perjantai 30. joulukuuta 2016
Kirjavuosi 2016 tilastojen valossa
Vuonna 2016 luin 54 kirjaa eli vähemmän kuin koskaan blogihistoriani aikana. Veikkaisin, että lukemistahtia on hidastanut ainakin jokaviikonloppuinen Hesari-tilaus. Pyritään myös viettämään tyttären kanssa aika aktiivista arkea, joten kirjaan tulee tartuttua lähinnä iltaisin tytön mentyä nukkumaan. Kotiaikaa on siis enemmän kuin koskaan aikaisemmin, mutta lukuaika ei ole hirveästi lisääntynyt verrattuna työvuosiin. Kirjamäärä ei enää kasvanut joulukuun puolivälin jälkeen, sillä päätin lähteä tahkoamaan Ken Folletin Kun suuret sortuvat ja sen loppuun saattamisessa menee varmasti pitkälle tammikuuhun.
Kulunut kirjavuosi oli kaikin puolin mukava, ei tosin mitenkään erityinen. Luin enemmän fiilispohjalta kuin työelämässä ollessani, mutta ehkä yllättävänkin moni kirjoista, jotka olivat roikkuneet must-read-listoillani osoittautuivat lopulta melko mitäänsanomattomiksi. Edellisenä vuonna otin kunnon spurtin mitä tuli oman kirjahyllyn kirjojen lukemiseen, mutta tänä vuonna tahti hidastui eli luin omasta kokoelmasta 16 kirjaa. KonMari tosin inspiroi siinä mielessä, että kirjahylly myöskin tyhjeni keväällä aika lukemattomista kirjoista. Tulevaisuuteen sijoittunut lukukokemus ei edes ajatuksentasolla tuonut niin paljon iloa kuin sopisi toivoa kirjoilta, joita hyllyssään säästelee… Toivoisin, että osaisin pitää tiukkaa kuria jatkossakin sen suhteen, ettei kirjahyllyyn päätyisi turhia teoksia.
Kirjojen keskimääräinen sivumäärä oli 327 sivua ja luin viikossa noin yhden kirjan. Päivän aikana rentouduin kirjan parissa noin 48 sivun verran. En siis välttämättä edes ole lukenut aikaisempaa vähemmän vaan vain paksumpia kirjoja. Ja nyt kun mietin, niin runokirjoja, pienoisromaaneja tai sarjakuvateoksia ei tullut luettua kuin yhden kesäisen lukumaratonin aikana.
Lukemani kirjat sujahtivat seuraaviin kategorioihin:
kaunokirjallisuus 22
jännityskirjallisuus 11
runot 2
sarjakuvat 1
nuorten kirjallisuus 4
psykologia ja filosofia 2
muistelmat ja historia 4
kasvatus 3
matkakirjallisuus 4
muoti 1
Fiktiota kulutin 75%, faktaa 25%. Novelleja tuli luettua yllättävän vähän (1 kpl), yleensä niitä menee useampi vuoden aikana vaikken oikeastaan edes ole suuri novellien ystävä. Lastenkirjallisuutta en lukenut tänä vuonna lainkaan (en laske mukaan satoja kertoja luettuja ensikirjoja). Englanniksi luin viisi kirjaa, toivottavasti määrä ei ainakaan putoa ensi vuonna. Äänikirjoja kuuntelin pikkuvauva-aikana kolme, mutta mitä etevämmäksi liikkujaksi tytär kasvoi sitä vähemmän äänikirjat enää ajoivat asiaansa.
Edellisinä vuosina olen lukenut lähinnä 2000-luvun kirjallisuutta, nyt sen osuus oli 72%. En juurikaan lukenut ihan uusinta uutta, vain 14% kirjoista oli tänä vuonna ilmestynyt, mutta näköjään himmailemani kirjat, joihin sain tartuttua vasta tänä vuonna ovat kuitenkin ilmestyneet 200-luvulla. Vanhimmat kirjat, jotka luin olivat Jane Austenin Neito vanhassa linnassa (1817) Saima Harmajan runokokoelma (1900-luvun alku) ja Virginia Woolfin Mrs Dalloway (1925). Klassikoiksi luokiteltavia kirjoja oli kirjoista 18%.
Vuonna 2016 lukemistani kirjoista 27% oli kotimaisia ja 72% ulkomaisia. Näin se taitaa jakautua aika lailla joka vuosi, suosin selvästi enemmän käännöskirjallisuutta. Kirjoista 87% tuli Suomesta, Ruotsista, Iso-Britanniasta tai Pohjois-Amerikasta. Luku on tismalleen sama kuin edellisenä vuotena. Yhteensä luin kirjoja 11 maasta. Loput kirjat olivat Italiasta (tosin Yhdysvalloista kotoisin olevalta kirjailijalta), Australiasta, Ranskasta, Tanskasta ja Japanista. Kuluneen vuoden aikana siis todella luotettiin hyväksi havaittuun sekä tuttuun ja turvalliseen.
Naisten ja miesten kirjat jakaantuivat naisten hyväksi eli 55% oli naiskirjailijoiden tuotoksia. Joka vuosi oletan luvun olevan enemmän naisten hyväksi, mutta kai se on jo pikkuhiljaa uskottava, että suosin ihan yhtälailla mieskirjailijoita – ja siis hyvä niin!
Kirjoista 46% oli peräisin kirjailijoilta, joiden tuotantoa luin nyt ensimmäistä kertaa. Huomaan, että kynnys tarttua tuttujen kirjailijoiden kirjoihin on nyt matalampi kun ei ole töissä eli uutuudet eivät himota samalla tavalla. Suosikkikirjailijoilta tuli luettua yllättävän paljon kirjoja, kaikkien aikojen suosikeiltani John Irvingiltä, Ian McEwanilta ja Alice Hoffmanilta luin yhdet kirjat. Uudempia ihastuksia puolestaan ovat Kate Morton, Joel Dicker ja John Verdon, muutamia mainitakseni. Kirjailijakaksikolta Preston & Child luin peräti kaksi kirjaa, samaten Donna Leonilta. Rutistin myös Narnian tarinat loppuun, Lewisilta luin neljä kirjaa.
Eri kustantajien suhdeluvut ovat vuodesta toiseen samanlaiset. Otava (22%), Gummerus (12%), Wsoy ja Tammi (9%), Bazar (7%) ja Like (5%). Loput 36% muodostui kotimaisista kustantajista Siltala, Teos, No Tofu Publishing, Atena, Kirjapaja, Nemo, Karisto, Pen & Paper, Egmont Kustannus, Finn Lectura, Ursa ja Sanasto. Muutamat olivat kustantajiina ihan uusia tuttavuuksia ja toisaalta taas osalta keskikokoisia kustantamoita en tullut lukeneeksi mitään. Ulkomaisista kustantajista tutuiksi tulivat Black Swan, Lions ja Collier Books.
Jos muuten mietin mennyttä lukuvuotta niin sitä on leimannut tietynlainen lukemisen vapaus, mutta toisaalta myös keskeneräisten asioiden saattaminen loppuun. Ehkä kyseessä onkin nimenomaan vapaus edetä keskeneräisten asioiden kanssa. Otin loppuvuodesta kirin 100 naiskirjailijan kirjalistan suhteen ja nappasin viimeiset kiinnostavat kirjat listalta lukuun ja näin ollen taputtelin listan menneisyyteen.
Kirjaprojekteista sain vihdoin päätökseen tanskalaisen Ib Michaelin trilogian, jonka ensimmäisen osan luin varmaankin joku 10 vuotta sitten – en ole pitänyt kiirettä en. Narnian tarinat ovat olleet hyllyssäni yksittäiskappaleina useamman vuoden ajan ja nyt pistin sillekin hommalle pisteen.
Lukemiani kirjoja jos mietin niin New York se vain aina tupsahtaa olemaan näyttämönä useammalle tarinalle. Nytkin melkein joka kymmenes kirja sijoittui Isoon Omenaan. Myöskin äidinrooli on saanut kiinnostumaan kasvatukseen liittyvistä kirjoista, joita tuli luettua kolme. Matkakirjallisuus oli myös vanhvasti läsnä, joka kymmenes kirja liittyi matkailuun tai extreme-kokemuksiin, ehkä etsin lukemista siitä mistä puute ;)
tiistai 20. joulukuuta 2016
Naparetki - Minun rakkaustarinani
Bea Uusma
2013 suom. 2015
285 s./Like
Nyt sattui omalle kohdalle ihan täysosuma! En voi hehkuttaa lukukokemusta kylliksi!
Ensinnäkin talvipakkasilla naparetken olosuhteisiin osaa samaistua ihan eri tavalla, joten lukuhetki ei olisi voinut olla parempi. Itse kirja puolestaan on kirjoitettu ihanan ilmavasti: fontti on isoa, marginaalia löytyy ja kuvien lisäksi myös tekstin alla sivut ovat saaneet väriä. Yhdentekeviä asioita, joku muu voisi tuumata, mutta minusta tällaiset yksityiskohdat kruunaavat lukukokemuksen ja selailessa kirjaa se oikein kutsuu lukemaan. Uusma on myös taiturimaisesti osannut tiivistää laajan aiheen niin, että lukija saa kaiken tärkeän informaation, mutta tilaa jää myös omille tulkinnoille. Hänen oma tarinansa siitä miten hän alun perin kiinnostui Andree-retkikunnasta ja mihin kaikkialle tuo pakkomielle on hänet vuosien varrella vienyt, olisi voinut pahimmassa tapauksessa tuntua päälle liimatulta, mutta kokonaisuus on ehyt.
Vuonna 1897 kolme herrasmiestä lähtee valloittamaan Pohjoisnapaa vetypallolla. Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin heidän jäännöksensä löydetään, mutta tähän päivään mennessä ei ole selvinnyt kuinka he kuolivat. Eräissä juhlissa Uusma sattui selailemaan kirjaa, joka kertoi tästä katastrofaalisella tavalla pieleen menneestä matkasta eikä aihe jättänyt häntä sen jälkeen rauhaan. Hänen oli saatava selville mitä oikein tapahtui 100 vuotta sitten kaukaisella Valkosaarella keskellä Jäämerta.
Naparetken jälkeen tuntui vahvasti siltä, että olisi lukenut jotain todella merkityksellistä. Tämän tuttavuuden jälkeen pakostikin toivoo, että useampi tietokirja olisi Uusman kirjan kaltainen. Kirjassa todella herätetään eloon leirin tunnelma ja sen hyytävät olosuhteet. Useammin kuin kerran piti vetää vilttiä vielä vähän paremmin päälle, kun luin kirjaa. Pakkasessa kamppailevien miesten kohtalo suretti, totta kai, mutta myös isompaa kokonaisuutta miettiessä kylmäsi sydäntä.
Kirjaa lukiessa tuli käytyä koko tunteiden kirjo läpi. Oli epäuskoa siitä, miten luottavaisesti kolme arktisista oloista mitään tietävää miestä lähtee kohti pohjoista ilman, että olivat edes testanneet kulkuvälinettään. Ahdistusta siitä, millaisella vaatetuksella tutkimusmatkalle oli lähdetty ja millaista oli elää keskellä kylmää useamman kuukauden ajan, kun pallo lopulta laskeutui keskelle jäälauttaa. Toisaalta omassa päässä alkoi nopeasti muhia omia suunnitelmia selviytymiseen siltä varalta, että itse joutuisin vastaavaan tilanteeseen. Oli ihailua siitä, miten kylmäpäisesti ja sen suuremmin meteliä pitämättä he pistivät töppöstä toisen eteen luottaen pelastautumiseensa. Toki päiväkirjamerkinnät voivat antaa hyvinkin ruusuisen kuvan heidän kamppailustaan. Oli myös ärsyyntymistä siitä, miten aikuiset miehet eivät osanneet priorisoida tavaroitaan, vaan päätyivät vetämään mielettömän painavia rekiä, jossa oli muun muassa useita pulloja shampanjaa. Lopulta oli surua siitä, että kovatkaan ponnistelut eivät johtaneet miesten selviytymiseen.
Suosittelen!
2013 suom. 2015
285 s./Like
Nyt sattui omalle kohdalle ihan täysosuma! En voi hehkuttaa lukukokemusta kylliksi!
Ensinnäkin talvipakkasilla naparetken olosuhteisiin osaa samaistua ihan eri tavalla, joten lukuhetki ei olisi voinut olla parempi. Itse kirja puolestaan on kirjoitettu ihanan ilmavasti: fontti on isoa, marginaalia löytyy ja kuvien lisäksi myös tekstin alla sivut ovat saaneet väriä. Yhdentekeviä asioita, joku muu voisi tuumata, mutta minusta tällaiset yksityiskohdat kruunaavat lukukokemuksen ja selailessa kirjaa se oikein kutsuu lukemaan. Uusma on myös taiturimaisesti osannut tiivistää laajan aiheen niin, että lukija saa kaiken tärkeän informaation, mutta tilaa jää myös omille tulkinnoille. Hänen oma tarinansa siitä miten hän alun perin kiinnostui Andree-retkikunnasta ja mihin kaikkialle tuo pakkomielle on hänet vuosien varrella vienyt, olisi voinut pahimmassa tapauksessa tuntua päälle liimatulta, mutta kokonaisuus on ehyt.
Vuonna 1897 kolme herrasmiestä lähtee valloittamaan Pohjoisnapaa vetypallolla. Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin heidän jäännöksensä löydetään, mutta tähän päivään mennessä ei ole selvinnyt kuinka he kuolivat. Eräissä juhlissa Uusma sattui selailemaan kirjaa, joka kertoi tästä katastrofaalisella tavalla pieleen menneestä matkasta eikä aihe jättänyt häntä sen jälkeen rauhaan. Hänen oli saatava selville mitä oikein tapahtui 100 vuotta sitten kaukaisella Valkosaarella keskellä Jäämerta.
Naparetken jälkeen tuntui vahvasti siltä, että olisi lukenut jotain todella merkityksellistä. Tämän tuttavuuden jälkeen pakostikin toivoo, että useampi tietokirja olisi Uusman kirjan kaltainen. Kirjassa todella herätetään eloon leirin tunnelma ja sen hyytävät olosuhteet. Useammin kuin kerran piti vetää vilttiä vielä vähän paremmin päälle, kun luin kirjaa. Pakkasessa kamppailevien miesten kohtalo suretti, totta kai, mutta myös isompaa kokonaisuutta miettiessä kylmäsi sydäntä.
Kirjaa lukiessa tuli käytyä koko tunteiden kirjo läpi. Oli epäuskoa siitä, miten luottavaisesti kolme arktisista oloista mitään tietävää miestä lähtee kohti pohjoista ilman, että olivat edes testanneet kulkuvälinettään. Ahdistusta siitä, millaisella vaatetuksella tutkimusmatkalle oli lähdetty ja millaista oli elää keskellä kylmää useamman kuukauden ajan, kun pallo lopulta laskeutui keskelle jäälauttaa. Toisaalta omassa päässä alkoi nopeasti muhia omia suunnitelmia selviytymiseen siltä varalta, että itse joutuisin vastaavaan tilanteeseen. Oli ihailua siitä, miten kylmäpäisesti ja sen suuremmin meteliä pitämättä he pistivät töppöstä toisen eteen luottaen pelastautumiseensa. Toki päiväkirjamerkinnät voivat antaa hyvinkin ruusuisen kuvan heidän kamppailustaan. Oli myös ärsyyntymistä siitä, miten aikuiset miehet eivät osanneet priorisoida tavaroitaan, vaan päätyivät vetämään mielettömän painavia rekiä, jossa oli muun muassa useita pulloja shampanjaa. Lopulta oli surua siitä, että kovatkaan ponnistelut eivät johtaneet miesten selviytymiseen.
Suosittelen!
perjantai 16. joulukuuta 2016
Vuoden mutsi 2
Satu Rämö & Katja Lahti
2014
344 s./Otava
Mrs Dallowayn jälkeinen lukujumi suli vihdoin, kun tartuin Vuoden mutsin jatko-osaan. Meillä vauva kasvoi taaperoikään kuukausi sitten ja olinkin säästellyt lukukokemusta tätä nimenomaista hetkeä silmällä pitäen.
Koin raskauden ja vauvavuoden yksiin kansiin tiivistävän Vuoden mutsin hyvänä vertaistukena ja ehkä myöskin järjen äänenä. Pienen lapsen kanssa ihan kaikkea ei voi saada, kaikkea ei ehdi tekemään ja omat taistelut kannattaa valita huolellisesti. Monessa asiassa olin jo valmiiksi samoilla linjoilla kirjailijoiden kanssa, joten lukukokemuksen oli helppo olla hyvä.
Jatko-osassa siirrytään tarkastelemaan taaperon sielunelämää ja mitä liikkumaan oppineen vipeltäjän koheltaessa kannattaa ottaa huomioon. Kiherrellen hotkaisin tämänkin kirjan muutamassa päivässä - humoristinen ote vie mukanaan ja olipa kirjan kansien väliin eksynyt monta ihan hyvää tiukkaa faktaa.
Suosittelen kirjaa todella lämpimästi kaikille, jotka jakavat elämänsä pienen ihmisen kanssa. Kirjan seurassa viihtyy vähemmänkin lukeva. Periaatteessa haluaisin iskeä kirjan osaksi vakituista kirjakokoelmaani, mutta toisaalta olen huono tarttumaan uudelleen jo luettuihin kirjoihin, että tämä menisi hukkaan hyllyn täytteenä. Niinpä kiedonkin ympärille punaista satiininauhaa ja kiikutan sen joululahjana ystäväni postilaatikkoon. Kaikista maailman kirjoista Vuoden mutsi 1 ja 2 on sellaisia, jotka olisin valmis antamaan lähes jokaiselle lapsen saavalle lahjaksi.
2014
344 s./Otava
Mrs Dallowayn jälkeinen lukujumi suli vihdoin, kun tartuin Vuoden mutsin jatko-osaan. Meillä vauva kasvoi taaperoikään kuukausi sitten ja olinkin säästellyt lukukokemusta tätä nimenomaista hetkeä silmällä pitäen.
Koin raskauden ja vauvavuoden yksiin kansiin tiivistävän Vuoden mutsin hyvänä vertaistukena ja ehkä myöskin järjen äänenä. Pienen lapsen kanssa ihan kaikkea ei voi saada, kaikkea ei ehdi tekemään ja omat taistelut kannattaa valita huolellisesti. Monessa asiassa olin jo valmiiksi samoilla linjoilla kirjailijoiden kanssa, joten lukukokemuksen oli helppo olla hyvä.
Jatko-osassa siirrytään tarkastelemaan taaperon sielunelämää ja mitä liikkumaan oppineen vipeltäjän koheltaessa kannattaa ottaa huomioon. Kiherrellen hotkaisin tämänkin kirjan muutamassa päivässä - humoristinen ote vie mukanaan ja olipa kirjan kansien väliin eksynyt monta ihan hyvää tiukkaa faktaa.
Suosittelen kirjaa todella lämpimästi kaikille, jotka jakavat elämänsä pienen ihmisen kanssa. Kirjan seurassa viihtyy vähemmänkin lukeva. Periaatteessa haluaisin iskeä kirjan osaksi vakituista kirjakokoelmaani, mutta toisaalta olen huono tarttumaan uudelleen jo luettuihin kirjoihin, että tämä menisi hukkaan hyllyn täytteenä. Niinpä kiedonkin ympärille punaista satiininauhaa ja kiikutan sen joululahjana ystäväni postilaatikkoon. Kaikista maailman kirjoista Vuoden mutsi 1 ja 2 on sellaisia, jotka olisin valmis antamaan lähes jokaiselle lapsen saavalle lahjaksi.
lauantai 10. joulukuuta 2016
100 naiskirjailijan kirjaa -lista CHECK!
Muutama vuosi takaperin julkaisin monien muiden kirjabloggaajien tapaan listan, jossa luettelin 100 naiskirjailijoiden kirjaa, jotka haluaisin lukea. Nyt on aika katsoa mitä oikeastaan tuli luettua ja mitkä kirjat jäivät ainakin toistaiseksi lukematta.
Peräti kymmenen kirjaa osoittautui kaikkien aikojen parhaiksi lukukokemuksiksi. Ei hassummin! Härkösen Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia, Atwoodin Orjattaresi ja Oatesin Blondi olivat kirjoja, joilta uskalsin odottaa paljon – kaikki suosikkikirjailijoideni kirjoja. Kallion Elokuvamuistin olin lukenut aikaisemmin, mutta halusin lukea sen uudelleen, harvinaista toimintaa minulta! Janssonin Taikatalvi sisälsi kaikki ne tarinat, jotka pienenä piirrettyjä tapittaessani olivat suosikkejani, joten ei ollut yllätys, että lukukokemus osoittautui niin tunnelmalliseksi. (1-5)
Paljon kehuttu Shriverin Poikani Kevin oli todella voimakas lukukokemus, mutta ei ole herättänyt halua tutustua kirjailijan muuhun tuotantoon. Lessingin Viides lapsi yllätti todella positiivisesti, en pitänyt Kultainen muistikirja –romaanista ja tartuinkin listalla olleeseen romaaniin vähän hampaat irvessä. Gerritsen Jääkylmässä oli perusjännäriksi aivan omaa luokkaansa oleva hyytävä tunnelma. En muista miten Mähkän Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois ja Hillin The Woman in Black päätyivät listalle, mutta onneksi näin kävi, sillä Mähkän kirja on nykyään matkakirjasuosikkini ja Hillin tarina kamalin tietämäni kauhutarina, joka toimii niin kirjana kuin elokuvanakin. (6-10)
Moni kirja päätyi lopulta olemaan keskivertoa vaikuttavampi lukukokemus, sellainen joka jää muistiin pidemmäksi aikaa. Lundbergin Jää, Winmanin Kani nimeltä jumala ja Halttusen Syysvieraita ovat kaikki hienoja romaaneja, joita voi suositella laadukkaiden romaanien ystäville. Myös Le Guinin Maameren tarinat 1 osoittautui hienoksi fantasiasarjan aloitusosaksi. (11-14)
Listalle päätyi useampi jännäri ja luin niistä suurimman osan. Larsonin Uhrilahjaa muistelen lämmöllä vaikken siitä enää mitään muistakaan. Leonin Kuolema oopperassa oli todellinen yllättäjä ja herätti palavan kiinnostuksen rappeutunutta Venetsiaa kohtaan. Christien Kuolema Niilillä oli mukava lukukokemus – pitäisi muistaa tarttua jännityskuningattaren romaaneihin useamminkin. Luin myös Marklundin Prime Timen, Läckbergin Mantelintuoksua lumimyrskyssä, Jungstedtin Saaren varjoissa, Janssonin Jäljet lumessa, Bauerin Hautanummi ja Waltersin Ruumis jääkellarissa. Kyseiset jännärit olivat toimivaa kertaviihdettä, mutta vahvoja muistikuvia ei juurikaan jäänyt. Täydellisenä rimanalituksena pidin Cornwellin Ruumistarhaa, josta aika oli ajanut täydellisesti ohi. Pettymyksestä teki isomman se, että olin joskus haaveillut lukevani koko Kay Scarpetta –sarjan, mutta näköjään suunnitelma olisi kannattanut toteuttaa 15 vuotta sitten… Lukematta jäivät vain Slaughterin Sokaistu ja Alsterdalin Kadonneet, joihin ei löytynyt mielenkiintoa tarttua. Kotimaista kauhukirjallisuutta piti testata Vänskän romaanin muodossa, mutta senkin jätin nyt väliin. (15-27)
Edellisinä vuosina olen tehnyt useamman nojatuolimatkan. Suosikkejani olivat Tuurin Irlantilainen aamiainen, jossa oli ihana spesiaali tunnelmansa, Pihan Medicien naapurissa, joka sai haaveilemaan Italian maaseudusta sekä Demickin Suljettu maa, joka opetti asian jos toisenkin Pohjois-Koreasta. Karvisen Riisiä tiskin alta luin myös, mutta se oli yllättävän tylsästi kirjoitettu eikä oikein vetänyt. Villan Vanhan rouvan lokikirja oli koko kesän lainassa kirjastosta, mutta en saanut aloitettuakaan kirjaa. En usko tarttuvani kirjaan myöhemminkään. Eräänlaisena nojatuolimatkana voisi pitää myös Untinen-Auelin Luolakarhun klaani –kirjaa, jossa matkustetaan kivikaudelle saakka! (29-33)
Tietyin väliajoin on luettava tyttökirjallisuuden klassikoita. Listan myötä luin ensimmäistä kertaa Montgomeryn Sinisen linnan, Wilderin Pieni talo preerialla ja Smithin Linnanneidon lokikirja. Nautin kyseisistä romaaneista paljon ja lukuhetketkin onnistuivat sattumaan sään puolesta sopiviin tunnelmointipäiviin. Alcottin Tytöistä parhain ei päätynyt lempparikseni, mutta oli mukava lukukokemus kuitenkin. Brunettin Salainen puutarha puolestaan jäi tällä kertaa lukematta, mutta toivon lukevani sen joskus yhdessä tyttäreni kanssa, tosin siihen menee vielä useampi vuosi. (34-38)
Tämän päivän tyttökirjallisuutta puolestaan edustaa Simukan Jäljellä, johon toivoisin Lumikki-sarjan fanien muistavan tarttua ja Ahernin Tyttö peilissä, joka sisältää kaksi mielenkiintoista ja koskettavaakin novellia. Castin Marked, Meyerin Vieras, Stiefvaterin Väristys ja Gierin Rubiinipuna jäivät lukematta. Jossain välissä olin innostunut lukemaan nuortenkirjoja, mutta into lopahti myöhemmin ja oletan pärjääväni ilman näitä lukukokemuksia. (39-44)
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikkoja oli listalla useampi. Luin Lindgrenin Veljeni Leijonamieli (ehkäpä muutaman vuoden liian myöhään) ja Blytonin Five Go to Mystery Moor (Viisikko syö juuri niin paljon kuin muistelinkin). Mahyn Tähtien tytär, Traversin Maija Poppanen ja Lagerlöfin Peukaloisen retket villihanhien kanssa jäi lukematta. Kaksi jälkimmäistä tulee toivottavasti luettua joskus tyttären kanssa. (45-49)
Listan novelleja tuli luettua yllättävänkin tunnollisesti, sillä en lähtökohtaisesti ole ollenkaan novelli-ihmisiä. Muistot kokoelmista ovat haalistuneet jo aika päiviä sitten, mutta muistan Raevaaran En tunne sinua vierelläni, Adichien Huominen on liian kaukana, Kekkosen Kotiin ja Kaukosen Vihkivedet tehneen vaikutuksen lukuhetkellä. Nopolan Matkustan melko harvoin jäi todella laimeaksi kuuntelukokemukseksi ja se onkin blogihistoriani ainoa lukemani (tässä tapauksessa kuuntelemani) kirja, josta en ole jaksanut tehdä postausta, koska kirjasta ei jäänyt yksinkertaisesti mitään sanottavaa. Verrosen Normaalia elämää jäi tällä haavaa lukematta, en oikein tiedä tulenko lukemaan kirjan kuitenkin joskus. Tykkäsin Verrosesta lukioikäisenä paljonkin, mutta jostain syystä innostus on laantunut. (50-55)
Luin useita amerikkalaisia lukuromaaneja, mutta vaikka ne tuntuivat siinä hetkessä ajavan asiansa, niin pitkällä aikavälillä henkilöhahmot tai heidän elämänsä käänteet eivät jääneet mieleen. Hustvedtin Kaikki mitä rakastin, Tylerin Amerikan lapset, Stockettin Piiat, Kiddin Mehiläisten salaisuudet ja Bankin Nyt nappaa ovat kaikki enemmän tai vähemmän ihan-kivoja-kirjoja. Amerikassa liikuttiin myös Jaantilan Jenkkivuodessa, joka tarjosi mielenkiintoista ajankuvaa, muttei mennyt ihon alle niin kuin teininä. Pohjanoteerauksina olivat Harrisin Dead Until Dark ja Haydenin Viattomat. Lukematta jäi Mitchellin Tuulen viemää, sillä tiiliskiviprojekti oli lopulta sellainen mihin en jaksanut ryhtyä, kun elokuvaversio on niin tuttu. Päädyin myös katsomaan Picoultin Sisareni puolesta elokuvana. Laatukirjallisuuden puolelta Proulxin määrittelemätön teos ei kiinnostanut tässä hetkessä. Houstonin Kiitospäivän illallinen ja Eganin Aika suuri hämäys eivät houkutelleet tarttumaan kiinni. Plathin Lasikellon alla jäi myös lukematta. (56-69)
Brittiläiset ja irlantilaiset teokset olivat myös hyvin edustettuna listalla. Suosikkejani oli Koenin Mustat enkelit, Jamesin Syystanssiaiset, Fletcherin Meriharakat ja Fieldingin Bridget Jonesin päiväkirja. Harrisin Herrasmiehiä ja huijareita, Woolfin Mrs. Dalloway ja Gaskellin Crandfordin naiset eivät olleet niin hyviä kuin olin odottanut. Isompi pettymys oli Binchyn Silver Wedding, joka oli ihan höttöä. Kinsellan Shopaholic Abroad oli ihan viihdyttävä. Lukematta jätin Watersin Yövartion, joka ei vain yhtään kuulostanut kiinnostavalta tiiliskiviromaanilta ja Gabaldonin Muukalainen, johon perustuvaa sarjaa seuraan mieluummin tv:stä. Klassikoista en tähän hätään jaksanut tarttua Brontën Agnes kotiopettajar -romaaniin. (70-81)
Ranskalaisia teoksia oli muutama. Soucyn Tulitikkutyttö oli juuri niin karmaiseva kuin mitä teinivuosiltani muistinkin. Gavaldan Viiniä keittiössä oli mukavan sydämellinen kirja, kivaa vaihtelua vähän oudoille ranskalaisille kirjoille. Gallayn Tyrskyt jätin suosiolla kesken muutaman sivun luettuani, joten tämä kirjabloggaajienkin suosiossa ollut kirja jäi minulta kokematta. (82-84)
Matkakirjallisuuden lisäksi listalle päätyi useampi tietokirja, joiden oppia imin innoissani, mutta toisaalta ihan napakymppejä teokset eivät olleet. Schiffin Kleopatrassa oli paljon kiinnostavia yksityiskohtia, mutta se oli turhan raskaslukuinen. Tervon Jääkaapin henki oli muistelmateoksena ihan kiva välipalakirja, mutta olen lukenut nasevampiakin. Mazzarellan Illalla pelataan Afrikan tähteä oli tähän elämäntilanteeseen kiinnostava opus, mutta odotin kieltämättä enemmän. (85-87)
Kirjat sen kuin vähenee. Käsitelläänpä seuraavaksi kotimaisia teoksia. Mieleenpainuva lukukokemus oli Sinisalon Linnunaivot. Luin myös ensimmäistä kertaa Blomqvistin Maija-sarjan, josta ensimmäinen osa oli listallani. Hienoa ajankuvaa, mutta ei oikein mennyt ihon alle. Canthin Työmiehen vaimo taas herätti yllättävän paljonkin tunteita ollakseen ”vain” näytelmä. Lisäksi luin Hirvosen Kauimpana kuolemasta ja Landerin Tummien perhosten koti, mutta kumpikaan teoksista ei ole oikein jäänyt mieleen. Pulkkisen Vieras ja Fagerholmin Ihanat naiset rannalla olivat molemmat odotettuja lukukokemuksia, mutta en lopulta pitänyt kummastakaan, vaikka kirjailijoiden muut teokset ovat olleet mieluisia. Vauva-arkea aloitellessani oli hauska tarttua Hietamiehen Yösyöttöön. Kallaksen Sudenmorsian tuli myös luettua, sekä romaani- että näytelmäversiona. Runokirjoista luin Palanderin Maa muistaa matkustajan ja Harmajan Aamusateen maa. Pitkän vatvomisen jälkeen jätin lukematta Oksasen Stalinin lehmät ja Hämeen-Anttilan Sokkopeli. (88-100)
Lopullinen tulos siis 75/100. Tähän on tyytyminen! Miten teillä muilla menee listan kanssa, oletteko lueskelleet puoliaktiivisesti kirjoja vai onko koko lista jo historiaa?
Peräti kymmenen kirjaa osoittautui kaikkien aikojen parhaiksi lukukokemuksiksi. Ei hassummin! Härkösen Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia, Atwoodin Orjattaresi ja Oatesin Blondi olivat kirjoja, joilta uskalsin odottaa paljon – kaikki suosikkikirjailijoideni kirjoja. Kallion Elokuvamuistin olin lukenut aikaisemmin, mutta halusin lukea sen uudelleen, harvinaista toimintaa minulta! Janssonin Taikatalvi sisälsi kaikki ne tarinat, jotka pienenä piirrettyjä tapittaessani olivat suosikkejani, joten ei ollut yllätys, että lukukokemus osoittautui niin tunnelmalliseksi. (1-5)
Paljon kehuttu Shriverin Poikani Kevin oli todella voimakas lukukokemus, mutta ei ole herättänyt halua tutustua kirjailijan muuhun tuotantoon. Lessingin Viides lapsi yllätti todella positiivisesti, en pitänyt Kultainen muistikirja –romaanista ja tartuinkin listalla olleeseen romaaniin vähän hampaat irvessä. Gerritsen Jääkylmässä oli perusjännäriksi aivan omaa luokkaansa oleva hyytävä tunnelma. En muista miten Mähkän Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois ja Hillin The Woman in Black päätyivät listalle, mutta onneksi näin kävi, sillä Mähkän kirja on nykyään matkakirjasuosikkini ja Hillin tarina kamalin tietämäni kauhutarina, joka toimii niin kirjana kuin elokuvanakin. (6-10)
Moni kirja päätyi lopulta olemaan keskivertoa vaikuttavampi lukukokemus, sellainen joka jää muistiin pidemmäksi aikaa. Lundbergin Jää, Winmanin Kani nimeltä jumala ja Halttusen Syysvieraita ovat kaikki hienoja romaaneja, joita voi suositella laadukkaiden romaanien ystäville. Myös Le Guinin Maameren tarinat 1 osoittautui hienoksi fantasiasarjan aloitusosaksi. (11-14)
Listalle päätyi useampi jännäri ja luin niistä suurimman osan. Larsonin Uhrilahjaa muistelen lämmöllä vaikken siitä enää mitään muistakaan. Leonin Kuolema oopperassa oli todellinen yllättäjä ja herätti palavan kiinnostuksen rappeutunutta Venetsiaa kohtaan. Christien Kuolema Niilillä oli mukava lukukokemus – pitäisi muistaa tarttua jännityskuningattaren romaaneihin useamminkin. Luin myös Marklundin Prime Timen, Läckbergin Mantelintuoksua lumimyrskyssä, Jungstedtin Saaren varjoissa, Janssonin Jäljet lumessa, Bauerin Hautanummi ja Waltersin Ruumis jääkellarissa. Kyseiset jännärit olivat toimivaa kertaviihdettä, mutta vahvoja muistikuvia ei juurikaan jäänyt. Täydellisenä rimanalituksena pidin Cornwellin Ruumistarhaa, josta aika oli ajanut täydellisesti ohi. Pettymyksestä teki isomman se, että olin joskus haaveillut lukevani koko Kay Scarpetta –sarjan, mutta näköjään suunnitelma olisi kannattanut toteuttaa 15 vuotta sitten… Lukematta jäivät vain Slaughterin Sokaistu ja Alsterdalin Kadonneet, joihin ei löytynyt mielenkiintoa tarttua. Kotimaista kauhukirjallisuutta piti testata Vänskän romaanin muodossa, mutta senkin jätin nyt väliin. (15-27)
Edellisinä vuosina olen tehnyt useamman nojatuolimatkan. Suosikkejani olivat Tuurin Irlantilainen aamiainen, jossa oli ihana spesiaali tunnelmansa, Pihan Medicien naapurissa, joka sai haaveilemaan Italian maaseudusta sekä Demickin Suljettu maa, joka opetti asian jos toisenkin Pohjois-Koreasta. Karvisen Riisiä tiskin alta luin myös, mutta se oli yllättävän tylsästi kirjoitettu eikä oikein vetänyt. Villan Vanhan rouvan lokikirja oli koko kesän lainassa kirjastosta, mutta en saanut aloitettuakaan kirjaa. En usko tarttuvani kirjaan myöhemminkään. Eräänlaisena nojatuolimatkana voisi pitää myös Untinen-Auelin Luolakarhun klaani –kirjaa, jossa matkustetaan kivikaudelle saakka! (29-33)
Tietyin väliajoin on luettava tyttökirjallisuuden klassikoita. Listan myötä luin ensimmäistä kertaa Montgomeryn Sinisen linnan, Wilderin Pieni talo preerialla ja Smithin Linnanneidon lokikirja. Nautin kyseisistä romaaneista paljon ja lukuhetketkin onnistuivat sattumaan sään puolesta sopiviin tunnelmointipäiviin. Alcottin Tytöistä parhain ei päätynyt lempparikseni, mutta oli mukava lukukokemus kuitenkin. Brunettin Salainen puutarha puolestaan jäi tällä kertaa lukematta, mutta toivon lukevani sen joskus yhdessä tyttäreni kanssa, tosin siihen menee vielä useampi vuosi. (34-38)
Tämän päivän tyttökirjallisuutta puolestaan edustaa Simukan Jäljellä, johon toivoisin Lumikki-sarjan fanien muistavan tarttua ja Ahernin Tyttö peilissä, joka sisältää kaksi mielenkiintoista ja koskettavaakin novellia. Castin Marked, Meyerin Vieras, Stiefvaterin Väristys ja Gierin Rubiinipuna jäivät lukematta. Jossain välissä olin innostunut lukemaan nuortenkirjoja, mutta into lopahti myöhemmin ja oletan pärjääväni ilman näitä lukukokemuksia. (39-44)
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikkoja oli listalla useampi. Luin Lindgrenin Veljeni Leijonamieli (ehkäpä muutaman vuoden liian myöhään) ja Blytonin Five Go to Mystery Moor (Viisikko syö juuri niin paljon kuin muistelinkin). Mahyn Tähtien tytär, Traversin Maija Poppanen ja Lagerlöfin Peukaloisen retket villihanhien kanssa jäi lukematta. Kaksi jälkimmäistä tulee toivottavasti luettua joskus tyttären kanssa. (45-49)
Listan novelleja tuli luettua yllättävänkin tunnollisesti, sillä en lähtökohtaisesti ole ollenkaan novelli-ihmisiä. Muistot kokoelmista ovat haalistuneet jo aika päiviä sitten, mutta muistan Raevaaran En tunne sinua vierelläni, Adichien Huominen on liian kaukana, Kekkosen Kotiin ja Kaukosen Vihkivedet tehneen vaikutuksen lukuhetkellä. Nopolan Matkustan melko harvoin jäi todella laimeaksi kuuntelukokemukseksi ja se onkin blogihistoriani ainoa lukemani (tässä tapauksessa kuuntelemani) kirja, josta en ole jaksanut tehdä postausta, koska kirjasta ei jäänyt yksinkertaisesti mitään sanottavaa. Verrosen Normaalia elämää jäi tällä haavaa lukematta, en oikein tiedä tulenko lukemaan kirjan kuitenkin joskus. Tykkäsin Verrosesta lukioikäisenä paljonkin, mutta jostain syystä innostus on laantunut. (50-55)
Luin useita amerikkalaisia lukuromaaneja, mutta vaikka ne tuntuivat siinä hetkessä ajavan asiansa, niin pitkällä aikavälillä henkilöhahmot tai heidän elämänsä käänteet eivät jääneet mieleen. Hustvedtin Kaikki mitä rakastin, Tylerin Amerikan lapset, Stockettin Piiat, Kiddin Mehiläisten salaisuudet ja Bankin Nyt nappaa ovat kaikki enemmän tai vähemmän ihan-kivoja-kirjoja. Amerikassa liikuttiin myös Jaantilan Jenkkivuodessa, joka tarjosi mielenkiintoista ajankuvaa, muttei mennyt ihon alle niin kuin teininä. Pohjanoteerauksina olivat Harrisin Dead Until Dark ja Haydenin Viattomat. Lukematta jäi Mitchellin Tuulen viemää, sillä tiiliskiviprojekti oli lopulta sellainen mihin en jaksanut ryhtyä, kun elokuvaversio on niin tuttu. Päädyin myös katsomaan Picoultin Sisareni puolesta elokuvana. Laatukirjallisuuden puolelta Proulxin määrittelemätön teos ei kiinnostanut tässä hetkessä. Houstonin Kiitospäivän illallinen ja Eganin Aika suuri hämäys eivät houkutelleet tarttumaan kiinni. Plathin Lasikellon alla jäi myös lukematta. (56-69)
Brittiläiset ja irlantilaiset teokset olivat myös hyvin edustettuna listalla. Suosikkejani oli Koenin Mustat enkelit, Jamesin Syystanssiaiset, Fletcherin Meriharakat ja Fieldingin Bridget Jonesin päiväkirja. Harrisin Herrasmiehiä ja huijareita, Woolfin Mrs. Dalloway ja Gaskellin Crandfordin naiset eivät olleet niin hyviä kuin olin odottanut. Isompi pettymys oli Binchyn Silver Wedding, joka oli ihan höttöä. Kinsellan Shopaholic Abroad oli ihan viihdyttävä. Lukematta jätin Watersin Yövartion, joka ei vain yhtään kuulostanut kiinnostavalta tiiliskiviromaanilta ja Gabaldonin Muukalainen, johon perustuvaa sarjaa seuraan mieluummin tv:stä. Klassikoista en tähän hätään jaksanut tarttua Brontën Agnes kotiopettajar -romaaniin. (70-81)
Ranskalaisia teoksia oli muutama. Soucyn Tulitikkutyttö oli juuri niin karmaiseva kuin mitä teinivuosiltani muistinkin. Gavaldan Viiniä keittiössä oli mukavan sydämellinen kirja, kivaa vaihtelua vähän oudoille ranskalaisille kirjoille. Gallayn Tyrskyt jätin suosiolla kesken muutaman sivun luettuani, joten tämä kirjabloggaajienkin suosiossa ollut kirja jäi minulta kokematta. (82-84)
Matkakirjallisuuden lisäksi listalle päätyi useampi tietokirja, joiden oppia imin innoissani, mutta toisaalta ihan napakymppejä teokset eivät olleet. Schiffin Kleopatrassa oli paljon kiinnostavia yksityiskohtia, mutta se oli turhan raskaslukuinen. Tervon Jääkaapin henki oli muistelmateoksena ihan kiva välipalakirja, mutta olen lukenut nasevampiakin. Mazzarellan Illalla pelataan Afrikan tähteä oli tähän elämäntilanteeseen kiinnostava opus, mutta odotin kieltämättä enemmän. (85-87)
Kirjat sen kuin vähenee. Käsitelläänpä seuraavaksi kotimaisia teoksia. Mieleenpainuva lukukokemus oli Sinisalon Linnunaivot. Luin myös ensimmäistä kertaa Blomqvistin Maija-sarjan, josta ensimmäinen osa oli listallani. Hienoa ajankuvaa, mutta ei oikein mennyt ihon alle. Canthin Työmiehen vaimo taas herätti yllättävän paljonkin tunteita ollakseen ”vain” näytelmä. Lisäksi luin Hirvosen Kauimpana kuolemasta ja Landerin Tummien perhosten koti, mutta kumpikaan teoksista ei ole oikein jäänyt mieleen. Pulkkisen Vieras ja Fagerholmin Ihanat naiset rannalla olivat molemmat odotettuja lukukokemuksia, mutta en lopulta pitänyt kummastakaan, vaikka kirjailijoiden muut teokset ovat olleet mieluisia. Vauva-arkea aloitellessani oli hauska tarttua Hietamiehen Yösyöttöön. Kallaksen Sudenmorsian tuli myös luettua, sekä romaani- että näytelmäversiona. Runokirjoista luin Palanderin Maa muistaa matkustajan ja Harmajan Aamusateen maa. Pitkän vatvomisen jälkeen jätin lukematta Oksasen Stalinin lehmät ja Hämeen-Anttilan Sokkopeli. (88-100)
Lopullinen tulos siis 75/100. Tähän on tyytyminen! Miten teillä muilla menee listan kanssa, oletteko lueskelleet puoliaktiivisesti kirjoja vai onko koko lista jo historiaa?
perjantai 9. joulukuuta 2016
Mrs Dalloway
Virginia Woolf
1925 suom. 1956/2003
293 s./Otava
Uuuuuh! Viimeinen kirja luettuna 100 naiskirjailijan kirjaa -listaltani. Olipahan loppukiri! Lopulta listaltani tuli luettua 75 kirjaa, tähän on hyvä päättää listan kanssa puuhastelu.
Luin muutama vuosi takaperin Woolfin Majakan ja ainakin muistot ovat kultaantuneet niin, että muistan lukukokemuksen olleen ihan miellyttävä. Tai ainakin niin, että todella mielelläni vielä tähän ehkä Woolfin tunnetuimpaan kirjaan tartuin.
Tällä kertaa en löytänyt yhteistä rytmiä kirjan kanssa. Tarinassahan käydään läpi Mrs Dallowayn päivää, kuinka hän valmistautuu illan juhliin ja mitä ajatuksia hänen päässään risteilee. Lisäksi seurataan muutaman muun mietteitä elämästä ja Mrs Dallowaysta.
Kirja on kokonaisuudessaan ns. tajunnanvirtaa, joten minkäänlaisia kappalejakoja ei ole. Jo tämä tyyli oli yllättävän raskas lukea ja logiikan nimeen vannovana oli todella vaikea löytää kohtaa, johon olisi luonnollista pistää kirjanmerkki. Ja jos ongelmia kehittää tällaisista asioista niin kyllä niitä ilmaantuu enemmänkin. Ylipäätään ajatuksia oli vaikea saada pidettyä pelkästään kirjan tapahtumissa. Tähän täytyi koko ajan kiinnittää huomiota, jotta en alkaisi miettimään omiani. Sanoisinkin, että tarinassa ei ollut minulle kylliksi kiinnostavaa sisältöä, jotta olisin mennyt tarinan mukana.
Olin lopulta pettynyt niin kirjan tarinaan kuin omiin fiiliksiini kirjasta. Olen aina kuvitellut, että jos oikeanlainen tajunnanvirta-teos tulisi vastaan, siitä voisi saada irti ihan mielettömästi. Valitettavasti Mrs Dallowayn ajatukset eivät oikein antaneet minulle mitään kättä pidempää, ei kuolemattomia sitaatteja tai ahaa-elämyksiä. Mutta Tunnit-elokuvan haluaisin nyt nähdä palavasti!
1925 suom. 1956/2003
293 s./Otava
Uuuuuh! Viimeinen kirja luettuna 100 naiskirjailijan kirjaa -listaltani. Olipahan loppukiri! Lopulta listaltani tuli luettua 75 kirjaa, tähän on hyvä päättää listan kanssa puuhastelu.
Luin muutama vuosi takaperin Woolfin Majakan ja ainakin muistot ovat kultaantuneet niin, että muistan lukukokemuksen olleen ihan miellyttävä. Tai ainakin niin, että todella mielelläni vielä tähän ehkä Woolfin tunnetuimpaan kirjaan tartuin.
Tällä kertaa en löytänyt yhteistä rytmiä kirjan kanssa. Tarinassahan käydään läpi Mrs Dallowayn päivää, kuinka hän valmistautuu illan juhliin ja mitä ajatuksia hänen päässään risteilee. Lisäksi seurataan muutaman muun mietteitä elämästä ja Mrs Dallowaysta.
Kirja on kokonaisuudessaan ns. tajunnanvirtaa, joten minkäänlaisia kappalejakoja ei ole. Jo tämä tyyli oli yllättävän raskas lukea ja logiikan nimeen vannovana oli todella vaikea löytää kohtaa, johon olisi luonnollista pistää kirjanmerkki. Ja jos ongelmia kehittää tällaisista asioista niin kyllä niitä ilmaantuu enemmänkin. Ylipäätään ajatuksia oli vaikea saada pidettyä pelkästään kirjan tapahtumissa. Tähän täytyi koko ajan kiinnittää huomiota, jotta en alkaisi miettimään omiani. Sanoisinkin, että tarinassa ei ollut minulle kylliksi kiinnostavaa sisältöä, jotta olisin mennyt tarinan mukana.
Olin lopulta pettynyt niin kirjan tarinaan kuin omiin fiiliksiini kirjasta. Olen aina kuvitellut, että jos oikeanlainen tajunnanvirta-teos tulisi vastaan, siitä voisi saada irti ihan mielettömästi. Valitettavasti Mrs Dallowayn ajatukset eivät oikein antaneet minulle mitään kättä pidempää, ei kuolemattomia sitaatteja tai ahaa-elämyksiä. Mutta Tunnit-elokuvan haluaisin nyt nähdä palavasti!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)