Vuoden parhaimmistoa?

On taas aika laittaa kirjallinen palkintovuosi pakettiin. Tänä vuonna en kokenut kiinnostusta palkintokirjoihin, mutta muutama yllättävä tuttavuus palkittujen joukosta löytyi, joiden en tiennyt palkintoa saaneen.

 

Runeberg-palkinto

Olli-Pekka Tennilä - Yksinkeltainen on kaksinkeltaista

 

 

"Tennilän ilmaisu tarttuu lukijaansa fyysisesti. Se ilmentää pienen lapsen kielilogiikkaa ja karttaa sellaista runollisuutta, jossa lukijan on ratkaistava runon arvoitus."

 

Uusimaa-sanomalehden, Suomen Kirjailijaliiton, Suomen Arvostelijain Liiton, Porvoon kaupungin ja Finlands Svenska Författareförening-yhdistyksen kirjallisuuspalkinto, jonka arvo on 10 000e. Palkinto tukee laatukirjallisuutta ja antaa uusia aineksia kirjalliseen keskusteluun ja virkistää Runebergin päivää.

-----

Topelius-palkinto

Salla Simukka - Jäljellä & Toisaalla

 

 

"Molemmista kirjoista nousee esille useita tärkeitä teemoja. Kirjat myös ottavat kantaa nyky-yhteiskunnan arvomaailmaan."

Suomen Nuorisokirjailijoiden kirjallisuuspalkinto, jonka arvo on 1 700e. Palkinto myönnetään vuosittain korkeatasoisesta nuortenkirjasta.

-----

Vuoden johtolanka -palkinto

Reijo Mäki - Sheriffi

 

 

"Sheriffi viihdyttää ja koskettaa. Kirjan rakenne on napakka, tarina yllättää dekkarimaisesti ja loppukohtaukset ovat vaikuttavia." 

Suomen dekkariseuran kirjallisuuspalkinto, joka on keramiikkalaatta. Palkinto myönnetään edellisen vuoden merkittävästä kotimaisesta dekkariteosta.

-----

Kirjallisuuden valtionpalkinto ja kääntäjien valtionpalkinto
Monika Fagerholm & Liisa Ryömä
 

Valtion kirjallisuustoimikunnan myöntämä palkinto kirjailijoille ja kääntäjille. Palkintosumma on suuruudeltaan 15 000e.

 

-----

Lasiavain-palkinto

Jorn Liern Horst - Jakthundene

 

Dekkarijärjestö Skandinaviska Kriminalsällskapetin (SKS) myöntämä palkinto vuoden parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille.

-----

Tähtivaeltaja-palkinto
Gene Wolfe - Kiduttajan varjo

 

 

"Kiduttajan varjon aloittama tetralogia on yksi modernin tieteiskirjallisuuden peruskivistä."

Tähtivaeltaja-lehteä julkaisevan Helsingin Science Fiction Seuran myöntämä palkinto parhaalle edellisvuonna suomeksi ilmestyneelle science fiction -kirjalle - voi olla myös käännöskirja.

-----

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto
Erkka Filander - Heräämisen valkea myrsky

 

 

 "Nuoruuden suuruutta henkivän runoelman mittaan kuljetaan aamusta iltaan ja takaisin. Puutarhaan on kokoontunut ystäviä, ja aistit ovat pakahtumaisillaan."

Helsingin Sanomat myöntää palkinnon vuoden parhaalle esikoisromaanille. Palkintosumma on 15 000e.

-----

Finlandia Junior -palkinto
Kreeta Onkeli - Poika joka menetti muistinsa

 

 

"Kun Arto menettää muistinsa, häneltä riisutaan ennakkoluulot muita kohtaan, ja hän suhtautuu ihmisiin avoimin mielin. Samalla hän avaa itsensä odottamattomalle ystävyydelle."

 

Suomen Kirjasäätiön palkinto ansiokkaalle suomalaiselle lasten-/nuortenkirjalle. Palkintosumma on 30 000e.

-----
 

Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinto

Antti Heikkinen, Maija Muinonen & Leena Parkkinen
 

 

 

 

Kalevi Jäntin rahaston myöntämä kirjallisuuspalkinto nuorille kirjailijoille. Palkintosumma on 15 000e.

-----

Finlandia-palkinto

Riikka Pelo - Jokapäiväinen elämämme

 

 

"Tajunnanvirrasta kidutuskammion kuulusteluihin ja Vorkutan työleirille. Yhtä aikaa vaikuttavaa, pysähdyttävää, koskettavaa kuvauskohteesta riippumatta."
  

Suomen Kirjasäätiön myöntämä kirjallisuuspalkinto Suomen kansalaisen kirjoittamasta ansiokkaasta romaanista. Palkintosumma on 30 000e.

 

 

---

 

Kirjajoukosta olen lukenut Topelius-palkitut Simukat, joista pidin valtavasti. Kirjat edustavat minulle kyllä ehdotonta kärkikastia kotimaisen nuortenkirjallisuuden saralla. Kirjallisuuden valtionpalkinnon saanut Fagerholm puolestaan on yksi kotimaisista suosikeistani. Amerikkalainen tyttö on yksi kaikkien aikojen parhaista kirjoista. Kalevi Jäntin palkinnon saaneet Muinonen ja Parkkinen ovat myös tulleet tutuiksi tänä vuonna ja vaikka heidän teoksensa eivät ihan istuneet omaan lukumakuuni, ymmärrän ehdottomasti kirjojen ansiot.

 

Yllättävänkin monta luettua kirjaa siis palkittujen joukossa, vaikka yritys on ollut puhdas nolla koko vuoden. Luultavasti en tule muita palkittuja lukemaankaan, mutta suurin todennäköisyys päästä lukulistalle on Finlandia-palkituilla kirjoilla. Vaikka Pelon kirja onkin niittänyt suurta suosiota, en ihan usko sen olevan kirja juuri minulle.

 

Oletko sinä tutustunut palkittuihin teoksiin?   

Nälkävuosi




Aki Ollikainen
2012
141 s./Siltala

Aki Ollikaisen esikoisromaani esittelee lukijoille vuoden 1867 nälkää näkevän Suomen. Pitkä talvi ja tuhoutuneet sadot johtavat siihen, että pienen Mataleenan perhe lähtee tien päälle kerjuulle, niin kuin niin moni muukin perhe joutui tekemään tuona kurjuuden vuonna. Tavoitteena nälkäisillä on saavuttaa Helsinki, jossa levähtää hetki ennen kuin matka jatkuu Pietariin, jossa kenenkään ei tarvitse kärsiä puutteesta.

Nälkävuosi on hieno kirja, jonka tarina todella menee ihon alle. Minä näin jopa painajaisia kirjasta, joka on todella harvinaista. Tämän kirjan kanssa koen olevani kirjabloggaamisen vaikeuden ytimessä: olen juuri lukenut niin vaikuttavan kirjan, ettei sanoja oikein löydy. Suosittelen jokaista lukijaani tarttumaan tähän kirjaan ja viettämään muutaman tovin Mataleenan perheen parissa. Tekee kummalla tavalla hyvää sielulle lukea sydän syrjällään vaikeuksista, joita Suomen kansa on aikoinaan joutunut kokemaan.

Hämmennyin muuten, kun huomasin että tietokirja, joka on äskettäin ilmestynyt, ja joka myöskin kertoo nälkävuosista, liittyykin 1600-luvun nälkävuosiin. Kumpaakohan aikaa yleensä tarkoitetaan, kun puhutaan Suomen nälkävuosista? Niin tai näin, myös tietokirja kiinnostaisi!

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja korkkaan alakategorian esikoiskirjailijat. Nälkävuosi voi hyvinkin olla kotimaisen kirjallisuuden saralla lukuvuoteni mieleenjäävin teos, todellinen kultakimpale siis.

Täydellinen paisti

Satu Taskinen
2011
307 s./Teos

Taru valmistautuu huolella kohtaamaan wieniläisen miesystävänsä perheen yhteisen päivällispöydän ääressä. Suomalaisen naisen tulikokeeksi näyttää koituvan täydellisen sianpaistin tekeminen. Perinteisiä ohjeita paistille on enemmän kuin laki sallii ja naapurin rouvastakaan ei ole sanottavasti apua. Lopulta Franzin perhe saapuu ja kaikki sujuu niin kuin edellisilläkin vierailuilla: anoppi on raivostuttava vanha rouva, sisko keskittyy lähinnä syömään itsensä hengiltä ja siskontyttö kaikessa nuoruuden energisyydessään ärsyttää sukulaisiaan provosoivilla keskustelunaloituksillaan. Taru tuntee jäävänsä jatkuvasti ulkopuoliseksi, vaikka hän on tehnyt kaikkensa järjestääkseen mukavan illan koko perheelle.

Nyt on pakko myöntää, että pitkästyin tarinaa lukiessani niin pahasti, että lukukokemusta voisi kuvailla pelkästään sanalla puuduttava. Ensinnäkin "jutun juju" tuntui liian tutulta ja moneen kertaan käsitellyltä. Olen lukenut ja nähnyt valkokankaalla samanlaisia tarinoita jo muutamaan otteeseen. Asetelma siitä, että perhe kokoontuu saman pöydän ääreen ja konfliktia pukkaa toisensa perään ja aina on se pakollinen ilkeä patriarkka ja pakollinen rassukka, joka yrittää tulla hyväksytyksi siinä heikosti onnistuen. Voisihan sitä totta kai ajatella positiivisesti niinkin, että mikäpä tarina ei olisi kerrottu jo aikaisemmin, mutta kyllä minä silloin odotan tuoretta lähestymistapaa tai vetävää juonta tai ylipäätänsä mielenkiintoisia hetkiä perheen parissa.

Lukiessani Täydellistä paistia rinnastin sen itse asiassa todella usein Nenäpäivään. Eiväthän päähenkilöt mitään toistensa kopioita ole, mutta herättivät minussa samanlaisia tuskastumisen fiiliksiä: Irma ja Taru häsläävät, puhuvat hölmöjä ja tekevät kaikesta tarpeettoman vaikeaa. He sekoilevat siellä täällä, käyttäytyvät hermostuneesti ja ajattelevat (lukijan kannalta) melko yhdentekeviä ajatuksia. Molemmissa kirjoissa on myös kutkuttavan mielenkiintoinen takakansiteksti, joka lupaa hyvää ja saa odottamaan kirjan lukemista. Todellisuudessa vain kävi niin, että yritin melkein joka toisen sivun alussa tsempata itseäni, että nyt luetaan oikein keskittyneesti seuraava aukeama, mutta puolentoista sivun jälkeen viimeistään huomasin aina ajattelevani mielummin omiani kuin seuraavani Tarun ajatuksenjuoksua.

Kirjassahan ei siis välttämättä tarvitsisi tapahtua mitään kovin erikoista ja silti tarina voisi temmata lukijan mukaansa. Toivottavaa kuitenkin olisi, että edes henkilöiden ajatukset olisivat ns. lukemisen arvoiset. Loppua kohti lukukokemus parani, mutta sympatiani esimerkiksi Tarun suhteen eivät heränneet. Mieleeni jäi varsinkin kirjan loppupuolella ollut kohtaus, jossa Taru on ulkoiluttamassa koiraa ja hän tapaa erään kiukkuisen miehen. Ajatuksissaan Taru sanoo yhtä sun toista oikeasti sanomisen arvoista, mutta suusta pääseekin sitten vain pelkkiä sammakoita. Vuosi sitten totesin, että ei näin, Irma! Nyt pääsin toteamaan, että ei näin, Taru!

Onneksi muut kirjan lukeneet ovat tuntuneet pitävän kovastikin Täydellisestä paistista, joten minun ei tarvitse tuntea huonoa omatuntoa tästä(kään). Kyllä aina yksi vastarannankiiski mukaan mahtuu:) Punainen lanka jäi tällä kertaa minulta tavoittamatta. Huomasin tämän itse asiassa siinä vaiheessa, kun Franzin sukulaisten sanotaan pitävän Tarua outona suomalaisena hermoheikkona, tai näin Taru ainakin itse uskoo ja on näreissään asiasta. Minun mielestäni Taru oli raivostuttava heikkohermo, joka ei vain millään saanut minua puolelleen, oli sitten kuinka yksinäinen tahansa.

Kirja on palkittu Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnolla vuoden 2011 parhaana esikoisteoksena.

27 eli kuolema tekee taiteilijan

Alexandra Salminen
2010
311 s./Teos


Kirjan sankaritar Angie pakenee yleisahdistusta Suomeen ja päätyy asuttamaan erästä maalaistalon saunarakennusta. Hän yrittää saada kasaan materiaalia, jolla pääsisi liittymään 27-klubiin. Tarkoituksena olisi tuottaa maailmanmaineeseen pääsevä kirjallinen teos ja keksiä siihen päälle vielä mielenkiintoinen tapa kuolla. Ja näin legenda olisi syntynyt! Kaikki tämä on saatava tehdyksi ennen kuin Angie täyttää 28 vuotta. Keski-iän saapuessa kaikki ponnisteluthan ovat turhia, koska elämä on yhtä alamäkeä siitä eteenpäin. Lukija saa siis kirjan ajan seurata Angien lähinnä haparoivia yrityksiä kirjoittelun saralla. Ja kai siinä samalla kuvaillaan vähän itsensä etsimistäkin.

Kirjassa tarinaa eteenpäin vievät keskivertoa persoonallisemmat kertojaäänet. Kertojina toimivat Angien lisäksi auto, lelupossu ja kissa. Varsinkin lelupossu on ajanut lukijoita hermoromahduksen partaalle, mutta itse katsoin juuri ennen kirjan aloittamista Toy Story 3:n, joten satuin olemaan ymmärtäväisellä tuulella. Minusta kuitenkin pelkästään kissalla oli selkeä merkitys kertojana: se näki ihmisten vetämien roolien taakse ja toi näin ollen uuden ja tarpeellisen näkökulman lukijalle. Autokohdat olivat raivostuttavia. Tässä kirjassa nimittäin jokainen ratinkääntö, vilkun päälle laitto ja vaihteiden vaihto kerrotaan. Auton sijasta olisin siis toivonut vaikka kahvinkeitintä, joka laitetaan päälle, kahvi valuu, kahvi on valmista ja that's it. Muun ajan olisi saanut keskittyä keittiössä tapahtuvaan sananvaihtoon. No, aina ei voi voittaa. Onneksi kirja muodostuu lyhyistä kappaleista, jotka ovat yleensä noin neljän sivun mittaisia. Ei yhtä kertojaääntä pidempään jaksaisikaan.

Kirja sisältää myös Angien kirjoitusyritelmiä, joita tämä lähettelee ystävilleen ja jotka sitten lähettävät vielä palautetta lukemastaan. Koin häiritseväksi sen, etten ikinä tiennyt kuinka paljon Angien jutuista oli totta. Esimerkiksi Tuhmat siskot -tarina oli saanut inspiraationsa Angien ja maalaistalon emännän villistä juhlaillasta. Tarinassa he mm. harrastivat seksiä baarissa, mutta mitä tapahtui oikeasti? Joku selvästi nolotti heitä seuraavana päivänä, mutta mikä? Tämä kikkailu tietenkin on osa kirjaa, mutta häiritsevää se silti on. Tai pitäisikö sanoa kutkuttavan häiritsevää, positiivinen asiahan se kuitenkin on. Huumori minulta sitten menikin taas ohi. Ollaan itseironisia ja kirjoitetaan kirja itsestä kirjoittamassa kirjaa. Heh heh. Ja naureskellaan suomalaisille tavoille ja maalaisjunteille. Heh heh. Mutta kun ei naurata. Taaskaan:)

Olin kuullut lähinnä yrmeää palautetta kirjasta, ennen kuin tartuin siihen itse. Suuria ennakko-odotuksia ei siis ehtinyt syntyä. Ehkä siksi en myöskään pettynyt niin kovasti. Kirja eteni aika tahmeasti eikä ollut kovin mukaansa tempaava. Tarina itsessään ei ehkä ollut kovin pitkäveteinen eli asiat kyllä eteni ja mielenkiintokin heräsi välillä. Mutta. Minä haluan kirjalta enemmän! Tuntuu, ettei tarina antanut minulle mitään. Paitsi sen statuksen, että olenpas lukenut Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon voittajakirjan. No, en varmaankaan tehnyt kirjalle oikeutta lukemalla sitä iltaisin vain noin 1/2 tuntia kerrallaan. Hyvä flow jäi syntymättä. Tosin ei se pidempiaikainen keskittyminenkään lukukokemusta olisi sen suuremmin parantanut, uskon ma. 

Ovatko muut harkinneet lukevansa kirjan? Tai peräti lukeneet jo?

P.S. Vielä kun jaksaisi sen Karkkipäivän lukea ennen joulua.