Viisi



Ursula Poznanski
2012 suom. 2014
421 s./Atena

Kesälomalla pidemmälle mökkireissulle on aina pakko pakata mukaan joku oikein menevä jännäritarina. Tällä kertaa pistin kaiken toivoni paljon kehuttuun Beatrice Kaspary -sarjan ensimmäiseen osaan enkä joutunut pettymään. Aloitin kyseisen kirjan jo viime vuoden joulukuussa, kun lueskelin 40 kirjan alkukappaleita ja valitsin pikkuhiljaa luettavani niiden joukosta. Silloin kirja pääsi aika pitkällekin karsinnoissa, mutta kokonaan en sitä kuitenkaan päätynyt lukemaan.

Ensimmäisen uhrin löytyminen lehmälaitumelta vie Salzburgin rikospoliisin etsivä Kasparyn geokätköilyn ja arvoituksien maailmaan. Oikein tulkittuna murhaajan jättämät koordinaattivihjeet vievät uusien piilotettujen rasioiden luokse ja pikkuhiljaa muidenkin murhattujen ruumiinosasia löytyy ja tilanne alkaa vaikuttamaan todella pahalta.

Poznanskin jännäri on viihdyttävä, mutta samalla mukavan älykäs tarina. Mökkilukemisena se toimi siinä mielessä kivasti, että pimeän tullen ei tarvinnut alkaa säikkyä omaa varjoaan, mutta murhamysteeri pysyi loppuun saakka kiinnostavana. Pidin myös erityisesti siitä, että murhia ei pelkästään ratkaistu, vaan murhaajan sielunelämäänkin päästiin kurkistamaan. Vielä tänä päivänä vähemmän tunnetun ulkoilmaharrastuksen eli geokätköilyn sisällyttäminen tarinaan oli oikein hyvä veto, sillä se todella erottaa tarinan monesta muusta samantyyppisestä trilleristä.

Nautiskelen paraikaa harvinaisesta lukuinnostuksesta, sillä kerrankin haluan lukea jännitystarinan jatko-osankin. Varsinkin jännityskirjailijoiden suhteen minulla tuppaa käymään niin, että luen sarjasta yhden osan enkä sen jälkeen palaa tarinan pariin enää. Poznanski sai kuitenkin kiinnostukseni heräämään ja nyt lukisin oikein mielelläni juuri ilmestyneen Sokeat linnut -kirjan.

Jos jotain negatiivista on mainittava, niin harmittelen aina hyvän jännityskirjan parissa sitä, miten paljon aikaa tuhlaantuu päähenkilön elämänkiemuroihin. Toivoisinkin, että jatko-osissa Bean henkilökohtainen elämä etenee ns. vauhdilla, eikä samoja ongelmia vatvota kirjasta toiseen.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Itävalta

Täydellinen paisti

Satu Taskinen
2011
307 s./Teos

Taru valmistautuu huolella kohtaamaan wieniläisen miesystävänsä perheen yhteisen päivällispöydän ääressä. Suomalaisen naisen tulikokeeksi näyttää koituvan täydellisen sianpaistin tekeminen. Perinteisiä ohjeita paistille on enemmän kuin laki sallii ja naapurin rouvastakaan ei ole sanottavasti apua. Lopulta Franzin perhe saapuu ja kaikki sujuu niin kuin edellisilläkin vierailuilla: anoppi on raivostuttava vanha rouva, sisko keskittyy lähinnä syömään itsensä hengiltä ja siskontyttö kaikessa nuoruuden energisyydessään ärsyttää sukulaisiaan provosoivilla keskustelunaloituksillaan. Taru tuntee jäävänsä jatkuvasti ulkopuoliseksi, vaikka hän on tehnyt kaikkensa järjestääkseen mukavan illan koko perheelle.

Nyt on pakko myöntää, että pitkästyin tarinaa lukiessani niin pahasti, että lukukokemusta voisi kuvailla pelkästään sanalla puuduttava. Ensinnäkin "jutun juju" tuntui liian tutulta ja moneen kertaan käsitellyltä. Olen lukenut ja nähnyt valkokankaalla samanlaisia tarinoita jo muutamaan otteeseen. Asetelma siitä, että perhe kokoontuu saman pöydän ääreen ja konfliktia pukkaa toisensa perään ja aina on se pakollinen ilkeä patriarkka ja pakollinen rassukka, joka yrittää tulla hyväksytyksi siinä heikosti onnistuen. Voisihan sitä totta kai ajatella positiivisesti niinkin, että mikäpä tarina ei olisi kerrottu jo aikaisemmin, mutta kyllä minä silloin odotan tuoretta lähestymistapaa tai vetävää juonta tai ylipäätänsä mielenkiintoisia hetkiä perheen parissa.

Lukiessani Täydellistä paistia rinnastin sen itse asiassa todella usein Nenäpäivään. Eiväthän päähenkilöt mitään toistensa kopioita ole, mutta herättivät minussa samanlaisia tuskastumisen fiiliksiä: Irma ja Taru häsläävät, puhuvat hölmöjä ja tekevät kaikesta tarpeettoman vaikeaa. He sekoilevat siellä täällä, käyttäytyvät hermostuneesti ja ajattelevat (lukijan kannalta) melko yhdentekeviä ajatuksia. Molemmissa kirjoissa on myös kutkuttavan mielenkiintoinen takakansiteksti, joka lupaa hyvää ja saa odottamaan kirjan lukemista. Todellisuudessa vain kävi niin, että yritin melkein joka toisen sivun alussa tsempata itseäni, että nyt luetaan oikein keskittyneesti seuraava aukeama, mutta puolentoista sivun jälkeen viimeistään huomasin aina ajattelevani mielummin omiani kuin seuraavani Tarun ajatuksenjuoksua.

Kirjassahan ei siis välttämättä tarvitsisi tapahtua mitään kovin erikoista ja silti tarina voisi temmata lukijan mukaansa. Toivottavaa kuitenkin olisi, että edes henkilöiden ajatukset olisivat ns. lukemisen arvoiset. Loppua kohti lukukokemus parani, mutta sympatiani esimerkiksi Tarun suhteen eivät heränneet. Mieleeni jäi varsinkin kirjan loppupuolella ollut kohtaus, jossa Taru on ulkoiluttamassa koiraa ja hän tapaa erään kiukkuisen miehen. Ajatuksissaan Taru sanoo yhtä sun toista oikeasti sanomisen arvoista, mutta suusta pääseekin sitten vain pelkkiä sammakoita. Vuosi sitten totesin, että ei näin, Irma! Nyt pääsin toteamaan, että ei näin, Taru!

Onneksi muut kirjan lukeneet ovat tuntuneet pitävän kovastikin Täydellisestä paistista, joten minun ei tarvitse tuntea huonoa omatuntoa tästä(kään). Kyllä aina yksi vastarannankiiski mukaan mahtuu:) Punainen lanka jäi tällä kertaa minulta tavoittamatta. Huomasin tämän itse asiassa siinä vaiheessa, kun Franzin sukulaisten sanotaan pitävän Tarua outona suomalaisena hermoheikkona, tai näin Taru ainakin itse uskoo ja on näreissään asiasta. Minun mielestäni Taru oli raivostuttava heikkohermo, joka ei vain millään saanut minua puolelleen, oli sitten kuinka yksinäinen tahansa.

Kirja on palkittu Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnolla vuoden 2011 parhaana esikoisteoksena.