4x joulukirja

Kävin muutama viikko sitten lapsuudenkodissani läpi vanhoja keräilylaatikoita. Aikoinaan on tullut keräiltyä yhtä sun toista tarroista kirjepapereihin. Silloin mietin, että en taida tänä päivänä keräillä mitään, mutta sitten minulla välähti: mieheni kanssa keräillään lautapelejä ja itsekseni pyrin kerryttämään joulukirjakokoelmiani. Tänä vuonna joukon jatkoksi on ilmaantunut Tatun ja Patun joulukirjaa, Ankkalinnan joulukertomusta ja Richard Scarryn joulukirjaa. Näiden lisäksi luin myös lapsuudesta tutun Mikin joulukirjan. Kokoelmaa täytyy seuraavina vuosina kerryttää entisestään sillä tajusin juuri, että kunhan tytär on vähän vanhempi, meillä pidetään joulusatukalenteri eli tähdätään siis 24 eri joulusatuun, jotta kalenteriin on tarpeeksi materiaalia.

Tatun ja Patun ihmeellinen joulu
Havukainen & Toivonen
2015
32 s./Otava

Olen muutaman Tatun ja Patun lukenut vuosien varrella, mutta en ole oikein päässyt samalle aaltopituudelle. Lastenkirjojen suhteen en ole kovin huumorivetoinen, en ollut edes lapsena. Ei siis ehkä ihme, että pikkupoikien herttaiset kohellukset ovat mukavuusalueeni ulkopuolella. Kuvituskaan ei ihan kolahda, mutta pidän siitä miten paljon yksityiskohtia aukeamat sisältävät. Tällä kertaa Tatu ja Patu lähtevät Veeran luokse jouluksi. Aika monta juttua menee pieleen ennen kuin lapset voivat rauhoittua joulunviettoon.

Ankkalinnan valkea joulu
Walt Disney
1983 suom. 1985
41 s./Lasten oma kirjakerho

Lapsena kirjahyllyyn eksyi monen monituista Lasten oma kirjakerhon kirjaa, joista suurin osa oli Walt Disneyn, joten rakkaimmat joulukirjatkin ovat Disneyn versioita. Tätä minulla ei vielä ollut, joten tämä oli loistava kirpparilöytö. Ihan hirveästi näissä kirjoissa ei loppujen lopuksi tapahdu, Ankkalinnan asukkaat valmistautuvat jouluun ja voittavat pieniä arkisia esteitä ennen istahtamista joulupöytään. Rauhallinen tunnelma, kauniit lumiset maisemat ja koreat joulukuuset puhuttelevat vuodesta toiseen.

Kaikkein paras joulukirja
Richard Scarry
1981 suom. 2004
43 s./Tammi

Nimensä veroisesti paras joulukirja. En ole ennen lukenut Scarryn tuotantoa, mutta tämä oli kyllä suorastaan ihastuttava. Piirrokset ovat veikeitä, hahmot hassuja ja sympaattisia. Useat eri tarinat sivuavat joulua monin eri tavoin. Tästä tuli kertaheitolla kokoelman tärkeimpiä kirjoja.


Mikin joulu
Walt Disney
1994 suom. 1994
44 s./Lasten oma kirjakerho

Kirja on ollut minulla lapsesta saakka, mutta en muistanut tästä juuri mitään, joten se ei ole kuulunut suosikkeihini. Yleisesti ottaen pidin enemmän Aku Ankasta ja hänen sukulaisistaan kuin Mikistä kumppaneineen. Tässä on kuitenkin ihan kiva joulutarina, mutta kuvitus on modernimpi kuin 80-luvun kirjoissa, joten ei puhuttele minua samalla tavalla kuin vanhemmat kirjat.

Koiramäen talossa

Mauri Kunnas
1980
48 s./Otava

En omistanut yhtäkään Kunnaksen kirjaa lapsena, joten olen tutustunut miehen tuotantoon vasta aikuisena. Ensikosketus Kunnakseen taisi tulla Noitarumpu-elokuvan myötä ja tuotannon laajuus tuli tutuksi vasta aloitettuani työt kirjakaupassa. Myöhäisherännäisenä en usko, että voin koskaan ihan samalla tavalla ihastella Kunnaksen kirjoja, rakkaimpien muistojen olisi pitänyt muodostua jo lapsuudessa. Siitä huolimatta olen viihtynyt hyvin niiden muutamien kirjojen parissa jotka olen tähän mennessä lukenut.

Koiramäen talossa oli oikein mielenkiintoinen iltasatu aikuiseenkin makuun. Itse asiassa yksi suosikkikirjoistani lapsena kertoi runsaan kuvituksen kera samasta aiheesta kuin tämä Kunnaksen kirja. Näkökulma suosikkikirjassani oli vielä hieman laajempi, sillä se kertoi myös varakkaan perheen arkirutiineista 1900-luvun alussa.

Verrattuna lapsuuteni kirjakokemukseen Koiramäen talossa on ehdottomasti hauskempi teos, kuvitus sai minut tirskahtelemaan useaankin otteeseen. Faktatieto ja viihdyttävä kerronta on yhdistetty hienosti samassa kirjassa ja osaan vain kuvitella miten paljon kysymyksiä pienillä lukijoilla mahtaakaan herätä kirjaa selaillessa. Minä opin ainakin tämän: tupa, porstua ja pirtti eivät ole sama asia vaikka näin aina ajattelen:)

Te Kunnasta enemmänkin lukeneet: onko teillä joku ehdoton suosikki miehen tuotannosta?

Petteri Kaniinin satumaailma

Beatrix Potter
2002 suom. 2002
400 s./Otava

Olin alunperin ajatellut lukevani pelkästään yhden Potterin kirjoittaman tarinan, mutta en voinut vastustaa kiusausta nähdessäni tämän kauniin satukirjan kirjastossa. Petteri Kaniinin satavuotisjuhlalaitos sisältää kirjailijan koko tuotannon vuosilta 1902-1930 ja muutamia ennen julkaisemattomia pikkutarinoita. Voi kuinka olisinkaan pienenä rakastanut katsella kuvituksen yksityiskohtia ja ihastella pikkueläinten kotikoloja ja herttaisia vaatteita! Kerrassaan ihastuttava kirja!

Tarttumalla teokseen sain tosiaan ensikosketukseni Potterin tuotantoon. Olinkin todella innoissani, kun huomasin että kirja sisältää pienen historiikin itse kirjailijasta JA erikseen kaikista tarinoista. Ennen etenemistä itse satuun oli mielenkiintoista lukea kenelle se on alunperin tarkoitettu, miksi se on kirjoitettu, mitä asioita Potter on poiminut siihen meidän todellisuudes-tamme, mitkä sadut ovat hänen omia suosikkejaan ja mitkä maisemat ovat edelleen olemassa.

Tarinat olivat aikuisellekin mieluisia, iltalukemisena luin aina muutaman. Kirja sisältää kaiken kaikkiaan 28 tarinaa ja tuntuu mahdottomalta kuvata koko joukkoa tietyillä sanoilla. Se kuitenkin pisti silmään, että tarinat ovat pullollaan hieman ilkeästi käyttäytyviä eläinhahmoja. Ne ovat kuitenkin aina melko hyväsydämisiä ja saavat opetuksensa tarinan lopussa. Sadut eivät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ole kovin pitkiä (mutta ovat runsaasti kuvitettuja), mutta Potter on onnistunut sisällyttämään niihin paljon yksityiskohtia. Teksti ei ole lainkaan niin yksioikoista, että "Lopuksi Petteri Kaniini meni tyytyväisenä kotiin." vaan tyyliin "Lopuksi Petteri Kaniini meni tyytyväisenä kotiin kaivellen taskujaan, josta hän löysi monta vuotta kadoksissa olleen punaisen nenäliinansa, jossa oli vielä jäljellä Äiti Kaniinin tarkasti ompelema kultainen porkkana." Niin, yksityiskohtia piisaa - ja edellinen esimerkki oli täysin allekirjoittaneen keksimä, mutta ymmärsitte varmaankin idean. En tiedä kiinnittääkö (pienemmät) lapset mitään huomiota näihin hauskoihin kohtiin, jotka elävöittävät tarinoita, mutta aikuinen niitä ainakin osaa arvostaa.

Lopuksi voisin todeta, että kaunis kirja, jota on varmasti ihana tutkia yhdessä lapsen kanssa. Tarinat ovat kestäneet aikaa ja ovat opetuksineen edelleen ajankohtaisia ja eläinhahmot sympaattisia. Suosittelen! Kuinka moni on muuten katsonut Beatrix Potterin elämään perustuvan melko uuden elokuvan? Minä en ole, mutta mietiskelin tässä, että elokuvakokemus voisi sopivasti nitoa koko paketin yhteen.

P.S. Valloitan kirjalla TB:n Children's Britain -alakategorian.

Suuri urheilukirja




Mauri Kunnas
1983
80 s./Otava

Suuri urheilukirja on ilmeisesti yksi arvostetuimmista Kunnaksen kirjoista, sillä se on Koiramäen talossa -kirjan ohella päässyt klassikkolistoillekin. Mielenkiintoinen ja hauskasti kuvitettu kirjahan se on, siitä ei pääse mihinkään. Hirmuisesti tietoa eri urheilulajeista, jotka on esitelty lyhyesti ja ytimekkäästi huumoria unohtamatta.

Pakko kuitenkin myöntää, että minulle kirja oli hieman puuduttavakin lukukokmus, sillä urheilu ei yksinkertaisesti kiinnosta minua niin paljon. Kirjan 80 sivussa riitti tekemistä, kun tekstiä on paljon ja kuvitus vilisee mielenkiintosia yksityiskohtia. Voin siis sanoa, että ihan hetkessä tätä kirjaa ei ehtinyt hotkaisemaan. Opin vaikka mitä uutta hienoa kirjaa tutkiessani, mutta ei tämä kyllä ensimmäisten joukossa olisi, jos jokin Kunnaksen kirjoista pitäisi omaan kokoelmaan hankkia.

Sen verran tuhti paketti kirja näyttäisi olevan ettei liikunnanohjaajana työskentelevä poikaystäväni, jolle liikunta on puoli elämää, jaksanut lukea sitä kokonaan:) Kaikenkattava tietopaketti joka tapaukesssa ja urheilusta kiinnostunut lapsi saa tästä varmasti paljon irti ja voi palata kirjan pariin uudelleen ja uudelleen. Kuvatkin kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, joten pelkästään niitäkin katselemalla pääsee hyvin tunnelmaan mukaan. Kuvakirjaksi tämä kirja taitaakin olla niitä harvinaisuuksia, joita vanhempikin lapsi haluaa selailla tuntematta itseään pikkulapseksi. Suuri urheilukirjahan kun on melkeinpä tietokirja.

Täti Ruskean Syntymäpäivä

Elsa Beskow
1985
21 s./Gummerus

En oikein tiennyt minkä Beskowin kirjoista olisin kiikuttanut kotiin lastenviikkoa varten. Valinnanvaraa oli enkä tiennyt yhtään, onko jokin hänen teoksistaan enemmän klassikko kuin joku toinen. Päädyin lopulta tähän kirjaan, koska syntymäpäiväjärjestelyistä on aina hauska lukea ja kirjan kannessa naisillakin on niin kauniit mekot päällä. No, syy se on sekin:)

Täti Ruskealla pian syntymäpäivät ja lapset Lotta ja Petteri valmistelevat juhlanumeroa Setä Sinisen avustuksella. Samaan aikaan Täti Vihreä ja Täti Sinipunainen kamppailevat lahjaideoidensa kanssa. Lopulta vaaditaan hieman mielikuvituksellisia otteita, jotta Täti Ruskea saa lahjakääröt sairasvuoteensa äärelle.

Yllätyin positiivisesti tekstin määrästä, tässähän tuli luettua ihan kunnon tarina. Kuvitus on mukavan runsasta, joten sen avulla tunnelmaan pääsee leikiten. Tarina on juuri sopivan lämminhenkinen ja vanhanaikainen. Mitään liian dramaattisia käänteitä ei ole luvassa vaan esimerkiksi jännitys syntyy pienen pienistä asioista. 

Pidin kirjasta aika lailla. Samalla tavalla kuin esimerkiksi Montgomeryn tyttökirjoissa, tässäkin pääsi hetkeksi uppoutumaan vanhoihin hyviin aikoihin, kun naisilla oli muhkeat hameet, illalla kuljettiin kynttilänvalossa ja sairaana makoiltiin sängyssä monta päivää ja vieläpä myssy päässä. Oli suorastaan ihanaa lukea kunnon tarina, jolla ei varsinaisesti ole muuta virkaa kuin viihdyttää. Tietenkin näistä vanhanajan kirjoista puuttuu se jokin huumorintaju, jota tarjoillaan ilmeisesti runsaastikin tämän päivän lastenkirjoissa. Uskallan kuitenkin väittää, että uusista taas saattaa puuttua tietynlainen ihastuttava tunnelma. Beskowta voisin lukea joku päivä uudelleenkin!

Kuinkas sitten kävikään




Tove Jansson
1952
26 s./WSOY

Ensimmäinen Tove Janssonin aito ja alkuperäinen kuvakirja on nyt luettu läpi. Tykkäsin ja pidin kirjaa hurjan mielenkiintoisena. Kyllä tässä tuntuu vain sivistyvänsä päivä päivältä viehättävien kirjojen parissa:) Muumi-kirjoja lukisin mielelläni lisääkin, niin näitä kuvakirjoja kuin pidempiäkin tarinoita. Toistaiseksi olen lukenut vain Muumipappa ja meri -kirjan ja sekin oli todella mieluinen lukukokemus.

Kuinkas sitten kävikään -kirjan tarina Mymmelistä, Muumipeikosta ja pikku Myystä on todella veikeä. Oli hauska lukea lastenkirjaa, josta ei ollenkaan osannut sanoa miten se tulee päättymään. Ilmeisesti WSOY:n jälkikäteen leikkaamat aukot tuovat kirjaan hieman jännitystä, aikuinenkin palaa halusta tietää mitä seuraavalta sivulta paljastuu.

Aikuisen makuun tämä kirja ainakin on, en tiedä olisinko lapsena pitänyt värimaailmaa liian synkkänä. Varmasti niin, jos oletetaan että olisin kuitenkin jo nähnyt tv-sarjan jaksoja. Kuulun siis siihen ihmisryhmään, joille ns. oikeat muumit ovat juuri niitä tv-sarjan muumeja. On kuitenkin mielenkiintoista tutustua alkuperäisiinkin hahmoihin. Molempi parempi?

Tätäkin tarinaa oli suorastaan pakko supattaa itsekseen makuuhuoneessa ääneen, niin ihastuttavasti kirjassa on onnistuttu loruilemaan:

On kello viis, kun varhaiseen
kaupasta maitokannuineen
käy kotiin Muumipeikko pien',
on pitkä taival metsätien,
puut kolkon korven kohisee,
kun tuuli ähkyy, huokailee -
yö vaihtuu aamuun hämärään.
Vaan kuinkas sitten kävikään?

Myyrä puhemiehenä


Zdenek Miler & Hana Doskocilová
2010
56 s./Tammi

Varsin virallisen nimen takaa paljastui sympaattinen tarina Myyrästä, joka toimii välikätenä kahden kanin rakkaustarinassa. Pian juhlitaan pikahäitä ja pikkukanejakin alkaa pullahtamaan maailmaan.

Kirjan kuvitus toi mieleeni Jason-kirjat. Kovin samanlaisia kirjasarjat eivät ole, joten olisikohan se sitten värimaailma ja piirrostyyli, joka on hieman samantyylinen? Myyrä ja muu metsänväki on kyllä aika sööttiä sakkia, mutta kirja ei silti oikein kolahtanut. Suurempi altistus Myyrä-sarjalle saattaisi muuttaa mieleni, mutta tämä ensikohtaaminen ei kovin kummoisia fiiliksiä nostattanut.

Myyrä-kirjaa lukiessani tein muuten aika itsestäänselvän, mutta silti ahaa-elämyksen tuottavan huomion lastenkirjoista noin yleensä. Kun kuvitus ei tee vaikutusta, hyväkään tarina ei voi pelastaa kirjaa. Toisaalta jos kuvituksesta pitää todella paljon, on aika yhdentekevää millainen tarina kirjassa on, kun lukija on niin kuvituksen lumoissa. Neutraalin reaktion aiheuttava kuvitus vaatii sitten taas tekstiltäkin vähän enemmän, koska tekstin täytyy paikata sitä jotain puutetta mikä kuvituksessa ilmeni. Tuntuu että ainakin tämä alkuviikko on mennyt justiinsa tuon kaavan mukaan.

Prinsessa vailla valtakuntaa

Ursula Jones & Sarah Gibb
2010
29 s./Aurinko Kustannus

Täten ilmoitan löytäneeni vuoden kauneimman kirjan. Löysin sen muutama viikko sitten työpaikkani lastenosastolta. Aikaisemmin se ei ollut osunut silmääni. Hetkeksi oli ihan keskeytettävä työt ja jäätävä ihastelemaan kirjan kuvitusta, joka on sanoinkuvailemattoman hieno yhdistelmä vanhaa romantiikkaa ja modernia tyyliä. Tätä kirjaa pikku-Sonjakin olisi vaalinut kalleimpana aarteenaan.

Kirjassa on siis Prinsessa, jolla ei ole omaa valtakuntaa vaan hän viettää kiertolaisen elämää uskollisen hevosensa Sulon kanssa. Muitakin kuninkaallisia hän kohtaa matkallaan, mutta ei koe yhteisöllisyyden tunnetta heidän kanssaan. Rakkaus ja oma valtakunta löytyvätkin odottamattomasta paikasta.

Yksin en ihailuineni ole, sillä teos on saanut vuoden 2008 Roald Dahl Funny Prize -palkinnon. Mikä se sitten lieneekin, kirjailijan kotisivuiltakaan en löytänyt palkinnosta mitään lisätietoa.

Ihastuiko joku muukin kirjan kuvitukseen?



Tatu ja Patu työn touhussa

Aino Havukainen & Sami Toivonen
2006
31 s./Otava

Tatu ja Patu -kirjoja on toistaiseksi ilmestynyt kahdeksan kappaletta. Sarja on kerännyt rutkasti mainetta ja palkintoja ja siitä pitävät niin lapset kuin vanhemmatkin. Työn touhussa -kirjan nappasin mukaani kirjastosta eikä sarjan muita osia hyllyssä näkynytkään. Valinta helpottui siis kummasti. Joku kaunis päivä haluan tutustua vielä kirjoihin Tatu ja Patu Suomessa ja Tatu ja Patu Helsingissä.

Huh, mikä lukukokemus! Rahoilleen saa kyllä vastinetta, niin pitkä ja kuvarikas kirja on. Yksityiskohtia on niin paljon, että kaikkiin asioihin ei varmasti tule edes kiinnitettyä huomiota ensimmäisillä lukukerroilla. Luin tietenkin kaiken tekstin ja tiirailin kaikki kuvat mahdollisimman tarkasti ja kyllä siihen sai aikaakin kulumaan!

Pakostikin mietin onko kirjan kuvitus jopa liian levoton? Ja minkä ikäisen lapsen tätä oletetaan lukevan/katselevan? Ainakin minun tuntemani viisi-kuusi-vuotiaat ovat ihan liian aktiivisia keskittyäkseen näin yksityiskohtaisesti kuvitettuun kirjaan:) Lasten kuvakirjahan tämä on, joten kai silloin juuri tuon ikäiset lapset ovat kohdeyleisönä.  

Kirjassa tosiaan tutustutaan 12 eri ammattiin, joten kuvia katsellessa oppii vaikka mitä. Kirja on oikein hauskasti toteutettu ja sitä oli todella mielenkiintoista lukea. Osaan vain kuvitella lapsen miljoonat kysymykset tämän kirjan parissa: Mikä se sellainen desinfiointiaine on? Mikä on ensihoitaja? Mikä on ilmalasta? Mitä se sellainen kuntouttaminen on? Kirjassa tulee loputtomasti vastaan vaikeita sanoja ja asioita, joista lapsella ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla mitään aikaisempaa tietoa. Se tosiaan herättää uudelleen kysymyksen, että minkäs ikäiselle nämä Tatut ja Patut ovat, vai aliarvioiko Sonja vain lapsia?:)

Ja pakko sanoa. Jotain ärsyttävää noissa kahdessa pojassa on. Sööttejä pikkupoikiahan ne molemmat ovat mutta en sitten tiedä. Vai onko tässä taustalla nyt sitten se, että tyttömäinen tyttö ei jaksa ymmärtää poikamaisia poikia?

Tiivistettynä: Mainio kirja, jonka parissa viihtyisi varmasti useita kertoja lapsen kanssa. Kuitenkin uskon sen olevan sen verran keskustelua herättävä kirja, ettei tämä ainakaan mikään ideaali iltasatu ole, ellei halua turista lapsensa kanssa puoleenyöhön asti:) Lisäpisteitä pitää antaa maatalousaukeamalle, jonka reunoja koristaa pieni lautapeli, jota siis voi pelata ihan oikeastikin. Samalla lapsi oppii miten vuodenkierto etenee maata viljeltäessä.

Siiri ja kolme Ottoa

Tiina Nopola & Mervi Lindman
2002
31 s./Tammi

Wikipedia tietää kertoa, että Siiri-kirjat saivat alkunsa Nopolan tyttären päiväkotimuistoista. Tartuin silkalla tuurilla juuri tähän ensimmäiseen osaan, jossa Siiri haaveilee koirasta, mutta päätyykin saamaan kolme Otto-nimistä ystävää. Tiina Nopola on Siiri-kirjojen lisäksi kirjoittanut mm. Heinähattu & Vilttitossu ja Risto Räppääjä -sarjoja yhdessä siskonsa Sinikka Nopolan kanssa. Mervi Lindman puolestaan on kuvittanut Siiri-kirjojen lisäksi Memmuli-sarjaa.  

Minkäänlaista kokemustahan minulla ei lasten kirjoista ole (lapsuutta lukuunottamatta), mutta kyllä tässä selvästi ollaan kosketuksissa laatukirjallisuuteen. Tarinaan ja kuvitukseen on panostettu eikä liukuhihnakirjallisuudesta ole tietoakaan.

Omassa lapsuudessani kirjat eivät tosin olleet tällaisia. Siiri ja kolme Ottoa on selkeästi 2000-luvun tuotos. Kirja on tietenkin lapsille tarkoitettu, mutta varsinkin kuvitus vilisee aikuisille tarkoitettuja yksityiskohtia. Naapurin mummo kasvattaa pelargonioita, naapurin sedällä on Kauas koirat karkaavat -elokuvan juliste, taulusta tuijottaa Sir Baskerville jne. Eihän minulla mitään sitä vastaan ole, että aikuisetkin otetaan huomioon kirjaa tehdessä, mutta toisaalta jos joka toinen kirja kikkailee hauskoilla viittauksilla niin on melkeinpä omaperäisempää olla viittailematta.

Siiri-kirja oli ihan mukava tuttavuus. Kyllä tätä ihan mielellään pienen lapsen kanssa lukisi. Sarja kuuluu ilmeisesti niihin kirjoihin, joissa on tärkeä opetus lopussa. Tällä kertaa yksinäinen tai pitkästynyt lapsi kaipaa uutta perheenjäsentä, eikä vanhemmat muista aina olla läsnä silloin kuin se olisi tärkää lapselle. Hyvät ystävät kuitenkin karkoittavat yksinäisyyden tunnetta. Niin no, on ihan hienoa, että kirjan välityksellä voi opettaa lapselle tärkeitä asioita. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ihan jokaisen kirjan ei tarvitse pitää sisällään aiheita tyyliin näin opit sanomaan anteeksi/näin opit ottamaan muut huomioon/näin opit irtautumaan tutista/näin opit olemaan suvaitsevainen jne. Joskus on kiva vain viihtyä kirjan parissa enkä esimerkiksi muista että omat lapsuuteni suosikit olisivat olleet erityisen opettavaisia vaan enemmänkin mukaansa tempaavia satuja. Tämä on sikäli napinaa turhasta, koska Siiri-kirja ei missään nimessä ollut pelkkää opetusta opetuksen perään. Piti vain napista, kun sain hyvän tilaisuuden. Olen ehkä kohdannut liian monta fanaattista aikuista, joille tarinassa tärkeintä on se, että se varmasti muokkaa lasta psykologisesti.

Tiivistettynä: Kiva tarina, kiva kuvitus. Voisin lukea kirjaa pienen tytön tai pojan kanssa, mutta toisaalta Siiri-kirjat eivät ehkä ole täysin minun makuuni.