Saima Harmaja
toimitettu 1988
126 s./Kirjapaja Helsinki
Viimeisiä kirjoja viedään mitä tulee 100 naiskirjailijan kirjaa -listaan. Muistan, kun muutama vuosi takaperin pidin runoviikon eli luin mahdollisimman monta erilaista runokirjaa ja yhdessä kotimaisen runouden kokoelmassa oli muutama Harmajan runo ja vaikutuin. Kokemuksen myötä laitoin Harmajan lukulistalle ja vaikka kirjaan tarttuminen jäi ihan loppumetreille niin ihan mielelläni kokoelmaan tartuin.
No, pakko myöntää, että tällä kertaa Harmajan runot eivät iskeneet sitten yhtään. Aikaisemmin lukemaani kokoelmaan oli ehkä sitten sattunut valikoitumaan juuri ne minua puhuttelevat runot, mutta nyt en kyllä yhtään päässyt samalle aaltopituudelle nuorena kuolleen runoilijan tuotannon kanssa.
Jumala ja uskonnollisuus on todella vahvasti läsnä, minun makuuni ihan liikaa - enhän kuulu edes kirkkoon enää. Luonnon kuvaaminen on myös yksi Harmajan runouden kulmakivistä. Huomasin, että yllättävän moni runo kertoi inhokkivuodenajastani keväästä. Syksyisistä ja talvisista runoista yritin kovasti pitää, mutta mitään ei liikahtanut sisälläni. Myöskin vanhahtavat lauseet ja sanat tuntuivat oikein korostetusti hyppivän esiin tekstistä. Mutta, tulipahan luettua.
Lopuksi vielä ainoa runo, joka sykähdytti.
Armahdus
Keveät pilvet uivat
ylitse saaren sen.
Nurmella lempeällä
nukkuu ihminen.
Kaukana pauhaa meri,
mahtava, armoton -
joka sen ihmisen otti,
jonka oma se on.
Pieni ihminen itki,
purren hampaitaan.
Soutaen murtuvin sormin
suoraan kuolemaan.
Hyvä Jumala silloin
armahti vajoavaa.
Kantoi sylissänsä
saarelle vetten taa.
Keveinä saaren yli
pilvet liukua saa.
Uskollisesti pursi
rannalla odottaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste runot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste runot. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 7. syyskuuta 2016
perjantai 19. elokuuta 2016
Kesäinen lukumaraton
Pakkasinpa alkuviikosta mökille mukaan pienen pinon kirjoja ja lähdin varovaisesti suunnittelemaan lukumaratonia vauva-arjen keskelle. Lukuisat 24 tuntia menivät jopa ennakko-odotuksia paremmin! Tietenkään sivumäärä ei päätä huimaa, mutta uusi tyyli, jota lähdin kokeilemaan tuotti tuloksia ja nautin lukemisesta ihan mielettömästi. Lisäksi reissuntäyteisen alku- ja keskiloman väsymys karisi, kun sain keskittyä ensisijaisesti lukemiseen. Tällä kertaa luin ihan siekailematta kirjoja sekaisin, aikaisemmilla kerroilla olen lukenut kirjan kerrallaan ja vaihtelu todella virkisti.
15:00 aloitus
15:45 luettu 30 sivua
Aloitin Adicien Huominen on liian kaukana -kirjan Ykkösselli-novellilla. Karu tarina yliopistoperheestä, jonka poikaa syytetään jengisotiin osallistumisesta. Korruptiota on niin vaikea ymmärtää pohjoismaalaisena. Adichieen on hieman ristiriitaiset tunteet. Kirjailijana hän on toki ansainnut kaiken saamansa suitsutuksen - hän on mielettömän taitava tarinankertoja. Nigerian arkipäiväiset kamaluudet ovat vain niin masentavaa luettavaa, että on todella vaikea saada oma asenne kohdilleen niin, että hänen teoksiinsa olisi "kiva" tarttua.
15:55 luettu 42 sivua
Luin muutamia runoja Palanderin esikoisrunokokoelmasta Maa muistaa matkustajan. Ei ole minusta oikein runojen lukijaksi, vaikka toistuvasti yritän. Kaikki sanat ja lauseetkin ovat itsessään ihan ymmärrettäviä ja usein saan ehkä kokonaisuudestakin jotenkin kiinni, mutta tunnelmasta en saa otetta sitten millään. J mietin ehkä ihan liikaa mitä runo tarkoittaa ilman, että antaisin vain mennä.
16:05 luettu 57 sivua
Aloitin Druckermanin Bébé päivä päivältä ja jo johdannon jälkeen olen innoissani. Toivonkin lukevani useita hyviä lapsenkasvatusperiaatteita kevyessä muodossa. Ihanteellista tietenkin olisi, että huomaisin toteuttavani jo useampaa (maalaisjärjen)periaatetta, jota myös ranskalaiseksi kasvatustavaksi sanotaan.
16:50 luettu 114 sivua
Kyllä! Todella hyvää vertaistukea asioista, joita on jo itsekin kelaillut ja miettinyt mikä meidän kasvatusperiaate olisi. Ruoan ja sosiaalisten taitojen suhteen Bébé päivä päivältä antaa tosi hyviä esimerkkejä. Ja niin kuin kirjassa muistutetaan, vauvat on älykkäitä, sen olen uudelleen ja uudelleen vähän hämmentyneenäkin pannut merkille edellisten yhdeksän kuukauden aikana. Lässyttämistä pitäisi kyllä vähän vähentää, vaikka se meidän perheessä onkin ehkä enemmän sellaista huumoripainoitteista, mutta vauvalle tekisi varmasti ihan hyvää kuulla enemmänkin äidin normaalia ääntä:D
17:10 luettu 124 sivua
Jatkoin runojen lukemista. Sen sijaan, että pystyisin heittäytymään runojen vietäväksi ja kokea jotain vähän mystistä huomaan kelailevani esimerkiksi sitä miten paljon luonnosta kirjoittavat runoilijat mahtavat liikkua luonnon keskellä... Ja samalla soimaan itseäni, kun nytkin kökin metsän keskellä ja pari päivää sitten tehtiin kävelyretki Aulangon näköalatornin mailla ja silti runojen luonto "ei tule minuun".
17:45 luettu 147 sivua
Luin toisen Adichien novellin Jäljennös. Rikkaan miehen vaimo on päätynyt lapsineen asumaan Amerikkaan ja mies asuu edelleen suuren osan vuodesta Nigeriassa. Nyt vaimo saa kuulla miehensä nuoresta rakastajattaresta. On aina yhtä jännittävää huomata miten jonkun ihmisen koko elämäntarinan pystyy mahduttamaan 20 sivuun niin, että lukijan mielenkiinto saadaan täysin tyydytetyksi eikä jää kaipaamaan kokonaista kirjaa, joka olisi omistettu esimerkiksi nyt tälle naiselle. Olen myös yllättynyt miten onnellisesti kaksi novellia on päättynyt, vaikka ongelmia päähenkilöillä on piisannut.
18:25 luettu 167 sivua
Jatkoin taas runoilla. Olen koko ajan enemmän pihalla. Kyllä se vain on niin, että minun kannattaa pysytellä helpommissa runoissa. Muuten lukumaraton on edennyt oikein hyvin, kisaväsymystä ei ole lainkaan eli tällainen poukkoileva lukemistyyli sopii paremmin kuin hyvin.
19:55 luettu 241 sivua
Luin loppuu Bébé päivä päivältä loppuun. Kirjasta jäi ehkä päällimmäisenä hyvä fiilis ja tunne siitä, että kasvatus on paljon omissakin käsissä eikä se jotenkin mystisesti vain mene niin kuin sattuu menemään. Määrätietoisesti kohti omia prioriteetteja ja niissä vähemmän tärkeissä sitten joustoa. Ja vau, ranskalaisten päiväkotilaisten ruoka-annokset ovat kyllä herkullisen kuuloisia!
20:10 luettu 257 sivua
Luin loppuun Maa muistaa matkustajan -runokokoelman. Yleensä runoja luettuaan on jotenkin ylevä olo, mutta nyt olen kyllä vain hämmentynyt - niin kaukana kävin mukavuusalueeltani. Välillä oikein päähän sattui kun yritin oikein pohtimalla pohtia mitä joku runoista tarkoittaa ja ei vain avautunut.
21:35 luettu 293 sivua
Pari novellia tähän väliin eli Yksityisasia ja Aave. Sotaa, rauhattomuuksia ja epävarmuutta. Raskaita aiheita, mutta Adichien ote on kuitenkin ihanan arkipäiväinen ja saa lukijan näkemään koko elämän kirjon eikä vain niitä huonoja puolia. Loppuilta vedetään kuitenkin kevyemmissä merkeissä!
22.35 luettu 341 sivua
Äh, Asterix ja Kleopatra ei ollut kummoinen. Kyseinen sarjakuvateoshan löytyy ihan Tuhat vuotta sata kirjaa -kirjalistaukselta - on vähän jännä juttu. Tähän väliin ihan ok välipalakirja, mutta ei tästä oikein käteenkään mitään jäänyt. Historialliset faktatkin on mielestäni hauskemmin ujutettu tarinaan ihan Aku Ankassakin. Muutama piirros veti suupielet ylöspäin, mutta esimerkiksi Asterixin ja Obelixin sanailu oli melko laimeaa.
23:55 luettu 400 sivua
Tähän on hyvä pistää paussi ja suunnata yöunille. Aloittelin takkatulen ääressä Ääliö ulkomailla -kirjaa ja join samalla kaakaota kermavaahdolla - tämä se vasta on elämää! Kirja tosin on ollut aika iso pettymys, jotenkin todella tekemällä tehtyä huumoria. Toivon matkakuvailujen pelastavan lukukokemuksen sillä tässä seikkaillaan kuitenkin maailman 7 nykyisellä ihmeellä.
10:25 luettu 415 sivua
Jatkoin aamiaista syödessäni Ääliön matkakokemuksien parissa. Nyt kun olen lukenut tarinat kahdella ihmeellä käymisestä alan hahmottamaan kirjan heikkoja puolia. Ensinnäkin tarinat ovat tainneet ensin olla tv-sarjan osia ja seikkailusta on tehty lisäksi tämä kirja. Näin ollen kirjaan on tungettu (liian) paljon tuottajien ja ohjaajan ja kameramiesten kanssa käytyä sananvaihtoa, jotka eivät mielestäni tuo kirjaan mitään lisäsisältöä muuten kuin sivujen muodossa.
12:40 luettu 496 sivua
Hmm. Ääliö ulkomailla on varmaan rakennettu vetoamaan ns. Byggmax-miehiin, ja Karl itse on ehkä tv-sarjassa karismaattinen, mutta se ei kyllä välity kirjan sivuille. Ruikuttava aikuinen mies kun ei vain naurata. Ehkä käännöksessä häviää (iso) osa Karlin ja kirjan viehätysvoimasta.
13:45 luettu 521 sivua
Vielä yksi novelli Adichielta eli Viime viikon maanantaina. Tällä kertaa maahanmuuttajanäkökulmaa Amerikasta. Nyt vielä loppurutistus, viimeinen tunti starttaa ja vietän sen Ääliön kanssa.
14:30 luettu 557 sivua
Nyt se kisaväsymys sitten yllättäen iski ja lopettelin puoli tuntia etuajassa. Olin jo niin tyytyväinen muutenkin sivusaldooni, että reteästi lähdin muihin hommiin. Nyt on sielu levännyt. Aiemmilla lukumaratoneilla olen lukenut korkeintaan 800 sivua, joten vauva-arjen keskellä hitaalle lukijalle 557 sivua oli ihan passeli. Joskus taas uudelleen!
Lukumaratonilla luin kokonaan
Riikka Palander: Maa muistaa matkustajan 2010
58 sivua/Sanasto
Pamela Druckerman: Bébé päivä päivältä 2013 suom. 2014
146 sivua/Siltala
R. Goscinny: Asterix ja Kleopatra 1965 suom. 1969
48 sivua/ Egmont Kustannus
Ja osittain (ja myöhemmin loppuun)
Karl Pilkington: Ääliö ulkomailla 2010 suom. 2013
278 sivua/Pen & Paper
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana 2011 suom. 2012
261 sivua/Otava
15:00 aloitus
15:45 luettu 30 sivua
Aloitin Adicien Huominen on liian kaukana -kirjan Ykkösselli-novellilla. Karu tarina yliopistoperheestä, jonka poikaa syytetään jengisotiin osallistumisesta. Korruptiota on niin vaikea ymmärtää pohjoismaalaisena. Adichieen on hieman ristiriitaiset tunteet. Kirjailijana hän on toki ansainnut kaiken saamansa suitsutuksen - hän on mielettömän taitava tarinankertoja. Nigerian arkipäiväiset kamaluudet ovat vain niin masentavaa luettavaa, että on todella vaikea saada oma asenne kohdilleen niin, että hänen teoksiinsa olisi "kiva" tarttua.
15:55 luettu 42 sivua
Luin muutamia runoja Palanderin esikoisrunokokoelmasta Maa muistaa matkustajan. Ei ole minusta oikein runojen lukijaksi, vaikka toistuvasti yritän. Kaikki sanat ja lauseetkin ovat itsessään ihan ymmärrettäviä ja usein saan ehkä kokonaisuudestakin jotenkin kiinni, mutta tunnelmasta en saa otetta sitten millään. J mietin ehkä ihan liikaa mitä runo tarkoittaa ilman, että antaisin vain mennä.
16:05 luettu 57 sivua
Aloitin Druckermanin Bébé päivä päivältä ja jo johdannon jälkeen olen innoissani. Toivonkin lukevani useita hyviä lapsenkasvatusperiaatteita kevyessä muodossa. Ihanteellista tietenkin olisi, että huomaisin toteuttavani jo useampaa (maalaisjärjen)periaatetta, jota myös ranskalaiseksi kasvatustavaksi sanotaan.
16:50 luettu 114 sivua
Kyllä! Todella hyvää vertaistukea asioista, joita on jo itsekin kelaillut ja miettinyt mikä meidän kasvatusperiaate olisi. Ruoan ja sosiaalisten taitojen suhteen Bébé päivä päivältä antaa tosi hyviä esimerkkejä. Ja niin kuin kirjassa muistutetaan, vauvat on älykkäitä, sen olen uudelleen ja uudelleen vähän hämmentyneenäkin pannut merkille edellisten yhdeksän kuukauden aikana. Lässyttämistä pitäisi kyllä vähän vähentää, vaikka se meidän perheessä onkin ehkä enemmän sellaista huumoripainoitteista, mutta vauvalle tekisi varmasti ihan hyvää kuulla enemmänkin äidin normaalia ääntä:D
17:10 luettu 124 sivua
Jatkoin runojen lukemista. Sen sijaan, että pystyisin heittäytymään runojen vietäväksi ja kokea jotain vähän mystistä huomaan kelailevani esimerkiksi sitä miten paljon luonnosta kirjoittavat runoilijat mahtavat liikkua luonnon keskellä... Ja samalla soimaan itseäni, kun nytkin kökin metsän keskellä ja pari päivää sitten tehtiin kävelyretki Aulangon näköalatornin mailla ja silti runojen luonto "ei tule minuun".
17:45 luettu 147 sivua
Luin toisen Adichien novellin Jäljennös. Rikkaan miehen vaimo on päätynyt lapsineen asumaan Amerikkaan ja mies asuu edelleen suuren osan vuodesta Nigeriassa. Nyt vaimo saa kuulla miehensä nuoresta rakastajattaresta. On aina yhtä jännittävää huomata miten jonkun ihmisen koko elämäntarinan pystyy mahduttamaan 20 sivuun niin, että lukijan mielenkiinto saadaan täysin tyydytetyksi eikä jää kaipaamaan kokonaista kirjaa, joka olisi omistettu esimerkiksi nyt tälle naiselle. Olen myös yllättynyt miten onnellisesti kaksi novellia on päättynyt, vaikka ongelmia päähenkilöillä on piisannut.
18:25 luettu 167 sivua
Jatkoin taas runoilla. Olen koko ajan enemmän pihalla. Kyllä se vain on niin, että minun kannattaa pysytellä helpommissa runoissa. Muuten lukumaraton on edennyt oikein hyvin, kisaväsymystä ei ole lainkaan eli tällainen poukkoileva lukemistyyli sopii paremmin kuin hyvin.
19:55 luettu 241 sivua
Luin loppuu Bébé päivä päivältä loppuun. Kirjasta jäi ehkä päällimmäisenä hyvä fiilis ja tunne siitä, että kasvatus on paljon omissakin käsissä eikä se jotenkin mystisesti vain mene niin kuin sattuu menemään. Määrätietoisesti kohti omia prioriteetteja ja niissä vähemmän tärkeissä sitten joustoa. Ja vau, ranskalaisten päiväkotilaisten ruoka-annokset ovat kyllä herkullisen kuuloisia!
20:10 luettu 257 sivua
Luin loppuun Maa muistaa matkustajan -runokokoelman. Yleensä runoja luettuaan on jotenkin ylevä olo, mutta nyt olen kyllä vain hämmentynyt - niin kaukana kävin mukavuusalueeltani. Välillä oikein päähän sattui kun yritin oikein pohtimalla pohtia mitä joku runoista tarkoittaa ja ei vain avautunut.
21:35 luettu 293 sivua
Pari novellia tähän väliin eli Yksityisasia ja Aave. Sotaa, rauhattomuuksia ja epävarmuutta. Raskaita aiheita, mutta Adichien ote on kuitenkin ihanan arkipäiväinen ja saa lukijan näkemään koko elämän kirjon eikä vain niitä huonoja puolia. Loppuilta vedetään kuitenkin kevyemmissä merkeissä!
22.35 luettu 341 sivua
Äh, Asterix ja Kleopatra ei ollut kummoinen. Kyseinen sarjakuvateoshan löytyy ihan Tuhat vuotta sata kirjaa -kirjalistaukselta - on vähän jännä juttu. Tähän väliin ihan ok välipalakirja, mutta ei tästä oikein käteenkään mitään jäänyt. Historialliset faktatkin on mielestäni hauskemmin ujutettu tarinaan ihan Aku Ankassakin. Muutama piirros veti suupielet ylöspäin, mutta esimerkiksi Asterixin ja Obelixin sanailu oli melko laimeaa.
23:55 luettu 400 sivua
Tähän on hyvä pistää paussi ja suunnata yöunille. Aloittelin takkatulen ääressä Ääliö ulkomailla -kirjaa ja join samalla kaakaota kermavaahdolla - tämä se vasta on elämää! Kirja tosin on ollut aika iso pettymys, jotenkin todella tekemällä tehtyä huumoria. Toivon matkakuvailujen pelastavan lukukokemuksen sillä tässä seikkaillaan kuitenkin maailman 7 nykyisellä ihmeellä.
10:25 luettu 415 sivua
Jatkoin aamiaista syödessäni Ääliön matkakokemuksien parissa. Nyt kun olen lukenut tarinat kahdella ihmeellä käymisestä alan hahmottamaan kirjan heikkoja puolia. Ensinnäkin tarinat ovat tainneet ensin olla tv-sarjan osia ja seikkailusta on tehty lisäksi tämä kirja. Näin ollen kirjaan on tungettu (liian) paljon tuottajien ja ohjaajan ja kameramiesten kanssa käytyä sananvaihtoa, jotka eivät mielestäni tuo kirjaan mitään lisäsisältöä muuten kuin sivujen muodossa.
12:40 luettu 496 sivua
Hmm. Ääliö ulkomailla on varmaan rakennettu vetoamaan ns. Byggmax-miehiin, ja Karl itse on ehkä tv-sarjassa karismaattinen, mutta se ei kyllä välity kirjan sivuille. Ruikuttava aikuinen mies kun ei vain naurata. Ehkä käännöksessä häviää (iso) osa Karlin ja kirjan viehätysvoimasta.
13:45 luettu 521 sivua
Vielä yksi novelli Adichielta eli Viime viikon maanantaina. Tällä kertaa maahanmuuttajanäkökulmaa Amerikasta. Nyt vielä loppurutistus, viimeinen tunti starttaa ja vietän sen Ääliön kanssa.
14:30 luettu 557 sivua
Nyt se kisaväsymys sitten yllättäen iski ja lopettelin puoli tuntia etuajassa. Olin jo niin tyytyväinen muutenkin sivusaldooni, että reteästi lähdin muihin hommiin. Nyt on sielu levännyt. Aiemmilla lukumaratoneilla olen lukenut korkeintaan 800 sivua, joten vauva-arjen keskellä hitaalle lukijalle 557 sivua oli ihan passeli. Joskus taas uudelleen!
Lukumaratonilla luin kokonaan
Riikka Palander: Maa muistaa matkustajan 2010
58 sivua/Sanasto
Pamela Druckerman: Bébé päivä päivältä 2013 suom. 2014
146 sivua/Siltala
R. Goscinny: Asterix ja Kleopatra 1965 suom. 1969
48 sivua/ Egmont Kustannus
Ja osittain (ja myöhemmin loppuun)
Karl Pilkington: Ääliö ulkomailla 2010 suom. 2013
278 sivua/Pen & Paper
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana 2011 suom. 2012
261 sivua/Otava
keskiviikko 8. lokakuuta 2014
Talvipalatsi: yhdeksän runoa
Paavo Haavikko
1959
55s./Otava
Hämmentävää miten laaja-alaisen ahdingon alaisena olenkaan ollut, kun en ole saanut rustattua muutamaa hassua riviäkään pari viikkoa sitten lukemastani runokirjasta. Luin osana klassikkomaratonia Haavikon Talvipalatsin ja koska en keksi yhtään mitään kirjoitettavaa kyseisestä kirjasta, kaikki muutkin lukukokemukset jumittavat jonossa.
Nyt olen vihdoin löytänyt armon itsestäni: en saanut mitään kirjan lukemisesta ja se on ihan ok. Suuria ajatuksia ei tulvinut mieleen runoja lukiessa, vastaan ei tullut pienintäkään pätkää, jonka olisin halunnut kirjoittaa muistiin päiväkirjaani. Elämä ei liikahtanut suuntaan eikä toiseen. Oikeastaan kirjasta ei jäänyt muistijälkeäkään. Unohdin kaiken lukemani saman tien.
Luin, koin ja en vaikuttunut. Jatketaan kirjallista matkaa!
Sen sijaan Haavikon jälkeen olen lukenut yhtä sun toista kiinnostavaa, joten ehkä nyt tästä kirjasta eroon päästyäni saan kirjoitettua niistäkin jotain muistiin.
1959
55s./Otava
Hämmentävää miten laaja-alaisen ahdingon alaisena olenkaan ollut, kun en ole saanut rustattua muutamaa hassua riviäkään pari viikkoa sitten lukemastani runokirjasta. Luin osana klassikkomaratonia Haavikon Talvipalatsin ja koska en keksi yhtään mitään kirjoitettavaa kyseisestä kirjasta, kaikki muutkin lukukokemukset jumittavat jonossa.
Nyt olen vihdoin löytänyt armon itsestäni: en saanut mitään kirjan lukemisesta ja se on ihan ok. Suuria ajatuksia ei tulvinut mieleen runoja lukiessa, vastaan ei tullut pienintäkään pätkää, jonka olisin halunnut kirjoittaa muistiin päiväkirjaani. Elämä ei liikahtanut suuntaan eikä toiseen. Oikeastaan kirjasta ei jäänyt muistijälkeäkään. Unohdin kaiken lukemani saman tien.
Luin, koin ja en vaikuttunut. Jatketaan kirjallista matkaa!
Sen sijaan Haavikon jälkeen olen lukenut yhtä sun toista kiinnostavaa, joten ehkä nyt tästä kirjasta eroon päästyäni saan kirjoitettua niistäkin jotain muistiin.
keskiviikko 24. syyskuuta 2014
Rakasta minut vahvaksi
Aino Suhola
1991
140 s./Atena
Camusin Sivullisen jälkeen huomasin olevani enemmän tutulla maaperällä Suholan runoteoksen kanssa.
Rakasta minut vahvaksi on kokoelma, joka yhdistelee perinteisempään muotoon kirjoitettuja runoja ja minulle tuntemattomampaa runoproosaa. Aluksi pelkäsin, että kokonaisuus olisi sekava ja runot vaikeaselkoisia, mutta muutaman sivun luettuani huomasinkin asian olevan juuri päinvastoin.
Runoissaan Suhola sivuaa nykyihmisen kipukohtia. Oma elämä ja läheiset jäävät sivuseikaksi, kun energiamme kuluu suorituskeskeisen elämänrytmin ylläpitämiseen. Keskitymme liikaa työasioihin ja tienaamiseen ja lopulta huomaamme olevamme tyytymättömiä elämäämme.
Kokoelma on ilmestynyt parikymmentä vuotta sitten, mutta runot ovat hyvin ajankohtaisia tänäkin päivänä. Suhola on saanut sisällytettyä teksteihinsä hyvin 1990-luvun lamavuosien tunnelman.
Lukukokemuksesta vielä sen verran, että arvostan runojen tavallisuutta, niitä on tällaisen antirunotytönkin helppo lukea ja ymmärtää. Jäin kuitenkin odottamaan jonkinlaista wow-efektiä, joka joskus iskee tajuntaan hyvää runoa lukiessaan. Tällä kertaa en saavuttanut ahaa-elämyksiä runojen parissa, mutta kokemus oli kuitenkin positiivinen.
1991
140 s./Atena
Camusin Sivullisen jälkeen huomasin olevani enemmän tutulla maaperällä Suholan runoteoksen kanssa.
Rakasta minut vahvaksi on kokoelma, joka yhdistelee perinteisempään muotoon kirjoitettuja runoja ja minulle tuntemattomampaa runoproosaa. Aluksi pelkäsin, että kokonaisuus olisi sekava ja runot vaikeaselkoisia, mutta muutaman sivun luettuani huomasinkin asian olevan juuri päinvastoin.
Runoissaan Suhola sivuaa nykyihmisen kipukohtia. Oma elämä ja läheiset jäävät sivuseikaksi, kun energiamme kuluu suorituskeskeisen elämänrytmin ylläpitämiseen. Keskitymme liikaa työasioihin ja tienaamiseen ja lopulta huomaamme olevamme tyytymättömiä elämäämme.
Kokoelma on ilmestynyt parikymmentä vuotta sitten, mutta runot ovat hyvin ajankohtaisia tänäkin päivänä. Suhola on saanut sisällytettyä teksteihinsä hyvin 1990-luvun lamavuosien tunnelman.
Lukukokemuksesta vielä sen verran, että arvostan runojen tavallisuutta, niitä on tällaisen antirunotytönkin helppo lukea ja ymmärtää. Jäin kuitenkin odottamaan jonkinlaista wow-efektiä, joka joskus iskee tajuntaan hyvää runoa lukiessaan. Tällä kertaa en saavuttanut ahaa-elämyksiä runojen parissa, mutta kokemus oli kuitenkin positiivinen.
tiistai 29. heinäkuuta 2014
Annan jäähyväiset
2009 suom. 2010
437 s./WSOY
Ensimmäisen pidemmän kirjasarjan läpikahlaaminen näin aikuisiällä on nyt saatu kunnialla loppuun. Miten kertakaikkisen hienoja muistoja minulle jäikään Anna-sarjan lukemisesta!
Panttasin sarjan viimeisiä osia muutaman vuoden ajan, mutta nyt vihdoin sain patisteltua itseni lukemaan tämän ihan viimeisenkin Blythen perhettä sivuavan teoksen. Kirjassa on 15 novellia ja 41 runoa, jotka käsittelevät aikaa ennen ja jälkeen ensimmäisen maailmansodan. Novellien aikana lukija pääsee näkemään Blythen perheen muiden Prinssi Edwardin saaren asukkaiden silmin ja runojen loppuun on puolestaan lisätty pientä dialogia Blythen perheen jäseniltä.
Pidin itsestään selvänä kyynelvirtaa, jonka olisi luullut liittyvän vahvasti lukukokemukseen, mutta lopulta kävikin niin, että selvisin kirjan loppuun asti sen suuremmin liikuttumatta. En ole runotyttöjä, joten Annan ja hänen poikansa Walterin runot eivät niinkään koskettaneet minua, mutta niihin liitetyt dialogit lyhykäisyydestään huolimatta tavoittivat hyvin Annan kodin tunnelman. Novelleissa Blythet ovat harmillisesti täysin sivuroolissa. Perhe herättää muissa saarelaisissa tunteita niin hyvässä kuin pahassakin ja näitä tunteita ruoditaankin sitten välillä oikein olan takaa.
Odotin kirjalta enemmän Annaa ja vähän petyinkin siihen, että hän lymysikin vain tarinan taustalla. Ensin Annan lapset varastivat valokeilan kahdessa edellisessä kirjassa ja nyt muut saarelaiset... Annan jäähyväisissä Blythen perheen siirappista onnea välillä kadehditaan ja välillä epäillään. Minuunkin taisi hieman tarttua kyläläisten kyräily, vaikka ehdottomasti uskonkin onnellisiin perheisiin.
Anna-sarja kokonaisuudessaan on tarjonnut minulle ihanan seikkailun maailman kauneimmalla saarella 1800-luvulta aina 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille. Onnea on saada seurata kirjallista suosikkihahmoaan läpi tämän elämän. Toisaalta kuitenkin mietin, että piileekö Runotytön vetovoima juuri siinä, ettei hän koskaan vanhene...
Seuraavaksi pitäisikin kunnostautua Myrskyluodon Maija ja Pieni talo preerialla -sarjojen parissa. Myös Maastamuuttajat-sarja vaikutti ensimmäisen osan perusteella todella mielenkiintoiselta.
lauantai 22. joulukuuta 2012
Joulun tunnelmaa
Joulukuu kuluu varsin nopeasti, jos sattuu olemaan kirjakaupassa töissä. Joulun tunnelmaan on hieman hankala virittäytyä, koska vapaapäivinäkin käy vähän ylikierroksilla ja ajatukset ovat usein työasioissa. Uusi koti on kuitenkin vihdoin valmis, joulukoristeet on ripoteltu pitkin asuntoa ja rauha on pikkuhiljaa palannut arkeen. Hektisten päivien jälkeen on ollut hävyttömän ihanaa lukea kirjoja joulunvietosta makoillen mukavalla divaanilla suklaarasia käden ulottuvilla. Omasta kirjahyllystä löytyy muutamakin jouluaiheinen teos, mutta koska en juurikaan harrasta ns. kirjallista haahuilua, eli että tarttuisin suosikkikirjaani ja lukisin pätkiä sieltä täältä, jäävät jouluaiheiset kirjat määrällisesti melko vähäisiksi joulun alla. Tänä vuonna olen tutkinut joulun taikaa näiden kahden kirjan parissa:
Lumilyhdyn valossa
Jukka Itkonen
2011
54s./Kirjapaja
Olen ihastellut Itkosen talviteemaista runokokoelmaa jo sen ilmestymisestä lähtien. Kirjan ulkoasu on yksinkertainen, mutta suloisen herkullinen. En juurikaan runoista välitä, mutta kun aiheena on talvi ja jouluun valmistautuminen, on hyvät mahdollisuudet, että minäkin innostun.
Kirjan viehättävät runot ovat kuin pieniä kertomuksia niin ihmisten kuin eläintenkin talvipuuhista. Välillä muistellaan haikeana kesää, ihastellaan kuuran peittämää maata, odotetaan jouluaattoa lapsekkaan innostuneesti, nuuhkitaan joulun tuoksua, kurkistetaan niin yksinäiseen kuin perheellistenkin talvipäiviin, iloitaan hiihtoladuista ja villasukista, ja odotetaan että kevät pikkuhiljaa syrjäyttää talven. Lumilyhdyn valossa on todella helposti lähestyttävä runokokoelma, jonka parissa kiireinenkin saavuttaa oikeanlaisen tunnelman ja pysähtyy iloitsemaan kyseisestä vuodenajasta.
Carl Barksin joulu 2
Carl Barks
1953-1964
200s./Sanoma Magazines
Tutustuin viime vuonna Ankkalinnan jouluun sarjan ensimmäisen osan seurassa, joten tänä vuonna oli luvassa jouluisan kirjapaketin toinen osa. Sydäntä riipaisee, kun on myönnettävä, että petyin aika pahasti tällä kertaa. Viime vuonna juuri Ankkalinnan talvi loihti itsellenikin joulumielen kaiken harmauden keskelle, mutta tällä kertaa kaikki meni toisin.
Kaikkein kovin kolaus taisi olla se, että kun lukiessani näin ikkunasta valtavat lumipenkat, oli Ankkalinnassa moni joulu täysin lumeton! Uskomatonta! Tarinoissakin tunnuttiin noudattavan samaa kaavaa Akun ja veljenpoikien ollessa varattomina huolissaan joulun vietosta. Välillä Roope Ankka heltyy auttamaan sukulaisiaan hyvää hyvyyttään ja välillä harmissaan selvästä rahan tuhlaamisesta. Ja missä oli Iines, Mikki, Hessu ja Mummo Ankka? Uusien henkilöhahmojen mukaan marssi olisi värittänyt tarinoita mukavasti. On minulla tosin oma lehmä ojassakin: rakkain jouluaiheinen kirjani on Mummo Ankan jouluyllätys -kuvakirja, jossa kaikki tutut ankkalinnalaiset matkaavat Mummo Ankan maatilalle joulunviettoon. Samaa tunnelmaa kai etsin vielä aikuisenakin näistä Aku Ankoista, mutta nyt en päässyt kyllä lähellekään.
Lumilyhdyn valossa
Jukka Itkonen
2011
54s./Kirjapaja
Olen ihastellut Itkosen talviteemaista runokokoelmaa jo sen ilmestymisestä lähtien. Kirjan ulkoasu on yksinkertainen, mutta suloisen herkullinen. En juurikaan runoista välitä, mutta kun aiheena on talvi ja jouluun valmistautuminen, on hyvät mahdollisuudet, että minäkin innostun.
Kirjan viehättävät runot ovat kuin pieniä kertomuksia niin ihmisten kuin eläintenkin talvipuuhista. Välillä muistellaan haikeana kesää, ihastellaan kuuran peittämää maata, odotetaan jouluaattoa lapsekkaan innostuneesti, nuuhkitaan joulun tuoksua, kurkistetaan niin yksinäiseen kuin perheellistenkin talvipäiviin, iloitaan hiihtoladuista ja villasukista, ja odotetaan että kevät pikkuhiljaa syrjäyttää talven. Lumilyhdyn valossa on todella helposti lähestyttävä runokokoelma, jonka parissa kiireinenkin saavuttaa oikeanlaisen tunnelman ja pysähtyy iloitsemaan kyseisestä vuodenajasta.
Carl Barksin joulu 2
Carl Barks
1953-1964
200s./Sanoma Magazines
Tutustuin viime vuonna Ankkalinnan jouluun sarjan ensimmäisen osan seurassa, joten tänä vuonna oli luvassa jouluisan kirjapaketin toinen osa. Sydäntä riipaisee, kun on myönnettävä, että petyin aika pahasti tällä kertaa. Viime vuonna juuri Ankkalinnan talvi loihti itsellenikin joulumielen kaiken harmauden keskelle, mutta tällä kertaa kaikki meni toisin.
Kaikkein kovin kolaus taisi olla se, että kun lukiessani näin ikkunasta valtavat lumipenkat, oli Ankkalinnassa moni joulu täysin lumeton! Uskomatonta! Tarinoissakin tunnuttiin noudattavan samaa kaavaa Akun ja veljenpoikien ollessa varattomina huolissaan joulun vietosta. Välillä Roope Ankka heltyy auttamaan sukulaisiaan hyvää hyvyyttään ja välillä harmissaan selvästä rahan tuhlaamisesta. Ja missä oli Iines, Mikki, Hessu ja Mummo Ankka? Uusien henkilöhahmojen mukaan marssi olisi värittänyt tarinoita mukavasti. On minulla tosin oma lehmä ojassakin: rakkain jouluaiheinen kirjani on Mummo Ankan jouluyllätys -kuvakirja, jossa kaikki tutut ankkalinnalaiset matkaavat Mummo Ankan maatilalle joulunviettoon. Samaa tunnelmaa kai etsin vielä aikuisenakin näistä Aku Ankoista, mutta nyt en päässyt kyllä lähellekään.
sunnuntai 24. kesäkuuta 2012
Runoja
1916-1925
134 s./WSOY
Ota riski ja rakastu -haasteen osalta minua lähestyi Tintti, joka kehotti minua tutustumaan lempirunoilijansa tuotantoon. Suomenruotsalainen Edith Södergran kuoli jo 31 vuotiaana, mutta on silti kansainvälisesti yksi Suomen tunnetuimmista runoilijoista.
Olin melko varma jo ennen kirjan lukemista, etten luultavasti pidä Södergranin runoista. Yritin kovasti löytää edes yhden runon, jossa edes tunnelma olisi ollut sellainen, että olisin jotenkin voinut saada siitä kiinni ja samaistua tai... No, ylipäätänsä saada irti runosta jotain. Mutta ei, kokoelma jätti täysin kylmäksi tämän tytön.
Periaatteessa ei voi sanoa, että runot olisivat sieltä vaikeimmista päästä, sillä jokaisen lauseen kyllä ymmärtää ja joten kuten tajuaa, mitä sillä yritetään ehkä sanoa. Mutta sitten toisaalta, mitä sitten tarkoittaa oikeasti esimerkiksi lause "Olen hämärässä temppelin papitar, vihitty vartioimaan tulevaisuuden tulta"?! Mitä siitä oikeastaan pitäisi saada irti, minä en ainakaan saa mitään. Luen lauseen vain kirjaimellisesti, että nyt siinä sitten on joku papitar, joka on hämärässä temppelissä ja vartioi siellä tulevaisuuden tulta. What?
Positiivisesti ajatellen on mukavaa, että kokoelma on todella ehyt ja Södergranin vakioteema eli luontokuvaelmat pääsevät näkyvästi ja selkeästi esiin, eli hänen tuotannostaan saa hyvän käsityksen pelkästään tämän kokoelman perusteella. Harmi vain, etten itse juuri luontoaiheisista runonpätkistä välitä, tai ainakin näissä runoissa on liikaa mystiikkaa ja taruolentoja, joiden edesottamukset eivät vain onnistu herättämään kiinnostustani.
Eli nyt ei Tintti onnistunut saamaan minua Södergran-faniksi, mutta toki mielenkiintoinen lukukokemus tämä oli. Nyt tiedän millaista hänen tuotantonsa on, ja ei kai klassikkokirjan lukeminen ikinä hukkaanheitettyä aikaa ole. Nyt olen kuitenkin aivan varma siitä, että enempää en Södergrania tule elämäni aikana lukemaan;) Jään odottamaan millä haastekirjoille Roz ja Elegia minua tulevat muistamaan. Jännittävä haaste kaiken kaikkiaan!
Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (alakategoria Runot) ja Underbara finlandsvensk vid papper -haasteeseen.
keskiviikko 4. toukokuuta 2011
Tiitiäisen satupuu
Kirsi Kunnas
1956
47 s./Wsoy
Klassikoista klassikoinkin on nyt luettu läpi. Ihan sööttihän tuo tuntui olevan, useimmat lorutkin kuulostivat hauskoilta lausuttaessa (kyllä, luin taas ääneen itselleni:D). Mutta ei minusta kyllä lorujen puolestapuhujaa saa tekemälläkään. Päässä pitäisi tapahtua megalomaanisia muutoksia, että näkisin itseni loruilemassa mahdollisten tulevien lasteni kanssa.
Lausuvatko vanhemmat enää loruja lapsilleen? Ja jos niin milloin? "Istupa hetkeksi tuohon sohvalle, niin luen sinulle yhden lorun" ?!:D Minulle ei ole koskaan luettu loruja (paitsi koulussa) joten minulla ei ole minkäänmoista kokemusta loruilusta tai siitä miten homma ns. toimii. Kirjakaupassa olen kohdannut todella usein asiakkaita, jotka ovat tulleet ostamaan Tiitiäisen satupuun lahjaksi lapselle, joten sen lumo ei ilmeisesti ole vuosien mittaan haihtunut.
Tämä kirja ei siis ollut minun juttuni. Olin myös yllättynyt siitä kuinka harva runo oli minulle ennestään tuttu. Kissa krumeluu -lorussa mainitaan pienen pienen kissan istuvan aatoksissa. Se siis tuotti jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Kyseinen loru on muutenkin aika veikeä:)
Huomasin myös, että kirjan viimeinen loru Ville ja Valle on syöpynyt loppuelämäkseni mieleeni, kiitos Frööbelin palikoiden. Muutkin varmasti tunnistavat kyseisen pätkän? En ole tiennyt, että tämä on Kirsi Kunnaksen tuotos!
Ville ja Valle mökissänsä
elivät olivat yksinänsä.
Ovi oli lukossa
ja ikkunat olivat tukossa
ja piipun päällä oli hattu.
Ville oli Ville, ja Valle oli Valle,
senhän voi kuuluttaa kaikkialle.
Ville piti rahasta
ja Valle piti mahasta
varsinkin kun se oli täysi.
sunnuntai 20. maaliskuuta 2011
Sanovat sitä rakkaudeksi
2003
134s./Like
Kirjan takakansi on pullollaan ylistäviä kommentteja. Liityn joukon jatkoksi ja totean, että olipa hieno runokokoelma, kannatti lukea!
sinä sanot että
on joitakin pikkuasioita
jotka vielä koituvat ongelmiksi
näin arvelet
miten niin pieniä asioita mietin
jos noin vaarallisina vainoavat
sinä et enää tiedä
näin sanot
haluatko jatkaa
mutta näissä asioissa jos ei tiedä rakas
silloin tietää jo
Kotron teos käsittelee rakkauden raadollisempaa puolta: miltä tuntuu kun rakkaus ei riitä, kun kaksi ihmistä ei vain sovi toisilleen. Ja miten vaikea tuollaisesta rakkaudesta on päästä irti silloinkin, kun erosta on jo vuosia. Liikutuin useasti lukiessani, runot tulivat jotenkin iholle. Itse elän elämässäni varsin erilaista vaihetta kuin runojen pariskunta, mutta kyllähän jokainen tietää, millaista on joutua pettymään rakkaudessa.
myönnän
nyt kun sen otat puheeksi
eikä sillä muutenkaan mitään väliä
enää kai ole
minulla on toinen
toden totta
minulla on toinen
ollut jo kotvan aikaa
se olet sinä rakas
et ole se johon
ihastuin
tutustuin
rakastuin
ja samalla kun mietin
mihin mahdoit kadota
minä mestariminäilijä
niin kuin haluat sanoa
hapuilen itseänikin takaisin
niin se menee
sitä saa mitä pilaa
Runojen asettelu aluksi turhautti. Kun runoilla ei ole nimiä ja melkein jokainen runo vie koko sivun, kaikki tuntuu olevan yhtä pötköä. Jotkut runot jatkuvat seuraavalle ja mahdollisesti sitäkin seuraavalle sivulle ja välillä jouduin vain arvailemaan, onko alkava runo uusi vai vain jatkoa edelliseen. Lukiessani eteenpäin ymmärsin kirjan jujun eli kaikki runot kertovat yhden ja saman pariskunnan tarinaa ja runot tulevat vielä kronologisessa järjestyksessä. Siitä lähtien asettelun epämääräisyys ei enää haitannut. (Tähän arvosteluun olen kuronut lauseita hieman yhteen ettei tyhjiä rivejä tule ihan niin montaa, toivottavasti se enemmänkin selkeyttää kuin pilaa lukukuviot.) Noin, nyt on risutkin annettu.
jollain oudolla tavalla
jokaisessa rakkaudessa menetetään
sama rakkaus
kaikissa ihastuksissa löydetään
sama ihastus
mutta miksi vain mahdottoman kanssa uskoo
rakkauden mahdolliseksi
niin se vain on
ainut rakkaus on menetetty rakkaus
ainot rakkaus on mahdoton rakkaus
Ja sinä lukija, joka et lue runoja: lue edes tämä.
perjantai 18. maaliskuuta 2011
Iloisen lehmän runot
2009
68 s./WSOY
Ja taas tein tuttavuutta täysin erilaisen runokokoelman kanssa! Mainiota! Nimi sen jo kertoo: lehmät seikkailevat tämän kirjan pääosassa. Omat hetkensä parrasvalossa viettää myös lehmien omistaja omine murheineen, jotka joskus liittyvät lehmiin ja joskus muihin asioihin. Lehmätkään eivät pääse helpolla, vaan joutuvat kamppailemaan kovin surullistenkin asioiden kanssa.
Henkilökohtaisella tasolla runot eivät antaneet kovinkaan paljon, mutta niitä oli oikein mielenkiintoista lukea. Ensinnäkin opin ihan arkipäiväisiäkin asioita lehmistä - en tiennytkään että runous voi olla opettavaistakin! Runokokoelman leppoisat hännänheiluttajat on kirjoitettu kovin inhimillisiksi kavereiksi. Ensi kerralla lehmän nähdessäni muistan varmasti tämän lukukokemuksen ja alan luultavasti pohtimaan niiden näennäisesti helpon elämän iloja ja suruja;)
Kokoelmasta jäi kaiken kaikkiaan oikein hyvä mieli. Runojen tunnelma toki vaihtelee kevyestä iloista surumielisyyteen, mutta silti ilo pitää pintansa. Tähän kokoelmaan on aloittelevankin runotytön helppo tarttua. Mutta varoituksen sana: lehmiä saattaa tulla hieman ikäväkin, kun viimeinen runo on luettu.
Minttumaarina
kun lypsy on saatu päätökseen ja rinnat on tyhjät
lehmäni humaltuvat ja kuuntelevat Elvistä
Ne ovat sydänsarjaa, herttojen sukua
ne kertovat rakastetuistaan
isoista mustista keisareista jotka tuoksuivat kanelilta
ja joista muistetaan parhaiten ne jotka rikkoivat lupauksensa
Koko yön uskolliset lehmät tanssivat
kalisuttavat pitkiä sääriään, laulavat märin silmin
Heartbreak Hotel, You're Always On My Mind
kunnes sammuvat kaulakkain heinäseipään alle
Kalevi Jäntin palkinto vuonna 2009: "...Iloisen lehmän runot on kevyt- ja lapsenmielinen runoteos. Se pukeutuu lastenlorun muotoon, viekastelee allegorioin, julistaa carpe diem -asennetta, vierailee runon perinteessä ja pohtii lehmän sielua ja runon olemusta."
Mitä ei ollut
Heidi Liehu
1991
74 s./WSOY
Jos jotain olen tällä viikolla oppinut, niin sen että runoja on kyllä moneen lähtöön. Tällä kertaa pääsin kosketuksiin runotyylin kanssa, joka edustaa minulle "perusrunoutta". Olen mieltänyt ylipäätänsä runouden sellaiseksi kuin mitä Liehun kirjoittamat runot ovat. Eli korkealta mennään ja kovaa, Sonja ei tahdo pysyä perässä:)
Ei auennut, ei sitten millään. Yritin uudelleen ja uudelleen tavata lauseita ja imeä niistä jotain itseeni, mutta en onnistunut. Aluksi luin runot monta kertaa ääneen itselleni ja yritin lause lauseelta saada niistä otetta ja ylipäätänsä ymmärtää niiden punaista lankaa. Lopulta turhauduin, luovutin ja luin loput runot vain kerran. Lukuhetkien ajan minulla olisi pitänyt olla vieressä itse kirjailija/äidinkielenopettaja/runojen kanssa samaa kieltä puhuva henkilö. Minun turhautuessani tämä henkilö olisi voinut suurella kärsivällisyydellä avata runojen tarkoitusta auki. Sellainen luksus ei kuitenkaan ollut tällä kertaa mahdollinen.
Aloin kuitenkin ikävöimään äidinkielen runoanalyysitunteja. Tämän kokoelman osaset olisivat olleet mainioita yksilöitä analyysituokioihin. En kuitenkaan jaksanut motivoitua yksikseni, joten paperi ja kynä jäivät laatikkoon suosiolla. Esimerkkirunossa alku oli kovin lupaava, ymmärsin ja oivalsin viisareiden tanssahteluun asti. Loppu menikin liian korkealentoisissa tunnelmissa.
Lakanoiden välissä kaikki olennainen on tapahtuva
syntymä, rakkaus ja lopulta kuolema
ja miten tuhkansininen on kaupunkini
ja miten yhä useammat kävelevät ympäriltäni
liian syvälle veteen,
liian syvälle elämään,
kuin lentohiekkaan
tai suon houkuttelevimpaan silmään,
magneettiseen napaan
jossa viisarit alkavat laulaa ympäriinsä
sekopäisenä pyörien
kuin vapautuneina,
mutta silloin ne ovat jo
mennyttä:
merkitykset löytää lopullisesti
vasta kun niillä
ei ole enää merkitystä,
nykyisyyden tavoittaa kokonaan vain uhraamalla tulevaisuuden
ja silloin mennyt sinkoaa
kuin tyhjä polttoainesäiliö
taaksesi,
kimpoat ylös kuin sukkula
katoat näkyvistä
auringon pallosalaman,
auringon sensuurin taa
Miten te muut luette runoja? Kertaalleen läpi, muutamia kertoja maistellen vai syvästi analysoiden? Kuinka moni ylipäätänsä lukee runoja?
1991
74 s./WSOY
Jos jotain olen tällä viikolla oppinut, niin sen että runoja on kyllä moneen lähtöön. Tällä kertaa pääsin kosketuksiin runotyylin kanssa, joka edustaa minulle "perusrunoutta". Olen mieltänyt ylipäätänsä runouden sellaiseksi kuin mitä Liehun kirjoittamat runot ovat. Eli korkealta mennään ja kovaa, Sonja ei tahdo pysyä perässä:)
Ei auennut, ei sitten millään. Yritin uudelleen ja uudelleen tavata lauseita ja imeä niistä jotain itseeni, mutta en onnistunut. Aluksi luin runot monta kertaa ääneen itselleni ja yritin lause lauseelta saada niistä otetta ja ylipäätänsä ymmärtää niiden punaista lankaa. Lopulta turhauduin, luovutin ja luin loput runot vain kerran. Lukuhetkien ajan minulla olisi pitänyt olla vieressä itse kirjailija/äidinkielenopettaja/runojen kanssa samaa kieltä puhuva henkilö. Minun turhautuessani tämä henkilö olisi voinut suurella kärsivällisyydellä avata runojen tarkoitusta auki. Sellainen luksus ei kuitenkaan ollut tällä kertaa mahdollinen.
Aloin kuitenkin ikävöimään äidinkielen runoanalyysitunteja. Tämän kokoelman osaset olisivat olleet mainioita yksilöitä analyysituokioihin. En kuitenkaan jaksanut motivoitua yksikseni, joten paperi ja kynä jäivät laatikkoon suosiolla. Esimerkkirunossa alku oli kovin lupaava, ymmärsin ja oivalsin viisareiden tanssahteluun asti. Loppu menikin liian korkealentoisissa tunnelmissa.
Lakanoiden välissä kaikki olennainen on tapahtuva
syntymä, rakkaus ja lopulta kuolema
ja miten tuhkansininen on kaupunkini
ja miten yhä useammat kävelevät ympäriltäni
liian syvälle veteen,
liian syvälle elämään,
kuin lentohiekkaan
tai suon houkuttelevimpaan silmään,
magneettiseen napaan
jossa viisarit alkavat laulaa ympäriinsä
sekopäisenä pyörien
kuin vapautuneina,
mutta silloin ne ovat jo
mennyttä:
merkitykset löytää lopullisesti
vasta kun niillä
ei ole enää merkitystä,
nykyisyyden tavoittaa kokonaan vain uhraamalla tulevaisuuden
ja silloin mennyt sinkoaa
kuin tyhjä polttoainesäiliö
taaksesi,
kimpoat ylös kuin sukkula
katoat näkyvistä
auringon pallosalaman,
auringon sensuurin taa
Miten te muut luette runoja? Kertaalleen läpi, muutamia kertoja maistellen vai syvästi analysoiden? Kuinka moni ylipäätänsä lukee runoja?
torstai 17. maaliskuuta 2011
Elämä on enemmän
Maaria Leinonen
2011
86 s./Kirjapaja
Voikohan tämän lähemmäksi täydellistä runokirjaa edes päästä? Nyt sanat tuntuvat olevan vähissä, en oikein osaa sanoa muuta kuin että pidin runokokoelmasta todella paljon. Jokaista runoa oli ilo lukea. Kokoelmassa pohditaan lapsuutta, ystävyyttä, kuolemaa - koko elämän kirjo näkyy kirjan sivuilla.
Mielenkiinto heräsi heti kirjan nimen satuttua silmiini runohyllyssä. Ihastuminen tapahtui kokoelman sisällysluetteloa tutkiessani. Runot on jaettu seitsemän eri kappaleen alle ja nimetty kauniisti. Vai mitä sanotte otsikoista Tämä maisema elettävä tänään tai Ei kysyjälle aina valmiita vastauksia. Rakkaus syttyi sitten ensimmäisten runojen jälkeen. Juuri tällaiset runot uppoavat tähän lukijaan. Onko joku muu tutustunut Maaria Leinosen tuotantoon?
Antaa runojen puhua puolestaan. Yhtä oli mahdoton valita, kolme oli astetta helpompaa.
Isän suuret karheat kädet
hypittivät polvilla
nostivat olkapäille
kantoivat sylissä
veistivät leluja.
Isän suuret karheat kädet
sanoivat pitkin päivää:
Rakastan sinua lapsi.
Ne olivat teonsanoja
niin vahvoja
että kantavat
halki elämän
---
Ei tämän vanhemmaksi
kun jo lapsuus kultautuu:
muistan vain aurinkoiset kesäaamut
kirkkautta
laulua tulvillaan
Jos joskus satoi
niin hopeasadetta.
---
Jäljellä tie
jota en valitse.
Sen osaan suljetuin silmin
tienviittoja katsomatta.
Uskon sen vievän viljapellon piennarta
sananjalkametsään
lempeille ahoille.
Tuoksun jo tunnen.
Laulurastaan kuulen.
Maaria Leinonen
2011
86 s./Kirjapaja
Voikohan tämän lähemmäksi täydellistä runokirjaa edes päästä? Nyt sanat tuntuvat olevan vähissä, en oikein osaa sanoa muuta kuin että pidin runokokoelmasta todella paljon. Jokaista runoa oli ilo lukea. Kokoelmassa pohditaan lapsuutta, ystävyyttä, kuolemaa - koko elämän kirjo näkyy kirjan sivuilla.
Mielenkiinto heräsi heti kirjan nimen satuttua silmiini runohyllyssä. Ihastuminen tapahtui kokoelman sisällysluetteloa tutkiessani. Runot on jaettu seitsemän eri kappaleen alle ja nimetty kauniisti. Vai mitä sanotte otsikoista Tämä maisema elettävä tänään tai Ei kysyjälle aina valmiita vastauksia. Rakkaus syttyi sitten ensimmäisten runojen jälkeen. Juuri tällaiset runot uppoavat tähän lukijaan. Onko joku muu tutustunut Maaria Leinosen tuotantoon?
Antaa runojen puhua puolestaan. Yhtä oli mahdoton valita, kolme oli astetta helpompaa.
Isän suuret karheat kädet
hypittivät polvilla
nostivat olkapäille
kantoivat sylissä
veistivät leluja.
Isän suuret karheat kädet
sanoivat pitkin päivää:
Rakastan sinua lapsi.
Ne olivat teonsanoja
niin vahvoja
että kantavat
halki elämän
---
Ei tämän vanhemmaksi
kun jo lapsuus kultautuu:
muistan vain aurinkoiset kesäaamut
kirkkautta
laulua tulvillaan
Jos joskus satoi
niin hopeasadetta.
---
Jäljellä tie
jota en valitse.
Sen osaan suljetuin silmin
tienviittoja katsomatta.
Uskon sen vievän viljapellon piennarta
sananjalkametsään
lempeille ahoille.
Tuoksun jo tunnen.
Laulurastaan kuulen.
keskiviikko 16. maaliskuuta 2011
Jäätikön ääri
Olli Heikkonen
2007
55 s./Tammi
Yleiskokoelmista oli jo aikakin siirtyä yhden runoilijan huomaan. Kirjastossa minulla oli valinnan alla muutamakin Heikkosen kirja, mutta juuri tähän teokseen päädyin sen selkeän luontoteeman vuoksi. Silloin en tosin vielä tiennyt kuinka suosittu aihe luonto runomaailmassa on. Vaan ei se mitään, tämän kirjan runot olivat tyystin erilaisia kuin edellispäivien rakkausrunot.
Heikkosen kokoelma on mukavan selkeä kokonaisuus. Pidin siitä, että yhdessä runot muodostavat helpostiseurattavan tarinan. Kolmeen osaan jaetussa teoksessa tutustutaan hirveen, metsän kuninkaaseen. Osa runoista käsittelee ihmistä, jonka kasvua lapsesta aikuiseksi hirvi on seurannut kaiholla. En tosin oikein päässyt sisälle siihen, että hirvi kokee sielunkumppanuutta ihmiseen. Miten niin on päässyt käymään ja miksi? Välillä kuitenkin hirven surumieliset mietteet tuntuivat ihon alla.
Olen aina mieltänyt runouden hieman vaikeaselkoiseksi ja monitulkintaiseksi hommaksi. Tämä teos tuntui heti ensimmäisistä runoista lähtien kovin simppeliltä ja helppotajuiselta. Epäilys iskikin heti: voiko kaikki olla sitä miltä näyttää? Vai pitäisikö rivien välistä löytää piilotettuja merkityksiä? Pitäisikö hirven ajatuksia tulkita joka hetki syvällisesti, onko se suuri ajattelija? Vai voiko olla, että Heikkonen on halunnut kirjoittaa luontoaiheisen runokokoelman ottamatta sen kummemmin kantaa oikein mihinkään?
2007
55 s./Tammi
Yleiskokoelmista oli jo aikakin siirtyä yhden runoilijan huomaan. Kirjastossa minulla oli valinnan alla muutamakin Heikkosen kirja, mutta juuri tähän teokseen päädyin sen selkeän luontoteeman vuoksi. Silloin en tosin vielä tiennyt kuinka suosittu aihe luonto runomaailmassa on. Vaan ei se mitään, tämän kirjan runot olivat tyystin erilaisia kuin edellispäivien rakkausrunot.
Heikkosen kokoelma on mukavan selkeä kokonaisuus. Pidin siitä, että yhdessä runot muodostavat helpostiseurattavan tarinan. Kolmeen osaan jaetussa teoksessa tutustutaan hirveen, metsän kuninkaaseen. Osa runoista käsittelee ihmistä, jonka kasvua lapsesta aikuiseksi hirvi on seurannut kaiholla. En tosin oikein päässyt sisälle siihen, että hirvi kokee sielunkumppanuutta ihmiseen. Miten niin on päässyt käymään ja miksi? Välillä kuitenkin hirven surumieliset mietteet tuntuivat ihon alla.
Olen aina mieltänyt runouden hieman vaikeaselkoiseksi ja monitulkintaiseksi hommaksi. Tämä teos tuntui heti ensimmäisistä runoista lähtien kovin simppeliltä ja helppotajuiselta. Epäilys iskikin heti: voiko kaikki olla sitä miltä näyttää? Vai pitäisikö rivien välistä löytää piilotettuja merkityksiä? Pitäisikö hirven ajatuksia tulkita joka hetki syvällisesti, onko se suuri ajattelija? Vai voiko olla, että Heikkonen on halunnut kirjoittaa luontoaiheisen runokokoelman ottamatta sen kummemmin kantaa oikein mihinkään?
Minulla on ruohonsyöjän silmät,
ne kavahtavat jokaista kuolemaa.
Aamuisin nuolen kastetta kiven pinnoilta,
haistan pihkan ja männynkaarnan.
Öisin juoksen halki riiteisen maan
puutarhaan, sinun ikkunasi alle.
Minulla on kohiseva kaula,
musta veri ja uuttera sydän,
hengitys joka sulattaa jään.
Ruohonkorsilta ja raparperilehdiltä
pyyhin pois kuoleman kalvon.
ne kavahtavat jokaista kuolemaa.
Aamuisin nuolen kastetta kiven pinnoilta,
haistan pihkan ja männynkaarnan.
Öisin juoksen halki riiteisen maan
puutarhaan, sinun ikkunasi alle.
Minulla on kohiseva kaula,
musta veri ja uuttera sydän,
hengitys joka sulattaa jään.
Ruohonkorsilta ja raparperilehdiltä
pyyhin pois kuoleman kalvon.
tiistai 15. maaliskuuta 2011
Sinulle rakas
2008
44 s./Minerva
Viikon toinen runokokoelma oli harmillisen samankaltainen kuin eilinen Illan tummetessa. Molemmat kirjat sisältävät klassikkorunoilijoiden rakkauteen liittyviä runonpätkiä. Onneksi kirjoihin oli valikoitunut eri runoja - ei sentään tarvinnut samoja kahlata läpi. Nyt on kyllä monien runoilijoiden tyyli tullut ilahduttavan tutuksi ihan muutamassa päivässä, jee! Tosin pieni yliannostuskin on ehkä jo saatu...
Pakko myöntää, tällä kertaa lukemisesta ei jäänyt oikein mitään käteen. Kokoelman läpikäyminen lähinnä turhautti. Yksikään rakkaudentunnustus ei tuntunut missään. Enemmänkin pääkopassa muodostui sellaisia lauseita kuin mitä-toikin-tossa-yrittää-luritella-argh. Keskittymiskyky rakoili pahasti jo ensimmäisten runojen kohdalla. En valitettavasti kohdannut samanlaista löytämisen riemua kuin Illan tummetessa -teoksen kanssa.
Ilmeisesti runoille pitäisi pyhittää seesteinen tunti tai pari. Keskittyä ja maistella sanoja kaikessa rauhassa. Tänään sellaiseen luksukseen ei ollut aikaa ja ehkä siksi lopputulos oli tämä. Tai sitten olen tämän päivän lapsi. Minulle rakkaus ei ole = "Sinun hiuksesi ovat kuin mustien vuohien lauma, joka karkaa Gileadin rinteiltä alas". Näiden kahden päivän aikana olen muuten ehtinyt kehittää varmasti koko elämäni kestävän vihasuhteen Edith Södergraniin. Jos osaisin kirjoittaa runon, joka parodioisi runoja, kirjoittaisin juuri sellaisia runoja kuin Södergran.
Tämän teoksen jälkeen lyhyet ja ytimekkäät lausauhdukset ovat entistä lähempänä sydäntä. Alla olevaa voisin kuvitella käyttäväni osana poikaystävän hyvänpäivänlahjaa joku kerta. Vaikka pienen riidan jälkimainingeissa;)
Tänään tahdon kertoa sen:
yhä luonasi olen onnellinen
Sinulle, rakas -kokoelma on muuten aika söötisti kuvitettu. Lahjakirjana hempeä teos varmasti toimii. Siis jos sekä runot että kuvitus ovat mieluisia lahjansaajalle. Itse en osaa sanoa, kenelle tämän kirjan antaisin.
maanantai 14. maaliskuuta 2011
Illan tummetessa
Useita tekijöitä
2010
60 s./Minerva
Takakansi kuvaa teosta kauniiksi kokoelmaksi tekstejä rakkaudesta ja kaipuusta, ystävyydestä ja onnesta. Runoilijat ovat kaikki suomalaisia ja edustavat vanhempaa polvea. Kirjan kansikuva miellytti silmääni ja sisältökin tuntui oikealta ajatellen runoviikkoa. Kirja on pienimuotoinen läpileikkaus suomalaisesta klassikkorunoudesta. Runoilijoiden omat kokoelmat olisivat saattaneet olla aloittelevalle runotytölle liian kova ponnistus, mutta pieninä paloina heidän tuotoksensa ovat parhaimmillaan oikein antoisia.
Kirjan nimi viittaa syysiltoihin ja suurin osa runoista kertoikin tuosta synkästä vuodenajasta. Kevät ei kuitenkaan ole vielä niin pitkällä etteikö kirjan tunnelmaan olisi helposti päässyt. Pimeää ja harmaata oli tänäänkin, kun sohvalla peiton alla luin teosta ääneen itselleni. Periaatteessa kirja lunasti odotukseni. Runokokoelma on hyvin rakennettu teeman ympärille ja kokonaisuus on ehyt. Kuvitus ei kuitenkaan ollut mieleeni. Runoja siivittämään on päätynyt liuta 1800-luvun maalauksia - ihan ymmärrettävä valinta ja toki kaunista katseltavaakin, mutta jotenkin tätimäistä. Kirjaa lukiessani minulla oli koko ajan olo, että luen kokoelmaa, joka on selvästi tarkoitettu vanhemmalle väelle. Ei sillä, että se lukukokemusta olisi pilannut, sanonpa vain.
Runot eivät tosiaan kuulu jokapäiväiseen elämääni, mutta kun ajattelen runoja noin yleisesti, niin odotan niissä olevan tietynlaista oivallusta. Sitä että runoilija on onnistunut kuvailemaan tietyn hetken tai tunteen tavalla, johon en itse ikinä kykenisi. Nytkin toivoin sitä tunnetta, että ottaisin jonkun runonpätkän omakseni heti ensiriveiltä lähtien ja vaalisin sitä lopun elämäni. No, näin ei ihan käynyt, vaikka muutama hätkähdyttävän hyvä runo tulikin vastaan. Olen kuitenkin kuullut esimerkiksi onnea kuvailtavan paljon osuvammin kuin Uuno Kailas tai J.H. Erkko tässä kokoelmassa.
Runokokoelma oli täynnä suuria sanoja ja hetkiä, tunnelma oli usein melko dramaattinen. Uskon, että arjen pienempien hetkien kuvailu koskettaisi minua enemmän. Monet runoista tuntuivat myös hieman vanhentuneilta. Jos lukupiiri viime viikolla totesi Anna Liisan olevan ajankohtainen vielä tänäkin päivänä, niin näistä runoista monesta tuntui aika ajaneen ohi jo aikoja sitten. Tai mistäs minä sen vielä tiedän. Jos nykyrunous tarjoaa samanlaisia ratkaisuja kuin nämä vanhemmat sisaruksena niin ehkä olenkin väärässä. Katsotaan mitä tuleva viikko opettaa.
Kuulostaa kovin negatiiviselta tämä arvioni, mutta oikeasti minulla oli oikein leppoisa iltapäivä Illan tummetessa -kirjan parissa. Pidin siitä, että monet runot rimmasivat - niiden rytmiin oli helpompi päästä ja niitä oli miellyttävä lukea ääneen. Luonto oli vahvasti läsnä runokokoelmassa ja se onnistui luomaan tietyllä tavalla ikiaikaisen tunnelman runoihin. Metsä on kuitenkin metsä vielä tänäkin päivänä, vaikka moni muu asia olisikin muuttunut.
Ilahduttavan moni runoista oli helposti lähestyttäviä ja punainen lanka tuntui olevan helppoa löytää. Harkitsen parhaillani Saima Harmajan runokokoelman lainaamista, eli pienimuotoista tykästymistäkin tapahtui. Jotkut runot puolestaan olivat aivan liian korkealentoisia minulle. Osaan kuvitella sen hieman väkinäisen tunteiden palon, joka ääneenlausujalla pitää äänessään olla kun tämä tulkitsee esimerkiksi Edith Södergranin runoja.
Syysilta
Sade hiljaa herkeämättä
yli mäntyjen lankeaa.
On ilta. Ja jälleen tummuu
tämä köyhä ja harmaa maa.
Ja huoneessa äänettömässä
minä en voi ymmärtää:
että kerran keskellä kesää
elin suurta ja säteilevää.
että jalkani polkenut kerran
maan lämpimän multaa on,
missä Tonava verkkaan vyöryy
läpi kukkivan tasangon,
ja suojassa akaasioiden
on neilikkapuutarha.
Voi miksi en tahtonut silloin
sinua suudella!
Saima Harmaja
2010
60 s./Minerva
Takakansi kuvaa teosta kauniiksi kokoelmaksi tekstejä rakkaudesta ja kaipuusta, ystävyydestä ja onnesta. Runoilijat ovat kaikki suomalaisia ja edustavat vanhempaa polvea. Kirjan kansikuva miellytti silmääni ja sisältökin tuntui oikealta ajatellen runoviikkoa. Kirja on pienimuotoinen läpileikkaus suomalaisesta klassikkorunoudesta. Runoilijoiden omat kokoelmat olisivat saattaneet olla aloittelevalle runotytölle liian kova ponnistus, mutta pieninä paloina heidän tuotoksensa ovat parhaimmillaan oikein antoisia.
Kirjan nimi viittaa syysiltoihin ja suurin osa runoista kertoikin tuosta synkästä vuodenajasta. Kevät ei kuitenkaan ole vielä niin pitkällä etteikö kirjan tunnelmaan olisi helposti päässyt. Pimeää ja harmaata oli tänäänkin, kun sohvalla peiton alla luin teosta ääneen itselleni. Periaatteessa kirja lunasti odotukseni. Runokokoelma on hyvin rakennettu teeman ympärille ja kokonaisuus on ehyt. Kuvitus ei kuitenkaan ollut mieleeni. Runoja siivittämään on päätynyt liuta 1800-luvun maalauksia - ihan ymmärrettävä valinta ja toki kaunista katseltavaakin, mutta jotenkin tätimäistä. Kirjaa lukiessani minulla oli koko ajan olo, että luen kokoelmaa, joka on selvästi tarkoitettu vanhemmalle väelle. Ei sillä, että se lukukokemusta olisi pilannut, sanonpa vain.
Runot eivät tosiaan kuulu jokapäiväiseen elämääni, mutta kun ajattelen runoja noin yleisesti, niin odotan niissä olevan tietynlaista oivallusta. Sitä että runoilija on onnistunut kuvailemaan tietyn hetken tai tunteen tavalla, johon en itse ikinä kykenisi. Nytkin toivoin sitä tunnetta, että ottaisin jonkun runonpätkän omakseni heti ensiriveiltä lähtien ja vaalisin sitä lopun elämäni. No, näin ei ihan käynyt, vaikka muutama hätkähdyttävän hyvä runo tulikin vastaan. Olen kuitenkin kuullut esimerkiksi onnea kuvailtavan paljon osuvammin kuin Uuno Kailas tai J.H. Erkko tässä kokoelmassa.
Runokokoelma oli täynnä suuria sanoja ja hetkiä, tunnelma oli usein melko dramaattinen. Uskon, että arjen pienempien hetkien kuvailu koskettaisi minua enemmän. Monet runoista tuntuivat myös hieman vanhentuneilta. Jos lukupiiri viime viikolla totesi Anna Liisan olevan ajankohtainen vielä tänäkin päivänä, niin näistä runoista monesta tuntui aika ajaneen ohi jo aikoja sitten. Tai mistäs minä sen vielä tiedän. Jos nykyrunous tarjoaa samanlaisia ratkaisuja kuin nämä vanhemmat sisaruksena niin ehkä olenkin väärässä. Katsotaan mitä tuleva viikko opettaa.
Kuulostaa kovin negatiiviselta tämä arvioni, mutta oikeasti minulla oli oikein leppoisa iltapäivä Illan tummetessa -kirjan parissa. Pidin siitä, että monet runot rimmasivat - niiden rytmiin oli helpompi päästä ja niitä oli miellyttävä lukea ääneen. Luonto oli vahvasti läsnä runokokoelmassa ja se onnistui luomaan tietyllä tavalla ikiaikaisen tunnelman runoihin. Metsä on kuitenkin metsä vielä tänäkin päivänä, vaikka moni muu asia olisikin muuttunut.
Ilahduttavan moni runoista oli helposti lähestyttäviä ja punainen lanka tuntui olevan helppoa löytää. Harkitsen parhaillani Saima Harmajan runokokoelman lainaamista, eli pienimuotoista tykästymistäkin tapahtui. Jotkut runot puolestaan olivat aivan liian korkealentoisia minulle. Osaan kuvitella sen hieman väkinäisen tunteiden palon, joka ääneenlausujalla pitää äänessään olla kun tämä tulkitsee esimerkiksi Edith Södergranin runoja.
Syysilta
Sade hiljaa herkeämättä
yli mäntyjen lankeaa.
On ilta. Ja jälleen tummuu
tämä köyhä ja harmaa maa.
Ja huoneessa äänettömässä
minä en voi ymmärtää:
että kerran keskellä kesää
elin suurta ja säteilevää.
että jalkani polkenut kerran
maan lämpimän multaa on,
missä Tonava verkkaan vyöryy
läpi kukkivan tasangon,
ja suojassa akaasioiden
on neilikkapuutarha.
Voi miksi en tahtonut silloin
sinua suudella!
Saima Harmaja
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)