torstai 21. joulukuuta 2017

Uusimmassa kirjapodcastissa fiilistellään joulua

Kirjapinon takaa -podcastin uusin jakso on ilmestynyt.


Tällä kertaa tarinoimme joulunvietosta ja omista lukemiseen liittyvistä perinteistämme. Pohdimme millaisten kirjojen kanssa mieluiten linnoittaudumme sohvan nurkkaan ja arvuuttelemme mahdammeko saada kirjalahjoja tänä(kään) vuonna.


Jakson loppupuolella jaamme jouluisia lukusuosituksia, joten jos joulufiilis on kateissa, niin vielä ehtii koukata kirjaston kautta ja hakea tunnelmallista luettavaa pyhäpäivien seuraksi.


Joulufiilistä kirjoista -jakson pääsee kuuntelemaan tästä.



sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Joulun paras lahja on tietenkin kirja



Kirjapinon takaa -podcastissa jaetaan tällä kertaa joululahjavinkkejä. Pistimme viisaat päämme yhteen Lillin kanssa ja pohdimme erilaisille lukijoille sopivia kirjalahjoja: on kotimaista ja ulkomaista laatukirjallisuutta, skandi-jännäreitä, kotimaista tietokirjallisuutta, Suomen juhlavuoden kirjallisuutta ja saattoipa mukaan mahtua myös muutama itsensä kehittämiseen liittyvä kirja.


Jakson pääset kuuntelemaan tästä.


Hyvää joulunajan odotusta!

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Kirjapodcastin neljännessä osassa nojatuolimatkaillaan

Olin marraskuun alussa Dublinissa viikonloppureissulla ja päätin ottaa lukemiseksi Irlantiin sijoittuvaa kirjallisuutta. Kokeilu onnistui loistavasti ja täytyykin seuraavalla kaupunkilomalla toistaa samaa kaavaa, jos mahdollista.


Reissulukemistosta saimme inspiraation Kirjapinon takaa -podcastin neljänteen jaksoon: paikkasidonnaisuus kirjoissa. Tällä kertaa seikkailemme niin kotoisassa Helsingissä, mystisessä Barcelonassa kuin Irlannin vehreällä maaseudulla (ja sattuman oikusta myös Skotlannin nummilla).


Neljännen jakson pääset kuuntelemaan tästä.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Kirjapodcastin kolmannessa jaksossa käydään läpi lukukuulumisia lähikuukausilta

Lillin kirjataivas -blogista tutun Lillin kanssa perustettu Kirjapinon takaa -podcast on edennyt kolmanteen osaan. Tällä kertaa jutustelemme kirjoista, joita olemme lukeneet lähiaikoina.


Puheissa vilahtaa niin Margaret Atwoodin dystopia-trilogia, John Verdonin Dave Gurney -sarjan uusin osa, Tommi Kovasen elämäkerta, Kate Mortonin uusin tiiliskivi kuin Antti Tuomaisen uusin jännäri.


Kolmanteen jaksoon pääset tästä. Tervetuloa kuuntelemaan!

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Kirjafiilistely jatkuu podcastin muodossa





Päätimme Lillin kirjataivas -blogin Lillin kanssa heittäytyä kohti uusia kirjallisia haasteita ja lopputuloksena syntyi Kirjapinon takaa -podcast.


Ensimmäisessä osassa käymme läpi kirjahyllyjemme sisältöä ja pohdimme millaisia lukijoita olemme. Saammeko esitellä: Kirjapinon takaa -jakson pääsee kuuntelemaan tästä.


Toisessa osassa jaamme lukuvinkkejä omista kirjakokoelmistamme. Kirjahyllymme helmiä -jakson pääsee kuuntelemaan tästä.


Lämpimästi tervetuloa kuuntelemaan kirjapodcastiamme!

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Kiitos ja nähdään pian!

On vihdoin tullut aika laittaa pillit pussiin Sonjan lukuhetkissä.

Pitkään tässä menikin, että pääsin sinuiksi asian kanssa, mutta kun asiaa aloin vakavissani pyöritellä toissa päivänä niin huomasin oikein innostuvani kirjablogin lopettamisesta. Ja se jos mikä on merkki, että nyt ollaan tultu tien päähän.

Kevein mielin siis lopetellaan. Lukeminenhan ei ole varmaan koskaan maistunut niin hyvälle kuin juuri nyt ja vuoden luetuista suurin osa on ollut neljän tähden kamaa. Voin siis sanoa lopettavani huipulla, heh. Hoitovapaata on vielä puolisen vuotta jäljellä, ja sen jälkeen koittaa paluu kirjakaupan arkeen, joten kirjojen määrä ei ole ainakaan vähenemässä elämästäni.

Rehellisesti sanottuna lukufiilisten kirjaaminen on ollut aikamoista pakkopullaa jo ehkä useamman vuoden. Aika on aina ollut pois jostain muusta (esimerkiksi Teidän kiinnostavista kirjablogeista!) ja olen huomannut istahtavani päätteen ääreen takki tyhjänä ja sanat kateissa. Perusluonteeni on vaan harannut lopettamista vastaan, sillä minun on usein vaikea lopettaa asioita kesken. Aina pitäisi saada kaikki kunnialla loppuun. Ja olisihan se hienoa kerätä yhteen paikkaan kaikki data lukemistaan kirjoista tästä ikuisuuteen. Mutta ei kun ei.

Joten iso kiitos kaikille lukijoille menneistä vuosista! Kiitos kaikista kivoista kommenteista ja kirjavinkeistä! Lukijat todella ovat bloggaamisen suola! Onnellisena jatkan tästä eteenpäin kirjablogien lukijana, joten nähdään Sinun blogissasi:)

perjantai 4. elokuuta 2017

Etenemistä kirjasarjoissa

Laura Ingalls Wilder
Luumujen poukama
1937 suom. 1964
337 s./Gummerus

Vilhelm Moberg
Maastamuuttajat 3
1952 suom. 1959
268 s./Otava


Kirjarintamalla ollaan edetty melko laiskanletkeästi. Lukeminen ei ole oikein ottanut tuulta alleen, olen päätynyt puuhastelemaan kotosallakin jotain muuta. Toisaalta kotiaikakin on ollut useamman viikon ajan aika kortilla.

Olen pysytellyt lähiaikoina kiehtoneessa aiheessa eli siirtolaisuudessa ja siirtolaisten ponnisteluissa Uudessa maassa.

Tartuin jälleen Pieni talo preerialla -sarjan osaan, olen nyt suunnilleen puolivälissä. Olen lukenut sarjan osia vähän miten sattuu -järjestyksessä, ja siksi olenkin vähän sekaisin siitä milloin ja missä Ingallsin perhe on kulloinkin vaikuttanut. Luumujen poukamassa perhe asettuu vihdoin Minnesotaan, mihin tv-sarjakin sijoittuu. Aluksi he joutuvat asumaan turvemajassa maan sisässä, kunnes pääsevät muuttamaan perheen isän rakentamaan taloon preerian keskelle. Laura ja Marja aloittavat koulutaipaleensa ja kuvioihin astuu mm. kauppiaan tytär Nelli täydellisine kiharineen.

Maastamuuttajat -sarjan kolmannessa osassa ruotsalaiset talonpoikaisperheet ovat päässeet New Yorkiin asti ja aloittavat merimatkansa jälkeen viikkoja kestävän taivalluksen kohti viljavia maita. Myös heillä on päämääränä Minnesota. Pitkän matkan aikana he kohtaavat niin ystävällisiä maanmiehiä kuin huijareitakin. Kolera riehuu monessa paikassa ja matkalaisten varat hupenevat päivien kuluessa. Päästäänkö koskaan perille? Ja mikä perillä lopulta odottaa?

Osa molempien kirjojen viehätystä on se, miten yksinkertaista elämää uudisraivaajaperheet viettävät. Ei märehditä menneessä, eikä murehdita liikaa tulevaisuutta. Ei haalita liikaa tavaraa ympärille, eletään hetkessä. Ollaan tyytyväisiä, kun asiat menee hyvin. Ei jäädä tuleen makaamaan, jos tulee vastoinkäymisiä. Toteutetaan suuria unelmia ja uskotaan, että elämä kantaa. En tiedä johtuuko ajatukseni jonkinlaisesta mediaähkystä tai ehkäpä konmari-huumasta, mutta molemmat lukukokemukset olivat ennen kaikkea rauhoittavia.

Nyt on aika siirtyä muihin aiheisiin, muuten jään jumittamaan siirtolaisuuteen ties miten pitkäksi ajaksi. Haaveilen jo Tohtori tuli kaupunkiin ja Pieni talo preerialla -sarjamaratoneista ja Gangs of New Yorkinkin katsoin taas pitkästä aikaa. Rantalomalle pakkasinkin mukaan kepeää jännityskirjallisuutta, se sopi paremmin letkeisiin lomapäiviin.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Maastamuuttajat 2

Vilhelm Moberg
1949 suom. 1958
222 s./Otava


Mobergin kirjasarjan ensimmäiset osat ovat vieneet minut mennessään. En oikeastaan tiedä miksi kesti näin kauan tarttua toiseen osaan, kun ensimmäinenkin oli yksi kirjavuoteni kohokohdista muutama vuosi takaperin. Nyt aion vetää sarjan loppuun nopeammalla tempolla!

Kirjaa lukiessani en voinut kuin taas harmitella miten unohduksiin painunut kirja Maastamuuttajat on. Sain lukusuosituksen useampi vuosi sitten enkä ollut aikaisemmin kuullut kirjasarjasta. En kyllä ole törmännyt siihen sen jälkeenkään. Olen lähipäivinä muistellut erittäin lämpimästi sitä blogikollegaa, joka kirjasta minulle aikoinaan vinkkasi - tätä en olisi koskaan löytänyt ilman häntä!

Kirjasarjassa seurataan ruotsalaisia perheitä, jotka muuttavat Yhdysvaltoihin 1800-luvun puolivälissä. Ensimmäisessä osassa haaveet uudesta kotimaasta kasvavat pikku hiljaa ja valmisteluja aletaan tekemään. Toisessa osassa matkustetaan Atlantin yli kohti New Yorkia ja oletan, että kolmannessa osassa jatketaan matkaa tuleville kotikonnuille, missä ne sitten lienevätkin. Henkilöhahmot ovat todellisia, historiasta poimittuja ihmisiä.

Mobergin kirjoitustyyli on kestänyt aikaa hienosti ja lukiessa tuli useaan otteeseen mieli, että kirja voisi olla tänä päivänä kirjoitettu historiallinen romaani. Koen myös siirtolaisuusaiheen ihan äärettömän mielenkiintoisena. Kotimaisen kirjallisuuden kentältä verrokkikirjoja voisi olla esimerkiksi Pohjantähden alla tai Myrskyluodon Maija, mutta ne eivät ole onnistuneet pitämään mielenkiintoani yllä samaan tapaan kuin tämä ruotsalainen klassikko.

Kirjailija kuvaa talonpoikaisväkeä realistisesti ja vähäeleisesti, mutta onnistuu silti koskettamaan lukijaa. Sydän tuntuu raskaana rinnassa, kun kovaan työhön tottuneet maalaiset matkaavat viikosta toiseen Atlantin yli, osan joutuessa hautaamaan perheenjäseniään meren syövereihin erilaisten tautien jyllätessä täyteen ahdatussa laivassa. Silti unelma uudesta maasta ja paremmasta elämästä elää ja New York tulee päivä päivältä lähemmäs.

Aikaisemmin luulin, ettei minulla ole mitään tiettyä aikakautta tai historian tapahtumaa, jonka pariin palaisin uudelleen ja uudelleen kirjoja lukiessani. En ole ollut viehättynyt 1920-lukuun enkä ole ahminut kaikkea mahdollista toisesta maailmansodasta. Genrestä tiedän, että lukuromaanit ovat minun juttuni ja tapahtumapaikkana New York on ylitse muiden. Vanhaan kunnon Englantiin sijoittuvissa tarinoissa on oma tunnelmansa ja tarinat ystävyydestä koskettavat. Nyt kuitenkin tajusin, että siirtolaisuus Amerikkaan on jaksanut kiehtoa minua vuodesta toiseen, kirjasta kirjaan. Lukiessani Maastamuuttajat -sarjan toista osaa olenkin alkanut haaveilla New Yorkin siirtolaisuusmuseossa käymisestä entistä enemmän. Edellisen reissumme aikana museo oli kiinni hirmumyrskyn tuhojen takia, mutta seuraavalla kerralla museo tulee olemaan ykköskohteeni.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawa
2003 suom. 2016
286 s./Tammi


Tarinan keskiössä on entinen matematiikan professori, jonka muisti ulottuu vain 80 minuutin päähän. Miehen kodissa apukädet ovat vaihtuneet tiuhaan onnettomuuden jälkeen, mutta tällä kertaa professorin ja taloudenhoitajan välille muodostuu vahva side. Päähenkilöt joutuvat tutustumaan toisiinsa joka päivä uudelleen, mutta matematiikasta tulee silta, jonka avulla ystävyys syvenee. Vanhan miehen opastuksella taloudenhoitajan ja tämän kymmenvuotias poika alkavat nähdä pienissäkin arkipäiväisissä asioissa matematiikan runollisuuden.

Ilahduin tarinan vähäeleisyydestä ja siitä, miten vahvasti se on pienen ihmisen tarina. Professori on elämänsä ehtoopuolella erakoitunut työhuoneeseensa ratkaisemaan matemaattisia ongelmia, mutta lopulta hänellä on kuitenkin suuri vaikutus läheistensä elämään. Moni lukija on kokenut tarinan koskettavana ja lohdullisena, mutta tarinan taika jäi kuitenkin tarttumatta minuun. Saatan ollakin niitä ihmisiä, joihin tämä tarina toimisi paremmin elokuvaversiona. Nautin kuitenkin matematiikan yllättävästä kauneudesta ja ystävyydestä, joka varovasti muodostui päähenkilöiden välille.

Täytyy kuitenkin myöntää, että kun yritti irrottautua vauhdikkaasta taapero-arjesta kirjan pariin, kontrasti oli niin suuri, että välillä oli vaikeuksia päästä oikeaan tunnelmaan. Kirjassa kaikki soljuu niin rauhallisesti eteenpäin, eikä siinä oikeastaan tapahdu mitään, joten huomasin ihan tahtomattani hermostuvan sitä lukiessani. Tästä ei kuitenkaan käy syyttäminen kirjaa, vaan ongelmana on elämäntilanne. Matematiikastakin olisin voinut saada paljon enemmän irti, jos olisi ollut aikaa istua alas kynän ja paperin kanssa ja pysähtyä makustelemaan yhtälöiden erikoisuuksia. Nyt oma arki ei kuitenkaan antanut siihen mahdollisuutta, joten yksi kirjan ulottuvuuksista jäi kokematta.

torstai 29. kesäkuuta 2017

Kirottu talo

Peter James
2015 suom. 2017
327 s./Minerva


Kauhukirjaan tarttumisessa on aina omat riskinsä. Toistaiseksi ainoa hyytävä kohtaaminen on tapahtunut kirjan The Woman in Black kanssa (loistava myös elokuvana). Muut kokeilut ovat osoittautuneet rimanalituksiksi. Kauhu onkin mielestäni genre, joka toimii hyvin elokuvissa, mutta kirjoitettuna harvemmin. On vähän hullunkurista, että Montgomeryn Runotyttöä lukiessa iho nousee kananlihalle kummitustarinoista, joita henkilöhahmot kertovat toisilleen, mutta aikuisille lukijoille suunnatussa kauhukirjallisuudessa joutuu painimaan myötähäpeää herättävien juonenkäänteiden kanssa. Onneksi jännitys- ja kaunokirjallisuuden piirissä on tullut vastaan muutama onnistunut teos, Valkopukuinen nainen ja Vieras kartanossa näin muutaman mainitakseni.

Kolmihenkinen perhe muuttaa rapistuneeseen kartanoon Englannin maaseudulle. Talo on kokenut yhden jos toisenkin murhenäytelmän vuosisatojen aikana, mutta perhe on tietämätön tästä menneisyyden painolastista. Remontti käynnistetään täydellä tohinalla useassa kartanon osassa, mutta korjattavaa on paljon ja epäkohtia paljastuu koko ajan lisää. Ihan kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi päänvaivaa uusille asukkaille, mutta pian on selvää, että kartanossa on myös yliluonnollinen voima, joka haluaa perheelle pahaa.

Jamesin kirjassa on niin monta asiaa pielessä, että en tiedä mistä alkaisin purkamaan koko vyyhtiä. Periaatteessa kirjailijalla oli kaikki mahdollisuudet onnistua tarinan kanssa, alussa kokonaisuutta kuljetetaan mielestäni tyylillisesti oikeaan suuntaan (hahmo näkyy tyhjillään olevan talon ikkunassa, päähenkilö puhuu tienvarteen ilmestyneen miehen kanssa jota kukaan ei tunnista kyläläiseksi ja facetime-puhelun aikana nuoren tytön taakse ilmestyy tuntematon nainen). Käänteet saavat mielikuvituksen mukavasti liikkeelle ja olo on toiveikas. Tarina lässähtää kuitenkin lupaavan alun jälkeen, kun kartanoon muuttanut perhe tekee täysin älyttömiä ratkaisuja. En tarkoita kauhugenrestä tuttuja "älkää hajaantuko" tai "älä mene kellariin yksin" -stereotypioita vaan kyvyttömyyttä hoitaa arkisia asioita. Tällä perheellä on paljon oppimista remonttisuunnitelmien tekemisestä, raha-asioiden hoitamisesta ja priorisoinnin tärkeydestä.

Jos on olemassa b-luokan elokuvia, joita on hauska katsoa vähän isommallakin porukalla ja kommentoida brutaalisti, niin Kirottu talo on niiden vastine kirjamaailmassa. Harvemmin kommentoin miehelleni mitään lukemaani, mutta Jamesin kirja sai kyllä kielenkantani laulamaan. Käydäänpä siis läpi ensin nämä arkielämän hölmöilyt. Perhe luulee muuttavansa vähän rapistuneeseen taloon, joka oikeasti on melkeinpä romahtamisvaarassa. Perhettä alkaa kaduttaman ostaminen. Silti perheen isä myöntää, että kuntotarkastuslista oli niin pitkä, että hän luki sen lopulta vähän lasittunein silmin eikä ehkä ymmärtänyt kuinka vakavista asioista on kyse. Ja siis monikymmensivuinen raporttihan ei yhtään viittaa siihen, että aika moni asia on pielessä. En kestä! Ja nämä sankarit ovat aikaisemminkin ostaneet huonokuntoisia taloja ja rempanneet niitä. Mietin myös, onko kulttuurierot kovinkin suuret, kun Suomessa jengi sairastuu hometaloista ja pois muuttaessaan joutuvat suunnilleen heittämään kaikki tavarat roskiin, koska ne ovat pilaantuneet homeesta. Kirjassa uudet kalliit sohvat kannetaan ilman minkäänlaista harkintaa taloon, jossa koko kellarikerros on homeessa ja osassa huoneista lattialaudat ovat lahot ja seinissä on kosteutta ja paljon mustia homeläikkiä. Asutuissakin huoneissa on ollut vastaavia ongelmia, mutta ne on jo remontoitu. Joo.

Perhe laittaa koko omaisuutensa kiinni kartanoon ja rahat ovat tiukilla jo ennen kuin selviää, että remontti vaatiikin tuhottomasti enemmän varoja kuin oli alun perin laskeskeltu. Silti perhe ostaa useamman lehden joka päivä ja tyttärelle suunnitellaan oman ponin ostamista syntymäpäivälahjaksi. Myös läheisen lammen sorsille on saatava ruokaa ja kaiken maailman rakennelmat. Kiirekin on ihan tolkuton, mutta kuitenkin lukijalle jää sellainen kuva, että kotoa käsin työskentelevä isä lähinnä lukee lehtiä, tekee ruokaa ja haahuilee pitkin kyliä jututtamassa ihmisiä. Illalla vaimon tultua kotiin onkin aika korkata viinipullo ja käpertyä sohvalle katsomaan Netflixiä. Useamman remontin läpikäyneenä luulisi, että voisi rahaa säästääkseen itsekin hieman puuhailla talon kimpussa sen sijaan että ostaa kaiken remonttiavun. Joo.

Yllä mainitsemani asiat hyppäävät lukiessa niin vahvasti silmille, että lukukokemus häiriintyy aivan täysin eikä päähenkilöitä voi ottaa tosissaan. Kauhupuolelle jos mennään, niin alussa vallinnut tunnelma menee pilalle, kun yliluonnolliset asiat alkavat tapahtumaan enemmänkin tietokoneiden ja kännyköiden ruudulla. Kummitus siis viestittelee kaikenlaista perheenjäsenille ja on vähän vaikea päästä siihen moodiin, että kyllä 1700-luvulta peräisin oleva yliluonnollisuus ottaa helposti haltuun uusimmat kotkotukset. Joo.

Pakko vielä mainita Nestlen kahvikapselikoneen piilomainonta. En ole härskimpää koskaan nähnyt ja en edes tiennyt, että piilomainontaa harjoitetaan kirjoissa. Nyt ei kuitenkaan mielestäni voi olla muusta kyse, sillä koneesta olisi voinut myöhemmässä vaiheessa käyttää nimitystä kapselikone, mutta Nestle mainittiin joka kerta. Myöskin eri kahvimakuja pyöriteltiin useampaan kertaan ja niiden makuja käytiin läpi. Siis miten tällainen kuvio edes toimii? Kirjailija ottaa haluamaansa yritykseen yhteyttä, että hei jos mainitsen teidän tuotteen miljoona kertaa kirjassani niin saanko loppuelämän kahvit ilmaiseksi?

Nyt lupaan lopettaa jauhamisen, on viimeisen valitusvirren aika. Perheen tytär käyttää Instagramia ja hän käyttää sitä mielestäni "väärin". Eli siis toisin sanoen kirjailija ei tiedä miten Instaa käytetään? Kirjassa saa sen käsityksen, että tytär pitää kavereihinsa yhteyttä nimenomaan Instan kautta ja lähettää sieltä kavereille kuvia ja viestejä, jotta he tietävät mitä on meneillään kartanossa. Hän siis tägää kavereita kuviinsa, jotta he varmasti saavat viestit. Olisi helpompiakin tapoja pitää yhteyttä kavereihinsa:D

Suosittelen kirjaa kaikil... eikun... Älä tuhlaa aikaasi tähän! Vaikka toisaalta, jos todella kaipaa huonoa kirjaa elämäänsä niin tässä on todella varteenotettava vaihtoehto! Itse en tämän perusteella uskalla tarttua Jamesin jännäreihinkään, vaikka ne ovat vielä täysin kokematta ja kansiliepeiden mukaan kaverin pitäisi olla isokin tekijä Englannissa.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Kauniit kuolemat

Antonio Hill
2012 suom. 2013
411 s./Otava


Kesän tullen veri vetää lukemaan jännityskirjallisuutta ja tunnelmallisia tyttökirjallisuuden helmiä. Nyt tuli aloitettua ahmimalla jännäreitä, ja muutama odottaa vielä yöpöydällä. Kirjastoreissulta nappasin mukaan kuitenkin vähän muuta tasapainoittamaan lukuharrastusta.

Hillin kirja ehti olla lainassa itse asiassa jo useamman kuukauden, ja jossain välissä tuntui, etten lopulta edes tarttuisi siihen. Muistelin kuitenkin, että pidin espanjalaisen kirjailijan jännärisarjan aloitusosasta niin paljon, että päätin antaa jatko-osalle mahdollisuuden. Hyvä niin!

Barcelonaan sijoittuva Kauniit kuolemat jatkaa aika lailla siitä, mihin edellinen osa loppui. Komisario Salgadon (moniongelmainen, mutta sympaattinen päähenkilö) ex-vaimo on edelleen kateissa eikä uusia vihjeitä ole tullut pitkään aikaan. Äitiyslomalle väkipakolla jäänyt poliisi Leire Castro aikoo tutustua katoamistapaukseen tuorein silmin, hänellä kun on vain aikaa ennen kuin vauva syntyy. Salgado alkaa tutkimaan itsemurhilta vaikuttavia kuolemia, joiden uhrit ovat olleet työkavereita suuressa kosmetiikkayrityksessä. Tuleeko uhreja vielä lisää?

Periaatteessa kirjasarjassa ei ole mitään kovin erikoista, mutta kokonaisuus toimii hyvin. Päähenkilö ei ole ollenkaan ärsyttävä, vaikka hänessä onkin paljon genren kliseisiä luonteenpiirteitä. Molempien osien itsenäiset murhatarinat ovat olleet toimivia ja uskottavia. Salgadon omaan elämään liittyvät käänteet, dramaattisimpana ex-vaimo Ruthin katoaminen, ovat olleet kiinnostavaa luettavaa. Tietenkin Barcelona tarinan taustalla on vain pelkkää plussaa.

Jatkaisin mielelläni kolmanteen osaan, mutta sellaista ei ole kuulunut. Olenkin hieman huolissani, että aikookohan Otava enää suomentaa sarjaa. Espanjaksi kolmas osa on ilmestynyt jo vuonna 2014. Salgado-sarja tuntuu jääneen vähemmälle huomiolle ainakin Suomessa, eivätkä jännäreiden suurkuluttajat ole löytäneet sitä. Se on kyllä harmi se.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Harold Fryn odottamaton toivioretki

Rachel Joyce
2012 suom. 2014
324s./WSOY


Joycen kirjan ilmestyttyä koin siihen heti suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Kansikuva herätti kiinnostukseni ja takakansiteksti sinetöi kaiken. Harmillisesti kirjan saaminen lukupinoon otti aikansa ja ehdinkin kasata tarinalle turhan suuret odotukset. Unohdin kirjan nimen vähän väliä, kirjailijan nimi ei koskaan edes jäänyt päähäni, joten en osannut etsiä kirjaa kirjastossa käydessäni.

Lukija ja kirja kohtasivat lopulta ja Haroldin toivioretki osoittautui ihan mukavaksi, mieltä lämmittäväksi tarinaksi. Kovin suurta vaikutusta se ei kuitenkaan tehnyt, mistään toteemikirjasta on turha puhua tässä yhteydessä. Vaikka kirjasta jäi ihan positiivinen muistojälki, kriittisempi minä ei voi olla pitämättä kokonaisuutta yhdentekevänä tarinana melko mitäänsanomattomasta miehestä ja tämän elämästä.

Eräänä päivänä eläkepäiviään viettävä Harold Fry saa kirjeen vanhalta ystävältään Queenieltä. Nainen kertoo kirjeessään sairastuneensa syöpään ja elävänsä viimeisiä viikkojaan. Harold lähtee postilaatikolle viemään vastauskirjettään, mutta huomaa pian ohittavansa postilaatikon toisensa perään. Vaellus halki Englannin alkaa. Matka on pitkä ja Haroldilla on aikaa miettiä kaikkia elämänsä kipukohtia. Jos elämää on elänyt väärin jo vuosikymmeniä, onko mitään enää tehtävissä, voiko ihminen muuttua?

Odotukset tarinan suhteen olivat tosiaan korkealla. Odotin samanlaista ihastuttavaa tarinankerrontaa ja ikimuistoisia henkilöhahmoja, kuten esimerkiksi kirjoissa Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville ja Epätavallinen lukija. Lopulta syvempi kohtaaminen päähenkilöiden kanssa jäi saavuttamatta, niin kuin kävi aikoinaan kirjojen Tuulisen saaren kirjakauppias ja Elämän lempeät maut kanssa. Jollain tasolla Harold Fryn tarina tuntui vähän laskelmoidulta ja sen käännekohta laimealta. Toisaalta kuitenkin rakastan lukea kirjoja, joissa tapahtuu suuria elämänmuutoksia ihmisille, joiden arki on aikaisemmin ollut tasaisen harmaata. Näin ollen oli kiinnostavaa kulkea koko pitkä matka Haroldin ja tämän vaimon kanssa ja huomata muutokset, joihin pystyy kun todella haluaa. Jatko-osan jätän kuitenkin lukematta.

Oliko tämä sinulle hitti vai huti?

maanantai 22. toukokuuta 2017

Hyvä naapuri & Mykkä tyttö - jännitystä kevääseen

Hyvä naapuri
Shari Lapena
2016 suom. 2017
315 s./Otava

Mykkä tyttö
Hjorth & Rosenfeldt
2014 suom. 2015
472 s./Bazar




Meinasin jo vauhtiin päästyäni jatkaa jännitysteemalla koko loppukuun, mutta vietän pari yötä yksin kuun vaihteessa ja taitaa olla järkevämpää lukea ennen nukkumaan menoa jotain vallan muuta kuin jännäriä. Ei sillä, että nämä lukemani kirjat olisivat kovinkaan hiuksia nostattavia aiheiltaan, mutta minun tuurillani kolmas kirja saisi mielikuvituksen laukkaamaan liian villisti.

---

Hyvää naapuria suitsutettiin kannen molemmin puolin siihen malliin ("Vuoden puhutuin uusi trilleri"), että tuntui, että nyt on heti pakko tarttua kirjaan ja kerrankin elää jonkun kirjan tarina sen nousukiidossa. No, aikamoinen mahalaskuhan siitä tuli.
Lapenan tarina käynnistyy, kun nuori pariskunta huomaa vauvansa kadonneen. Anne ja Marco ovat olleet naapurissa päivällisellä ja jättäneet vauvan kotiin nukkumaan. Kun pariskunta palaa yöllä kotiin, vauvaa ei ole missään. Poliisit aloittavat tutkimukset ja pian vanhemmatkin joutuvat epäiltyjen listalle. Mitä heidän menneisyydestään paljastuu ja saavatko he vauvaansa takaisin?


Kirjan vahvuus on ehdottomasti siinä, että tarina koukuttaa, sillä tapahtumat etenevät nopeasti ja "hätkähdyttäviä" käänteitä on useampi. Heikkoutena kuitenkin on, etteivät henkilöhahmot ole kovin samaistuttavia. Heidän vanhemmuutensa ei oikein vakuuta, heidän surunsa tuntuu liian vaisulta ja kirjasta muutenkin tuntuu puuttuvan sielu. Tarinasta olisi voinut saada todella sydäntä särkevän ja ahdistavan, mutta Lapenan tyyli lähestyä aihetta on ihan liian kevyt. Näin ollen jännäri tuntuukin kirjallisuuden Seiska-lehdeltä.

---

Kirjailijakaksikko Hjorth & Rosenfeldtin kirja on Sebastian Bergman -sarjan neljäs osa. Etenin kirjan kanssa todella hissukseen, se ei oikein tuntunut ottavan tuulta alleen ja kaiken käynnistymiseen meni omaan makuuni liikaa aikaa. Henkirikosyksikön siviilielämässä sattuu ja tapahtuu niin paljon, että puolet kirjasta tuntui menevän henkilökohtaisen elämän kiemuroihin.

Bergman ja henkirikosyksikkö kutsutaan selvittämään murhaa Torsbyhyn. Äiti, isä ja pikkupojat on ammuttu haulikolla kotiinsa ja paikallinen poliisi kaipaa apua tutkimuksissa. Pian selviää, että murhalla on ollut silminnäkijä, 10-vuotias Nicole-serkku on ollut vierailulla perheen luona ja lähtenyt karkuun murhaajaa. Ehtiikö poliisi löytää tytön ennen kuin murhaaja saa hänet vaiennettua?

Mykkä tyttö ei ole dekkarisarjan lempiosani, mutta kieltämättä taitavasti sekin on kasaan kudottu. Sanoisin kuitenkin, että tiettyihin toistuviin kuvioihin alan olla lukijana vähän kyllästynyt ja todella toivon, että asiat alkaisivat edistymään johonkin suuntaan viidennessä osassa. Jos asiat pysyvät vielä kauankin muuttumattomana, en usko että aihe enää kannattelee sarjaa. Sen verran hätkähdyttävä käänne henkirikosyksikön sisällä kuitenkin lopussa kävi, että aion iskeä viidenteen osaan kiinni heti kun mahdollista.

---

Summa summarum: Etsi parempaa luettavaa kuin Hyvä naapuri, sellaista ihan varmasti löytyy! Sebastian Bergman -sarjaan kannattaa ehdottomasti tutustua, mutta aloita ensimmäisestä osasta. Mykkä tyttö on hyvä kirja osana sarjaa, mutta itsenäisenä osana se ei toimi niin hyvin.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Huhtikuun (kirja)kuuluminen

Huhtikuussa luin vain yhtä kirjaa eli
- Follettin Maailman talvi

Trilogian toisessa osassa elettiin Toisen maailmansodan myllerryksessä ja kirja piti otteessaan ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Raskas olo rinnassa ei tuntunut hellittävän hetkeksikään, sen verran ahdistavaa luettavaa Euroopan synkät vuodet oli. Siinä mielessä olikin mielenkiintoista huomata, että vaikka kirja eteni tasaiseen tahtiin ilman kisaväsymystä, niin sen lukemiseen silti kului lähes kuukausi. Ehkä aihe kuitenkin vaati työstämistä ja toisaalta kun olin asettanut itselleni huhtikuun deadlineksi niin automaattisesti täytin päiviäni muillakin harrastuksilla, kun tiesin, että olen aikataulussa. Nyt on kuitenkin ihana taas keskittyä kevyempiin ja lyhempiin tarinoihin. Trilogian viimeiseen osaan olisi tarkoitus tarttua aikaisintaan elokuussa.

Huhtikuussa ehdin nautiskella tv:n antimista enemmän, kun kirja ei ollut koko ajan kädessä. Katsoin pitkään Netflixissä omalla listallani roikkuneen The Affairin toisen tuotantokauden ja lisäksi pidettiin yksi elokuvaviikonloppu miehen kanssa, jolloin tuli katsastettua Hot Pursuit (no siis aika turha), Jungle Book (hieno kokemus), Bodom (ihan kelpo pätkä kotimaiseksi) ja Shallows (hyvin otteessaan pitävä). Hyvässä välissä tsekataan miehen kanssa aina Teemun supertähdet ja Vain elämää, mutta harvoin juuri oikeaan esitysaikaan. Skamin viimeisestä tuotantokautta en ole uskaltanut korkata vielä. Tuntuu myös, että viime kuussa lehtien lukemiseen sai kulumaan aikaa ihan huolella. Meille tulee viikonlopun Hesarit ja lisäksi Episodi-elokuvalehti. Lisäksi ystävä tuo usein postilaatikkoon lukemansa perhelehdet eli Kaksplussat ja Meidän perheen. Lehtiä meinaakin kertyä odottamaan aina vähän isompi pino, joten huhtikuussa sain onneksi kasaa vähän pienemmäksi.

Huhtikuussa tein kaksi ihanaa kirjahankintaa. Vauvan saaneelle ystävälle lähetimme kimpassa Kiasmasta löytyneen englanninkielisen Baby Journalin eli vauvakirjan. Ihana moderni ilme ja kiinnostavat persoonalliset kysymykset. Kyllä korpesi, etten ollut tajunnut hankkia itselleni kyseistä opusta kun oma lapsi syntyi. Ehdoton kirjakateus! Valmistauduin myös siskontytön tuleviin vauvakutsuihin hankkimalla ihanan kirjeistä muodostetun kirjan. Kansien välistä löytyy tosiaan kuoret ja paperi 10 erilaiseen kirjeeseen, joiden teemana on lapsuus ja vanhemmuus. Kyseistä kirjaa täytyy vielä makustella, että jospa sen kävisi ensi kerralla hankkimassa itsellekin, se on ihan syötävän suloinen ja idealtaan todella kiva. Oman kirjahyllyn valikoima ei kasvanut tällä kertaa.


Näin ne kuukaudet kuluu, hyvä kun vauhdissa pysyy mukana!

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Maailman talvi

Ken Follett
2012 suom. 2013
800 s./WSOY

Olen edennyt mahtipontisessa Vuosisata-trilogiassa toiseen osaan.

Myhäilen edelleen tyytyväisenä, että keksin ottaa kyseisen kirjasarjan lukuun juuri tänä vuonna. Päätin samalla, että luen kirjat niin, että niiden välissä on aina korkeintaan neljä kuukautta väliä, jotta henkilöhahmot ja tapahtumat pysyvät tuoreessa muistissa. Näin myös muille kirjoille jäi hyvin aikaa eri osien välissä, sillä yritän vältellä fiilistä, että joudun rämpimään ihan loputtomasti yhden tarinan parissa. Minulle tosiaan syntyy yllättävän helposti tällainen fiilis. Asiaa ei auta, vaikka tarina olisi miten hyvä tai vetävästi kirjoitettu. Luin varmaan niin monta vuotta kirjoja niin, että melkein aina käsittelyssä oli minulle uusi kirjailija ja kuin itsestään aloin vältellä pitkiä kirjasarjoja. (Yksi lähivuosien lukemiseen liittyvä tavoite onkin, että saattaisin aloittamani sarjat mahdollisimman reippaasti loppuun.)

Ensimmäistä osaa luin aika tarkalleen kuukauden päivät ja pidin nytkin huolen, ettei aikaa menisi ainakaan enempää. Maailman talvessa sattui olemaan tasan 800 sivua, joten neljäksi viikoksi oli helppo jakaa sivumäärät. Kolme viikkoa luin juuri tasan sen määrän mitä pitikin, sillä meneillään oli niin paljon muutakin pakollista ja vapaaehtoista hommaa. Tällaiselle aikatauluttajalle olikin todella mieluista, kun kerrankin tiesi milloin voi hyvällä omatunnolla laskea kirjan käsistään ja siirtää energiansa muihin hommiin. Neljäs viikko oli selkeästi hiljaisempi ja tarinassa ratkaisunhetket, joten oli kiva päästä kirjan ahmimismoodiin.

Vuosisata-trilogia kuvaa viiden suvun kohtaloita viidessä eri maassa läpi 1900-luvun. Kaikki alkoi Ensimmäisen maailmansodan puhkeamisesta, ja toisessa osassa eletään Toisen maailmansodan ankeita vuosia. Ensimmäisessä osassa tutuksi tulleet henkilöt ovat mukana vieläkin, mutta tarkemmin seurataan uutta sukupolvea eli heidän jälkeläisiään. Näkökulma muuttuu tiuhaan tahtiin ja lukija pääsee tiiliskiviromaanin aikana kurkistamaan natsivallan alle joutuneeseen Saksaan, Stalinin hallitsemaan Venäjään, Pearl Harborin hyökkäykseen, liittoutuneiden hyökkäyksen Pohjois-Ranskaan ja Puna-armeijan hyökkäyksen Berliiniin - näin muutaman mainitakseni.

Kuten totesin jo ensimmäisestä osasta kertoessani, nautin siitä miten yhdellä lukukokemuksella saa niin valtavasti tietoa 1900-luvun alun historiasta. Henkilöhahmot ovat siellä missä kulloinkin tapahtuu, he ovat suunnittelemassa suurmiesten päätöksiä, tekemässä maailmasta parempaa paikkaa, estämässä Kolmannen maailmansodan syttymisen ja toisaalta elämässä siviilien tavanomaista arkea. Lukion historiantunneista on jo aikaa enkä ole vuosiin lukenut näin laajaa kuvausta Toisesta maailmansodasta. Ymmärrys 1940-luvun tapahtumiin siis todella kasvoi rytisten.

Maailman talvea lukiessani huomasin olevani jo todella kiintynyt henkilöhahmoihin. Vaikka kirjassa kohdataan paljon läpeensä pahoja ja julmia ihmisiä, niin päähenkilöt ovat monisyisiä ja vääriäkin valintoja tehdessään heillä on omasta mielestään jalot päämäärät. On ollut arvokasta lukea Toisesta maailmansodasta niin, että näkökulma on jatkuvasti vaihdellut ja on saanut kurkistaa eri aatteiden taakse.

Toinen maailmansota itsessäänhän on - yllätys yllätys - todella rankkaa luettavaa. Ihmisten pahuus jaksaa yllättää, vaikka niin paljon käänteistä muistikin etukäteen. Lukiessani aloin myös vähitellen ymmärtämään miksi ihmisiä edelleen kiinnostaa tämä ajanjakso. Olen aikaisemmin pyöritellyt lähinnä silmiäni, kun uusia teoksia aiheesta on ilmestynyt (varsinkin tietopuolella). Kummasti itselle aihe on tuntunut loppuun kalutulta ja olenkin pyrkinyt välttelemään Toisen maailmansodan tapahtumia kaikessa kirjallisuudessa. Nyt uumoilen, että asiaan saattaa tulla käänne...

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Kaukaisen maaliskuun (kirja)kuulumiset

Maaliskuun aikana luin kuusi kirjaa.
- Leonin Kuolema väärissä vaatteissa
- Westmanin Syliin
- Kekkosen Vieraat
- Joupin Tyhjä syli
- Sarraksen Tavarataidot
- Spungenin Nancy

Leonin Kuolema väärissä vaatteissa pudotti minut takaisin maan pinnalle Venetsiaan sijoittuvaan sarjan suhteen. Aikaisempi superhypetys on vaihtunut mukavaan tunteeseen, että on löytänyt kivan jännärisarjan, jonka hahmojen pariin on kotoisaa sukeltaa aina silloin tällöin. Westmanin episodiromaani Syliin kosketti syvältä ja olen useaan otteeseen palannut henkilöhahmojen äitiyden kokemuksiin. Kekkosen Vieraat oli myös vaikuttava lukukokemus, teemoiltaan yhteneväinen Syliin-romaanin kanssa, mutta tyyliltään selkeästi jotenkin hienostuneempi, vähäeleisempi, ei niin iholle tuleva. Joupin valokuvakirja Tyhjä syli tuntui raskaana rinnassa. Kohtukuolemia käsittelevä kirja tavoittaa kaiken tarvittavan paljon kertovilla kuvillaan, niiden rinnalla riittää pieni määrä tekstiä. Sarraksen Tavarataidot edustaa minulle jonkinlaista sielunmaisema-kirjallisuutta, mieli lepää lukiessa järjestelystä. Luin Spungenin Nancyn ensikerran 15 vuotta sitten, ja niin vain hengästyttävä tositarina vei taas mennessään.

Kihertelen täällä innosta, sillä jo nyt lukuvuoteni on parempi kuin miesmuistiin. Kolmen kuukauden lukukokemuksista iso osa jonottaa loppuvuoden top-10-listalle, ja vuotta on vielä vaikka miten paljon jäljellä. Veikkaan, että tästä on tulossa kaikkien aikojen lukuvuosi ja olen näemmä löytänyt juuri oikean tavan lukea ja valita luettavani. Olen nykyään niin innoissani lukemisesta ja siitä kotiäidin omasta hetkestä hyvän kirjan parissa, ai että!

Varsinainen vuositeema kirjojen suhteen on ollut heittäytyä reippaasti tarinoiden vietäväksi eli jos yksi tarina johtaa toiseen, niin kirjan loputtomalle lukulistalle siirtämisen sijaan tarttuisi vaan hanakasti käsiksi saman tien. Näin kävikin äitiyttä eri näkökulmista käsittelevien kirjojen Syliin, Vieraat ja Tyhjä syli kanssa. Luonnollisestikin aiheesta tuli tähän hätään luettua niin paljon kerralla, että pieni breikki tekee hyvää. Leonin Brunetti-sarja on edennyt kolmanteen osaan ja etenee vuoden aikana varmaan lisääkin, näin uumoilen. Nancyn lukeminen oli oiva opetus siitä, että oman kirjahyllyn kirjoja on hyvä lukea uudelleenkin (ja sitä varten ne siellä ovat). Suuri osa lempikirjoistani on teini- ja varhaisaikuisvuosilta, joten niitä voisi hyvin alkaa lukemaan uudelleen. Tavarataidot sinänsä herätteli mielenkiintoa lukea muitakin järkkäilyyn liittyviä kirjoja, mutta ehkä tämän suhteen on hyvä säännöstellä. Aluksihan olin sitä mieltä, että muita saman aihepiirin kirjoja en edes lue, Arkijärki-blogin Jenni kun on oma kaaoksenhallinta-guruni, mutta olen jo kääntämässä kelkkaani. Aihe on liian herkullinen jätettäväksi yhden kirjan varaan, nyt kun kirjoja on vielä ilmestynyt useampi.

Maaliskuu oli selkeästi (ja aina positiivisesti yllättäen) kotimainen. Neljä suomalaista kirjaa kuukaudessa - ei ole muuten varmaan koskaan tapahtunut aikaisemmin! Ja ei ihan heti tapahdu uudelleen, kaikki uumoilemani tulevat lukukokemukset ovat taas käännettyä kirjallisuutta. Liekö itse asiassa yhden yhtä kotimaista siellä joukossa.

Mietin, että miten ehdin rykäistä niin monta kirjaa viime kuussa verrattuna aikaisempaan, mutta olen tosiaan panostanut lukemiseen ja jättänyt tv:n (Netflixin) katsomista vähemmälle. Kausittainhan nämä menevät, nyt en katsonut kuin Skamia ja kävin muutaman kerran leffassa (Logan, Beauty and the Beast). Ja siis Skam, sehän on ihan rautaa.

Maaliskuussa en jättänyt kirjoja kesken. En myöskään ole enää haikaillut niiden kirjojen pariin, joista haaveilin alkuvuodesta. Näin se vain menee helposti, että jos ei heti iske kiinni kiinnostavaan kirjaan niin pian ei enää muista miksi sen edes niin kovasti halusi lukea. Kirja saattaa roikkua pitkäänkin jollain lukulistalla, mutta se ei lopulta koskaan tule valituksi, ei koskaan ole todellinen vaihtoehto seuraavaksi kirjaksi.

Maaliskuussa ostin tyttärelle kaksi kuvakirjaa. Olen ehkä maailman nirsoin kuvakirjan hankkija, melkein mikään ei kelpaa kirjaston hyllyssä tai kaupassa. Milloin on tyhmä kuvitus, liian vähän katsottavaa tai sitten tosi outoja juttuja, joita ei kannata opetella ennen kuin on perusteet (ruumiin osat, hedelmät, maatilan eläimet, vaatteet yms.) hallussa. Nyt kuitenkin löysin kahteen otteeseen kivat kirjat, joten sen enempiä pohtimatta kassalle! Pupen iloisessa sanakirjassa on kaikki mitä puolitoista vuotias voi kirjalta toivoa: paksut sivut, ei luukkuja (tai näitä taapero ehkä toivoisi, mutta kun ne on aina niin heppoisia!), paljon yksityiskohtia mutta selkeästi kuvitettuna, aukeamien kuvat järkevistä aiheista. Oppi ja ilo -sarjan uusi Kurkkaa eläimet on myös symppis. Jokaisella aukeamalla on jotain liikuteltavaa, mutta tarpeeksi jämäkästi tehtynä, että kirja ei ole heti riekaleina, kun taapero innostuu hyppyyttämään leijonaa pusikosta esille. Kuvitus on tosi kiva ja eläimet toimii aina vaan. Tyttö on tykännyt kirjoista tosi paljon, kyllä äiti osaa:D

Oman kirjahyllyn valikoima kasvoi työpaikalla käydessäni. Nappasin ennakkokappaleista mukaan Lapenan Hyvä naapuri, Waren Synkän metsän siimeksessä ja MacIntoshin Annoin sinun mennä. Tässä olisi aika kovat hellelukemiset kesäksi, mutta en tiedä maltanko odottaa sinne asti.

Ja näin maaliskuu on vihdoin käsitelty alta pois:)

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Nancy

Deborah Spungen
1983 suom. 1991
380 s./Gummerus


Oli jo aikakin tarttua uudelleen kirjaan, joka aikoinaan teki lähtemättömän vaikutuksen minuun.

Luin Nancyn ensimmäisen kerran yläasteella. Kirja sattui silmiini kirjastossa ja takakannen perusteella se vaikutti todella kiinnostavalta. Meni pari vuotta ennen kuin tajusin, että "kaikki" teini-ikäiset tytöt lukevat Nancyn ja kirjoittavat kirjallisuusesseensä kyseisestä kirjasta - ja minä kun luulin löytäneeni unohduksiin vaipuneen helmen.

Äidin näkökulmasta kirjoitettu kirja toimii edelleen. 15 vuotta myöhemminkin ahmin kirjan muutamassa päivässä ja google on laulanut kirjan viimeisen sivun luettuani. Jos ensimmäisellä kerralla kirjaa luki teini-ikäisen silmin yrittäen ymmärtää Nancyä, niin nyt pienen taaperon äitinä kirjan kokee eri tavalla, keskittyen varsinkin äidin rooliin häiriintyneen nuoren tytön elämässä.

Nancy on äidin puheenvuoro esikoistyttärensä vihan, pahan olon ja surun täytteisestä elämästä. Punk-bändi Sex Pistolsin Sid Viciousin kanssa seurustellut 20-vuotias Nancy löydettiin murhattuna new yorkilaisesta hotellihuoneesta vuonna 1978 ja tapahtuneesta tuli sensaatiolehtien ykkösuutinen. Lehdistö antoi tapahtumista ja kuolleesta tytöstä varsin yksipuolisen kuvan, joten lopulta Deborah Spungen päätti kirjoittaa kirjan tyttärestään. Elämä itsetuhoisen Nancyn kanssa oli vaikeaa lapsuudesta lähtien ja vuosi vuodelta tavallinen perhe-elämä jäi yhä kaukaisemmaksi haaveeksi esikoistyttären terrorisoidessa koko perhettä.

Googlesta mustavalkokuvia tuijoteltuani tuntui ihan absurdilta, että Nancyn kuolemasta on jo melkein 40 vuotta ja silti tapaus edelleen kiehtoo aina vain uusia sukupolvia. Kuvat nuorista punkkareista eivät hätkähdytä enää tänä päivänä, ja on jopa vähän vaikea ymmärtää, että 40 vuotta sitten Nancy ja Sid ovat kääntäneet päitä missä tahansa liikkuivatkin. Kirja tarjoaa muutenkin todella mielenkiintoista ajankuvaa. Yhteydenpito kriisitilanteissa on ollut kovin erilaista ilman kännykkää ja New York on täysin eri kaupunki kuin tänä päivänä. Lääketieteessä on otettu isoja harppauksia eteenpäin ja lääkäreiden ehdoton auktoriteettiasema on horjunut. Toisaalta taas huumeiden pyörittämä elämä ja sivusta itsetuhoa seuraavien kärsimykset eivät muutu vuosikymmenten vaihtuessa.

Lähiaikoina on ilmestynyt kirjan uusi painos ja suosittelen ehdottomasti tarttumaan nimenomaan siihen. Tai lukemaan kirjan alkuperäiskielellä. Itse luin 80-luvun suomennoksen ja teksti (varsinkin dialogi) oli niin tönkköä, että meinasi pilata koko lukunautinnon.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Tavarataidot - arkijärjellä koti kuntoon

Jenni Sarras
2017
172 s./Tammi


Olen seurannut Jennin Arkijärki-blogia jo muutaman vuoden ajan ja suurella mielenkiinnolla tartuin myös hänen kirjaansa.

Ylipäätään materian suhteen olen aika minimalisti, vaikka nautinkin suunnattomasti laadukkaiden muoti- ja lifestyle-blogien lukemisesta, shoppailureissuista ja vaatehankintojen suunnittelusta. Kotona meillä on kuitenkin todella vähän tavaraa, hyllyt niin astiakaapeissa kuin vaatehuoneessakin on väljästi täytetty ja kaikelle on oma paikkansa (eli tavarat ovat harvoin hukassa). Siinä mielessä en siis ole raivauskirjallisuuden tai -blogien ensisijaista kohdeyleisöä, sillä homma on ns. hallussa jo omin voimin. Olen kuitenkin huomannut saavani jonkinlaisia kiksejä järjestelyyn ja tavaranhallintaan liittyen, joten siitä syystä luen suunnilleen ahmien jokaisen Arkijärki-postauksen.

Tavarataidot-kirjaan tarttuessani en tosiaan hakenut motivaatiota aloittaa omaa raivausurakkaa vaan lähinnä inspiraatiota ja yleistä fiilistelyä tavarajuttujen parissa. Jennin kirja etenee mukavan loogisesti ja asiassa pysytään jämptisti (vrt Konmarin tavaroiden silittely tms). Uskoisin, että kirjasta on oikeasti apua, jos ei oikein tiedä mistä kaaoksen kesyttämisen aloittaisi.

Niin kuin kirjan takakannessa julistetaankin: Unohda pikaraivaukset - opettele tavarataidot. Kirjan avulla on mahdollisuus oppia hahmottamaan sopivat tavaramäärät kotiin, raivaamaan järkevästi ja tehokkaasti ja hankkiutumaan turhista tavaroista eroon mahdollisimman vastuullisesti. Tärkeä osa tavarataitoja on myös oppia hillitsemään kotiin virtaavan tavaran määrää.

Nyt sormet syyhyäisikin raivausprojektin pariin, sen verran inspiroivaa luettavaa Tavarataidot oli. Jokavuotista kevätsiivousta odotellessa. Onneksi kasvava taapero aiheuttaa jonkun verran vaatehuoltoon liittyviä toimenpiteitä, niin saa edes vähän säätää raivaustyyliin:D Tyhjennettiin jo valmiiksi väljät hyllyt sen jälkeen kun Konmari oli luettu, joten enää ei oikein ole työnsarkaa. Noh, nämä ovat näitä ensimmäisen maailman ongelmia taas...


perjantai 24. maaliskuuta 2017

Kolme mieleenpainuvaa kotimaista

Vähän kotimaista kirjallisuutta vieroksuvana olen viime viikkoina ollut haltioissani, kun tieni on ristennyt jopa kolmen erityisen kirjan kanssa.

Lukukokemusten aikana ja välissä olen pohtinut äitiyttä ja lapsuutta, sitä miten kaikki ei läheskään aina mene niin kuin on etukäteen suunniteltu tai toivottu. Olen vuodattanut kyyneliä ja surrut erilaisia elämänkohtaloita: lapsettomia äitejä, yksin jääneitä isiä, orvoksi jääneitä lapsia, yksinäisiä äitejä, vanhemman rakkautta kaipaamaan jääneitä lapsia... Erilaiset näkökulmat antavat uutta perspektiiviä ymmärtää ihmisten vaikeita valintoja, "vääriäkin" sellaisia.

Syliin-romaani alkaa osastolta 42, paikasta jossa hoidetaan vaikeita raskauksia. Yhteen kietoutuvia tarinoita yhdistää se, että niissä ei eletä vaaleanpunaisen/sinisen vauva-arjen keskellä. Kirjassa käsitellään vanhemmuuden vaiettuja osa-alueita niin vaikeista raskauksista keskenmenoihin kuin lapsettomuudesta masennukseen ja äidin yksinäisyyteen. Äitiys muuttaa tavalla tai toisella koko elämän ja sen mitä itse on.

Vieraat-romaani on tosiaan myös episodiromaani, jossa kantavana teemana on vanhemmuus ja lapsuus. (Tämä tosin tulee ilmi vasta tarinan edetessä, en tarkoituksella lukenut kahta samoista kipeistä aiheista kumpuavia tarinoita). Senja päättää jaksavansa järjestää kutsut vaikeasta elämäntilanteestaan huolimatta. Kappale kerrallaan tutustutaan illan emäntään ja isäntään ja heidän vieraisiinsa. Mitkä valinnat ja kohtalonoikut ovat tuoneet itse kunkin tähän pisteeseen elämässä, näille illallisille? Kenen elämä muuttuu täysin illan jälkeen?

Romaanien jälkeen päätin jatkaa aiheen parissa vielä hetken ja tartuin ystäväni valokuvakirjaan Tyhjä syli. Kirja julkaistiin samoihin aikoihin kun oma raskauteni oli loppusuoralla enkä tuolloin muutamista yrityksistä huolimatta pystynyt avaamaan kirjaa. Halusin pitää omasta vauvakuplasta kiinni ja olla mahdollisimman tietämätön kaikesta siitä mikä vielä voisi mennä pahasti pieleen. Kaikille kirjoille on oma aikansa, ja Tyhjän sylin aika oli juuri nyt ja vuosien aikana tutuksi käyneet kuvat saivat vihdoin taakseen tarinat. Kirjaan on koottu kohtukuoleman kokeneiden naisten tarinoita. On varmasti sanomattakin selvää, että kirja riipaisee syvältä ja silmäkulmat kostuvat jo ensimmäisten sivujen aikana.


Mielettömän hienoja ja tärkeitä kirjoja kaikki yllämainitut kolme kirjaa. Jokaisessa on onnistuttu vangitsemaan osa naisen sielunmaisemasta maailman mustimmalla hetkellä.

Ina Westman
Syliin
2016
208 s./Kosmos

Helmi Kekkonen
Vieraat
2016
196 s./Siltala

Kaisu Jouppi
Tyhjä syli
2015
218 s./No Tofu Publishing


perjantai 10. maaliskuuta 2017

Kuolema väärissä vaatteissa

Donna Leon
1994 suom. 1999
299 s./Otava


Margheran pahanmaineisilta kulmilta löytyy transvestiittiprostituoidun ruumis, ja pian selviää, että mies olikin yhteiskunnan arvostettu jäsen. Oliko miehellä salainen toinen elämä vai yrittääkö murhaaja vain peitellä jälkiään? Guido Brunetti jää helleaallon kourissa olevaan Venetsiaan aloittelemaan tutkimuksia hänen perheensä suunnatessa kesälomalle vuoristoon.

Leonin Brunetti-sarjan kolmatta osaa lukiessani en voinut kuin ajatella, että kuherruskuukauteni sarjan kanssa saattaa hyvinkin olla ohi.

Voi olla, että kahdessa ensimmäisessä osassa Venetsiaa kuvailtiin niin paljon, että se aiheutti pientä sydämentykytystä ja matkakuumetta murhatapauksen selvittelyn lomassa. Kolmannessa osassa en sanoisi Venetsian olevan yksi päähenkilöistä - kirjan tapahtumat olisivat voineet sijoittua ihan minne vain. Aikaisemmin sääkin on ollut romanttisempi ja tunnelman kannalta otollisempi. Lukija on saanut kurkistaa vanhojen kivitalojen sisään, jossa ikäloput naiset istuvat monien vilttikerrosten alla hytisemässä ja kaikki on ollut vähän synkkää ja ankeaa, vaikka rappiolla oleva Venetsia on tarjonnutkin kauniit puitteet tapahtumille. Kolmannessa osassa oleva helle, joka saa päähenkilönkin aivan epätoivoiseksi, onnistuu latistamaan lukijankin fiilikset.

Olin yllättynyt, kun huomasin, että Kuolema väärissä vaatteissa taitaa olla vauva/taaperovuoteni sekavin lukukokemus. Unen määrä ja sen sellaiset tärkeät jutut ovat kunnossa, eli keskittymiskykyni on mielestäni elämäntilanteen huomioon ottaen ihan hyvä, joten en voi kuin syyttää kirjaa pienestä tylsyydestä: välillä unohdin, että ruumiin henkilöllisyys oli jo selvinnyt ja välillä unohdin minkä niminen uhri oli ja mitä tämä teki työkseen ja miten kukakin sivuhenkilö hänen elämäänsä liittyi. En muista, että tällaista sekoilua olisi ollut edes synnytyssairaalassa sen hetkisen kirjan kanssa:D

Vaan ei siinä mitään, tuulta päin vaan. Venetsiaan sijoittuva jännityssarja on kuitenkin niin ihana, että varmasti tulen jatkamaan sen parissa vielä jossain vaiheessa. Nyt kuitenkin jotain muuta kuin korruptiota ja hienojen seurapiirien salakavalia juonia.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Helmikuun (kirja)kuulumiset

Helmikuun aikana luin neljä kirjaa.
- Winman Merenneidon vuosi
- Rämö Islantilainen voittaa aina
- Björk Minä matkustan yksin
- Jansson Taikurin hattu

Winmanin Kani nimeltä jumala oli ihana ja en joutunut pettymään uudempaankaan teokseen. Veikkaan, että löysin itselleni uuden suosikkikirjailijan. Rämön Islantikuvaus iski niin kovaa, että vieläkin päivittäin mietin asennekysymyksiä ja positiivisuudella pelaamista arjessa. Minä matkustan yksin oli todella viihdyttävä jännäri, asetti riman korkealle muille kirjapinossa seuraavana oleville jännäreille. Taikurin hattu ei ole suosikkini muumitarinoista, mutta onhan nämä muumitarinat yksinkertaisesti hurmaavia osasta toiseen. Veikkaisin, että näitä kirjoja nähdään loppuvuodesta Top 10 lukukokemukseni -listalla.

Tässä kuussa yksi tarina ei juurikaan johtanut toiseen. Islantilaisen jännityskirjailijan Arnaldun Indriðasonin kirjoihin pitäisi kuitenkin tutustua tässä Islanti-huumassa. Olettaisin kirjailijan tulevan ajankohtaiseksi lähikuukausina, sillä kovinkaan monta jännityskirjaa ei ole jonossa odottamassa.

Tammikuu oli selkeästi brittivoittoinen, mutta tässä kuussa tuli kyllä luettua ihan sitä sun tätä, ehkä pieni pohjoismainen teema oli havaittavissa kirjojen suhteen. Ai niin, Skam on vielä katsastamatta Yle Areenalta, kaikki tuntuvat kehuvan sitä kilpaa.

Muuten Netflixistä on tullut katsottua leffoja ihan laidasta laitaan. Tai oikeastaan aika keskinkertaisia pätkiä, varmaankin sairaspäivät helmikuussa vaikuttivat siihen, että tuli nollattua aivoja katsomalla esimerkiksi Just My Luck (Lindsay Lohanin kultavuodet!), Hylättyjen vaimojen kerho (vähän ysäriä kehiin) ja ihan kökkö All Roads Lead to Rome (mitä oikein ajattelit SJP). Toisaalta bucket-list-elokuva Nyt tai ei koskaan oli yhtä inspiroiva kuin ensimmäisellä katselukerralla ja The Age of Adeline oli tyylikäs kokonaisuus, jonka tunnelma muistutti suosikkikirjoistani. Lainattiin Film Townista kolme uutuutta Doria etsimässä, Ghost Busters ja Florence (Hugh Grant on suosikkini aina vaan!). Tv-sarjana olen seurannut vain Black Mirror'ia Netflixistä, toimii!

Helmikuussa jätin kesken kaksi kirjaa
- Skott Romanovit: Keisarisuvun kohtalo
- Lovell Mitfordin tytöt

Saattaa olla, että annan vielä toiselle Romanoveista kertovalle kirjalle mahdollisuuden. Olen kuitenkin kiinnostunut nimenomaan 1900-luvun alussa hallinneista Romanoveista kun taas Skott keskittyy kirjassaan koko suvun vaiheisiin useiden vuosisatojen aikana. Lovellin kirjaan saatan vielä intoutua tarttumaankin, mutta luettuani ensimmäiset kappaleet jäin pohtimaan, että kiinnostaako näiden naisten elämäntarinat minua todella niin paljon kuin aluksi kuvittelin. Vielä en ole ihan varma.

Kävimme toista kertaa kirjastossa yhdessä tyttäreni kanssa ja nappasimme taas muutaman kovasivuisen kuvakirjan mukaan. Tarkemmin kirjaston valikoimaa syynättyäni olen yllättynyt siitä miten paljon siellä on ihan yhdentekeviä kuvakirjoja. Ne vaikuttavat kuvituksen puolesta niin tylsiltä, että en kyllä jaksaisi nähdä sitä vaivaa, että kantaisin niitä kotiin asti. Taaperoiden kuvakirjoja tutkittuani on kyllä avautunut ihan uusi maailma:D Tällä hetkellä fanitan Vaukirja-sarjaan kuuluvia kirjoja, toistaiseksi kaikki joihin olen törmännyt ovat kestäneet kymmeniä lukukertoja helposti - sekä äiti että lapsi tykkäävät. Puppe-kirjojen luukkuihin olen puolestani aivan ärsyyntynyt. Miksi ne on niin heppoisia, että menevät ensi katselukerralla rikki? Kuvitus on muuten kohdillaan, mutta luukut eivät toimi käytännössä ollenkaan.

En lahjonut helmikuussakaan ketään kirjoilla. Itse sain hyvänpäivänlahjana Tigerissa myynnissä olevan liikuntapäiväkirjan, joka on ihan supersöpö. Viime vuonna sain lahjaksi The Book of You -kirjan, jossa on 365 hyvinvointivinkkiä, joita on tarkoitus raksia suoritetuksi. Innoissani aloittelin kirjan parissa viime vuonna, mutta kaikki tyssäsi päivään, jolloin olisi pitänyt istuutua kahdesti joka kerta. Nyt kinkkinen hyvinvointivinkki on vihdoin taklattu ja kirjan suorittaminen jatkuu taas.

Sellainen helmikuu täällä.

tiistai 28. helmikuuta 2017

Taikurin hattu

Tove Jansson
1948 suom. 1958
140 s./WSOY


Kirppikseltä hankkimani Tove Jansson -kokoelma Tarinoita Muumilaaksosta on vihdoin korkattu. Alun perin aloin lukemaan Taikurin hattua iltasaduksi tyttärelleni muutama sivu kerrallaan. Lukeminen osoittautui kuitenkin käytännössä mahdottomaksi tai ainakin niin vaikeaksi, että enemmän kirjasta on ollut iloa kun olen lukenut sitä yksin. Vähän yli vuoden vanha tyttö kun ei malta leikkiä omiaan, jos äiti pölöttää jotain kummaa samalla, vaan haluaa kavuta syliin tutkimaan kirjaa ja turhautuu kun ei saa itse käännellä sivuja. En taas itse ollut valmis tekemään sitä kompromissia, että kirjat sivut repeytyisivät sitä yhdessä käsitellessämme. Jatkamme siis muumien parissa, mutta taaperoille tarkoitettujen kirjojen kanssa.

Taikurin hattu oli muihin lukemiini muumikirjoihin verrattuna pieni pettymys. Äh, kuulostaapa kalsealta, eihän muumitarinat ole milloinkaan ikäviä vaan aina ihania. Suosikkejani ovat kuitenkin edelleen Muumilaakson marraskuu ja Taikatalvi. Taikurin hatussa on muutama lapsuuteni suosikkitarina eli retki Hattivattisaarelle sekä muumitalon muuttuminen viidakoksi. Toisaalta kirja sisältää myös tarinan, josta en lapsena pitänyt eli Muumipeikon muuttumisen kummituseläimeksi. En myöskään koskaan oikein lämmennyt Tiuhdille ja Viuhdille, vaikka Mörön ilmestyminen Muumilaaksoon kuitenkin oli todella jännittävää.

Tuntuupa tosi ikävältä olla kriittinen muumitarinoille! Tuntuu, ettei ole oivaltanut elämää oikein jos kritisoi muumeja:D

Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli ihana tunnelmaltaan, mutta ehkä muihin muumikirjoihin verrattuna Taikurin hattu oli vähän sekava kokoelma sitäsuntätä, vaikka taikurin hattu nivoi tarinoita yhteen. Kokoelmassa on myös Muumipappa ja meri, joten se luultavasti on seuraava muumitarina, johon sukellan. Muut kaksi (Pyrstötähti ja Taikatalvi) on jo luettu.






lauantai 25. helmikuuta 2017

Minä matkustan yksin

Samuel Bjork
2013 suom. 2016
428s./Otava


Saattaa olla muistiharhaa, mutta minulla on hirveän vahva fiilis, että olisin lähikuukausina lukenut pelkästään hyviä jännäreitä, sellaisia todellisia "page turner" -tyyppisiä. Minä matkustan yksin onnistuu kuitenkin erottumaan joukosta. Kannen ylistyssanoihin "Näin jännäri pitäisi kirjoittaa!" ja "Kerta kaikkiaan nerokas norjalainen dekkari, jossa on kaikki mitä haluat hyvältä tarinalta!" on tällä kertaa harvinaisen helppo yhtyä.

Poliisikaksikko Munch ja Krüger tiimeineen alkavat tutkia nukenvaatteisiin puettujen tyttöjen murhia. Pian on selvää, että kyseessä on sarjamurhaaja, joka etsii jo seuraavaa esikouluikäistä uhria. Murhatutkimusten edetessä tutustutaan uuden sarjan päähenkilöihin ja muihin tiimin jäseniin. Munch on vanhan koulukunnan poliisi, joka on vieraantunut perheestään keskityttyään työhön vuosikymmenet. Tyttärentytär on hänelle kaikki kaikessa ja ehkä yhteinen aika lapsen kanssa on myös keino hyvitellä menneitä virheitä. Krüger puolestaan kaipaa kuollutta kaksossiskoaan ja epäilee, ettei jatka poliisivoimissa enää tämän jutun jälkeen.

Aluksi pohdin voinko pienen lapsen äitinä saada minkäänlaista lukunautintoa kyseisestä jännäristä, mutta onneksi annoin yhdelle viime vuoden puhutuimmista jännäreistä mahdollisuuden. Murhilla ei mässäilty liikaa ja pääpaino oli enemmän päähenkilöissä ja poliisityön arjessa sekä tietenkin murhaajassa ja hänen motiiveissaan. Tarinassa tuntui olevan keskimääräistä enemmän henkilöhahmoja ja isoa osaa heistä seurattiin omissa kappaleissaan, joten näkökulma vaihtui tiuhaan. Parhaiten mieleeni jäi toisen uhrin löytäneen kolmetoistavuotiaan pojan tarina, joka kosketti, mutta jonka käänteiden parissa myös huomasin sykkeiden kohoavan eniten.

Näkökulman vaihtelut ja tarinan käänteiden ennalta-arvattavuus sai pohtimaan yhtä sun toista jännitysgenreen liittyvää. En ole itse törmännyt sarjaan, jossa seurattaisiin samaa tiimiä kirjasta toiseen, mutta niin, että päähenkilö vaihtuisi kirjasta toiseen. Olisi tervetullutta vaihtelua, jos Bjorkin sarjassa seuraavaksi seurattaisiin tarkemmin jotakuta muuta kuin Munchia ja Krügeria. Vaikka Minä matkustan yksin oli todella viihdyttävä ja sitä luki suorastaan ahmimalla niin varsinkin loppua kohden asiat loksahtelivat paikoilleen hyvinkin perinteisellä tavalla kunnioittaen ilmeisesti genren kirjoittamattomia sääntöjä. Olisi virkistävää ja vähän ravisuttelevaakin, jos silloin tällöin ei voisi olla ihan varma ehditäänkö uhri pelastamaan ajoissa. Kun oikein aloin miettimään niin kirjasta toiseen tuntuu toistuvan myös yli-inhimillisen nerokkaan murhaajan sekoaminen loppukohtauksessa. Sillekin kaipaisin välillä vaihtelua. Ja sekoaminen johtaa tietenkin kuolettaviin laukauksiin.


Edellisen kappaleen pohdinnoista huolimatta Minä matkustan yksin oli oikein oivallinen jännäri, nautin. Kirjaa suosittelen kaikille pohjoismaisten jännäreiden ystäville.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa

Satu Rämö
2015
279 s./WSOY


Varoitus! Tämän kirjan luettuasi jäät suorastaan pakkomielteisesti pohtimaan miten muuttaa omaa ajatusmaailmaa positiivisemmaksi. Ja tietenkin haluat matkustaa Islantiin.

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut Islannista. Olen tehnyt tietoisen valinnan, että haluan elää perusarkea ripauksella luksusta, joten kaikkea ylimääräistä rahaa ei tule sijoitettua matkalippuihin. To-travel-listalla on sen verran monta kohdetta, että Islannille ei ole tullut annettua edes mahdollisuutta. Olen myös automaattisesti ajatellut, ettei pieni saarivaltio ole minun juttuni, sillä en ole kovin kummoinen ulkoilmaihminen.

Arvaatte tietenkin miten kävi: Rämön kirja muutti kaiken. Pikkulapsiarki pakottaa jo nyt siihen, että pitää sijoittaa hyviin ulkoiluvermeisiin, joten siinä mielessä Islantihan menisi tässä sivussa ilman suurempia satsauksia. Ja pakko myöntää, että kaupunkikohteita koluessa olen alkanut pohtimaan, että jokainen vanhakaupunki on kärjistetysti ihan samanlainen kuin toisen kaupungin vanhakaupunki. Islanti totta tosiaan tarjoaisi jotain aivan muuta.

Islantilainen voittaa aina ei ole perinteinen matkaopas. Enemmänkin painopiste on Rämön maahanmuuttajataustassa, siinä millaista on ollut sopeutua Islantiin. Pieni kansa on optimismia pullollaan, islantilainen ajattelee kaiken onnistuvan kun tarpeeksi yrittää. Talouskriisit, tulivuorenpurkaukset, uuden ammatin opiskelu - mikään ei tunnu kaatavan venettä. Tutkimuksetkin osoittavat, että maailman onnellisimmat ihmiset löytyvät Tanskan ohessa Islannista. Siinä on suomalaisessa haastetta kerrakseen, kun pelkällä neutraalilla asenteella ei homma toimi.

Lukukokemus tuli erittäin hyvään saumaan. En tiennyt kaipaavani self help -tyyppistä sielunhoitoa, mutta Rämön kirja sai tosiaan ajattelemaan paljonkin omaa asennetta, optimismia ja valoisaa ajattelutapaa. Nautin myös suuresti ihan perinteisen arjen kuvailusta, siitä että sai kurkistaa millaista on maahanmuuttajan arki ja millaisia haasteita ja onnistumisia tavallinen päivä pitää sisällään.

En tiedä miten kauan Islanti-into pysyy yllä, mutta ainakin tässä hetkessä matkasta haaveilu aiheuttaa sydämentykytyksiä. Matkaa odotellessa on kuitenkin paljon mitä voi tehdä oman pään sisällä, jotta omaksuisin enemmän islantilaista asennetta elämään.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Merenneidon vuosi

Sarah Winman
2015 suom. 2016
312 s./Tammi


Marvellous Waysin ja nuoren sotilaan Draken tiet kohtaavat joenpoukamassa Cornwellissa. Draken on ollut vaikea löytää omaa tietään toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Marvellous taas tietää, että meri on lähettänyt nuoren miehen hänen luokseen jostain erityisestä syystä, niin meri on aina toiminut. Nuori ja vanha ystävystyvät syrjässä muusta maailmasta ja Marvellous, merenneidon tytär, saa vielä kerran tilaisuuden muistella elämäänsä taaksepäin.

Näinä iltoina on ollut aivan erityisen ihanaa tehdä pesä sohvannurkkaan ja antaa tunnelmallisen tarinan viedä mukanaan. Kaikki lukemani kirjat eivät missään nimessä saisi olla Merenneidon vuoden kaltaisia, se olisi aivan liikaa. On kuitenkin ehdottoman tärkeää, että silloin tällöin kirjapinosta paljastuu jotain näin kaunista ja taianomaista.

Olin myyty tarinalle ja valovoimaiselle Marvellousille jo kirjan ensimmäisessä osuudessa, jossa vanhasta naisesta kerrotaan aivan erityisen viehättävin sanankääntein. Tunnelma muistutti minua välittömästi lempielokuvastani Big Fish, joka on Tim Burtonin ohjaama aikuisten satu. Elokuvassa minua on aina kiehtonut tarinankerronnan voima sekä toden ja keksityn välinen häilyvä raja. Myös Winmanin kirjan punainen lanka on tarinankerronnassa.

Kahden ihastuttavan kirjan jälkeen voi jo varmaankin luottaa siihen, että olen löytänyt uuden suosikkikirjailijan. Kani nimeltä jumala sekä Merenneidon vuosi ovat molemmat olleet sykähdyttäviä lukukokemuksia.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Tammikuun (kirja)kuulumiset

Tammikuun aikana luin kolme kirjaa.
- Follett Kun suuret sortuvat
- Verne Matka maan keskipisteeseen
- Edwards & Louhelainen Viiltäjä Jack - Näin paljastimme murhaajan

Folletin tiiliskiviromaani oli odottanut hyllyssä jo pienen ikuisuuden ja oli melkein syntisen ihanaa tehdä sille tilaa lukupinossa - eikä tarvinnut katua! Vernen klassikkoseikkailulla pääsin yhden kirjan eteenpäin Mieskirjailijoiden 50 kirjaa -listallani. Viiltäjä Jackin tarina oli kiinnostanut vuosikausia, mutta oikeaa kirjaa ei ollut tullut aiheesta vastaan.

Tänä vuonna olisi tarkoitus antaa kirja- ja elokuvakokemusten johdattaa toisten kiinnostavien teosten tykö. Follettin kirja herätti kiinnostuksen Romanovien kohtalosta. En vain millään osaa päättää minkä kirjan heistä lukisin, vaihtoehtoja nimittäin tuntuu olevan useampi ja mielelläni tarttuisin juuri siihen kaikista vetävimpään yksilöön. Aikoinaan jäi myös lukematta brittiläinen Mitfordin tytöt ja aristokraattisisarten tarina onkin alkanut uudelleen kummittelemaan mielessäni. Vernen kirjassahan seikkailu alkaa Islannista ja näin ollen ajankohtaiseksi tulikin taas Rämön Islantilainen voittaa aina, jonka hankin jo kirjastostakin kirjapinoon. Viiltäjä Jackin historia tuli käsiteltyä lukemassani kirjassa niin monipuolisesti, ettei toiseen kirjaan ole enää tarvetta, mutta katsoimme miehen kanssa vanhan suosikkimme From Hell, jossa seurataan yhtä suosittua teoriaa murhista.

Kuukausi on ollut varsin brittivoittoinen. Vuoden aluksi katsoin elokuvat Diana ja Queen, ja kuun lopulla sain päätökseen taidokkaan The Crownin ensimmäisen tuotantokauden. Tv-sarjan jälkeen oli pakko googlettaa yhtä sun toista ja odotan toista tuotantokautta innoissani. Ihanaa, että Downton Abbeyn jättämää aukkoa on tullut täydentämään toinen laatutuotanto. (Ai niin, Julian Fellowesin Belgravia on vielä lukematta...!) Diana-elokuvan jälkeen heräsi muutamaksi päiväksi palava kiinnostus lukea mitä Dianan elämässä todella tapahtui hulluina vuosina, mutta luulen että lopulta porskutan eteenpäin Wikipedian tiedoilla ja hylkään muistelmakirjan lukusuunnitelmat. Samaan syssyyn annoin Netflixistä löytyvälle Linnat-dokumentille mahdollisuuden, mutta juontaja tuntui liian skandaalin hakuiselta, kun minä taas olisin kaivannut kunnioitusta herättävää vanhaa herraa kertomaan linnojen historiasta.

Tammikuussa jätin kesken yhden kirjan
- Stephen Hawking Ajan lyhyt historia

Otin kirjan mukaan junamatkalle, mutta totesin ensimmäisten sivujen jälkeen, että ei vain kykene. Lopun matkaa pyörittelinkin sitten peukaloita. Toivoin kirjan olevan erittäin läheistä sukua Valtaojan Kaiken käsikirjalle, joka on kaiken kaikkiaan mainio opus. Hawkingin teksti vilisi teorioita, tiedemiesten nimiä, tähtien nimiä... Tiesin, etten jaksaisi keskittyä asiatekstiin sen vaatimalla tavalla.

Olemme käyneet äitiyslomani aikana ahkerasti kirjastossa, mutta nyt tammikuussa lainasin tyttärelle ensimmäiset kuvakirjat ja jäimme myös leikkimään lastenosastolle hetkeksi. Lainasimme mm. kirjan Ilmon kanssa lentämässä, joka varsinaista kuvakirjojen aatelia...not :D Kirjaa selaillessa todella ymmärsin ensimmäistä kertaa ihmisten pakkomielteen hankkia lapselle jotain laadukasta ja kehittävää lukemista ns. paskan sijaan. Kuvakirjassa on ehkä noin viisi lausetta, joista yhdessä on räikeä kirjoitusvirhe. Lisäksi tarina loppuu hämmentävästi siihen, kun Ilmo lentää ukkospilveen. Miten Ilmolle lopulta käy, sitä ei kirja kerro ja se onkin aiheuttanut hilpeyttä perheessämme ja mahdollistanut vaikka minkälaiset dramatisoinnit. Kun on tullut noin huono yksilö vastaan niin todella osaa arvostaa laadukkaampia kirjoja. Skaalan toista päätä jos ajattelee, niin muumisarjan Taikurinhattu on ollut ihana kirja lukea iltasaduksi, mutta ihan vielä ei olla päästy kunnolla käyntiin kirjan kanssa, kun toinen on vielä niin pienikin, ettei oikein malta sylissä kuunnella.

Lahjaksi ei tullut hankittua yhtään kirjaa. Itse sain hyvänpäivänlahjana Samuel Björkin Minä matkustan yksin, jonka tulen varmasti lukemaan parin kuukauden sisällä, sillä se oli yksi viime vuoden kiinnostavimpia uutuuksia. Muutama vuosi takaperin sain lahjaksi Your Life in Movie Lists, joka oli tehotäytössä kuun keskivaiheilla. Kirjaan tosiaan listataan elokuvia kaikenlaisilla periaatteilla, joten IMDb on käynyt kuumana.


Kohti helmikuuta, siis!







sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Viiltäjä Jack - Kuinka paljastimme murhaajan

Russell Edwards & Jari Louhelainen
2014 suom. 2015
393 s./Gummerus


Kirja ehti olla kirjastosta lainassa pari kuukautta ja olin sen jo melkein palauttamassa lukemattomana takaisin. Päätin kuitenkin vielä edellisenä iltana selata sisällysluetteloa ja tutkia millainen kirja oikeastaan on kyseessä. Olin sen edellisellä reissulla napannut mukaani hetken mielijohteesta, pelkän Viiltäjä Jack -aiheen takia. Edwardsin ja Louhelaisen kirja vaikuttikin olevan kiinnostava kokonaisuus, jota lukiessa saisin hyvän käsityksen siitä millainen East End oli 1800-luvun lopulla, keitä uhrit olivat ja miten heidät murhattiin sekä keitä aikoinaan epäiltiin murhista. Näiden ensisijaisesti kiinnostavimpien osuuksien lisäksi saisin vielä lukea kirjailijan henkilökohtaisen tarinan hänen kiinnostuksestaan Viiltäjä Jackiin sekä nykyaikaisen dna-tutkimuksen kiemuroista.

Vuonna 1888 Lontoon Whitechapelin alue vapisi kauhusta. Viiltäjä Jack -nimen saanut murhaaja tappoi useita prostituoituja alueella eikä murhaajan henkilöllisyys selvinnyt yli sataan vuoteen. Kun yhden uhreista murhapaikalta löytynyt silkkihuivi tuli vastaan huutokaupassa, Edwards näki tilaisuutensa tulleen: hän hankki huivin itselleen ja pyysi dna-tutkija Jari Louhelaisen apua ja näin alkoi suuria ponnistuksia vaatinut selvitystyö.

Lukukokemus oli kiinnostava, ja kirja todella tyydytti tirkistelynhaluni mitä tulee yhteen maailman tunnetuimmista sarjamurhaajatapauksista. Nyt tiedän kuka Viiltäjä Jack oli, mutta se ei vähennä 125 vuotta vanhan tapauksen mystiikkaa. Viihdyin eritoten murhien taustoista kertovien kappaleiden äärellä. Muistin kaikkien uhrien olleen prostituoituja, mutta yllätyin siitä miten tavanomainen ja mukava elämä kaikilla oli ollut ennen kuin alkoholin liikakäyttö oli ajanut heidät East Endin pahanmaineisiin kortteleihin, pois miehen ja lasten luota.

Olen oman osani jännityskirjallisuudesta lukenut ja kauhuelokuvista katsonut, mutta niin vaan kirjassa olevat kuvat murhapaikoilta saivat hätkähtämään. Iltaisin oli todella helppo upota kirjan maailmaan ja oman kodin lämmössä Lontoon loppusyksyn koleus ja viima tuntui äärimmäisen ikävältä. Huonomaineisten naisten epätoivo tuli ihan käsin kosketeltavaksi, viimeiset rahat giniin tuhlanneena heidän piti palata kadulle vielä kerran hankkiakseen tarpeeksi rahaa yösijaan ja näin he päätyivät Viiltäjä Jackin kynsiin.

Kokonaisuutena kirja oli toimiva, mutta sivumäärää olisi voinut karsiakin. Edwardsin omasta osuudesta kertovat pätkät menivät välillä vähän jaarittelun puolelle ja toistoa oli omaan makuuni liikaa. Dna-tutkimuksesta kertoneet pätkät taas ansaitsevat erityiskehut, sillä vaikea aihe oli saatu tiivistettyä erittäin kansantajuiseen muotoon, niin että lukijan mielenkiinto pysyy hyvin yllä ja voi sanoa oppineensa jotain uutta. Nyt kun Uusman mainio Naparetki on vielä tuoreessa muistissa, niin on pakko mainita, että samanlainen ote kokonaisuuteen ja freesi ulkoasu olisivat toimineet tässäkin kirjassa ja sen luettavuus olisi parantunut kertaheitolla.

torstai 26. tammikuuta 2017

Matka maan keskipisteeseen

Jules Verne
1864 suom. 1974
281s./WSOY


Päätin poimia 50 mieskirjailijan kirjaa -listasta vielä muutaman kirjan luettavakseni ja tämä klassikko kiinnosti edelleen. Niin kuin kaikille muillekin, myös minulle vanha piirrossarja Maailman ympäri 80 päivässä on tuttu lapsuudesta. Se olisi kuitenkin ollut liian ilmeinen valinta ensikosketukseksi Vernen tuotantoon, joten valitsin Matkan maan keskipisteeseen.

Professori Lidenbrock veljenpoikansa kanssa saa mahdollisuuden matkustaa aina maan keskipisteeseen saakka. Islannissa erään jo sammuneen tulivuoren uumenista alkaa salaperäinen reitti, jonka vuosisatoja sitten elänyt tiedemies Arne Saknussemm löysi. Hurjan matkan aikana koetellaan miehiä niin fyysisesti kuin henkisestikin: pimeys yllättää, vesi loppuu, maanalainen valtameri kätkee sisäänsä hirveyksiä ja sähkömyrskyt pääsevät yllättämään. Onneksi miehillä on mukana uskollinen apumies Hans.

Mieleen jäi varsinkin kertojana toiminut veljenpoika ja tämän sanavalmis ja leikkisä tyyli kertoa menneestä seikkailusta. Pilke silmäkulmassa kerrottiin myös professorista, jota ei juuri ollut siunattu kärsivällisyyden hyveellä. Mielenkiintoisena koin myös ajankuvan, varsinkin muiden kansojen alempiarvoisen aseman (seikkailijat olivat Saksasta, Hans Islannista). Veljenpoika ja professori eivät olisi kovin pitkälle päässeet ilman Hansia, joka osoittautui todelliseksi monitoimimieheksi, mutta matkakumppanit tuntuivat pitävän tätä melko lailla itsestäänselvyytenä.

Vernen tuotannon yksi ihan ensimmäisistä teoksista on mukavan harmiton seikkailuromaani. Niin kuin on tapana näissä vanhemmissa kirjoissa, tapahtumat käynnistyvät hitaanlaisesti ja näin ollen lähes puolet romaanista kuluu valmisteluita tehden ja matkaten kohti sammunutta tulivuorta. Ja kun seikkailu lopulta käynnistyy, vauhdikkaat tapahtumat seuraavat toinen toistaan matkailijoiden kulkiessa koko ajan lähemmäs maan keskipistettä.

torstai 19. tammikuuta 2017

Kun suuret sortuvat

Ken Follett
2010 suom. 2011
873 s./WSOY


Äitiysloma ja hoitovapaa on ollut (kaiken muun ohella) varsinaista haastavien kirjojen tykitystä. Nyt on ollut aikaa, kärsivällisyyttä ja viitseliäisyyttä tarttua niihin kirjoihin, jotka ovat aikaisempina vuosina jääneet uutuuksien jalkoihin. Follettin trilogiassa ja sen ensimmäisessä osassa pelottavinta on ollut juurikin järkälemäinen koko ja siitä johtuva saamattomuus tarttua tuumasta toimeen. Kun vihdoin nappasin kirjan hyllystä luettavaksi, tarina soljui eteenpäin vaivattomasti. Aikaa kirjan lukeminen toki vei, joulun molemmin puolin luettuna sellaiset nelisen viikkoa. En muista milloin viimeksi olisin viettänyt yhden ja saman tarinan kanssa näin pitkää aikaa.

Vuosisata-trilogia kuvaa viiden suvun kohtaloita viidessä eri maassa läpi 1900-luvun. Kaikki alkaa Ensimmäisen Maailmansodan kynnykseltä, ja tarina jatkuu aina 1980-luvulle asti. Ensimmäisessä osassa tutustutaan englantilaiseen jaarli Fitzherbertiin ja tämän suffragettisiskoon Maud Fitzherbertiin. Jaarli on naimisissa venäläisen aristokraatin Bean kanssa, mutta rakastuukin taloudenhoitajaansa Etheliin. Maud puolestaan haluaisi avioitua saksalaissyntyisen Walter von Ulrichin kanssa, mutta kun maailma on ryhtymässä sotaan, avioliittoa ei katsottaisi hyvällä. Samaan aikaan Venäjällä elää kaksi veljeä, Grigori ja Lev, joiden elämä on pelkkää raatamista. Lev pakenee lopulta Yhdysvaltoihin, ja Grigori jää Venäjälle vallankumouksen pyörteisiin.

Hienosti alkoi lukuvuosi 2017, lukukokemus oli todella mieluinen ja jatkan kiinnostuneena seuraavan osan pariin. (Pari kuukautta ajattelin kuitenkin pitää taukoa, lukea muutaman lyhyen kaunokirjallisen teoksen, ehkä pari helpompaa välipalakirjaa ja tietokirjan Romanoveista...) Mielenkiintoista nähdä, miten tarina jatkuu ja kuinka suuressa osassa ensimmäisen osan päähenkilöt ovat ja milloin heidän jälkikasvunsa tarinat puolestaan pääsevät valokeilaan ja ylipäätään millainen elämä lopulta kenelläkin on ja miten ihmiset muuttuvat aikojen saatossa.

Follettin trilogian punaisena lankana on henkilöhahmojen sovittaminen osaksi suuria historiallisia tapahtumia. Vuosisadan alussa seurataan naisten äänioikeustaisteluita, Yhdysvaltojen liittymistä Euroopan suureen sotaan, Venäjän vallankumousta ja bolsevikkien valtaannousua, kieltolain ensimmäisiä vuosia - kaikkia näitä ihan paraatipaikalta. Kun henkilöhahmojen tarinat vielä risteilevät keskenään niin kokonaisuus on toki...hmm... varsin loppuun mietitty, mutta myös vähän epäuskottava. Toisaalta nautin siitä, että sain yhdellä kirjakokemuksella olla osa kaikkea 1900-luvun alkua määrittäneitä asioita.

Sanoisin myös, että Follettin tyyli kirjoittaa on aika neutraali, suuria tunnekuohuja en ensimmäistä osaa lukiessa kokenut, mutta silti henkilöiden kohtalot koskettivat. Tein pientä tiedonhakua, mutta en oikein päässyt selville mikä bestseller-kirjailijan maine on? Onko miten arvostettu kirjailija, tai mahdollisesti tiettyjen piirien hyljeksimä?

lauantai 14. tammikuuta 2017

Lukusuunnitelmia vuodelle 2017

Olen lukenut neljättä viikkoa Follettin Vuosisata-trilogian ensimmäistä osaa Kun suuret sortuvat ja olo on jotenkin ihan absurdi. En muista milloin jonkun kirjan kanssa olisi mennyt näin pitkään ja kun mitään toista nopeampilukuista ei ole ollut tässä rinnalla niin outoa tosiaan on. Tiiliskiviromaaneja lukee silloin tällöin, mutta tässä kirjassa marginaalit ja fonttikoko on pienempää, joten menee selkeästi kauemmin kuin esimerkiksi Dickerin kirjojen kanssa.

Siispä puhe siitä mistä puute. Kun lukee viikosta toiseen samaa kirjaa, alkaa ajatukset hyvänkin kirjan parissa seilata tulevissa lukukokemuksissa. Mitä haluaisi lukea ja kuinka paljon sitä voi edes olettaa realistisesti ehtivänsä lukea vuoden aikana. Olen siis vielä kotona hoitovapaalla vuoden 2017. Tavallisessa tilanteessa en olisi koostetta lähtenyt kirjoittamaan (enkä lukemisiani suunnittelemaan), mutta Follettin kirja ajoi minut tähän pisteeseen.

Ensinnäkin päätin, etten aio toistaa aikaisempia virheitäni ja jatkaa hyväksi todettua trilogiaa "sitten joskus". Näin ollen aion saada Vuosisata-trilogian päätökseen tänä vuonna. Yhteensä melkein 2000 sivua. Jos ensimmäisessä osassa tulee menemään melkein kuukausi, oletan, että tulen viettämään tästä vuodesta kolme kuukautta Follettin seurassa. Ensimmäinen osa, jossa eletään Ensimmäisen maailmansodan myllerryksessä sai minut kiinnostumaan Romanovien historiasta. Nyt pitäisikin heti syleillä tätä innostusta ja hakea joku hyvä teos heihin liittyen.

Olen kiinnostunut tekemään lukuseikkailuja, joissa yksi kirja johtaa toiseen. Tai ehkä pitäisi puhua kulttuuriseikkailusta, elokuva voi johtaa kirjaan, kirja tv-sarjaan, mitävain... Viime vuonna luin Clinen Tytöt ja kuuntelin samalla You Must Remember This -podcastia Mansonin perheestä. Nyt alkuvuodesta olen katsonut Diana-elokuvan ja tarkoituksena on jatkaa Queen-elokuvalla ja sen jälkeen aloittaa The Crown -tv-sarja. Olen myös ollut kiinnostunut Netflixin dokkarisarjasta, jossa vieraillaan englantilaisissa(?) linnoissa.

Viime vuonna viimeistelin 100 naiskirjailijan kirjaa -listan ja ajattelin, että tänä vuonna hankkiudutaan eroon 50 mieskirjailijan kirjaa -listasta. Tällä hetkellä lukutilanne on 36/50 ja ajattelin tavoitella kaunista tasanumeroa 40/50. Ihan näillä näppäimillä pääsen strarttaamaan Vernen Matka maan keskipisteeseen. Lisäksi ajattelin antaa mahdollisuuden kirjoille Eugenides - Middlesex, Hawking - Ajan lyhyt historia ja Nummi - Karkkipäivä. Villinä korttina Dickensin David Copperfield, joka kiehtoisi tosi paljon, mutta voi luoja kun siinäkin olisi sitten taas kuukausi pari kiinni yhdessä kirjassa. En tiedä onko pokkaa Vuosisata-trilogian jälkeen...

Loppuvuodesta tein oikein urakalla blogivierailuja ja kirjoittelin ylös kirjavinkkejä. Omalle listalle päätyivät paljon hehkutetut Pieni elämä, Lempi, Loistava ystäväni, Säädyllinen ainesosa, Keskilännen keittiöt, Kirkkaus, Vegetaristi ja Syliin. Muistaakseni jännitykseen päin kallellaan olivat Hyvä naapuri, Lapsi nro 8 ja Sumu. Tietokirjoista kiinnostaisi Arkijärki-blogin pitäjän Tavarataidot ja vähän vanhempi tietokirja Mitä jokaisen kotiäidin tulee tietää sijoittamisesta.

Omassa kirjahyllyssä on vain yksi hyllyllinen lukemattomia kirjoja, ja niistä eritoten kiinnostaa kulttikirja Nancy, dystopia-uutuus Hiekka ja nojatuolimatkan kaikkiin maailman maihin tarjoava Reissukirja.

Olen tosiaan koko vuoden hoitovapaalla, joten oletan, että jossain vaiheessa tulee fiilis lukea jotain kasvatukseen liittyvää, mutta juuri nyt ei ole mielessä mitään tiettyä kirjaa. Hietamiehen Tarhapäivän säästin tätä kautta varten, mutta ainakaan nyt sitä ei mitenkään erityisesti tee mieli lukea. Syksyllä voisi myös olla kiva tarttua johonkin ammattikirjallisuuteen liittyen myyntiin tai esimiestyöhön, mutta niistäkään ei ole mitään tiettyä mielessä vielä.

Omilta suosikkikirjailijoilta on vielä kirjoja lukematta vino pino. Tänä keväänä olisi uutta tarjolla Ian McEwanilta, muilta ei. Juuri nyt ei kuitenkaan ole hirveää hinkua tarttua suosikkien tuotantoon, vaan uskon, että ainakin hetken aikaa mennään uusilla kirjoilijatuttavuuksilla.

Sarjoja on minulla kesken vielä jonkun verran. Pieni talo preerialla ja Muumit -sarjojen osat toimivat hyvin lukumaratoneilla ja välipalakirjoina. Luen luultavasti ainakin Taikurinhatun nyt keväällä. Jännityssarjoista Donna Leonin Brunetti-sarjaa olen lukenut vasta kaksi osaa, joten sen parissa jatkan varmasti jossain välissä. Hjort&Rosenfeldt -kaksikolta on lukematta Mykkä tyttö.

Klassikoilta on tullut luettua joka vuosi useampia, mutta nyt ei oikein ole mielessä kuin Dickensin tuotanto. Selailin juuri blogissa jo vuosia olleita klassikko-listoja ja tuli aika vahva fiilis, että nekin pitäisi poistaa. Lukemattomista kirjoista ei enää oikein mikään tunnu tarpeeksi kiinnostavalta, että niille viitsisi raivata lukuaikaa. Tuntuu, että kyseiset listat ovat enemmän taakka kuin inspiraation lähde. Lisäilen joskus sitten taas jonkun kivalta tuntuvan listan, kun sellaiseen törmään.


Siinäpä ne. Jos jo näihinkin kaikkiin tartun, niin kirjoja on tulossa vuodelle 32. Kiva, että jää vähän yllätyksiäkin, jos noin 50 kirjaa tulee vuoden aikana luettua. Ja kuten aina, suosituksia otetaan vastaan:)

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Vuoden 2016 parhaat lukukokemukset top-10

Jon Krakauer – Jäätäviin korkeuksiin
Koskaan ei tiedä mikä lopulta on se tarina, joka ravisuttelee syvältä. Minun tapauksessani se päätyi olemaan yhdysvaltalaisen toimittajan kuvaus Mount Everstin traagisista tapahtumista vuonna 1996, useampi kiipeilyryhmä jäi lumimyrskyn silmään matkallaan alas huipulta. Katsoin ensin samaisiin hetkiin perustuvan elokuvan ja halusin sen jälkeen palavasti tietää enemmän siitä miksi kaikki meni niin kuin meni. Minulle lukukokemus oli tärkeä, mutta jos objektiivisesti ajatellaan niin Jäätäviin korkeuksiin on mukaansa tempaava muistelmateos, mutta ei sen erityisempi.

Bea Uusma – Naparetki
Liekö ollut vaikutusta aikaisemmalla Mount Everstiin liittyvällä tunnemyrskyllä, mutta myös Pohjoisen napapiirin valloittamisesta haaveilleen retkikunnan edesottamukset koskettivat. 1800-luvun lopulla kolme ruotsalaista herrasmiestä lähti vetypallolla kohti pohjoista koskaan palaamatta seikkailultaan. Kirjailijan pakkomielle saada tietää mitä yli 100 vuotta sitten tapahtui kaukaisella Valkosaarella, jossa koko seurue kohtasi loppunsa, johti lopulta tämän kirjan syntyyn. Yksi kiinnostavimmista tietokirjoista, jonka olen lukenut.

Marie Kondo – KonMari
Jos kaksi aikaisempaa kirjaa ovat saaneet jotain liikahtamaan syvällä sielussa, niin KonMari puolestaan on vaikuttanut paljon siihen miten suhtaudun nykyään materiaan. Siinä mielessä kirja ei ravisuttanut maailmaani, että olisin tehnyt jonkinlaisen täyskäännöksen vaan minussa on elänyt konmarittaja jo aikaisemminkin. Kirjan lukeminen oli kuitenkin kirsikka kakun päälle, viimeinen puuttuva osanen tavassani raivata ja ylläpitää hyvää järjestystä kotona. Suurin ahaa-elämys syntyi kuitenkin siitä, että kun asiat ovat paikallaan ja mikään ei ns. häiritse kotona niin aikaa todella löytyy ihan toisella tavalla kaikkeen muuhun, siinä mielessä KonMari-tekniikassa todella on elämän mullistavaa taikaa.

Anu Silfverberg – Äitikortti
Äidiksi tultuani olen ollut kiinnostunut tutustumaan aiheeseen myös kirjallisuuden kautta. Kirjassa on napakoita tekstejä lisääntymisestä, vanhemmuudesta ja kasvatuksesta, ja kirjoitusten tuore näkökulma sai ainakin minut ajattelemaan monia asioita ihan uudelta kantilta. Äitikorttia on helppo suositella ihan jokaiselle, koska tavalla tai toisella aiheet koskettavat meistä jokaista.

Rämö & Lahti – Vuoden mutsi 2
Vauvavuoden lukunautintoihin kuului myös eräänlainen kasvatusopas liittyen taaperovuosiin. Hyvän mielen tekstit tarjoavat vertaistukea, hyviä vinkkejä ja monia kelvollisia tiedonpalasia tuleviin vuosiin taaperon/leikki-ikäisen kanssa. Kaiken kaikkiaan mainio opus, joka oli ahmaistava muutamassa päivässä, vaikka pitempäänkin olisi ollut kiva säästellä.

Donna Leon – Kuolema oopperassa
Oletin vuosia, ettei Leonin Venetsiaan sijoittuva Brunetti-sarja olisi minun juttuni vaan kuinkas kävikään, kun tartuin sarjan ensimmäiseen osaan! Itse rikostarina ei ole nerokkain lukemani – ihan passeli kuitenkin – mutta kirjan tunnelma, sen päähenkilö ja vähän rappeutunut Venetsia loivat kokonaisuuden, joka ihastutti. Sarjan parissa tulen varmasti jatkamaan!

Alice Hoffman – Ihmeellisten asioiden museo
New York, vähän maagista realismia, rakkaustarina ja Coney Islandin jännittävän synkeät maailman erikoisuuksia esittelevät museot. Toimii. Hoffman on yksi suosikkejani ja tämäkin tarina vei heti mukanaan.

M.L. Stedman – Valo valtameren yllä
Lukuvuoteni koskettavin tarina, joka todella särki sydämeni. Eristyksissä olevalla majakkasaarella asuva pariskunta päättää kasvattaa rantaan ajelehtineessa veneessä olleen tyttövauvan omanaan. Samaan aikaan toisaalla nuori äiti suree merellä kuollutta miestään ja vauvaansa. 

Karleen Koen – Mustat enkelit
1600-luvulle sijoittuva pukudraama Englannin ja Ranskan hovien käänteistä. Lemmenseikkailuja, ihmissuhdedraamaa, juonitteluja ja murhia. Tiiliskiviromaani tarjosi mukavaa viihdettä, muutaman henkilön kohtalo onnistui myös koskettamaan. Ylipäätään oli myös kiinnostavaa lukea hovin yltäkylläisestä arjesta, elämästä jota ei voi täysin ymmärtää.

Joel Dicker – Baltimoren sukuhaaran tragedia
Tarinan päähenkilö kirjoittaa kirjan Baltimoren serkuistaan ymmärtääkseen miten kaikki päättyi suureen tragediaan. Dickerillä on taito kirjoittaa tarinoita, joista ei halua hellittää otettaan ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu. Henkilöhahmoihin on helppo kiintyä ja heidän vaiheensa pyörivät lukijan päässä vielä pitkään. Täydellinen lukuromaani.