttelee syvältä. Minun tapauksessani se päätyi olemaan yhdysvaltalaisen toimittajan kuvaus Mount Everstin traagisista tapahtumista vuonna 1996, useampi kiipeilyryhmä jäi lumimyrskyn silmään matkallaan alas huipulta. Katsoin ensin samaisiin hetkiin perustuvan elokuvan ja halusin sen jälkeen palavasti tietää enemmän siitä miksi kaikki meni niin kuin meni. Minulle lukukokemus oli tärkeä, mutta jos objektiivisesti ajatellaan niin Jäätäviin korkeuksiin on mukaansa tempaava muistelmateos, mutta ei sen erityisempi.
Bea Uusma – Naparetki
Liekö ollut vaikutusta aikaisemmalla Mount Everstiin liittyvällä tunnemyrskyllä, mutta myös Pohjoisen napapiirin valloittamisesta haaveilleen retkikunnan edesottamukset koskettivat. 1800-luvun lopulla kolme ruotsalaista herrasmiestä lähti vetypallolla kohti pohjoista koskaan palaamatta seikkailultaan. Kirjailijan pakkomielle saada tietää mitä yli 100 vuotta sitten tapahtui kaukaisella Valkosaarella, jossa koko seurue kohtasi loppunsa, johti lopulta tämän kirjan syntyyn. Yksi kiinnostavimmista tietokirjoista, jonka olen lukenut.
Marie Kondo – KonMari
Jos kaksi aikaisempaa kirjaa ovat saaneet jotain liikahtamaan syvällä sielussa, niin KonMari puolestaan on vaikuttanut paljon siihen miten suhtaudun nykyään materiaan. Siinä mielessä kirja ei ravisuttanut maailmaani, että olisin tehnyt jonkinlaisen täyskäännöksen vaan minussa on elänyt konmarittaja jo aikaisemminkin. Kirjan lukeminen oli kuitenkin kirsikka kakun päälle, viimeinen puuttuva osanen tavassani raivata ja ylläpitää hyvää järjestystä kotona. Suurin ahaa-elämys syntyi kuitenkin siitä, että kun asiat ovat paikallaan ja mikään ei ns. häiritse kotona niin aikaa todella löytyy ihan toisella tavalla kaikkeen muuhun, siinä mielessä KonMari-tekniikassa todella on elämän mullistavaa taikaa.
Anu Silfverberg – Äitikortti
Äidiksi tultuani olen ollut kiinnostunut tutustumaan aiheeseen myös kirjallisuuden kautta. Kirjassa on napakoita tekstejä lisääntymisestä, vanhemmuudesta ja kasvatuksesta, ja kirjoitusten tuore näkökulma sai ainakin minut ajattelemaan monia asioita ihan uudelta kantilta. Äitikorttia on helppo suositella ihan jokaiselle, koska tavalla tai toisella aiheet koskettavat meistä jokaista.
Rämö & Lahti – Vuoden mutsi 2
Vauvavuoden lukunautintoihin kuului myös eräänlainen kasvatusopas liittyen taaperovuosiin. Hyvän mielen tekstit tarjoavat vertaistukea, hyviä vinkkejä ja monia kelvollisia tiedonpalasia tuleviin vuosiin taaperon/leikki-ikäisen kanssa. Kaiken kaikkiaan mainio opus, joka oli ahmaistava muutamassa päivässä, vaikka pitempäänkin olisi ollut kiva säästellä.
Donna Leon – Kuolema oopperassa
Oletin vuosia, ettei Leonin Venetsiaan sijoittuva Brunetti-sarja olisi minun juttuni vaan kuinkas kävikään, kun tartuin sarjan ensimmäiseen osaan! Itse rikostarina ei ole nerokkain lukemani – ihan passeli kuitenkin – mutta kirjan tunnelma, sen päähenkilö ja vähän rappeutunut Venetsia loivat kokonaisuuden, joka ihastutti. Sarjan parissa tulen varmasti jatkamaan!
Alice Hoffman – Ihmeellisten asioiden museo
New York, vähän maagista realismia, rakkaustarina ja Coney Islandin jännittävän synkeät maailman erikoisuuksia esittelevät museot. Toimii. Hoffman on yksi suosikkejani ja tämäkin tarina vei heti mukanaan.
M.L. Stedman – Valo valtameren yllä
Lukuvuoteni koskettavin tarina, joka todella särki sydämeni. Eristyksissä olevalla majakkasaarella asuva pariskunta päättää kasvattaa rantaan ajelehtineessa veneessä olleen tyttövauvan omanaan. Samaan aikaan toisaalla nuori äiti suree merellä kuollutta miestään ja vauvaansa.
Karleen Koen – Mustat enkelit
1600-luvulle sijoittuva pukudraama Englannin ja Ranskan hovien käänteistä. Lemmenseikkailuja, ihmissuhdedraamaa, juonitteluja ja murhia. Tiiliskiviromaani tarjosi mukavaa viihdettä, muutaman henkilön kohtalo onnistui myös koskettamaan. Ylipäätään oli myös kiinnostavaa lukea hovin yltäkylläisestä arjesta, elämästä jota ei voi täysin ymmärtää.
Joel Dicker – Baltimoren sukuhaaran tragedia
Tarinan päähenkilö kirjoittaa kirjan Baltimoren serkuistaan ymmärtääkseen miten kaikki päättyi suureen tragediaan. Dickerillä on taito kirjoittaa tarinoita, joista ei halua hellittää otettaan ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu. Henkilöhahmoihin on helppo kiintyä ja heidän vaiheensa pyörivät lukijan päässä vielä pitkään. Täydellinen lukuromaani.
tiistai 20. joulukuuta 2016
Naparetki - Minun rakkaustarinani
Bea Uusma
2013 suom. 2015
285 s./Like
Nyt sattui omalle kohdalle ihan täysosuma! En voi hehkuttaa lukukokemusta kylliksi!
Ensinnäkin talvipakkasilla naparetken olosuhteisiin osaa samaistua ihan eri tavalla, joten lukuhetki ei olisi voinut olla parempi. Itse kirja puolestaan on kirjoitettu ihanan ilmavasti: fontti on isoa, marginaalia löytyy ja kuvien lisäksi myös tekstin alla sivut ovat saaneet väriä. Yhdentekeviä asioita, joku muu voisi tuumata, mutta minusta tällaiset yksityiskohdat kruunaavat lukukokemuksen ja selailessa kirjaa se oikein kutsuu lukemaan. Uusma on myös taiturimaisesti osannut tiivistää laajan aiheen niin, että lukija saa kaiken tärkeän informaation, mutta tilaa jää myös omille tulkinnoille. Hänen oma tarinansa siitä miten hän alun perin kiinnostui Andree-retkikunnasta ja mihin kaikkialle tuo pakkomielle on hänet vuosien varrella vienyt, olisi voinut pahimmassa tapauksessa tuntua päälle liimatulta, mutta kokonaisuus on ehyt.
Vuonna 1897 kolme herrasmiestä lähtee valloittamaan Pohjoisnapaa vetypallolla. Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin heidän jäännöksensä löydetään, mutta tähän päivään mennessä ei ole selvinnyt kuinka he kuolivat. Eräissä juhlissa Uusma sattui selailemaan kirjaa, joka kertoi tästä katastrofaalisella tavalla pieleen menneestä matkasta eikä aihe jättänyt häntä sen jälkeen rauhaan. Hänen oli saatava selville mitä oikein tapahtui 100 vuotta sitten kaukaisella Valkosaarella keskellä Jäämerta.
Naparetken jälkeen tuntui vahvasti siltä, että olisi lukenut jotain todella merkityksellistä. Tämän tuttavuuden jälkeen pakostikin toivoo, että useampi tietokirja olisi Uusman kirjan kaltainen. Kirjassa todella herätetään eloon leirin tunnelma ja sen hyytävät olosuhteet. Useammin kuin kerran piti vetää vilttiä vielä vähän paremmin päälle, kun luin kirjaa. Pakkasessa kamppailevien miesten kohtalo suretti, totta kai, mutta myös isompaa kokonaisuutta miettiessä kylmäsi sydäntä.
Kirjaa lukiessa tuli käytyä koko tunteiden kirjo läpi. Oli epäuskoa siitä, miten luottavaisesti kolme arktisista oloista mitään tietävää miestä lähtee kohti pohjoista ilman, että olivat edes testanneet kulkuvälinettään. Ahdistusta siitä, millaisella vaatetuksella tutkimusmatkalle oli lähdetty ja millaista oli elää keskellä kylmää useamman kuukauden ajan, kun pallo lopulta laskeutui keskelle jäälauttaa. Toisaalta omassa päässä alkoi nopeasti muhia omia suunnitelmia selviytymiseen siltä varalta, että itse joutuisin vastaavaan tilanteeseen. Oli ihailua siitä, miten kylmäpäisesti ja sen suuremmin meteliä pitämättä he pistivät töppöstä toisen eteen luottaen pelastautumiseensa. Toki päiväkirjamerkinnät voivat antaa hyvinkin ruusuisen kuvan heidän kamppailustaan. Oli myös ärsyyntymistä siitä, miten aikuiset miehet eivät osanneet priorisoida tavaroitaan, vaan päätyivät vetämään mielettömän painavia rekiä, jossa oli muun muassa useita pulloja shampanjaa. Lopulta oli surua siitä, että kovatkaan ponnistelut eivät johtaneet miesten selviytymiseen.
Suosittelen!
2013 suom. 2015
285 s./Like
Nyt sattui omalle kohdalle ihan täysosuma! En voi hehkuttaa lukukokemusta kylliksi!
Ensinnäkin talvipakkasilla naparetken olosuhteisiin osaa samaistua ihan eri tavalla, joten lukuhetki ei olisi voinut olla parempi. Itse kirja puolestaan on kirjoitettu ihanan ilmavasti: fontti on isoa, marginaalia löytyy ja kuvien lisäksi myös tekstin alla sivut ovat saaneet väriä. Yhdentekeviä asioita, joku muu voisi tuumata, mutta minusta tällaiset yksityiskohdat kruunaavat lukukokemuksen ja selailessa kirjaa se oikein kutsuu lukemaan. Uusma on myös taiturimaisesti osannut tiivistää laajan aiheen niin, että lukija saa kaiken tärkeän informaation, mutta tilaa jää myös omille tulkinnoille. Hänen oma tarinansa siitä miten hän alun perin kiinnostui Andree-retkikunnasta ja mihin kaikkialle tuo pakkomielle on hänet vuosien varrella vienyt, olisi voinut pahimmassa tapauksessa tuntua päälle liimatulta, mutta kokonaisuus on ehyt.
Vuonna 1897 kolme herrasmiestä lähtee valloittamaan Pohjoisnapaa vetypallolla. Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin heidän jäännöksensä löydetään, mutta tähän päivään mennessä ei ole selvinnyt kuinka he kuolivat. Eräissä juhlissa Uusma sattui selailemaan kirjaa, joka kertoi tästä katastrofaalisella tavalla pieleen menneestä matkasta eikä aihe jättänyt häntä sen jälkeen rauhaan. Hänen oli saatava selville mitä oikein tapahtui 100 vuotta sitten kaukaisella Valkosaarella keskellä Jäämerta.
Naparetken jälkeen tuntui vahvasti siltä, että olisi lukenut jotain todella merkityksellistä. Tämän tuttavuuden jälkeen pakostikin toivoo, että useampi tietokirja olisi Uusman kirjan kaltainen. Kirjassa todella herätetään eloon leirin tunnelma ja sen hyytävät olosuhteet. Useammin kuin kerran piti vetää vilttiä vielä vähän paremmin päälle, kun luin kirjaa. Pakkasessa kamppailevien miesten kohtalo suretti, totta kai, mutta myös isompaa kokonaisuutta miettiessä kylmäsi sydäntä.
Kirjaa lukiessa tuli käytyä koko tunteiden kirjo läpi. Oli epäuskoa siitä, miten luottavaisesti kolme arktisista oloista mitään tietävää miestä lähtee kohti pohjoista ilman, että olivat edes testanneet kulkuvälinettään. Ahdistusta siitä, millaisella vaatetuksella tutkimusmatkalle oli lähdetty ja millaista oli elää keskellä kylmää useamman kuukauden ajan, kun pallo lopulta laskeutui keskelle jäälauttaa. Toisaalta omassa päässä alkoi nopeasti muhia omia suunnitelmia selviytymiseen siltä varalta, että itse joutuisin vastaavaan tilanteeseen. Oli ihailua siitä, miten kylmäpäisesti ja sen suuremmin meteliä pitämättä he pistivät töppöstä toisen eteen luottaen pelastautumiseensa. Toki päiväkirjamerkinnät voivat antaa hyvinkin ruusuisen kuvan heidän kamppailustaan. Oli myös ärsyyntymistä siitä, miten aikuiset miehet eivät osanneet priorisoida tavaroitaan, vaan päätyivät vetämään mielettömän painavia rekiä, jossa oli muun muassa useita pulloja shampanjaa. Lopulta oli surua siitä, että kovatkaan ponnistelut eivät johtaneet miesten selviytymiseen.
Suosittelen!
perjantai 16. joulukuuta 2016
Vuoden mutsi 2
Satu Rämö & Katja Lahti
2014
344 s./Otava
Mrs Dallowayn jälkeinen lukujumi suli vihdoin, kun tartuin Vuoden mutsin jatko-osaan. Meillä vauva kasvoi taaperoikään kuukausi sitten ja olinkin säästellyt lukukokemusta tätä nimenomaista hetkeä silmällä pitäen.
Koin raskauden ja vauvavuoden yksiin kansiin tiivistävän Vuoden mutsin hyvänä vertaistukena ja ehkä myöskin järjen äänenä. Pienen lapsen kanssa ihan kaikkea ei voi saada, kaikkea ei ehdi tekemään ja omat taistelut kannattaa valita huolellisesti. Monessa asiassa olin jo valmiiksi samoilla linjoilla kirjailijoiden kanssa, joten lukukokemuksen oli helppo olla hyvä.
Jatko-osassa siirrytään tarkastelemaan taaperon sielunelämää ja mitä liikkumaan oppineen vipeltäjän koheltaessa kannattaa ottaa huomioon. Kiherrellen hotkaisin tämänkin kirjan muutamassa päivässä - humoristinen ote vie mukanaan ja olipa kirjan kansien väliin eksynyt monta ihan hyvää tiukkaa faktaa.
Suosittelen kirjaa todella lämpimästi kaikille, jotka jakavat elämänsä pienen ihmisen kanssa. Kirjan seurassa viihtyy vähemmänkin lukeva. Periaatteessa haluaisin iskeä kirjan osaksi vakituista kirjakokoelmaani, mutta toisaalta olen huono tarttumaan uudelleen jo luettuihin kirjoihin, että tämä menisi hukkaan hyllyn täytteenä. Niinpä kiedonkin ympärille punaista satiininauhaa ja kiikutan sen joululahjana ystäväni postilaatikkoon. Kaikista maailman kirjoista Vuoden mutsi 1 ja 2 on sellaisia, jotka olisin valmis antamaan lähes jokaiselle lapsen saavalle lahjaksi.
2014
344 s./Otava
Mrs Dallowayn jälkeinen lukujumi suli vihdoin, kun tartuin Vuoden mutsin jatko-osaan. Meillä vauva kasvoi taaperoikään kuukausi sitten ja olinkin säästellyt lukukokemusta tätä nimenomaista hetkeä silmällä pitäen.
Koin raskauden ja vauvavuoden yksiin kansiin tiivistävän Vuoden mutsin hyvänä vertaistukena ja ehkä myöskin järjen äänenä. Pienen lapsen kanssa ihan kaikkea ei voi saada, kaikkea ei ehdi tekemään ja omat taistelut kannattaa valita huolellisesti. Monessa asiassa olin jo valmiiksi samoilla linjoilla kirjailijoiden kanssa, joten lukukokemuksen oli helppo olla hyvä.
Jatko-osassa siirrytään tarkastelemaan taaperon sielunelämää ja mitä liikkumaan oppineen vipeltäjän koheltaessa kannattaa ottaa huomioon. Kiherrellen hotkaisin tämänkin kirjan muutamassa päivässä - humoristinen ote vie mukanaan ja olipa kirjan kansien väliin eksynyt monta ihan hyvää tiukkaa faktaa.
Suosittelen kirjaa todella lämpimästi kaikille, jotka jakavat elämänsä pienen ihmisen kanssa. Kirjan seurassa viihtyy vähemmänkin lukeva. Periaatteessa haluaisin iskeä kirjan osaksi vakituista kirjakokoelmaani, mutta toisaalta olen huono tarttumaan uudelleen jo luettuihin kirjoihin, että tämä menisi hukkaan hyllyn täytteenä. Niinpä kiedonkin ympärille punaista satiininauhaa ja kiikutan sen joululahjana ystäväni postilaatikkoon. Kaikista maailman kirjoista Vuoden mutsi 1 ja 2 on sellaisia, jotka olisin valmis antamaan lähes jokaiselle lapsen saavalle lahjaksi.
torstai 17. marraskuuta 2016
Tytöt
Emma Cline
2016 suom. 2016
297 s./Otava
En ole nyt äitiyslomalla juurikaan lukenut tämän hetken kärkikirjallisuutta, mutta saatuani Clinen esikoisromaanin ja törmättyäni sitä ylistäviin arvioihin tuntui luonnolliselta tarttua siihen hetimiten.
Kirjassa eletään kesää 1969, aikaa jonka maailma myöhemmin muistaisi rakkauden kesänä. Kalifornialaistyttö Evie on kyllästynyt parhaaseen ystäväänsä, jonka kanssa hän viettää aikaa oikeastaan vain vanhasta tottumuksesta. Jännittävä seikkailu tuntuukin olevan ihan kulman takana, kun Evie törmää puistossa hippityttö Suzanneen ja ihastuu tähän palavasti. Suzanne johdattaa nuoren ja vaikutuksille alttiin Evien kommuuniin, jota pyörittää Russell -niminen mies. Aluksi elämä maatilalla on pelkkää joutenoloa ja huumetrippejä, mutta pinnan alla kuohuu ja Russellin ympärille kehittyneen kultin päivät alkavat olla luetut.
Tytöt-romaanin taustalla vaikuttaa Charles Mansonin johtaman kultin vaiheet. Vaikka mies on nimenä hyvinkin tuttu ja pompahtaa vastaan siellä täällä, en silti muistanut kovinkaan tarkkaan mitä hän loppujen lopuksi oikein teki kultteineen. Näin ollen kirjan tarina kiinnosti kovasti ihan ensimmäisistä sivuista asti. Innostuin siinä määrin, että aloin Helsingin Sanomien vinkkaamana kuuntelemaan You Must Remenber This -podcastia, jossa käydään läpi Mansonin historiaa kymmenen osan verran. Kuuntelen podcastia omilla kävelylenkeilläni, joten en ole vielä edennyt edes puoliväliin, joten en osaa vielä ottaa kantaa miten paljon Clinen romaanin tapahtumat sivuavat todellisia historiallisia tapahtumia.
Historian havina on toimiva lisä romaanissa, mutta Clinen tapa käsitellä tyttönä olemista on kuitenkin se, miksi kirja jää mieleen pidemmäksi aikaa. Nuoren tytön elämä on juurikin täynnä surua, jolle ei ole syytä, ahdistavia ja hämmentäviä hetkiä, jatkuvaa epävarmuutta ja melkoista itsekeskeisyyttä. Se on myös jännittävää aikaa, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta ja se kaikki on saatava nytheti. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta ei osaa pelätä, uskoo että elämä kantaa. Cline tavoittaa erilaiset tunnetilat todella hyvin, nyökyttelin jatkuvasti lukiessani hänen runollista kieltään.
Jokin syy kuitenkin on sille, että toteemikirjaksi tästä ei ole - ainakaan minulle. Evie ei ehkä kuitenkaan onnistunut herättämään minussa tarpeeksi sympatiaa. Hänestä ei ollut helppo pitää. Mutta ehkäpä tämän päivän nuoret tytöt saisivat tästä vielä enemmän irti. Ehkä tarina olisi parhaimmillaan nuorena tyttönä, niin kuin aikoinaan Spungenin Nancy.
2016 suom. 2016
297 s./Otava
En ole nyt äitiyslomalla juurikaan lukenut tämän hetken kärkikirjallisuutta, mutta saatuani Clinen esikoisromaanin ja törmättyäni sitä ylistäviin arvioihin tuntui luonnolliselta tarttua siihen hetimiten.
Kirjassa eletään kesää 1969, aikaa jonka maailma myöhemmin muistaisi rakkauden kesänä. Kalifornialaistyttö Evie on kyllästynyt parhaaseen ystäväänsä, jonka kanssa hän viettää aikaa oikeastaan vain vanhasta tottumuksesta. Jännittävä seikkailu tuntuukin olevan ihan kulman takana, kun Evie törmää puistossa hippityttö Suzanneen ja ihastuu tähän palavasti. Suzanne johdattaa nuoren ja vaikutuksille alttiin Evien kommuuniin, jota pyörittää Russell -niminen mies. Aluksi elämä maatilalla on pelkkää joutenoloa ja huumetrippejä, mutta pinnan alla kuohuu ja Russellin ympärille kehittyneen kultin päivät alkavat olla luetut.
Tytöt-romaanin taustalla vaikuttaa Charles Mansonin johtaman kultin vaiheet. Vaikka mies on nimenä hyvinkin tuttu ja pompahtaa vastaan siellä täällä, en silti muistanut kovinkaan tarkkaan mitä hän loppujen lopuksi oikein teki kultteineen. Näin ollen kirjan tarina kiinnosti kovasti ihan ensimmäisistä sivuista asti. Innostuin siinä määrin, että aloin Helsingin Sanomien vinkkaamana kuuntelemaan You Must Remenber This -podcastia, jossa käydään läpi Mansonin historiaa kymmenen osan verran. Kuuntelen podcastia omilla kävelylenkeilläni, joten en ole vielä edennyt edes puoliväliin, joten en osaa vielä ottaa kantaa miten paljon Clinen romaanin tapahtumat sivuavat todellisia historiallisia tapahtumia.
Historian havina on toimiva lisä romaanissa, mutta Clinen tapa käsitellä tyttönä olemista on kuitenkin se, miksi kirja jää mieleen pidemmäksi aikaa. Nuoren tytön elämä on juurikin täynnä surua, jolle ei ole syytä, ahdistavia ja hämmentäviä hetkiä, jatkuvaa epävarmuutta ja melkoista itsekeskeisyyttä. Se on myös jännittävää aikaa, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta ja se kaikki on saatava nytheti. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta ei osaa pelätä, uskoo että elämä kantaa. Cline tavoittaa erilaiset tunnetilat todella hyvin, nyökyttelin jatkuvasti lukiessani hänen runollista kieltään.
Jokin syy kuitenkin on sille, että toteemikirjaksi tästä ei ole - ainakaan minulle. Evie ei ehkä kuitenkaan onnistunut herättämään minussa tarpeeksi sympatiaa. Hänestä ei ollut helppo pitää. Mutta ehkäpä tämän päivän nuoret tytöt saisivat tästä vielä enemmän irti. Ehkä tarina olisi parhaimmillaan nuorena tyttönä, niin kuin aikoinaan Spungenin Nancy.
maanantai 26. syyskuuta 2016
Jäätäviin korkeuksiin - Murhenäytelmä Mount Everestillä
Jon Krakauer
1997 suom. 1998
329 s./WSOY
Joskus hyvin harvoin käy niin mieletön tuuri, että kohtaa tarinan, josta tulee henkilökohtainen tavalla, jota on vaikea kuvailla. Tarinasta ei oikeastaan haluaisi edes kertoa kenellekään, on nimittäin melkein mahdotonta, että joku toinen olisi kokenut kyseisen tarinan juuri samalla tavalla kuin itse, niin että hän todella ymmärtäisi. Tällaisen lukukokemuksen minulle tarjosi Krakauerin Jäätäviin korkeuksiin. Edelliset kuukaudet olen ollut aivan käsittämättömän vihainen ihmisille, jotka ovat olleet kiipeilemässä 20 vuotta sitten Mount Everstillä. Kyllä, tämä on hyvin outoa.
Vuonna 1996 toukokuun alussa Everestin huippua tavoitteli useampikin retkikunta. Moni pääsi toukokuun 10. päivä huipulle, mutta osa heistä joutui maksamaan siitä hengellään. Eloonjäämis-taistelu alkoi, kun myrsky yllätti alaspäin kapuavat kiipeilijät. Loppu on Mount Everestin historiaa.
Oikeastaan törmäsin tarinaan ensin elokuvasovituksen muodossa, kun siskontyttöni lainasi minulle Everest -leffan kehuen pätkää kovasti. Katsottiin se mökillä sadepäivänä, ja vaikka jouduimme keskeyttämään katselun useita kertoja (koska vauva) ja jouduimme katsomaan elokuvan ilman tekstityksiä (koska hävinnyt kaukosäädin), tositapahtumiin perustuva tarina meni ihon alle. En yleensä pyöri netissä mökillä, mutta elokuva teki tosiaan sen verran suuren vaikutuksen, että heti oli googletettava kaikkea mahdollista vuoden 1996 tragediaan liittyen. Samalla selvisi, että hengissä selvinnyt toimittaja Jon Krakauer on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan eli ei kun kirjastoon heti kun palasimme kaupunkiin.
Luin kirjan jo useita viikkoja sitten, mutta lukukokemuksesta on todella vaikea kirjoittaa. Ensinnäkin tarinasta muodostui lopulta niin henkilökohtainen, ettei sitä oikeastaan edes haluaisi jakaa kenenkään kanssa. Toisaalta se herätti niin paljon ajatuksia niin monista eri asioista, etten edes jaksaisi alkaa läpikäymään sitä tunnemyrskyä, jonka kourissa elin kun olin katsonut elokuvan ensimmäisen kerran ja jälleen kun olin lukenut kirjan ja vielä kun olin katsonut elokuvan toisen kerran (tekstityksen kera).
Suosittelen Jäätäviin korkeuksiin kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita seikkailukirjallisuudesta. Kirja on mielestäni vetävästi kirjoitettu ja avaa kiipeilyonnettomuuden taustoja hyvin. En kuitenkaan usko, että kovin moni pääsee ihan näin... hmmm... korkeisiin sfääreihin kirjan kanssa, tämä tuntuu vähän sellaiselta once in a lifetime -tyyppiseltä kokemukselta.
1997 suom. 1998
329 s./WSOY
Joskus hyvin harvoin käy niin mieletön tuuri, että kohtaa tarinan, josta tulee henkilökohtainen tavalla, jota on vaikea kuvailla. Tarinasta ei oikeastaan haluaisi edes kertoa kenellekään, on nimittäin melkein mahdotonta, että joku toinen olisi kokenut kyseisen tarinan juuri samalla tavalla kuin itse, niin että hän todella ymmärtäisi. Tällaisen lukukokemuksen minulle tarjosi Krakauerin Jäätäviin korkeuksiin. Edelliset kuukaudet olen ollut aivan käsittämättömän vihainen ihmisille, jotka ovat olleet kiipeilemässä 20 vuotta sitten Mount Everstillä. Kyllä, tämä on hyvin outoa.
Vuonna 1996 toukokuun alussa Everestin huippua tavoitteli useampikin retkikunta. Moni pääsi toukokuun 10. päivä huipulle, mutta osa heistä joutui maksamaan siitä hengellään. Eloonjäämis-taistelu alkoi, kun myrsky yllätti alaspäin kapuavat kiipeilijät. Loppu on Mount Everestin historiaa.
Oikeastaan törmäsin tarinaan ensin elokuvasovituksen muodossa, kun siskontyttöni lainasi minulle Everest -leffan kehuen pätkää kovasti. Katsottiin se mökillä sadepäivänä, ja vaikka jouduimme keskeyttämään katselun useita kertoja (koska vauva) ja jouduimme katsomaan elokuvan ilman tekstityksiä (koska hävinnyt kaukosäädin), tositapahtumiin perustuva tarina meni ihon alle. En yleensä pyöri netissä mökillä, mutta elokuva teki tosiaan sen verran suuren vaikutuksen, että heti oli googletettava kaikkea mahdollista vuoden 1996 tragediaan liittyen. Samalla selvisi, että hengissä selvinnyt toimittaja Jon Krakauer on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan eli ei kun kirjastoon heti kun palasimme kaupunkiin.
Luin kirjan jo useita viikkoja sitten, mutta lukukokemuksesta on todella vaikea kirjoittaa. Ensinnäkin tarinasta muodostui lopulta niin henkilökohtainen, ettei sitä oikeastaan edes haluaisi jakaa kenenkään kanssa. Toisaalta se herätti niin paljon ajatuksia niin monista eri asioista, etten edes jaksaisi alkaa läpikäymään sitä tunnemyrskyä, jonka kourissa elin kun olin katsonut elokuvan ensimmäisen kerran ja jälleen kun olin lukenut kirjan ja vielä kun olin katsonut elokuvan toisen kerran (tekstityksen kera).
Suosittelen Jäätäviin korkeuksiin kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita seikkailukirjallisuudesta. Kirja on mielestäni vetävästi kirjoitettu ja avaa kiipeilyonnettomuuden taustoja hyvin. En kuitenkaan usko, että kovin moni pääsee ihan näin... hmmm... korkeisiin sfääreihin kirjan kanssa, tämä tuntuu vähän sellaiselta once in a lifetime -tyyppiseltä kokemukselta.
perjantai 16. syyskuuta 2016
Baltimoren sukuhaaran tragedia
Joël Dicker
2015 suom. 2016
554 s./Tammi
Olipa ilo lukea tämä kirja!
Pitkästä aikaa lukuromaani, jossa tarjoiltiin kaikkia rakastamiani elementtejä ystävyystarinoista sukusalaisuuksiin. Traagisista tapahtumista ammentavan juonivetoisen tarinan parissa ei voi kuin viihtyä.
Kirjailija Marcus Goldman päättää kirjoittaa kirjan rakkaudestaan Baltimoren serkkuja ja heidän perhettään kohtaan. Nuoruusvuodet kuluvat onnellisissa merkeissä varakkaan serkkuperheen luona, jonne Marcus on aina ollut tervetullut. Lopulta kohtalo kuitenkin puuttuu peliin ja ennen niin menestyneet Baltimoren Goldmanit tulevat tiensä päähän.
Huomasin, että lukufiilikseni muistutti kovasti aikaisempia kokemuksiani John Irvingin kanssa. Tietenkin täytyy unohtaa yhtälöstä Irvingin tavaramerkit kuten paini, karhu, kokeneet vanhemmat naiset ja Wienin katukuva. Kuitenkin se mitä jää jäljelle kuten tarinan rönsyily ja pienet erikoiset yksityiskohdat päähenkilöiden elämässä ja se miten nuori mies etsii totuutta menneisyydestä...
Dickerin kirjoihin tulee varmasti tartuttua jatkossakin. Pakko kuitenkin huikata, että vähän ärsytti muuten erinomaisesti kudotussa tarinassa se, miten toistuvasti viitattiin tulevaan tragediaan, mutta lukija tietenkin joutui arvailemaan tragedian laatua viimeisille sivuille asti. Tietysti voi ajatella, että tehokeino on siinä mielessä hyvinkin onnistunut, että lukija todella ei malta olla laskematta kirjaa käsistään jotta kaikki selviäisi, mutta omaan makuuni ehkä liian yliampuvaa kuitenkin.
2015 suom. 2016
554 s./Tammi
Olipa ilo lukea tämä kirja!
Pitkästä aikaa lukuromaani, jossa tarjoiltiin kaikkia rakastamiani elementtejä ystävyystarinoista sukusalaisuuksiin. Traagisista tapahtumista ammentavan juonivetoisen tarinan parissa ei voi kuin viihtyä.
Kirjailija Marcus Goldman päättää kirjoittaa kirjan rakkaudestaan Baltimoren serkkuja ja heidän perhettään kohtaan. Nuoruusvuodet kuluvat onnellisissa merkeissä varakkaan serkkuperheen luona, jonne Marcus on aina ollut tervetullut. Lopulta kohtalo kuitenkin puuttuu peliin ja ennen niin menestyneet Baltimoren Goldmanit tulevat tiensä päähän.
Huomasin, että lukufiilikseni muistutti kovasti aikaisempia kokemuksiani John Irvingin kanssa. Tietenkin täytyy unohtaa yhtälöstä Irvingin tavaramerkit kuten paini, karhu, kokeneet vanhemmat naiset ja Wienin katukuva. Kuitenkin se mitä jää jäljelle kuten tarinan rönsyily ja pienet erikoiset yksityiskohdat päähenkilöiden elämässä ja se miten nuori mies etsii totuutta menneisyydestä...
Dickerin kirjoihin tulee varmasti tartuttua jatkossakin. Pakko kuitenkin huikata, että vähän ärsytti muuten erinomaisesti kudotussa tarinassa se, miten toistuvasti viitattiin tulevaan tragediaan, mutta lukija tietenkin joutui arvailemaan tragedian laatua viimeisille sivuille asti. Tietysti voi ajatella, että tehokeino on siinä mielessä hyvinkin onnistunut, että lukija todella ei malta olla laskematta kirjaa käsistään jotta kaikki selviäisi, mutta omaan makuuni ehkä liian yliampuvaa kuitenkin.
tiistai 9. elokuuta 2016
Kuolema oopperassa
Donna Leon
1992 suom. 1997
272 s./ Otava
Yllätysihastuminen! Uusi jännärisuosikki! Venetsia, täältä tullaan!
Pari vuotta 100 naiskirjailijan kirjaa -listalla roikkunut Leonin kirja ei herättänyt kummoista lukuintoa edes hankittuani sen kirjastosta kesäkirjapinoni jatkeeksi. Totesin kuitenkin, että nyt on pakko antaa kirjailijalle mahdollisuus tai unohtaa koko tyyppi - ja kappas, tykästyinkin ihan täysillä!
Muutama sananen listoista vielä. Oletteko te muut lukeneet kirjoja ahkerasti noilta listoilta, joita tehtiin muutama vuosi takaperin oikein urakalla? Mulla on listat kulkeneet matkassa mukana hyvinkin aktiivisesti ja silti tuntuu, että ne ei ikinä tule päätökseensä. No, tätä vuotta pidemmälle en 100 naiskirjailijan kirjaa ja 50 mieskirjailijan kirjaa -listoja katsele! Eli niin sanotusti loppuspurtti meneillään ja mietintämyssy päässä, että mitkä kirjat haluan _ihanoikeasti_ lukea.
Kuolema oopperassa on Leonin ensimmäinen Guido Brunetti -jännäri. Siinä nimensä mukaisesti tapahtuu murha oopperatalolla kesken ensi-illan. Kuuluisa kapellimestari myrkytetään väliajalla ja Venetsian taidepiirit kohisevat! Komisario Brunetti haastattelee mestarin tunteneita ihmisiä ja saa pikku hiljaa selville millainen mies murhattu Wellauer oli.
Mistä sitten pidin Leonin tarinassa? Apua, mistä aloittaisin! Keski-ikäinen komisario Brunetti hoitaa työasiat tunnollisesti, mutta perhe tulee silti ensimmäisenä. Päähenkilö on suorastaan kirjan sydän ja hänestä puuttuu kaikki genren kliseiset piirteet ja toimintatavat - virkistävää! Venetsia ei ole koskaan oikeastaan ollut mielessäni seuraavaa matkakohdetta punnitessani, mutta Leonin Venetsia on kiehtovan monitasoinen ja rosoinen, todella kiinnostava ja tunnelmallinen! Myöskin tarinat murhan taustalla koskettivat.
Murha tarinassa on hyvinkin kesy, kun vertaa jo muutaman vuoden pinnalla olleisiin aika järkyttäviinkin murhatarinoihin. Pidin siitä, että kirja yllätti minut. En ole aikaisemmin kokenut olevani leppoisampien jännäreiden kohderyhmää, esimerkiksi McCall Smithin elämänmakuiset jännärit eivät jaksaneet pitää mielenkiintoani yllä niin, että jaksaisin vaivautua lukemaan lisää. Oletin Brunetti-sarjan luiskahtavan samaan kastiin, mutta liekö jonkinlainen tylsistyminen tullut osakseni liittyen rankempiin jännäreihin vai mitä on tapahtunut, mutta Leon kolahti.
Olen siinä pisteessä, että nyt haluaisin lukea koko sarjan ja saada selville pysyykö Brunettin ja hänen vaimonsa suhde yhtä tasapainoisena, liittyvätkö Paola-vaimon aatelisvanhemmat johonkin tulevaan tarinaan, mitä pariskunnan lapsista kehkeytyy ja miten Venetsia elää tässä kaikessa mukana.
Nyt lähden googlettamaan kuvia Venetsiasta, mökillä odotin vain, että pääsen kotiin koneen ääreen, että pääsen käsiksi kuvamateriaaleihin! Tämä on totaalinen hurahdus, tervetullut sellainen!:D
1992 suom. 1997
272 s./ Otava
Yllätysihastuminen! Uusi jännärisuosikki! Venetsia, täältä tullaan!
Pari vuotta 100 naiskirjailijan kirjaa -listalla roikkunut Leonin kirja ei herättänyt kummoista lukuintoa edes hankittuani sen kirjastosta kesäkirjapinoni jatkeeksi. Totesin kuitenkin, että nyt on pakko antaa kirjailijalle mahdollisuus tai unohtaa koko tyyppi - ja kappas, tykästyinkin ihan täysillä!
Muutama sananen listoista vielä. Oletteko te muut lukeneet kirjoja ahkerasti noilta listoilta, joita tehtiin muutama vuosi takaperin oikein urakalla? Mulla on listat kulkeneet matkassa mukana hyvinkin aktiivisesti ja silti tuntuu, että ne ei ikinä tule päätökseensä. No, tätä vuotta pidemmälle en 100 naiskirjailijan kirjaa ja 50 mieskirjailijan kirjaa -listoja katsele! Eli niin sanotusti loppuspurtti meneillään ja mietintämyssy päässä, että mitkä kirjat haluan _ihanoikeasti_ lukea.
Kuolema oopperassa on Leonin ensimmäinen Guido Brunetti -jännäri. Siinä nimensä mukaisesti tapahtuu murha oopperatalolla kesken ensi-illan. Kuuluisa kapellimestari myrkytetään väliajalla ja Venetsian taidepiirit kohisevat! Komisario Brunetti haastattelee mestarin tunteneita ihmisiä ja saa pikku hiljaa selville millainen mies murhattu Wellauer oli.
Mistä sitten pidin Leonin tarinassa? Apua, mistä aloittaisin! Keski-ikäinen komisario Brunetti hoitaa työasiat tunnollisesti, mutta perhe tulee silti ensimmäisenä. Päähenkilö on suorastaan kirjan sydän ja hänestä puuttuu kaikki genren kliseiset piirteet ja toimintatavat - virkistävää! Venetsia ei ole koskaan oikeastaan ollut mielessäni seuraavaa matkakohdetta punnitessani, mutta Leonin Venetsia on kiehtovan monitasoinen ja rosoinen, todella kiinnostava ja tunnelmallinen! Myöskin tarinat murhan taustalla koskettivat.
Murha tarinassa on hyvinkin kesy, kun vertaa jo muutaman vuoden pinnalla olleisiin aika järkyttäviinkin murhatarinoihin. Pidin siitä, että kirja yllätti minut. En ole aikaisemmin kokenut olevani leppoisampien jännäreiden kohderyhmää, esimerkiksi McCall Smithin elämänmakuiset jännärit eivät jaksaneet pitää mielenkiintoani yllä niin, että jaksaisin vaivautua lukemaan lisää. Oletin Brunetti-sarjan luiskahtavan samaan kastiin, mutta liekö jonkinlainen tylsistyminen tullut osakseni liittyen rankempiin jännäreihin vai mitä on tapahtunut, mutta Leon kolahti.
Olen siinä pisteessä, että nyt haluaisin lukea koko sarjan ja saada selville pysyykö Brunettin ja hänen vaimonsa suhde yhtä tasapainoisena, liittyvätkö Paola-vaimon aatelisvanhemmat johonkin tulevaan tarinaan, mitä pariskunnan lapsista kehkeytyy ja miten Venetsia elää tässä kaikessa mukana.
Nyt lähden googlettamaan kuvia Venetsiasta, mökillä odotin vain, että pääsen kotiin koneen ääreen, että pääsen käsiksi kuvamateriaaleihin! Tämä on totaalinen hurahdus, tervetullut sellainen!:D
tiistai 2. elokuuta 2016
Valo valtameren yllä
M.L. Stedman
2012 suom. 2013
422s. / Karisto
Olipa intensiivinen lukukokemus! Varsinkin kirjan jälkimmäinen puolisko tuli ahmittua aika lailla sydän rinnassa takoen, ja tällainen käytös ei ole ollenkaan luonteenomaista minulle!
Stedmanin esikoisromaanissa tutustutaan nuoreen pariskuntaan, joka elää eristäytyneellä majakkasaarella Australian rannikolla. Isabel ja Tom ovat yrittäneet usean vuoden ajan saada lasta, mutta viimeinenkin raskaus on päättynyt huonosti. Kun pian tämän jälkeen rannalle ajautuu soutuvene, jossa ainoa eloonjäänyt on pieni vauva, päätös on tehtävä nopeasti: ilmoitetaanko tapahtuneesta rannikolle sillä riskillä, että mahdollisesti orvoksi jäänyt lapsi joutuu kurjiin oloihin lastenkotiin vai pidetäänkö lapsi ja kasvatetaan hänet rakastavassa kodissa meren tyrskyjen keskellä.
Valo valtameren yllä on ollut ilmestymisestään asti lukulistallani, mutta mitä enemmän aikaa ehti kulumaan, sitä enemmän alkoi tuntumaan, ettei kirjaan välttämättä tulisi koskaan tartuttuakaan. Onneksi kirja kuitenkin tuli vastaan kun etsin kesäkuukausiksi lukemista kirjastossa, en olisi halunnut missään nimessä jäädä ilman tätä lukukokemusta, varsinkin kun kesäksi ei ole lukupinossa kovinkaan monta lukuromaania.
Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että oma elämäntilanne saattaa vaikuttaa tarinan vetovoimaan enemmän tai vähemmän. Jonain muuna hetkenä Isabelin ja Tomin tarina olisi voinut vaikuttaa minusta liiankin dramaattiselta (vähän samaan tapaan kuin Kerro minulle jotain hyvää -elokuvasta on sanottu, että se on niiiin tehty itkettämään...), mutta nyt lukuromaanin teemat menivät ihon alle ja pääsin todella eläytymään äidinrakkauden koetuksiin unohtaen muun maailman. Ehdottomasti minulle yksi kirjavuoden kohokohdista.
2012 suom. 2013
422s. / Karisto
Olipa intensiivinen lukukokemus! Varsinkin kirjan jälkimmäinen puolisko tuli ahmittua aika lailla sydän rinnassa takoen, ja tällainen käytös ei ole ollenkaan luonteenomaista minulle!
Stedmanin esikoisromaanissa tutustutaan nuoreen pariskuntaan, joka elää eristäytyneellä majakkasaarella Australian rannikolla. Isabel ja Tom ovat yrittäneet usean vuoden ajan saada lasta, mutta viimeinenkin raskaus on päättynyt huonosti. Kun pian tämän jälkeen rannalle ajautuu soutuvene, jossa ainoa eloonjäänyt on pieni vauva, päätös on tehtävä nopeasti: ilmoitetaanko tapahtuneesta rannikolle sillä riskillä, että mahdollisesti orvoksi jäänyt lapsi joutuu kurjiin oloihin lastenkotiin vai pidetäänkö lapsi ja kasvatetaan hänet rakastavassa kodissa meren tyrskyjen keskellä.
Valo valtameren yllä on ollut ilmestymisestään asti lukulistallani, mutta mitä enemmän aikaa ehti kulumaan, sitä enemmän alkoi tuntumaan, ettei kirjaan välttämättä tulisi koskaan tartuttuakaan. Onneksi kirja kuitenkin tuli vastaan kun etsin kesäkuukausiksi lukemista kirjastossa, en olisi halunnut missään nimessä jäädä ilman tätä lukukokemusta, varsinkin kun kesäksi ei ole lukupinossa kovinkaan monta lukuromaania.
Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että oma elämäntilanne saattaa vaikuttaa tarinan vetovoimaan enemmän tai vähemmän. Jonain muuna hetkenä Isabelin ja Tomin tarina olisi voinut vaikuttaa minusta liiankin dramaattiselta (vähän samaan tapaan kuin Kerro minulle jotain hyvää -elokuvasta on sanottu, että se on niiiin tehty itkettämään...), mutta nyt lukuromaanin teemat menivät ihon alle ja pääsin todella eläytymään äidinrakkauden koetuksiin unohtaen muun maailman. Ehdottomasti minulle yksi kirjavuoden kohokohdista.
tiistai 26. heinäkuuta 2016
Säkenöivät hetket
Katja Kallio
2013
413 s./Otava
Säkenöivät hetket osui juuri oikeaan hetkeen lukuromaania kaipaillessani. En liioittele yhtään sanoessani, että kirja on yksi kaikkien aikojen suosikkejani kotimaisen kirjallisuuden piiristä!
Oli vähällä, etten olisi lopulta lukenut kirjaa ollenkaan, vaikka sen aikoinaan antikvariaatista kotiin kannoinkin. Tänä kesänä Hangon reissu kuitenkin kuului suunnitelmiimme ja koska Kallion romaanin tapahtumat sijoittuvat kyseiseen kesäkaupunkiin, päätin antaa sille siellä mahdollisuuden.
Kirjan alussa en ollut yhtään niin vaikuttunut, pikemminkin vähän ärtynyt. Kallio kirjoittaa kauniisti, mutta varsinkin alussa maiseman kuvailua oli omaan makuuni liikaa ja se alkoi tuntumaan turhan runolliselta. Lähinnä ongelmana oli, että tuntui että yritystä oli liikaa. Toisaalta kun nyt yritin selailla kirjan alkua ja etsiä esimerkkiä niin silmiin ei osunut yhtään niin ärsyttävää kohtaa tekstissä, että saattaa olla, että lukuhetkessä oli jotain vikaa.
Elly päätyy Hankoon vuonna 1914 tullessaan äitinsä kanssa kylpylälomalle Bellevuen hotelliin. Yksi asia johtaa toiseen ja yllättäen myös Ellyn koko tulevaisuus on tässä kauniissa pitsihuviloiden kylässä. Kaksikymmentä vuotta kuluu ja Ellyn tyttäret ovat matkalla kohti aikuisuutta. Varsinkin keskimmäinen tytär Beata aiheuttaa äidilleen ylimääräistä huolta ja äidin ja tyttären tiet eroavat.
Kirjailijaa kuvataan kirjan lievetekstissä tarkkavaistoiseksi ihmismielen kuvaajaksi ja juuri siinä kirjan taika piileekin. Kalliolla on selvästi silmää yksityiskohdille, sen olen huomannut jo hänen aikaisemmista kirjoistaan Elokuvamuisti ja Tyypit. Säkenöivät hetket on selkeästi tunnelmaltaan vakavampi, mutta ei silti sorru samanlaiseen synkistelyyn kuin iso osa kotimaisista romaaneista. Kallion kirja on kauniisti kirjoitettu ja koskettava tarina kolmen sukupolven naisista, jotka ovat kaikki saaneet pettyä kohtalon käänteisiin, mutta toivoa kuitenkin aina on.
2013
413 s./Otava
Säkenöivät hetket osui juuri oikeaan hetkeen lukuromaania kaipaillessani. En liioittele yhtään sanoessani, että kirja on yksi kaikkien aikojen suosikkejani kotimaisen kirjallisuuden piiristä!
Oli vähällä, etten olisi lopulta lukenut kirjaa ollenkaan, vaikka sen aikoinaan antikvariaatista kotiin kannoinkin. Tänä kesänä Hangon reissu kuitenkin kuului suunnitelmiimme ja koska Kallion romaanin tapahtumat sijoittuvat kyseiseen kesäkaupunkiin, päätin antaa sille siellä mahdollisuuden.
Kirjan alussa en ollut yhtään niin vaikuttunut, pikemminkin vähän ärtynyt. Kallio kirjoittaa kauniisti, mutta varsinkin alussa maiseman kuvailua oli omaan makuuni liikaa ja se alkoi tuntumaan turhan runolliselta. Lähinnä ongelmana oli, että tuntui että yritystä oli liikaa. Toisaalta kun nyt yritin selailla kirjan alkua ja etsiä esimerkkiä niin silmiin ei osunut yhtään niin ärsyttävää kohtaa tekstissä, että saattaa olla, että lukuhetkessä oli jotain vikaa.
Elly päätyy Hankoon vuonna 1914 tullessaan äitinsä kanssa kylpylälomalle Bellevuen hotelliin. Yksi asia johtaa toiseen ja yllättäen myös Ellyn koko tulevaisuus on tässä kauniissa pitsihuviloiden kylässä. Kaksikymmentä vuotta kuluu ja Ellyn tyttäret ovat matkalla kohti aikuisuutta. Varsinkin keskimmäinen tytär Beata aiheuttaa äidilleen ylimääräistä huolta ja äidin ja tyttären tiet eroavat.
Kirjailijaa kuvataan kirjan lievetekstissä tarkkavaistoiseksi ihmismielen kuvaajaksi ja juuri siinä kirjan taika piileekin. Kalliolla on selvästi silmää yksityiskohdille, sen olen huomannut jo hänen aikaisemmista kirjoistaan Elokuvamuisti ja Tyypit. Säkenöivät hetket on selkeästi tunnelmaltaan vakavampi, mutta ei silti sorru samanlaiseen synkistelyyn kuin iso osa kotimaisista romaaneista. Kallion kirja on kauniisti kirjoitettu ja koskettava tarina kolmen sukupolven naisista, jotka ovat kaikki saaneet pettyä kohtalon käänteisiin, mutta toivoa kuitenkin aina on.
lauantai 9. huhtikuuta 2016
KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika
Marie Kondo
2011 suom. 2015
214 s./Bazar
En alun perin edes aikonut lukea KonMaria, sillä olin jo lukenut monia erilaisia (suurimmaksi osaksi hurmioituneita) arvosteluja ja tuntui että niiden yhteenlaskettu tietomäärä vastaisi kirjan lukemista. Lopulta en kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, olenhan järjestelijä ja tavaramäärän karsija henkeen ja vereen, tämän jos minkä pitäisi olla minun kirjani.
KonMari-menetelmän avulla laitetaan kuntoon niin koti kuin mielikin. Menetelmä koostuu tavaramäärän huomattavasta karsimisesta ja jäljelle jääneiden tavaroiden uudelleen sijoittamisesta. Karsimisvaihe suoritetaan pitelemällä jokaista tavaraa kädessä ja pohtimalla tuottaako tavara niin paljon iloa, että se kannattaa säilyttää. Tarkoituksena on päästä eroon kaikesta turhasta roinasta jota kaapin perukoilla säilyttelee. Lopulta siisti ja turhasta tavarasta tyhjentynyt koti johtaa seesteiseen mieleen, joka on vastaanottavaisempi kaikelle muulle, koska oman kodin arkiset rutiinit eivät enää ahdista.
Aluksi on todettava, että oli hyvä, että tiesin kirjasta jo yhtä sun toista, muuten lukukokemus olisi voinut olla erilainen (lue: mahdollisesti vähän ärsyyntynyt). Sintolaisuuteen liittyvä esineiden elollistaminen oli paljon helpompi hyväksyä osaksi kirjan sanomaa, kun muisti ottaa huomioon kulttuurien erilaisuuden. Osasinkin heti suhtautua kodin tervehtimiseen, laukun kiittämiseen ja talvivaatteiden silittämiseen niin, että Kondo kehottaa arvostamaan tavaroitaan enemmän, jolloin lopulta vähemmän on enemmän oli kyse sitten vaatteista, kirjoista, sisustustavaroista tai mistä vain.
Toinen kritiikkiä kerännyt asia kirjassa on se, että siinä ei oteta kantaa turhan tavaran kierrättämiseen. Kirjan esimerkkitapauksissa kodeista kannetaan muovikassi toisensa jälkeen pois turhaa roinaa, mutta jää epäselväksi mitä tavaroille sitten tapahtuu. En tiedä millä tolalla kierrätysasiat ovat Japanissa, mutta toki suomalaisena lukijana oletan, että vaikka koti tyhjenee itselle turhasta roinasta niin niiden loppusijoituspaikka ei kuitenkaan ensisijaisesti ole kaatopaikka. Toki maailmanlaajuiseksi ilmiöksi kohonneen siivouskirjan olisi hyvä kannustaa kierrättämiseen edes sivulauseessa, mutta eri maissa on joka tapauksessa niin erilaisia käytäntöjä, että... On kai kuitenkin itsestään selvää, että pois heitettävät lastenkirjat voi halutessaan lahjoittaa läheiseen päiväkotiin, dvd:t sairaalaan pitkäaikaispotilaiden iloksi jne ihan oman innokkuuden ja viitseliäisyyden mukaan. Olen itse karsinut kodistamme tavaraa jo vuosien ajan eikä juuri mikään ole päätynyt suoraan roskikseen paitsi huonossa kunnossa olevat tavarat. Oletankin, että tämän asian suhteen lukijan täytyy käyttää maalaisjärkeään ja oman kotipaikan mahdollisuuksia ja niihin on ehkä Japanista käsin vähän vaikea ottaa kantaa;)
Minulle KonMari oli oikein oiva lukukokemus, vaikka olenkin aina ollut aika hyvä luopumaan tavarasta. Sain kuitenkin muutaman tärkeän oivalluksen kirjaa lukiessani. Suuri viisaus piilee näissä sanoissa: "Joka tavaralla on oma roolinsa. Kaikki vaatteet eivät ole tulleet elämääsi siinä tarkoituksessa, että kuluttaisit ne nukkavieruiksi... Kun kohtaat esineen, jota et voi heittää pois, mieti tarkkaan sen todellista tarkoitusta elämässäsi. Huomaat hämmennykseksesi, kuinka moni omistamasi tavara on jo tehnyt tehtävänsä. Kun tunnustat niiden roolisuorituksen ja päästät niitä irti kiitoksen kanssa, pystyt panemaan kotisi ja elämäsi ojennukseen." Aivan niin!
Tällä kerralla kevätsiivouksessa huutia saivat mm. astiastosetit, jotka olen aikoinaan saanut sukulaistädiltä oman kodin perustamisvaiheessa. Kalliita merkkiastioita, mutta omaan silmään susirumia ja emme ole käyttäneet niitä kymmenen vuoden aikana lähes ollenkaan. Aivan järjetöntä säästää! Vaikka tarkoituksena ei olekaan hankkia poisheitettävien tilalle uutta, niin nyt säilytystilaa on ja omatunto ei soimaa käyttämättömistä astioista kaapin perukoilla. Ehkä joku päivä hankimmekin jotain joka todella miellyttää omaa silmää ja näin ollen pääsee päivittäiseen käyttöön.
Kirjoihin ja lukemiseen liittyy yksi suurimmista ahaa-elämyksistä. Olen monta vuotta valinnut lukulistalle täysin vääriä kirjoja. Kun kirjavalintoja säätelee utelias ja kehittymiseen tähtäävä luonteenlaatuni ja projekteista innostuva mieleni ja soppaan heitetään vielä kirja-alaan liittyvä työpaikka niin lukemani kirjat tuppaavat olemaan kiinnostavia uutuuksia, minulle uusien kirjailijoiden tuotoksia, yleissivistystä tukevia klassikoita ja muiden vahvoja suosituksia. Nopeasti ollaankin tilanteessa, jossa huomaan lukeneeni suosikkikirjailijoideni teoksia kaksi vuotta sitten ja siirtäneeni niitä jonoksi lukulistalle odottamaan sitä kuuluisaa hyvää hetkeä. Ei näin enää koskaan! Marie Kondokin sen tietää, että paras hetki lukea itseä puhutteleva kirja on juuri nyt. Tästä eteenpäin mennään vahvasti intuitio edellä. Jos tavaroita kuuluu valita säilytettäväksi sillä periaatteella, että ne tuottavat iloa niin kyllä kirjojen suhteen pitäisi pyrkiä samaan. Kevätsiivouksessa lukemattomien kirjojen määrä väheni heti puolella ja kaiken maailman periaatteessa-kiinnostavat-muttei-kuitenkaan-tarpeeksi-tyyppiset kirjat saivat lähtöpassit. Hyllyyn jäi vain kirjat jotka voisin lukea vaikka heti. Kyllä keveni mieli ja siihenhän Kondon kirja kokonaisuudessaan tähtääkin: ei enää keskivertoa kun voi saada vain parasta.
Tästä on hyvä jatkaa ja tasan suosittelen kirjaa ihan jokaiselle joka jaksaa paasaustani kuunnella. Mutta niin kuin Kondo sanoo, tavarankarsinta kannattaa tehdä juuri niin kuin hän neuvoo tai muuten luultavasti tulee takapakkia. Siis jos haluaa oikeasti kaikesta turhasta eroon eikä vain vähän sieltä sun täältä lattiatilaa lisää:)
2011 suom. 2015
214 s./Bazar
En alun perin edes aikonut lukea KonMaria, sillä olin jo lukenut monia erilaisia (suurimmaksi osaksi hurmioituneita) arvosteluja ja tuntui että niiden yhteenlaskettu tietomäärä vastaisi kirjan lukemista. Lopulta en kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, olenhan järjestelijä ja tavaramäärän karsija henkeen ja vereen, tämän jos minkä pitäisi olla minun kirjani.
KonMari-menetelmän avulla laitetaan kuntoon niin koti kuin mielikin. Menetelmä koostuu tavaramäärän huomattavasta karsimisesta ja jäljelle jääneiden tavaroiden uudelleen sijoittamisesta. Karsimisvaihe suoritetaan pitelemällä jokaista tavaraa kädessä ja pohtimalla tuottaako tavara niin paljon iloa, että se kannattaa säilyttää. Tarkoituksena on päästä eroon kaikesta turhasta roinasta jota kaapin perukoilla säilyttelee. Lopulta siisti ja turhasta tavarasta tyhjentynyt koti johtaa seesteiseen mieleen, joka on vastaanottavaisempi kaikelle muulle, koska oman kodin arkiset rutiinit eivät enää ahdista.
Aluksi on todettava, että oli hyvä, että tiesin kirjasta jo yhtä sun toista, muuten lukukokemus olisi voinut olla erilainen (lue: mahdollisesti vähän ärsyyntynyt). Sintolaisuuteen liittyvä esineiden elollistaminen oli paljon helpompi hyväksyä osaksi kirjan sanomaa, kun muisti ottaa huomioon kulttuurien erilaisuuden. Osasinkin heti suhtautua kodin tervehtimiseen, laukun kiittämiseen ja talvivaatteiden silittämiseen niin, että Kondo kehottaa arvostamaan tavaroitaan enemmän, jolloin lopulta vähemmän on enemmän oli kyse sitten vaatteista, kirjoista, sisustustavaroista tai mistä vain.
Toinen kritiikkiä kerännyt asia kirjassa on se, että siinä ei oteta kantaa turhan tavaran kierrättämiseen. Kirjan esimerkkitapauksissa kodeista kannetaan muovikassi toisensa jälkeen pois turhaa roinaa, mutta jää epäselväksi mitä tavaroille sitten tapahtuu. En tiedä millä tolalla kierrätysasiat ovat Japanissa, mutta toki suomalaisena lukijana oletan, että vaikka koti tyhjenee itselle turhasta roinasta niin niiden loppusijoituspaikka ei kuitenkaan ensisijaisesti ole kaatopaikka. Toki maailmanlaajuiseksi ilmiöksi kohonneen siivouskirjan olisi hyvä kannustaa kierrättämiseen edes sivulauseessa, mutta eri maissa on joka tapauksessa niin erilaisia käytäntöjä, että... On kai kuitenkin itsestään selvää, että pois heitettävät lastenkirjat voi halutessaan lahjoittaa läheiseen päiväkotiin, dvd:t sairaalaan pitkäaikaispotilaiden iloksi jne ihan oman innokkuuden ja viitseliäisyyden mukaan. Olen itse karsinut kodistamme tavaraa jo vuosien ajan eikä juuri mikään ole päätynyt suoraan roskikseen paitsi huonossa kunnossa olevat tavarat. Oletankin, että tämän asian suhteen lukijan täytyy käyttää maalaisjärkeään ja oman kotipaikan mahdollisuuksia ja niihin on ehkä Japanista käsin vähän vaikea ottaa kantaa;)
Minulle KonMari oli oikein oiva lukukokemus, vaikka olenkin aina ollut aika hyvä luopumaan tavarasta. Sain kuitenkin muutaman tärkeän oivalluksen kirjaa lukiessani. Suuri viisaus piilee näissä sanoissa: "Joka tavaralla on oma roolinsa. Kaikki vaatteet eivät ole tulleet elämääsi siinä tarkoituksessa, että kuluttaisit ne nukkavieruiksi... Kun kohtaat esineen, jota et voi heittää pois, mieti tarkkaan sen todellista tarkoitusta elämässäsi. Huomaat hämmennykseksesi, kuinka moni omistamasi tavara on jo tehnyt tehtävänsä. Kun tunnustat niiden roolisuorituksen ja päästät niitä irti kiitoksen kanssa, pystyt panemaan kotisi ja elämäsi ojennukseen." Aivan niin!
Tällä kerralla kevätsiivouksessa huutia saivat mm. astiastosetit, jotka olen aikoinaan saanut sukulaistädiltä oman kodin perustamisvaiheessa. Kalliita merkkiastioita, mutta omaan silmään susirumia ja emme ole käyttäneet niitä kymmenen vuoden aikana lähes ollenkaan. Aivan järjetöntä säästää! Vaikka tarkoituksena ei olekaan hankkia poisheitettävien tilalle uutta, niin nyt säilytystilaa on ja omatunto ei soimaa käyttämättömistä astioista kaapin perukoilla. Ehkä joku päivä hankimmekin jotain joka todella miellyttää omaa silmää ja näin ollen pääsee päivittäiseen käyttöön.
Kirjoihin ja lukemiseen liittyy yksi suurimmista ahaa-elämyksistä. Olen monta vuotta valinnut lukulistalle täysin vääriä kirjoja. Kun kirjavalintoja säätelee utelias ja kehittymiseen tähtäävä luonteenlaatuni ja projekteista innostuva mieleni ja soppaan heitetään vielä kirja-alaan liittyvä työpaikka niin lukemani kirjat tuppaavat olemaan kiinnostavia uutuuksia, minulle uusien kirjailijoiden tuotoksia, yleissivistystä tukevia klassikoita ja muiden vahvoja suosituksia. Nopeasti ollaankin tilanteessa, jossa huomaan lukeneeni suosikkikirjailijoideni teoksia kaksi vuotta sitten ja siirtäneeni niitä jonoksi lukulistalle odottamaan sitä kuuluisaa hyvää hetkeä. Ei näin enää koskaan! Marie Kondokin sen tietää, että paras hetki lukea itseä puhutteleva kirja on juuri nyt. Tästä eteenpäin mennään vahvasti intuitio edellä. Jos tavaroita kuuluu valita säilytettäväksi sillä periaatteella, että ne tuottavat iloa niin kyllä kirjojen suhteen pitäisi pyrkiä samaan. Kevätsiivouksessa lukemattomien kirjojen määrä väheni heti puolella ja kaiken maailman periaatteessa-kiinnostavat-muttei-kuitenkaan-tarpeeksi-tyyppiset kirjat saivat lähtöpassit. Hyllyyn jäi vain kirjat jotka voisin lukea vaikka heti. Kyllä keveni mieli ja siihenhän Kondon kirja kokonaisuudessaan tähtääkin: ei enää keskivertoa kun voi saada vain parasta.
Tästä on hyvä jatkaa ja tasan suosittelen kirjaa ihan jokaiselle joka jaksaa paasaustani kuunnella. Mutta niin kuin Kondo sanoo, tavarankarsinta kannattaa tehdä juuri niin kuin hän neuvoo tai muuten luultavasti tulee takapakkia. Siis jos haluaa oikeasti kaikesta turhasta eroon eikä vain vähän sieltä sun täältä lattiatilaa lisää:)
keskiviikko 23. joulukuuta 2015
Vuoden mutsi
Satu Rämö ja Katja Lahti
2012
303s. / Avain
Tiesin jo alkuvuodesta hankkivani kirjan itselleni lahjaksi alkavan äitiysloman kunniaksi. Olipa kiva viimeisinä päivinä todella tehdä kyseinen hankinta. Samalla ostin Vuoden mutsi 2 -kirjankin hyllyyn valmiiksi odottamaan taaperoaikaa.
Lopulta kävikin niin, että en malttanut tarttua kirjaan lomani alettua. Tahkosin mieluummin kirjoja, jotka on pitänyt lukea jo pieni ikuisuus sitten, mutta uutuudet ovat aina kiilanneet eteen. Toisaalta taas valmistauduin vauvan tuloon lukemalla ns. vakavia aiheeseen liittyviä kirjoja, jotta tietäisin vähän mitä odottaa raskauden loppupuolella/synnytyslaitoksella/ensimmäisinä päivinä kotiuduttuamme. Mutta synnytyslaitoksella oli vihdoin viimein Vuoden mutsin vuoro.
Lyhyesti sanottuna kirja oli kovasti mieleeni. Kirjan tekstit ovat sopivasti pilke silmäkulmassa kirjoitettuja ja per aihe tilaa on käytetty yhden tai kahden sivun verran. Juuri sopiva yhdistelmä vähän väsyneelle synnyttäjälle, jolla on pieni ihmisenalku kainalossa tuhisemassa. Ja tosiaankin kirja tarjosi vähän tuoretta näkökulmaa vakavamman tietokirjallisuuden ja Vauva-lehtien artikkeleiden lukemisen jälkeen. Kun kirjalla vielä on kaksi kirjoittajaa niin kirjan sisällekin mahtuu kivasti kahta eri näkökulmaa samoista aiheista.
Suosittelen kirjaa tulevalle äidille, hyvä vertaistukilahja esim. vauvakutsuille.
2012
303s. / Avain
Tiesin jo alkuvuodesta hankkivani kirjan itselleni lahjaksi alkavan äitiysloman kunniaksi. Olipa kiva viimeisinä päivinä todella tehdä kyseinen hankinta. Samalla ostin Vuoden mutsi 2 -kirjankin hyllyyn valmiiksi odottamaan taaperoaikaa.
Lopulta kävikin niin, että en malttanut tarttua kirjaan lomani alettua. Tahkosin mieluummin kirjoja, jotka on pitänyt lukea jo pieni ikuisuus sitten, mutta uutuudet ovat aina kiilanneet eteen. Toisaalta taas valmistauduin vauvan tuloon lukemalla ns. vakavia aiheeseen liittyviä kirjoja, jotta tietäisin vähän mitä odottaa raskauden loppupuolella/synnytyslaitoksella/ensimmäisinä päivinä kotiuduttuamme. Mutta synnytyslaitoksella oli vihdoin viimein Vuoden mutsin vuoro.
Lyhyesti sanottuna kirja oli kovasti mieleeni. Kirjan tekstit ovat sopivasti pilke silmäkulmassa kirjoitettuja ja per aihe tilaa on käytetty yhden tai kahden sivun verran. Juuri sopiva yhdistelmä vähän väsyneelle synnyttäjälle, jolla on pieni ihmisenalku kainalossa tuhisemassa. Ja tosiaankin kirja tarjosi vähän tuoretta näkökulmaa vakavamman tietokirjallisuuden ja Vauva-lehtien artikkeleiden lukemisen jälkeen. Kun kirjalla vielä on kaksi kirjoittajaa niin kirjan sisällekin mahtuu kivasti kahta eri näkökulmaa samoista aiheista.
Suosittelen kirjaa tulevalle äidille, hyvä vertaistukilahja esim. vauvakutsuille.
perjantai 27. marraskuuta 2015
Oryx ja Crake
Margaret Atwood
2003 suom. 2003
483 s./Otava
Ennen synnytystä tahti ehti hidastua vähän liiaksikin ja kotiseinät alkoivat kaatua päälle. Olikin ihan ehdottoman tärkeää, että meneillään oleva kirja olisi sellainen mitä ei malttaisi laskea käsistään. Onneksi kuvioihin astui yksi suosikkikirjailijoistani ja hänen dystopia-trilogiansa.
Sarjan aloitusosa Oryx ja Crake esittelee kaikki keskeiset henkilöt, joiden edesottamukset geenimanipulaation maailmassa johtavat ihmisrodun lähes sukupuuton partaalle. Tarinaa kertoo Lumimies, mahdollisesti ainoa eloonjäänyt ihminen, joka harhailee merenrannalla olevan tukikohdan lähettyvillä ja pitää huolta kloonijoukosta, joka on jäänyt hänen vastuulleen. Päivät ovat täynnä vaaroja, sillä uudenlaiset eläinristeymät ovat päässeet luontoon ja syrjäyttäneet alkuperäisiä eläinlajeja. Ja onko ylipäätänsä järkeä pysytellä hengissä, jos kaikki on jo ohi?
Olipa kiva lukea Atwoodilta muutakin kuin perinteisempää kaunokirjallisuutta. Tässä on sarja joka on ehdottomasti luettava kokonaan - seuraava osa on jo lainattukin kirjastosta!
Tarina oli kaiken kaikkiaan juuri sellainen kuin toivoinkin: aiheeltaan ehdottoman kiinnostava ja viihdyttävä, älykäs ja laadukas lukuromaani. Taattua Sinisen kirjaston tavaraa. Tällä kertaa henkilöhahmot eivät jääneet ensisijaisesti mieleen vaan mentiin tarina edellä, mutta se ei haitannut lainkaan. Voi olla, että toisenlaisessa elämäntilanteessa ihmiskohtalot olisivat koskettaneet enemmänkin, mutta nyt tosiaan kiinnostuin varsinkin siitä miksi tapahtui mitä tapahtui ja koin kirjan olevan melkoinen page turner.
2003 suom. 2003
483 s./Otava
Ennen synnytystä tahti ehti hidastua vähän liiaksikin ja kotiseinät alkoivat kaatua päälle. Olikin ihan ehdottoman tärkeää, että meneillään oleva kirja olisi sellainen mitä ei malttaisi laskea käsistään. Onneksi kuvioihin astui yksi suosikkikirjailijoistani ja hänen dystopia-trilogiansa.
Sarjan aloitusosa Oryx ja Crake esittelee kaikki keskeiset henkilöt, joiden edesottamukset geenimanipulaation maailmassa johtavat ihmisrodun lähes sukupuuton partaalle. Tarinaa kertoo Lumimies, mahdollisesti ainoa eloonjäänyt ihminen, joka harhailee merenrannalla olevan tukikohdan lähettyvillä ja pitää huolta kloonijoukosta, joka on jäänyt hänen vastuulleen. Päivät ovat täynnä vaaroja, sillä uudenlaiset eläinristeymät ovat päässeet luontoon ja syrjäyttäneet alkuperäisiä eläinlajeja. Ja onko ylipäätänsä järkeä pysytellä hengissä, jos kaikki on jo ohi?
Olipa kiva lukea Atwoodilta muutakin kuin perinteisempää kaunokirjallisuutta. Tässä on sarja joka on ehdottomasti luettava kokonaan - seuraava osa on jo lainattukin kirjastosta!
Tarina oli kaiken kaikkiaan juuri sellainen kuin toivoinkin: aiheeltaan ehdottoman kiinnostava ja viihdyttävä, älykäs ja laadukas lukuromaani. Taattua Sinisen kirjaston tavaraa. Tällä kertaa henkilöhahmot eivät jääneet ensisijaisesti mieleen vaan mentiin tarina edellä, mutta se ei haitannut lainkaan. Voi olla, että toisenlaisessa elämäntilanteessa ihmiskohtalot olisivat koskettaneet enemmänkin, mutta nyt tosiaan kiinnostuin varsinkin siitä miksi tapahtui mitä tapahtui ja koin kirjan olevan melkoinen page turner.
tiistai 20. lokakuuta 2015
Tee siitä tapa eli kuinka kitket huonot tavat ja teet hyvistä pysyviä
Gretchen Rubin
2015 suom. 2015
295 s./Nemo
Tunnustaudun Gretchen Rubinin suureksi faniksi!
Kirjailijan aikaisempi teos Onnellisuusprojekti kolahti ja kovaa. Pääsin tuolloin miettimään oikein urakalla, että mikä minut tekisi arjessa vielä onnellisemmaksi. Päädyin silloin mm. näihin asioihin:
1) Sängyn petaamatta jättämisestä tuli mieheltä sanomista päivittäin. Tajusin, että kun vain alkaisin petaamaan oman puoleni sängystä heti herättyäni, parisuhteen yksi harvoista napinahetkistä jäisi pois ja makuuhuone muuttuisi kerralla viihtyisämmäksi. Parin vuoden aikana olen jättänyt sängyn petaamatta ehkä kaksi kertaa. Toimii!
2) Mietin miten oikeuttaisin lähes jokailtaisen tee+leivos-hetkeni niin, että ei tarvitsisi potea huonoa omatuntoa. Lisäksi ärsytti miten työpaikalla tuli niin nopeasti nälkä päivän alettua ja lounaallakaan ei tuntunut tulevan tarpeeksi täyteen. Siispä aamupalan kimppuun! Nykyinen maustamaton jogurtti, myslit, banaani, mahdolliset marjat tai omena ja chia-siemenet ovat tie jokapäiväiseen onneen. Parasta on, että aamulla ei tarvitse arpoa mitä sitä söisi, koska se on aina tuo sama setti. Kaupassa ei tarvitse arpoa mitä sitä ostaisi, koska täytän kaappiin vain tähän aamiaiseen kuuluvia ainesosia. Helppoa ja töissäkään ei enää kuollut nälkään ensimmäisen tunnin jälkeen!
3) Toinen kotioloissa napinaa aiheuttanut asia oli lahjakkuuteni tavaroiden levittämisen suhteen. Lähdinkin kokeilemaan kirjassa vinkattua 20 asiaa paikalleen -menetelmää. Laittelin joka ilta ennen nukkumaan menoa tavaroita paikoilleen ja muuta ei tarvittukaan. Sen enempää tavaraa harvoin edes lojui missään, mutta kodin yleisilmeeseen tuo pieni iltapuhde vaikutti ihan räjähdysmäisesti! Ajan kuluessa opin laittamaan ison osan tavaroista omille paikoilleen jo heti käytön yhteydessä, joten nykyään meillä on ihan naurettavan siistiä melkein koko ajan:)
Tee siitä tapa tähtää periaatteessa samaan kuin Onnellisuusprojekti. Tee hyvästä tavasta pysyvä, koska se tekee sinusta onnellisemman. Kitke huono tapa, koska se vähentää onnellisuuttasi. Kirjassa esitellään erilaiset ihmistyypit liittyen tapojen omaksumiseen ja pureudutaan siihen, miksi ihmiset käyttäytyvät eri tavoin kun yrittävät ottaa uutta tapaa haltuun.
Onnistuin lukemaan kirjan aika mielenkiintoisessa elämänvaiheessa. Olen voinut alkaa työstämään osaa tavoista osaksi omaa arkea nyt saman tien ja uskon, että minulla on ihan hyvät rahkeet onnistuakin. Minulla on esimerkiksi 5 vuoden päiväkirja, jossa on jokaiselle päivälle kysymys johon tulee vastata. Ongelmana on se, että täyttelen aina vastauksia pari kuukautta jälkijunassa ja oikeasti haluaisin tehdä sitä päivittäin. Tässä kaipaan ryhtiliikettä! Ongelma, johon haluttiin miehen kanssa molemmat perehtyä on se, että me ei ikinä tehdä ruokaa niin paljon että siitä riittäisi pakkaseen. Vaan nytpä tehdään ja ollaan ihan fiiliksissä molemmat. Pienellä kotikokouksella oli kauaskantoiset vaikutukset ja nyt on pakastin ensimmäistä kertaa elämässä täynnä:)
Iso osa muista tavoista onkin sitten sellaisia, että haluaisin omaksua niitä äitiyslomani aikana, kunhan tulokas on syntynyt. Ongelmana luonnollisestikin on se, että vasta kun uusi arki alkaa, voin alkaa tutkimaan miten omat ajatukset tavoista sopivat yhteen uuden elämän kanssa. Siinä mielessä kirja olikin hyvä lukea juuri nyt, sillä minulla on ollut kuukauden päivät aikaa pohdiskella millaista elämää toivoisin että viettäisimme perheenä. Mitkä asiat ovat tärkeimpiä meidän hyvinvoinnin kannalta ja toisaalta mihin emme haluaisi aikaa kuluttaa. Ja näistä on toki muodostunut hyviä keskustelunaiheita miehen kanssa.
Muutamia mainitakseni olemme miettinet mahdollisuutta käydä viikonloppuaamuisin salilla yhdessä koko perheen voimin. Meillä on mahdollisuus käyttää salia, jossa saisimme olla keskenämme ja yhden tunnin aikana minä saisin salitreenin, mies saisi salitreenin eikä tarvitsisi työaamuina herätä hillittömän aikaisin salille ja tosiaan jos ruokataukoja pitäisi pitää niin toinen voi kuitenkin jatkaa treeniä. Kävelylenkit pitäisi juurruttaa osaksi arkirytmiä, mutta vaikka rakastan kävelyä, en tykkää haahuilla yksikseni. Tarvitsen siis joko lenkkiseuraa tai tarkan kävelykohteen. Onneksi tässäkin on ongelma jo tiedostettu niin voi alkaa keskittymään ongelmaratkaisuun. Lisäksi haluaisin jatkaa hyvin alkanutta uusien reseptien kokeilua viikottain. Ennen ongelmana oli liiallinen keittokirjamäärä ja älytön irtoreseptien määrä. Nyt kun tehtiin suursyyssiivous, heitin 98% irtoresepteistä pois ja muutama keittokirjakin sai lähteä. Reseptien valinta helpottui huomattavasti ja olenkin kokeillut kuukauden aikana enemmän uusia reseptejä kuin aikaisemmin vuoden aikana. Ja tähän kun vielä yhdistetään isojen satsien teko, jotta pakkaseenkin menee ruokaa niin avot!;)
En usko, että henkiseen puoleen keskittyvillä self-help-oppailla olisi juurikaan minulle annettavaa. Käytännönläheisyys on ehdottomasti minun juttuni. Se, että saa lukea millaisia ongelmia muut ovat ratkoneet ja millaisia keinoja on otettu käyttöön. Ja tietenkin se vaihe, kun pääsee suunnittelemaan omia kuvioita. Hyvä lukukokemus ehdottomasti:)
2015 suom. 2015
295 s./Nemo
Tunnustaudun Gretchen Rubinin suureksi faniksi!
Kirjailijan aikaisempi teos Onnellisuusprojekti kolahti ja kovaa. Pääsin tuolloin miettimään oikein urakalla, että mikä minut tekisi arjessa vielä onnellisemmaksi. Päädyin silloin mm. näihin asioihin:
1) Sängyn petaamatta jättämisestä tuli mieheltä sanomista päivittäin. Tajusin, että kun vain alkaisin petaamaan oman puoleni sängystä heti herättyäni, parisuhteen yksi harvoista napinahetkistä jäisi pois ja makuuhuone muuttuisi kerralla viihtyisämmäksi. Parin vuoden aikana olen jättänyt sängyn petaamatta ehkä kaksi kertaa. Toimii!
2) Mietin miten oikeuttaisin lähes jokailtaisen tee+leivos-hetkeni niin, että ei tarvitsisi potea huonoa omatuntoa. Lisäksi ärsytti miten työpaikalla tuli niin nopeasti nälkä päivän alettua ja lounaallakaan ei tuntunut tulevan tarpeeksi täyteen. Siispä aamupalan kimppuun! Nykyinen maustamaton jogurtti, myslit, banaani, mahdolliset marjat tai omena ja chia-siemenet ovat tie jokapäiväiseen onneen. Parasta on, että aamulla ei tarvitse arpoa mitä sitä söisi, koska se on aina tuo sama setti. Kaupassa ei tarvitse arpoa mitä sitä ostaisi, koska täytän kaappiin vain tähän aamiaiseen kuuluvia ainesosia. Helppoa ja töissäkään ei enää kuollut nälkään ensimmäisen tunnin jälkeen!
3) Toinen kotioloissa napinaa aiheuttanut asia oli lahjakkuuteni tavaroiden levittämisen suhteen. Lähdinkin kokeilemaan kirjassa vinkattua 20 asiaa paikalleen -menetelmää. Laittelin joka ilta ennen nukkumaan menoa tavaroita paikoilleen ja muuta ei tarvittukaan. Sen enempää tavaraa harvoin edes lojui missään, mutta kodin yleisilmeeseen tuo pieni iltapuhde vaikutti ihan räjähdysmäisesti! Ajan kuluessa opin laittamaan ison osan tavaroista omille paikoilleen jo heti käytön yhteydessä, joten nykyään meillä on ihan naurettavan siistiä melkein koko ajan:)
Tee siitä tapa tähtää periaatteessa samaan kuin Onnellisuusprojekti. Tee hyvästä tavasta pysyvä, koska se tekee sinusta onnellisemman. Kitke huono tapa, koska se vähentää onnellisuuttasi. Kirjassa esitellään erilaiset ihmistyypit liittyen tapojen omaksumiseen ja pureudutaan siihen, miksi ihmiset käyttäytyvät eri tavoin kun yrittävät ottaa uutta tapaa haltuun.
Onnistuin lukemaan kirjan aika mielenkiintoisessa elämänvaiheessa. Olen voinut alkaa työstämään osaa tavoista osaksi omaa arkea nyt saman tien ja uskon, että minulla on ihan hyvät rahkeet onnistuakin. Minulla on esimerkiksi 5 vuoden päiväkirja, jossa on jokaiselle päivälle kysymys johon tulee vastata. Ongelmana on se, että täyttelen aina vastauksia pari kuukautta jälkijunassa ja oikeasti haluaisin tehdä sitä päivittäin. Tässä kaipaan ryhtiliikettä! Ongelma, johon haluttiin miehen kanssa molemmat perehtyä on se, että me ei ikinä tehdä ruokaa niin paljon että siitä riittäisi pakkaseen. Vaan nytpä tehdään ja ollaan ihan fiiliksissä molemmat. Pienellä kotikokouksella oli kauaskantoiset vaikutukset ja nyt on pakastin ensimmäistä kertaa elämässä täynnä:)
Iso osa muista tavoista onkin sitten sellaisia, että haluaisin omaksua niitä äitiyslomani aikana, kunhan tulokas on syntynyt. Ongelmana luonnollisestikin on se, että vasta kun uusi arki alkaa, voin alkaa tutkimaan miten omat ajatukset tavoista sopivat yhteen uuden elämän kanssa. Siinä mielessä kirja olikin hyvä lukea juuri nyt, sillä minulla on ollut kuukauden päivät aikaa pohdiskella millaista elämää toivoisin että viettäisimme perheenä. Mitkä asiat ovat tärkeimpiä meidän hyvinvoinnin kannalta ja toisaalta mihin emme haluaisi aikaa kuluttaa. Ja näistä on toki muodostunut hyviä keskustelunaiheita miehen kanssa.
Muutamia mainitakseni olemme miettinet mahdollisuutta käydä viikonloppuaamuisin salilla yhdessä koko perheen voimin. Meillä on mahdollisuus käyttää salia, jossa saisimme olla keskenämme ja yhden tunnin aikana minä saisin salitreenin, mies saisi salitreenin eikä tarvitsisi työaamuina herätä hillittömän aikaisin salille ja tosiaan jos ruokataukoja pitäisi pitää niin toinen voi kuitenkin jatkaa treeniä. Kävelylenkit pitäisi juurruttaa osaksi arkirytmiä, mutta vaikka rakastan kävelyä, en tykkää haahuilla yksikseni. Tarvitsen siis joko lenkkiseuraa tai tarkan kävelykohteen. Onneksi tässäkin on ongelma jo tiedostettu niin voi alkaa keskittymään ongelmaratkaisuun. Lisäksi haluaisin jatkaa hyvin alkanutta uusien reseptien kokeilua viikottain. Ennen ongelmana oli liiallinen keittokirjamäärä ja älytön irtoreseptien määrä. Nyt kun tehtiin suursyyssiivous, heitin 98% irtoresepteistä pois ja muutama keittokirjakin sai lähteä. Reseptien valinta helpottui huomattavasti ja olenkin kokeillut kuukauden aikana enemmän uusia reseptejä kuin aikaisemmin vuoden aikana. Ja tähän kun vielä yhdistetään isojen satsien teko, jotta pakkaseenkin menee ruokaa niin avot!;)
En usko, että henkiseen puoleen keskittyvillä self-help-oppailla olisi juurikaan minulle annettavaa. Käytännönläheisyys on ehdottomasti minun juttuni. Se, että saa lukea millaisia ongelmia muut ovat ratkoneet ja millaisia keinoja on otettu käyttöön. Ja tietenkin se vaihe, kun pääsee suunnittelemaan omia kuvioita. Hyvä lukukokemus ehdottomasti:)
perjantai 14. elokuuta 2015
Tervetuloa Joylandiin
Stephen King
2013 suom. 2015
287 s. /Tammi
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Eletään kesää 1973, kesää jota Dev tulee aina muistelemaan elämänsä parhaana kesänä. 21-vuotias Dev päätyy töihin Joylandin huvipuistoon, joka tarjoaa sopivan hengähdystauon kaiken opiskelun ja ihmissuhdedraaman keskellä. Kesä on täynnä uusia ystäviä, tivoli-kielen opettelua, raskaita työpäiviä ja helteisistä päivistä nauttimista. Niin, ja mahtuuhan joukkoon yksi vanha murhatapaus, joka ei koskaan selvinnyt...
Vihdoinkin tartuin Kingin kirjaan!
Olen itsepintaisesti pysytellyt erossa Kingin tuotannosta, vaikka olen periaatteessa ollut hyvinkin tietoinen siitä ettei mies tehtaile viihdyttävää tusinatavaraa vaan useissa hänen teoksissaan on jopa melankolinen pohjavire. Silti olen kokenut, että poistuisin liikaa mukavuusalueeltani, jos lähtisin Kingin matkaan. Onneksi monessa kotimaisessa kirjablogissa on nyt kesän aikana ollut juttua Kingin uusimmasta ja viimeistään Lumiomenan kirjoitus sai minut vakuuttuneeksi: tämä on se kirja joka on luettava!
Yksi vuoden parhaista lukukokemuksista!
Ja en joutunut pettymään! Tarinaan liittyvä kummitusjuttu oli juuri oikeanlainen, sellainen että pulssi kiihtyy huomaamattaan kun tarinaa lukee eteenpäin. Nuoren miehen kasvukipuilu, elämän rajallisuus ja kuolemaa tekevä huvipuisto loivat kirjallista tunnelmaa, joka oli juuri sopivasti surumielinen. Tästä kertomuksesta sai irti niin paljon muutakin kuin hetkellistä hupia. Suosittelen!
2013 suom. 2015
287 s. /Tammi
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Eletään kesää 1973, kesää jota Dev tulee aina muistelemaan elämänsä parhaana kesänä. 21-vuotias Dev päätyy töihin Joylandin huvipuistoon, joka tarjoaa sopivan hengähdystauon kaiken opiskelun ja ihmissuhdedraaman keskellä. Kesä on täynnä uusia ystäviä, tivoli-kielen opettelua, raskaita työpäiviä ja helteisistä päivistä nauttimista. Niin, ja mahtuuhan joukkoon yksi vanha murhatapaus, joka ei koskaan selvinnyt...
Vihdoinkin tartuin Kingin kirjaan!
Olen itsepintaisesti pysytellyt erossa Kingin tuotannosta, vaikka olen periaatteessa ollut hyvinkin tietoinen siitä ettei mies tehtaile viihdyttävää tusinatavaraa vaan useissa hänen teoksissaan on jopa melankolinen pohjavire. Silti olen kokenut, että poistuisin liikaa mukavuusalueeltani, jos lähtisin Kingin matkaan. Onneksi monessa kotimaisessa kirjablogissa on nyt kesän aikana ollut juttua Kingin uusimmasta ja viimeistään Lumiomenan kirjoitus sai minut vakuuttuneeksi: tämä on se kirja joka on luettava!
Yksi vuoden parhaista lukukokemuksista!
Ja en joutunut pettymään! Tarinaan liittyvä kummitusjuttu oli juuri oikeanlainen, sellainen että pulssi kiihtyy huomaamattaan kun tarinaa lukee eteenpäin. Nuoren miehen kasvukipuilu, elämän rajallisuus ja kuolemaa tekevä huvipuisto loivat kirjallista tunnelmaa, joka oli juuri sopivasti surumielinen. Tästä kertomuksesta sai irti niin paljon muutakin kuin hetkellistä hupia. Suosittelen!
tiistai 27. tammikuuta 2015
Ihana nähä!
Anna-Leena Härkönen
2015
173s./Otava
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Ihana nähä! on kokoelma kirjoituksia, joista suurin osa on ilmestynyt Anna-lehdessä vuosina 2003-2011. Kirjoituksissa puidaan niin ihmissuhdekoukeroita, matkustelua kuin naiseuteen liittyviä asioita.
Minä ja Anna-Leena.
On muutamia lukukokemuksia, jotka ovat jääneet mieleen keskivertoa kamalampina. Nämä kirjat eivät välttämättä edes ansaitsisi niin rusentavaa arvostelua osakseen, mutta jostain ne traumat ovat syntyneet... Minun ykkösinhokkejani kautta aikain ovat mm. Häräntappoase ja Sieppari ruispellossa. Tämä selittääkin sen, miksi en saa tartuttua Härkösen kaunokirjallisiin teoksiin. Härkösen kolumneja kuitenkin suorastaan rakastan ja voisin lukea niitä aina vaan. Kaikille suomalaisille naisille tekisi hyvää lukea Härköstä silloin tällöin;)
Lukukokemuksesta.
Kultarinnan jälkeen oli kiva lukaista jotain kepeämpää hyvänmielen kirjallisuutta. Ihana nähä! tarjosikin juuri oikeanlaista sielunhoitoa. Harmistuin vähän huomatessani, että olin onnistunut lukemaan lähes kaikki kolumnit jo aikaisemmin, vaikka en ole koskaan ollut aktiivinen Annan lukija. Vaan eipä tuo mitään, Härkösen kirjoitukset tuntuvat aina ajankohtaisilta ja kestävät ehdottomasti useamman lukukerran.
2015
173s./Otava
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Ihana nähä! on kokoelma kirjoituksia, joista suurin osa on ilmestynyt Anna-lehdessä vuosina 2003-2011. Kirjoituksissa puidaan niin ihmissuhdekoukeroita, matkustelua kuin naiseuteen liittyviä asioita.
Minä ja Anna-Leena.
On muutamia lukukokemuksia, jotka ovat jääneet mieleen keskivertoa kamalampina. Nämä kirjat eivät välttämättä edes ansaitsisi niin rusentavaa arvostelua osakseen, mutta jostain ne traumat ovat syntyneet... Minun ykkösinhokkejani kautta aikain ovat mm. Häräntappoase ja Sieppari ruispellossa. Tämä selittääkin sen, miksi en saa tartuttua Härkösen kaunokirjallisiin teoksiin. Härkösen kolumneja kuitenkin suorastaan rakastan ja voisin lukea niitä aina vaan. Kaikille suomalaisille naisille tekisi hyvää lukea Härköstä silloin tällöin;)
Lukukokemuksesta.
Kultarinnan jälkeen oli kiva lukaista jotain kepeämpää hyvänmielen kirjallisuutta. Ihana nähä! tarjosikin juuri oikeanlaista sielunhoitoa. Harmistuin vähän huomatessani, että olin onnistunut lukemaan lähes kaikki kolumnit jo aikaisemmin, vaikka en ole koskaan ollut aktiivinen Annan lukija. Vaan eipä tuo mitään, Härkösen kirjoitukset tuntuvat aina ajankohtaisilta ja kestävät ehdottomasti useamman lukukerran.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)