Peter James
2015 suom. 2017
327 s./Minerva
Kauhukirjaan tarttumisessa on aina omat riskinsä. Toistaiseksi ainoa hyytävä kohtaaminen on tapahtunut kirjan The Woman in Black kanssa (loistava myös elokuvana). Muut kokeilut ovat osoittautuneet rimanalituksiksi. Kauhu onkin mielestäni genre, joka toimii hyvin elokuvissa, mutta kirjoitettuna harvemmin. On vähän hullunkurista, että Montgomeryn Runotyttöä lukiessa iho nousee kananlihalle kummitustarinoista, joita henkilöhahmot kertovat toisilleen, mutta aikuisille lukijoille suunnatussa kauhukirjallisuudessa joutuu painimaan myötähäpeää herättävien juonenkäänteiden kanssa. Onneksi jännitys- ja kaunokirjallisuuden piirissä on tullut vastaan muutama onnistunut teos, Valkopukuinen nainen ja Vieras kartanossa näin muutaman mainitakseni.
Kolmihenkinen perhe muuttaa rapistuneeseen kartanoon Englannin maaseudulle. Talo on kokenut yhden jos toisenkin murhenäytelmän vuosisatojen aikana, mutta perhe on tietämätön tästä menneisyyden painolastista. Remontti käynnistetään täydellä tohinalla useassa kartanon osassa, mutta korjattavaa on paljon ja epäkohtia paljastuu koko ajan lisää. Ihan kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi päänvaivaa uusille asukkaille, mutta pian on selvää, että kartanossa on myös yliluonnollinen voima, joka haluaa perheelle pahaa.
Jamesin kirjassa on niin monta asiaa pielessä, että en tiedä mistä alkaisin purkamaan koko vyyhtiä. Periaatteessa kirjailijalla oli kaikki mahdollisuudet onnistua tarinan kanssa, alussa kokonaisuutta kuljetetaan mielestäni tyylillisesti oikeaan suuntaan (hahmo näkyy tyhjillään olevan talon ikkunassa, päähenkilö puhuu tienvarteen ilmestyneen miehen kanssa jota kukaan ei tunnista kyläläiseksi ja facetime-puhelun aikana nuoren tytön taakse ilmestyy tuntematon nainen). Käänteet saavat mielikuvituksen mukavasti liikkeelle ja olo on toiveikas. Tarina lässähtää kuitenkin lupaavan alun jälkeen, kun kartanoon muuttanut perhe tekee täysin älyttömiä ratkaisuja. En tarkoita kauhugenrestä tuttuja "älkää hajaantuko" tai "älä mene kellariin yksin" -stereotypioita vaan kyvyttömyyttä hoitaa arkisia asioita. Tällä perheellä on paljon oppimista remonttisuunnitelmien tekemisestä, raha-asioiden hoitamisesta ja priorisoinnin tärkeydestä.
Jos on olemassa b-luokan elokuvia, joita on hauska katsoa vähän isommallakin porukalla ja kommentoida brutaalisti, niin Kirottu talo on niiden vastine kirjamaailmassa. Harvemmin kommentoin miehelleni mitään lukemaani, mutta Jamesin kirja sai kyllä kielenkantani laulamaan. Käydäänpä siis läpi ensin nämä arkielämän hölmöilyt. Perhe luulee muuttavansa vähän rapistuneeseen taloon, joka oikeasti on melkeinpä romahtamisvaarassa. Perhettä alkaa kaduttaman ostaminen. Silti perheen isä myöntää, että kuntotarkastuslista oli niin pitkä, että hän luki sen lopulta vähän lasittunein silmin eikä ehkä ymmärtänyt kuinka vakavista asioista on kyse. Ja siis monikymmensivuinen raporttihan ei yhtään viittaa siihen, että aika moni asia on pielessä. En kestä! Ja nämä sankarit ovat aikaisemminkin ostaneet huonokuntoisia taloja ja rempanneet niitä. Mietin myös, onko kulttuurierot kovinkin suuret, kun Suomessa jengi sairastuu hometaloista ja pois muuttaessaan joutuvat suunnilleen heittämään kaikki tavarat roskiin, koska ne ovat pilaantuneet homeesta. Kirjassa uudet kalliit sohvat kannetaan ilman minkäänlaista harkintaa taloon, jossa koko kellarikerros on homeessa ja osassa huoneista lattialaudat ovat lahot ja seinissä on kosteutta ja paljon mustia homeläikkiä. Asutuissakin huoneissa on ollut vastaavia ongelmia, mutta ne on jo remontoitu. Joo.
Perhe laittaa koko omaisuutensa kiinni kartanoon ja rahat ovat tiukilla jo ennen kuin selviää, että remontti vaatiikin tuhottomasti enemmän varoja kuin oli alun perin laskeskeltu. Silti perhe ostaa useamman lehden joka päivä ja tyttärelle suunnitellaan oman ponin ostamista syntymäpäivälahjaksi. Myös läheisen lammen sorsille on saatava ruokaa ja kaiken maailman rakennelmat. Kiirekin on ihan tolkuton, mutta kuitenkin lukijalle jää sellainen kuva, että kotoa käsin työskentelevä isä lähinnä lukee lehtiä, tekee ruokaa ja haahuilee pitkin kyliä jututtamassa ihmisiä. Illalla vaimon tultua kotiin onkin aika korkata viinipullo ja käpertyä sohvalle katsomaan Netflixiä. Useamman remontin läpikäyneenä luulisi, että voisi rahaa säästääkseen itsekin hieman puuhailla talon kimpussa sen sijaan että ostaa kaiken remonttiavun. Joo.
Yllä mainitsemani asiat hyppäävät lukiessa niin vahvasti silmille, että lukukokemus häiriintyy aivan täysin eikä päähenkilöitä voi ottaa tosissaan. Kauhupuolelle jos mennään, niin alussa vallinnut tunnelma menee pilalle, kun yliluonnolliset asiat alkavat tapahtumaan enemmänkin tietokoneiden ja kännyköiden ruudulla. Kummitus siis viestittelee kaikenlaista perheenjäsenille ja on vähän vaikea päästä siihen moodiin, että kyllä 1700-luvulta peräisin oleva yliluonnollisuus ottaa helposti haltuun uusimmat kotkotukset. Joo.
Pakko vielä mainita Nestlen kahvikapselikoneen piilomainonta. En ole härskimpää koskaan nähnyt ja en edes tiennyt, että piilomainontaa harjoitetaan kirjoissa. Nyt ei kuitenkaan mielestäni voi olla muusta kyse, sillä koneesta olisi voinut myöhemmässä vaiheessa käyttää nimitystä kapselikone, mutta Nestle mainittiin joka kerta. Myöskin eri kahvimakuja pyöriteltiin useampaan kertaan ja niiden makuja käytiin läpi. Siis miten tällainen kuvio edes toimii? Kirjailija ottaa haluamaansa yritykseen yhteyttä, että hei jos mainitsen teidän tuotteen miljoona kertaa kirjassani niin saanko loppuelämän kahvit ilmaiseksi?
Nyt lupaan lopettaa jauhamisen, on viimeisen valitusvirren aika. Perheen tytär käyttää Instagramia ja hän käyttää sitä mielestäni "väärin". Eli siis toisin sanoen kirjailija ei tiedä miten Instaa käytetään? Kirjassa saa sen käsityksen, että tytär pitää kavereihinsa yhteyttä nimenomaan Instan kautta ja lähettää sieltä kavereille kuvia ja viestejä, jotta he tietävät mitä on meneillään kartanossa. Hän siis tägää kavereita kuviinsa, jotta he varmasti saavat viestit. Olisi helpompiakin tapoja pitää yhteyttä kavereihinsa:D
Suosittelen kirjaa kaikil... eikun... Älä tuhlaa aikaasi tähän! Vaikka toisaalta, jos todella kaipaa huonoa kirjaa elämäänsä niin tässä on todella varteenotettava vaihtoehto! Itse en tämän perusteella uskalla tarttua Jamesin jännäreihinkään, vaikka ne ovat vielä täysin kokematta ja kansiliepeiden mukaan kaverin pitäisi olla isokin tekijä Englannissa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jännityskirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jännityskirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
torstai 29. kesäkuuta 2017
maanantai 19. kesäkuuta 2017
Kauniit kuolemat
Antonio Hill
2012 suom. 2013
411 s./Otava
Kesän tullen veri vetää lukemaan jännityskirjallisuutta ja tunnelmallisia tyttökirjallisuuden helmiä. Nyt tuli aloitettua ahmimalla jännäreitä, ja muutama odottaa vielä yöpöydällä. Kirjastoreissulta nappasin mukaan kuitenkin vähän muuta tasapainoittamaan lukuharrastusta.
Hillin kirja ehti olla lainassa itse asiassa jo useamman kuukauden, ja jossain välissä tuntui, etten lopulta edes tarttuisi siihen. Muistelin kuitenkin, että pidin espanjalaisen kirjailijan jännärisarjan aloitusosasta niin paljon, että päätin antaa jatko-osalle mahdollisuuden. Hyvä niin!
Barcelonaan sijoittuva Kauniit kuolemat jatkaa aika lailla siitä, mihin edellinen osa loppui. Komisario Salgadon (moniongelmainen, mutta sympaattinen päähenkilö) ex-vaimo on edelleen kateissa eikä uusia vihjeitä ole tullut pitkään aikaan. Äitiyslomalle väkipakolla jäänyt poliisi Leire Castro aikoo tutustua katoamistapaukseen tuorein silmin, hänellä kun on vain aikaa ennen kuin vauva syntyy. Salgado alkaa tutkimaan itsemurhilta vaikuttavia kuolemia, joiden uhrit ovat olleet työkavereita suuressa kosmetiikkayrityksessä. Tuleeko uhreja vielä lisää?
Periaatteessa kirjasarjassa ei ole mitään kovin erikoista, mutta kokonaisuus toimii hyvin. Päähenkilö ei ole ollenkaan ärsyttävä, vaikka hänessä onkin paljon genren kliseisiä luonteenpiirteitä. Molempien osien itsenäiset murhatarinat ovat olleet toimivia ja uskottavia. Salgadon omaan elämään liittyvät käänteet, dramaattisimpana ex-vaimo Ruthin katoaminen, ovat olleet kiinnostavaa luettavaa. Tietenkin Barcelona tarinan taustalla on vain pelkkää plussaa.
Jatkaisin mielelläni kolmanteen osaan, mutta sellaista ei ole kuulunut. Olenkin hieman huolissani, että aikookohan Otava enää suomentaa sarjaa. Espanjaksi kolmas osa on ilmestynyt jo vuonna 2014. Salgado-sarja tuntuu jääneen vähemmälle huomiolle ainakin Suomessa, eivätkä jännäreiden suurkuluttajat ole löytäneet sitä. Se on kyllä harmi se.
2012 suom. 2013
411 s./Otava
Kesän tullen veri vetää lukemaan jännityskirjallisuutta ja tunnelmallisia tyttökirjallisuuden helmiä. Nyt tuli aloitettua ahmimalla jännäreitä, ja muutama odottaa vielä yöpöydällä. Kirjastoreissulta nappasin mukaan kuitenkin vähän muuta tasapainoittamaan lukuharrastusta.
Hillin kirja ehti olla lainassa itse asiassa jo useamman kuukauden, ja jossain välissä tuntui, etten lopulta edes tarttuisi siihen. Muistelin kuitenkin, että pidin espanjalaisen kirjailijan jännärisarjan aloitusosasta niin paljon, että päätin antaa jatko-osalle mahdollisuuden. Hyvä niin!
Barcelonaan sijoittuva Kauniit kuolemat jatkaa aika lailla siitä, mihin edellinen osa loppui. Komisario Salgadon (moniongelmainen, mutta sympaattinen päähenkilö) ex-vaimo on edelleen kateissa eikä uusia vihjeitä ole tullut pitkään aikaan. Äitiyslomalle väkipakolla jäänyt poliisi Leire Castro aikoo tutustua katoamistapaukseen tuorein silmin, hänellä kun on vain aikaa ennen kuin vauva syntyy. Salgado alkaa tutkimaan itsemurhilta vaikuttavia kuolemia, joiden uhrit ovat olleet työkavereita suuressa kosmetiikkayrityksessä. Tuleeko uhreja vielä lisää?
Periaatteessa kirjasarjassa ei ole mitään kovin erikoista, mutta kokonaisuus toimii hyvin. Päähenkilö ei ole ollenkaan ärsyttävä, vaikka hänessä onkin paljon genren kliseisiä luonteenpiirteitä. Molempien osien itsenäiset murhatarinat ovat olleet toimivia ja uskottavia. Salgadon omaan elämään liittyvät käänteet, dramaattisimpana ex-vaimo Ruthin katoaminen, ovat olleet kiinnostavaa luettavaa. Tietenkin Barcelona tarinan taustalla on vain pelkkää plussaa.
Jatkaisin mielelläni kolmanteen osaan, mutta sellaista ei ole kuulunut. Olenkin hieman huolissani, että aikookohan Otava enää suomentaa sarjaa. Espanjaksi kolmas osa on ilmestynyt jo vuonna 2014. Salgado-sarja tuntuu jääneen vähemmälle huomiolle ainakin Suomessa, eivätkä jännäreiden suurkuluttajat ole löytäneet sitä. Se on kyllä harmi se.
maanantai 22. toukokuuta 2017
Hyvä naapuri & Mykkä tyttö - jännitystä kevääseen
Hyvä naapuri
Shari Lapena
2016 suom. 2017
315 s./Otava
Mykkä tyttö
Hjorth & Rosenfeldt
2014 suom. 2015
472 s./Bazar
Meinasin jo vauhtiin päästyäni jatkaa jännitysteemalla koko loppukuun, mutta vietän pari yötä yksin kuun vaihteessa ja taitaa olla järkevämpää lukea ennen nukkumaan menoa jotain vallan muuta kuin jännäriä. Ei sillä, että nämä lukemani kirjat olisivat kovinkaan hiuksia nostattavia aiheiltaan, mutta minun tuurillani kolmas kirja saisi mielikuvituksen laukkaamaan liian villisti.
---
Hyvää naapuria suitsutettiin kannen molemmin puolin siihen malliin ("Vuoden puhutuin uusi trilleri"), että tuntui, että nyt on heti pakko tarttua kirjaan ja kerrankin elää jonkun kirjan tarina sen nousukiidossa. No, aikamoinen mahalaskuhan siitä tuli.
Lapenan tarina käynnistyy, kun nuori pariskunta huomaa vauvansa kadonneen. Anne ja Marco ovat olleet naapurissa päivällisellä ja jättäneet vauvan kotiin nukkumaan. Kun pariskunta palaa yöllä kotiin, vauvaa ei ole missään. Poliisit aloittavat tutkimukset ja pian vanhemmatkin joutuvat epäiltyjen listalle. Mitä heidän menneisyydestään paljastuu ja saavatko he vauvaansa takaisin?
Kirjan vahvuus on ehdottomasti siinä, että tarina koukuttaa, sillä tapahtumat etenevät nopeasti ja "hätkähdyttäviä" käänteitä on useampi. Heikkoutena kuitenkin on, etteivät henkilöhahmot ole kovin samaistuttavia. Heidän vanhemmuutensa ei oikein vakuuta, heidän surunsa tuntuu liian vaisulta ja kirjasta muutenkin tuntuu puuttuvan sielu. Tarinasta olisi voinut saada todella sydäntä särkevän ja ahdistavan, mutta Lapenan tyyli lähestyä aihetta on ihan liian kevyt. Näin ollen jännäri tuntuukin kirjallisuuden Seiska-lehdeltä.
---
Kirjailijakaksikko Hjorth & Rosenfeldtin kirja on Sebastian Bergman -sarjan neljäs osa. Etenin kirjan kanssa todella hissukseen, se ei oikein tuntunut ottavan tuulta alleen ja kaiken käynnistymiseen meni omaan makuuni liikaa aikaa. Henkirikosyksikön siviilielämässä sattuu ja tapahtuu niin paljon, että puolet kirjasta tuntui menevän henkilökohtaisen elämän kiemuroihin.
Bergman ja henkirikosyksikkö kutsutaan selvittämään murhaa Torsbyhyn. Äiti, isä ja pikkupojat on ammuttu haulikolla kotiinsa ja paikallinen poliisi kaipaa apua tutkimuksissa. Pian selviää, että murhalla on ollut silminnäkijä, 10-vuotias Nicole-serkku on ollut vierailulla perheen luona ja lähtenyt karkuun murhaajaa. Ehtiikö poliisi löytää tytön ennen kuin murhaaja saa hänet vaiennettua?
Mykkä tyttö ei ole dekkarisarjan lempiosani, mutta kieltämättä taitavasti sekin on kasaan kudottu. Sanoisin kuitenkin, että tiettyihin toistuviin kuvioihin alan olla lukijana vähän kyllästynyt ja todella toivon, että asiat alkaisivat edistymään johonkin suuntaan viidennessä osassa. Jos asiat pysyvät vielä kauankin muuttumattomana, en usko että aihe enää kannattelee sarjaa. Sen verran hätkähdyttävä käänne henkirikosyksikön sisällä kuitenkin lopussa kävi, että aion iskeä viidenteen osaan kiinni heti kun mahdollista.
---
Summa summarum: Etsi parempaa luettavaa kuin Hyvä naapuri, sellaista ihan varmasti löytyy! Sebastian Bergman -sarjaan kannattaa ehdottomasti tutustua, mutta aloita ensimmäisestä osasta. Mykkä tyttö on hyvä kirja osana sarjaa, mutta itsenäisenä osana se ei toimi niin hyvin.
Shari Lapena
2016 suom. 2017
315 s./Otava
Mykkä tyttö
Hjorth & Rosenfeldt
2014 suom. 2015
472 s./Bazar
Meinasin jo vauhtiin päästyäni jatkaa jännitysteemalla koko loppukuun, mutta vietän pari yötä yksin kuun vaihteessa ja taitaa olla järkevämpää lukea ennen nukkumaan menoa jotain vallan muuta kuin jännäriä. Ei sillä, että nämä lukemani kirjat olisivat kovinkaan hiuksia nostattavia aiheiltaan, mutta minun tuurillani kolmas kirja saisi mielikuvituksen laukkaamaan liian villisti.
---
Hyvää naapuria suitsutettiin kannen molemmin puolin siihen malliin ("Vuoden puhutuin uusi trilleri"), että tuntui, että nyt on heti pakko tarttua kirjaan ja kerrankin elää jonkun kirjan tarina sen nousukiidossa. No, aikamoinen mahalaskuhan siitä tuli.
Lapenan tarina käynnistyy, kun nuori pariskunta huomaa vauvansa kadonneen. Anne ja Marco ovat olleet naapurissa päivällisellä ja jättäneet vauvan kotiin nukkumaan. Kun pariskunta palaa yöllä kotiin, vauvaa ei ole missään. Poliisit aloittavat tutkimukset ja pian vanhemmatkin joutuvat epäiltyjen listalle. Mitä heidän menneisyydestään paljastuu ja saavatko he vauvaansa takaisin?
Kirjan vahvuus on ehdottomasti siinä, että tarina koukuttaa, sillä tapahtumat etenevät nopeasti ja "hätkähdyttäviä" käänteitä on useampi. Heikkoutena kuitenkin on, etteivät henkilöhahmot ole kovin samaistuttavia. Heidän vanhemmuutensa ei oikein vakuuta, heidän surunsa tuntuu liian vaisulta ja kirjasta muutenkin tuntuu puuttuvan sielu. Tarinasta olisi voinut saada todella sydäntä särkevän ja ahdistavan, mutta Lapenan tyyli lähestyä aihetta on ihan liian kevyt. Näin ollen jännäri tuntuukin kirjallisuuden Seiska-lehdeltä.
---
Kirjailijakaksikko Hjorth & Rosenfeldtin kirja on Sebastian Bergman -sarjan neljäs osa. Etenin kirjan kanssa todella hissukseen, se ei oikein tuntunut ottavan tuulta alleen ja kaiken käynnistymiseen meni omaan makuuni liikaa aikaa. Henkirikosyksikön siviilielämässä sattuu ja tapahtuu niin paljon, että puolet kirjasta tuntui menevän henkilökohtaisen elämän kiemuroihin.
Bergman ja henkirikosyksikkö kutsutaan selvittämään murhaa Torsbyhyn. Äiti, isä ja pikkupojat on ammuttu haulikolla kotiinsa ja paikallinen poliisi kaipaa apua tutkimuksissa. Pian selviää, että murhalla on ollut silminnäkijä, 10-vuotias Nicole-serkku on ollut vierailulla perheen luona ja lähtenyt karkuun murhaajaa. Ehtiikö poliisi löytää tytön ennen kuin murhaaja saa hänet vaiennettua?
Mykkä tyttö ei ole dekkarisarjan lempiosani, mutta kieltämättä taitavasti sekin on kasaan kudottu. Sanoisin kuitenkin, että tiettyihin toistuviin kuvioihin alan olla lukijana vähän kyllästynyt ja todella toivon, että asiat alkaisivat edistymään johonkin suuntaan viidennessä osassa. Jos asiat pysyvät vielä kauankin muuttumattomana, en usko että aihe enää kannattelee sarjaa. Sen verran hätkähdyttävä käänne henkirikosyksikön sisällä kuitenkin lopussa kävi, että aion iskeä viidenteen osaan kiinni heti kun mahdollista.
---
Summa summarum: Etsi parempaa luettavaa kuin Hyvä naapuri, sellaista ihan varmasti löytyy! Sebastian Bergman -sarjaan kannattaa ehdottomasti tutustua, mutta aloita ensimmäisestä osasta. Mykkä tyttö on hyvä kirja osana sarjaa, mutta itsenäisenä osana se ei toimi niin hyvin.
perjantai 10. maaliskuuta 2017
Kuolema väärissä vaatteissa
Donna Leon
1994 suom. 1999
299 s./Otava
Margheran pahanmaineisilta kulmilta löytyy transvestiittiprostituoidun ruumis, ja pian selviää, että mies olikin yhteiskunnan arvostettu jäsen. Oliko miehellä salainen toinen elämä vai yrittääkö murhaaja vain peitellä jälkiään? Guido Brunetti jää helleaallon kourissa olevaan Venetsiaan aloittelemaan tutkimuksia hänen perheensä suunnatessa kesälomalle vuoristoon.
Leonin Brunetti-sarjan kolmatta osaa lukiessani en voinut kuin ajatella, että kuherruskuukauteni sarjan kanssa saattaa hyvinkin olla ohi.
Voi olla, että kahdessa ensimmäisessä osassa Venetsiaa kuvailtiin niin paljon, että se aiheutti pientä sydämentykytystä ja matkakuumetta murhatapauksen selvittelyn lomassa. Kolmannessa osassa en sanoisi Venetsian olevan yksi päähenkilöistä - kirjan tapahtumat olisivat voineet sijoittua ihan minne vain. Aikaisemmin sääkin on ollut romanttisempi ja tunnelman kannalta otollisempi. Lukija on saanut kurkistaa vanhojen kivitalojen sisään, jossa ikäloput naiset istuvat monien vilttikerrosten alla hytisemässä ja kaikki on ollut vähän synkkää ja ankeaa, vaikka rappiolla oleva Venetsia on tarjonnutkin kauniit puitteet tapahtumille. Kolmannessa osassa oleva helle, joka saa päähenkilönkin aivan epätoivoiseksi, onnistuu latistamaan lukijankin fiilikset.
Olin yllättynyt, kun huomasin, että Kuolema väärissä vaatteissa taitaa olla vauva/taaperovuoteni sekavin lukukokemus. Unen määrä ja sen sellaiset tärkeät jutut ovat kunnossa, eli keskittymiskykyni on mielestäni elämäntilanteen huomioon ottaen ihan hyvä, joten en voi kuin syyttää kirjaa pienestä tylsyydestä: välillä unohdin, että ruumiin henkilöllisyys oli jo selvinnyt ja välillä unohdin minkä niminen uhri oli ja mitä tämä teki työkseen ja miten kukakin sivuhenkilö hänen elämäänsä liittyi. En muista, että tällaista sekoilua olisi ollut edes synnytyssairaalassa sen hetkisen kirjan kanssa:D
Vaan ei siinä mitään, tuulta päin vaan. Venetsiaan sijoittuva jännityssarja on kuitenkin niin ihana, että varmasti tulen jatkamaan sen parissa vielä jossain vaiheessa. Nyt kuitenkin jotain muuta kuin korruptiota ja hienojen seurapiirien salakavalia juonia.
1994 suom. 1999
299 s./Otava
Margheran pahanmaineisilta kulmilta löytyy transvestiittiprostituoidun ruumis, ja pian selviää, että mies olikin yhteiskunnan arvostettu jäsen. Oliko miehellä salainen toinen elämä vai yrittääkö murhaaja vain peitellä jälkiään? Guido Brunetti jää helleaallon kourissa olevaan Venetsiaan aloittelemaan tutkimuksia hänen perheensä suunnatessa kesälomalle vuoristoon.
Leonin Brunetti-sarjan kolmatta osaa lukiessani en voinut kuin ajatella, että kuherruskuukauteni sarjan kanssa saattaa hyvinkin olla ohi.
Voi olla, että kahdessa ensimmäisessä osassa Venetsiaa kuvailtiin niin paljon, että se aiheutti pientä sydämentykytystä ja matkakuumetta murhatapauksen selvittelyn lomassa. Kolmannessa osassa en sanoisi Venetsian olevan yksi päähenkilöistä - kirjan tapahtumat olisivat voineet sijoittua ihan minne vain. Aikaisemmin sääkin on ollut romanttisempi ja tunnelman kannalta otollisempi. Lukija on saanut kurkistaa vanhojen kivitalojen sisään, jossa ikäloput naiset istuvat monien vilttikerrosten alla hytisemässä ja kaikki on ollut vähän synkkää ja ankeaa, vaikka rappiolla oleva Venetsia on tarjonnutkin kauniit puitteet tapahtumille. Kolmannessa osassa oleva helle, joka saa päähenkilönkin aivan epätoivoiseksi, onnistuu latistamaan lukijankin fiilikset.
Olin yllättynyt, kun huomasin, että Kuolema väärissä vaatteissa taitaa olla vauva/taaperovuoteni sekavin lukukokemus. Unen määrä ja sen sellaiset tärkeät jutut ovat kunnossa, eli keskittymiskykyni on mielestäni elämäntilanteen huomioon ottaen ihan hyvä, joten en voi kuin syyttää kirjaa pienestä tylsyydestä: välillä unohdin, että ruumiin henkilöllisyys oli jo selvinnyt ja välillä unohdin minkä niminen uhri oli ja mitä tämä teki työkseen ja miten kukakin sivuhenkilö hänen elämäänsä liittyi. En muista, että tällaista sekoilua olisi ollut edes synnytyssairaalassa sen hetkisen kirjan kanssa:D
Vaan ei siinä mitään, tuulta päin vaan. Venetsiaan sijoittuva jännityssarja on kuitenkin niin ihana, että varmasti tulen jatkamaan sen parissa vielä jossain vaiheessa. Nyt kuitenkin jotain muuta kuin korruptiota ja hienojen seurapiirien salakavalia juonia.
lauantai 25. helmikuuta 2017
Minä matkustan yksin
Samuel Bjork
2013 suom. 2016
428s./Otava
Saattaa olla muistiharhaa, mutta minulla on hirveän vahva fiilis, että olisin lähikuukausina lukenut pelkästään hyviä jännäreitä, sellaisia todellisia "page turner" -tyyppisiä. Minä matkustan yksin onnistuu kuitenkin erottumaan joukosta. Kannen ylistyssanoihin "Näin jännäri pitäisi kirjoittaa!" ja "Kerta kaikkiaan nerokas norjalainen dekkari, jossa on kaikki mitä haluat hyvältä tarinalta!" on tällä kertaa harvinaisen helppo yhtyä.
Poliisikaksikko Munch ja Krüger tiimeineen alkavat tutkia nukenvaatteisiin puettujen tyttöjen murhia. Pian on selvää, että kyseessä on sarjamurhaaja, joka etsii jo seuraavaa esikouluikäistä uhria. Murhatutkimusten edetessä tutustutaan uuden sarjan päähenkilöihin ja muihin tiimin jäseniin. Munch on vanhan koulukunnan poliisi, joka on vieraantunut perheestään keskityttyään työhön vuosikymmenet. Tyttärentytär on hänelle kaikki kaikessa ja ehkä yhteinen aika lapsen kanssa on myös keino hyvitellä menneitä virheitä. Krüger puolestaan kaipaa kuollutta kaksossiskoaan ja epäilee, ettei jatka poliisivoimissa enää tämän jutun jälkeen.
Aluksi pohdin voinko pienen lapsen äitinä saada minkäänlaista lukunautintoa kyseisestä jännäristä, mutta onneksi annoin yhdelle viime vuoden puhutuimmista jännäreistä mahdollisuuden. Murhilla ei mässäilty liikaa ja pääpaino oli enemmän päähenkilöissä ja poliisityön arjessa sekä tietenkin murhaajassa ja hänen motiiveissaan. Tarinassa tuntui olevan keskimääräistä enemmän henkilöhahmoja ja isoa osaa heistä seurattiin omissa kappaleissaan, joten näkökulma vaihtui tiuhaan. Parhaiten mieleeni jäi toisen uhrin löytäneen kolmetoistavuotiaan pojan tarina, joka kosketti, mutta jonka käänteiden parissa myös huomasin sykkeiden kohoavan eniten.
Näkökulman vaihtelut ja tarinan käänteiden ennalta-arvattavuus sai pohtimaan yhtä sun toista jännitysgenreen liittyvää. En ole itse törmännyt sarjaan, jossa seurattaisiin samaa tiimiä kirjasta toiseen, mutta niin, että päähenkilö vaihtuisi kirjasta toiseen. Olisi tervetullutta vaihtelua, jos Bjorkin sarjassa seuraavaksi seurattaisiin tarkemmin jotakuta muuta kuin Munchia ja Krügeria. Vaikka Minä matkustan yksin oli todella viihdyttävä ja sitä luki suorastaan ahmimalla niin varsinkin loppua kohden asiat loksahtelivat paikoilleen hyvinkin perinteisellä tavalla kunnioittaen ilmeisesti genren kirjoittamattomia sääntöjä. Olisi virkistävää ja vähän ravisuttelevaakin, jos silloin tällöin ei voisi olla ihan varma ehditäänkö uhri pelastamaan ajoissa. Kun oikein aloin miettimään niin kirjasta toiseen tuntuu toistuvan myös yli-inhimillisen nerokkaan murhaajan sekoaminen loppukohtauksessa. Sillekin kaipaisin välillä vaihtelua. Ja sekoaminen johtaa tietenkin kuolettaviin laukauksiin.
Edellisen kappaleen pohdinnoista huolimatta Minä matkustan yksin oli oikein oivallinen jännäri, nautin. Kirjaa suosittelen kaikille pohjoismaisten jännäreiden ystäville.
2013 suom. 2016
428s./Otava
Saattaa olla muistiharhaa, mutta minulla on hirveän vahva fiilis, että olisin lähikuukausina lukenut pelkästään hyviä jännäreitä, sellaisia todellisia "page turner" -tyyppisiä. Minä matkustan yksin onnistuu kuitenkin erottumaan joukosta. Kannen ylistyssanoihin "Näin jännäri pitäisi kirjoittaa!" ja "Kerta kaikkiaan nerokas norjalainen dekkari, jossa on kaikki mitä haluat hyvältä tarinalta!" on tällä kertaa harvinaisen helppo yhtyä.
Poliisikaksikko Munch ja Krüger tiimeineen alkavat tutkia nukenvaatteisiin puettujen tyttöjen murhia. Pian on selvää, että kyseessä on sarjamurhaaja, joka etsii jo seuraavaa esikouluikäistä uhria. Murhatutkimusten edetessä tutustutaan uuden sarjan päähenkilöihin ja muihin tiimin jäseniin. Munch on vanhan koulukunnan poliisi, joka on vieraantunut perheestään keskityttyään työhön vuosikymmenet. Tyttärentytär on hänelle kaikki kaikessa ja ehkä yhteinen aika lapsen kanssa on myös keino hyvitellä menneitä virheitä. Krüger puolestaan kaipaa kuollutta kaksossiskoaan ja epäilee, ettei jatka poliisivoimissa enää tämän jutun jälkeen.
Aluksi pohdin voinko pienen lapsen äitinä saada minkäänlaista lukunautintoa kyseisestä jännäristä, mutta onneksi annoin yhdelle viime vuoden puhutuimmista jännäreistä mahdollisuuden. Murhilla ei mässäilty liikaa ja pääpaino oli enemmän päähenkilöissä ja poliisityön arjessa sekä tietenkin murhaajassa ja hänen motiiveissaan. Tarinassa tuntui olevan keskimääräistä enemmän henkilöhahmoja ja isoa osaa heistä seurattiin omissa kappaleissaan, joten näkökulma vaihtui tiuhaan. Parhaiten mieleeni jäi toisen uhrin löytäneen kolmetoistavuotiaan pojan tarina, joka kosketti, mutta jonka käänteiden parissa myös huomasin sykkeiden kohoavan eniten.
Näkökulman vaihtelut ja tarinan käänteiden ennalta-arvattavuus sai pohtimaan yhtä sun toista jännitysgenreen liittyvää. En ole itse törmännyt sarjaan, jossa seurattaisiin samaa tiimiä kirjasta toiseen, mutta niin, että päähenkilö vaihtuisi kirjasta toiseen. Olisi tervetullutta vaihtelua, jos Bjorkin sarjassa seuraavaksi seurattaisiin tarkemmin jotakuta muuta kuin Munchia ja Krügeria. Vaikka Minä matkustan yksin oli todella viihdyttävä ja sitä luki suorastaan ahmimalla niin varsinkin loppua kohden asiat loksahtelivat paikoilleen hyvinkin perinteisellä tavalla kunnioittaen ilmeisesti genren kirjoittamattomia sääntöjä. Olisi virkistävää ja vähän ravisuttelevaakin, jos silloin tällöin ei voisi olla ihan varma ehditäänkö uhri pelastamaan ajoissa. Kun oikein aloin miettimään niin kirjasta toiseen tuntuu toistuvan myös yli-inhimillisen nerokkaan murhaajan sekoaminen loppukohtauksessa. Sillekin kaipaisin välillä vaihtelua. Ja sekoaminen johtaa tietenkin kuolettaviin laukauksiin.
Edellisen kappaleen pohdinnoista huolimatta Minä matkustan yksin oli oikein oivallinen jännäri, nautin. Kirjaa suosittelen kaikille pohjoismaisten jännäreiden ystäville.
sunnuntai 6. marraskuuta 2016
Jääkaksoset
S.K. Tremayne
2015 suom. 2016
349 s./Otava
Törmäsin tähän kirjaan useaan otteeseen, kun blogikollegat listasivat syksyn 2016 must read -kirjoja. Itse en tänä vuonna selaillut kustantajien luetteloita, vaan laitoin muutaman kirjan muistiin juurikin kollegoiden listoilta. Lopultahan Jääkaksoset taisi saada aika huonoja arvioita osakseen, mutta silti jokin kirjassa kutkutti ja päätin antaa sille kaikesta huolimatta mahdollisuuden.
Moorcroftin perhe muuttaa Skotlantiin syrjäiselle majakkasaarelle pakoon heitä kohdannutta tragediaa. On kulunut vuosi siitä kun toinen perheen identtisistä kaksostytöistä kuoli tapaturmaisesti. Perheen äiti Sarah on vasta toipunut menetyksestä, kun eloonjäänyt tytär Kirstie väittää olevansa Lydia eli tytär joka kuoli. Entä jos äidin suosikki, Lydia, onkin hengissä? Ovatko perheen vanhemmat voineet erehtyä kuolinpäivänä näin pahasti?
Tremaynen jännäri oli viihdyttävä, tunnelmakin oli kohdallaan. Tarina piti otteessaan ja olin ihan loppuun asti kiinnostunut siitä miten henkilöiden vielä käy ja kumpi kaksosista oikeasti on hengissä. Tarinan loppu olikin mielestäni onnistunut, tuttu kauhuelokuvien maailmasta.
Pienet epäloogisuudet vaivasivat myös tätä jännäriä - jännitysgenren perussynti. Kirjan imusta riippuu miten paljon epäloogisuudet lopulta haittaavat lukukokemusta. Jääkaksosissa vaivasi vanhempien halu lakaista kaiken maton alle piiloon. Aika hämmentävää, että oman lapsen mielenterveyden häilymistä katsoisi tuolla tavalla läpi sormien. Luulisi, että jos lapsi toistuvasti kertoisu olevansa kuollut kaksoissiskonsa niin edes kerran juttelisi asian läpi oikein kunnolla lapsen kanssa.
Jääkaksoset osoittautui kivaksi syysmyrskyjännäriksi, mutta pientä pettymystäkin oli ilmassa. Olen ehkä nähnyt niin monta demonilapsielokuvaa, että oletin kaksostarinassa olevan jotain oikein kamalaa, mutta kaikki oli lopulta melko arkipäiväistä. Tietenkin uskottavampaa näin.
2015 suom. 2016
349 s./Otava
Törmäsin tähän kirjaan useaan otteeseen, kun blogikollegat listasivat syksyn 2016 must read -kirjoja. Itse en tänä vuonna selaillut kustantajien luetteloita, vaan laitoin muutaman kirjan muistiin juurikin kollegoiden listoilta. Lopultahan Jääkaksoset taisi saada aika huonoja arvioita osakseen, mutta silti jokin kirjassa kutkutti ja päätin antaa sille kaikesta huolimatta mahdollisuuden.
Moorcroftin perhe muuttaa Skotlantiin syrjäiselle majakkasaarelle pakoon heitä kohdannutta tragediaa. On kulunut vuosi siitä kun toinen perheen identtisistä kaksostytöistä kuoli tapaturmaisesti. Perheen äiti Sarah on vasta toipunut menetyksestä, kun eloonjäänyt tytär Kirstie väittää olevansa Lydia eli tytär joka kuoli. Entä jos äidin suosikki, Lydia, onkin hengissä? Ovatko perheen vanhemmat voineet erehtyä kuolinpäivänä näin pahasti?
Tremaynen jännäri oli viihdyttävä, tunnelmakin oli kohdallaan. Tarina piti otteessaan ja olin ihan loppuun asti kiinnostunut siitä miten henkilöiden vielä käy ja kumpi kaksosista oikeasti on hengissä. Tarinan loppu olikin mielestäni onnistunut, tuttu kauhuelokuvien maailmasta.
Pienet epäloogisuudet vaivasivat myös tätä jännäriä - jännitysgenren perussynti. Kirjan imusta riippuu miten paljon epäloogisuudet lopulta haittaavat lukukokemusta. Jääkaksosissa vaivasi vanhempien halu lakaista kaiken maton alle piiloon. Aika hämmentävää, että oman lapsen mielenterveyden häilymistä katsoisi tuolla tavalla läpi sormien. Luulisi, että jos lapsi toistuvasti kertoisu olevansa kuollut kaksoissiskonsa niin edes kerran juttelisi asian läpi oikein kunnolla lapsen kanssa.
Jääkaksoset osoittautui kivaksi syysmyrskyjännäriksi, mutta pientä pettymystäkin oli ilmassa. Olen ehkä nähnyt niin monta demonilapsielokuvaa, että oletin kaksostarinassa olevan jotain oikein kamalaa, mutta kaikki oli lopulta melko arkipäiväistä. Tietenkin uskottavampaa näin.
keskiviikko 19. lokakuuta 2016
Kuolema vieraalla maalla
Donna Leon
1997 suom. 1998
317 s./Otava
Kanaalista löytyy nuoren amerikkalaismiehen ruumis. Samoihin aikoihin teollisuudessa miljoonaomaisuuden tahkonneelta mieheltä varastetaan kolme hyvin arvokasta taulua. Brunetti aloittaa tutkimukset, jossa osallisena on niin mafia, Italian hallitus, Yhdysvaltojen armeija kuin Italian rikkaimpia henkilöitä. Jos jotain lopulta selviääkin niin saadaanko asianomaiset lukkojen taakse vai onko korruptio levinnyt jo liian laajalle?
Ihastuin loppukesästä lukemaani ensimmäiseen Guido Brunettista kertovan sarjan osaan niin, että halusin mahdollisimman pian jatkaa Venetsian maisemissa. Aluksi olin vähän pettynyt aloitellessani tätä sarjan toista osaa. Jotenkin armeija ja taidevarkaus eivät vakuuttaneet jännityskirjallisuuden aiheina. Tarina tuntuikin siis auttamatta liian pliisulta, mutta lopulta tunnelma vei voiton ja juoni lähti vetämään paremmin. Lopputulos siis ihan hyvä ja varmasti tulee jatkettua vielä Leonin matkassa.
Brunetti on todella miellyttävä henkilöhahmo, niin hämmästyttävän normaali keski-ikäinen mies ilman sen suurempia luurankoja kaapissa. Suorastaan virkistävä poikkeus kun vertaa muihin jännityskirjallisuuden päähenkilöihin. Venetsia puolestaan on niin kaukana omista kotimaisemista kuin olla voi, joten osa sarjan viehätystä on varmasti siinä, että pääsee näin koluamaan kauniin ja ainutlaatuisen kaupungin katuja ja kanaaleja.
1997 suom. 1998
317 s./Otava
Kanaalista löytyy nuoren amerikkalaismiehen ruumis. Samoihin aikoihin teollisuudessa miljoonaomaisuuden tahkonneelta mieheltä varastetaan kolme hyvin arvokasta taulua. Brunetti aloittaa tutkimukset, jossa osallisena on niin mafia, Italian hallitus, Yhdysvaltojen armeija kuin Italian rikkaimpia henkilöitä. Jos jotain lopulta selviääkin niin saadaanko asianomaiset lukkojen taakse vai onko korruptio levinnyt jo liian laajalle?
Ihastuin loppukesästä lukemaani ensimmäiseen Guido Brunettista kertovan sarjan osaan niin, että halusin mahdollisimman pian jatkaa Venetsian maisemissa. Aluksi olin vähän pettynyt aloitellessani tätä sarjan toista osaa. Jotenkin armeija ja taidevarkaus eivät vakuuttaneet jännityskirjallisuuden aiheina. Tarina tuntuikin siis auttamatta liian pliisulta, mutta lopulta tunnelma vei voiton ja juoni lähti vetämään paremmin. Lopputulos siis ihan hyvä ja varmasti tulee jatkettua vielä Leonin matkassa.
Brunetti on todella miellyttävä henkilöhahmo, niin hämmästyttävän normaali keski-ikäinen mies ilman sen suurempia luurankoja kaapissa. Suorastaan virkistävä poikkeus kun vertaa muihin jännityskirjallisuuden päähenkilöihin. Venetsia puolestaan on niin kaukana omista kotimaisemista kuin olla voi, joten osa sarjan viehätystä on varmasti siinä, että pääsee näin koluamaan kauniin ja ainutlaatuisen kaupungin katuja ja kanaaleja.
perjantai 26. elokuuta 2016
Tunturihauta
Hjorth & Rosenfeldt
suom. 2013
473 s./Bazar
Pohjois-Ruotsissa vaeltamassa olleet ystävykset löytävät haudan, jossa on kuusi ruumista. Keskusrikospoliisin tutkintaryhmä Sebastian Bergmanin kera matkustavat paikan päälle tutkimaan tapausta. Tutkintaryhmän sisällä kuohuu tavalla jos toisellakin: Sebastian pyrkii lähestymään Vanjaa, joka puolestaan toivoo pääsevänsä opiskelemaan FBI:n oppiin. Ursula on eronnut miehestään, mutta ei silti halua vakavampaa suhdetta esimiehensä Torkelin kanssa. Billyn ja Vanjan ystävyyssuhde ei ole palannut entiselleen edellisen tutkinnan yhteydessä sanottujen sanojen takia, joten Billy tutustuu enemmän kuin mielellään Jenniferiin, joka on liittymässä ryhmään Vanjan korvaajana. Ja tässä vasta raapaistaan pintaa!
Huh! Tässä luetteloidessa tutkintaryhmän henkilökohtaisen elämän käänteitä alkaa kyllä vakavasti miettimään, että onkohan nyt tungettu yhteen tarinaan vähän liikaa kaikkea. Vastaus on kyllä. Murhatutkintaan liittyvät juonenpätkät pitävät otteessaan vaikka varsinaista jännitystä kirjasta on turha hakea. Kaikki mielenkiintoinen jää kuitenkin auttamatta kaikenlaisen draaman alle, joka on kyllä harmi.
Sinänsä hassu lukukokemus, että lukiessa pidin juonesta paljonkin ja se oli oikein viihdyttävä, mutta nyt myöhemmin miettiessäni kirjan tapahtumia minua lähinnä ketuttaa. Hurmaavaksikin kehuttu Sebastian Bergman ärsyttää - en osaa antaa tuumaakaan periksi ajatukselle, että hän on ihan ok, kunhan pinnan alle kurkistaa. Ja jotenkin murhatarina on lopulta hetkessä unohtunut, vaikka siinäkin oli jos jonkinlaista käännettä ja isoja paukkuja.
Vaan kyllä tästä toivutaan, Mykkä tyttö eli sarjan seuraava osa on jo varattuna kirjastosta ja sitä odotan kovasti, koska muistaakseni se on saanut paljon hyviä arvioita.
suom. 2013
473 s./Bazar
Pohjois-Ruotsissa vaeltamassa olleet ystävykset löytävät haudan, jossa on kuusi ruumista. Keskusrikospoliisin tutkintaryhmä Sebastian Bergmanin kera matkustavat paikan päälle tutkimaan tapausta. Tutkintaryhmän sisällä kuohuu tavalla jos toisellakin: Sebastian pyrkii lähestymään Vanjaa, joka puolestaan toivoo pääsevänsä opiskelemaan FBI:n oppiin. Ursula on eronnut miehestään, mutta ei silti halua vakavampaa suhdetta esimiehensä Torkelin kanssa. Billyn ja Vanjan ystävyyssuhde ei ole palannut entiselleen edellisen tutkinnan yhteydessä sanottujen sanojen takia, joten Billy tutustuu enemmän kuin mielellään Jenniferiin, joka on liittymässä ryhmään Vanjan korvaajana. Ja tässä vasta raapaistaan pintaa!
Huh! Tässä luetteloidessa tutkintaryhmän henkilökohtaisen elämän käänteitä alkaa kyllä vakavasti miettimään, että onkohan nyt tungettu yhteen tarinaan vähän liikaa kaikkea. Vastaus on kyllä. Murhatutkintaan liittyvät juonenpätkät pitävät otteessaan vaikka varsinaista jännitystä kirjasta on turha hakea. Kaikki mielenkiintoinen jää kuitenkin auttamatta kaikenlaisen draaman alle, joka on kyllä harmi.
Sinänsä hassu lukukokemus, että lukiessa pidin juonesta paljonkin ja se oli oikein viihdyttävä, mutta nyt myöhemmin miettiessäni kirjan tapahtumia minua lähinnä ketuttaa. Hurmaavaksikin kehuttu Sebastian Bergman ärsyttää - en osaa antaa tuumaakaan periksi ajatukselle, että hän on ihan ok, kunhan pinnan alle kurkistaa. Ja jotenkin murhatarina on lopulta hetkessä unohtunut, vaikka siinäkin oli jos jonkinlaista käännettä ja isoja paukkuja.
Vaan kyllä tästä toivutaan, Mykkä tyttö eli sarjan seuraava osa on jo varattuna kirjastosta ja sitä odotan kovasti, koska muistaakseni se on saanut paljon hyviä arvioita.
tiistai 9. elokuuta 2016
Kuolema oopperassa
Donna Leon
1992 suom. 1997
272 s./ Otava
Yllätysihastuminen! Uusi jännärisuosikki! Venetsia, täältä tullaan!
Pari vuotta 100 naiskirjailijan kirjaa -listalla roikkunut Leonin kirja ei herättänyt kummoista lukuintoa edes hankittuani sen kirjastosta kesäkirjapinoni jatkeeksi. Totesin kuitenkin, että nyt on pakko antaa kirjailijalle mahdollisuus tai unohtaa koko tyyppi - ja kappas, tykästyinkin ihan täysillä!
Muutama sananen listoista vielä. Oletteko te muut lukeneet kirjoja ahkerasti noilta listoilta, joita tehtiin muutama vuosi takaperin oikein urakalla? Mulla on listat kulkeneet matkassa mukana hyvinkin aktiivisesti ja silti tuntuu, että ne ei ikinä tule päätökseensä. No, tätä vuotta pidemmälle en 100 naiskirjailijan kirjaa ja 50 mieskirjailijan kirjaa -listoja katsele! Eli niin sanotusti loppuspurtti meneillään ja mietintämyssy päässä, että mitkä kirjat haluan _ihanoikeasti_ lukea.
Kuolema oopperassa on Leonin ensimmäinen Guido Brunetti -jännäri. Siinä nimensä mukaisesti tapahtuu murha oopperatalolla kesken ensi-illan. Kuuluisa kapellimestari myrkytetään väliajalla ja Venetsian taidepiirit kohisevat! Komisario Brunetti haastattelee mestarin tunteneita ihmisiä ja saa pikku hiljaa selville millainen mies murhattu Wellauer oli.
Mistä sitten pidin Leonin tarinassa? Apua, mistä aloittaisin! Keski-ikäinen komisario Brunetti hoitaa työasiat tunnollisesti, mutta perhe tulee silti ensimmäisenä. Päähenkilö on suorastaan kirjan sydän ja hänestä puuttuu kaikki genren kliseiset piirteet ja toimintatavat - virkistävää! Venetsia ei ole koskaan oikeastaan ollut mielessäni seuraavaa matkakohdetta punnitessani, mutta Leonin Venetsia on kiehtovan monitasoinen ja rosoinen, todella kiinnostava ja tunnelmallinen! Myöskin tarinat murhan taustalla koskettivat.
Murha tarinassa on hyvinkin kesy, kun vertaa jo muutaman vuoden pinnalla olleisiin aika järkyttäviinkin murhatarinoihin. Pidin siitä, että kirja yllätti minut. En ole aikaisemmin kokenut olevani leppoisampien jännäreiden kohderyhmää, esimerkiksi McCall Smithin elämänmakuiset jännärit eivät jaksaneet pitää mielenkiintoani yllä niin, että jaksaisin vaivautua lukemaan lisää. Oletin Brunetti-sarjan luiskahtavan samaan kastiin, mutta liekö jonkinlainen tylsistyminen tullut osakseni liittyen rankempiin jännäreihin vai mitä on tapahtunut, mutta Leon kolahti.
Olen siinä pisteessä, että nyt haluaisin lukea koko sarjan ja saada selville pysyykö Brunettin ja hänen vaimonsa suhde yhtä tasapainoisena, liittyvätkö Paola-vaimon aatelisvanhemmat johonkin tulevaan tarinaan, mitä pariskunnan lapsista kehkeytyy ja miten Venetsia elää tässä kaikessa mukana.
Nyt lähden googlettamaan kuvia Venetsiasta, mökillä odotin vain, että pääsen kotiin koneen ääreen, että pääsen käsiksi kuvamateriaaleihin! Tämä on totaalinen hurahdus, tervetullut sellainen!:D
1992 suom. 1997
272 s./ Otava
Yllätysihastuminen! Uusi jännärisuosikki! Venetsia, täältä tullaan!
Pari vuotta 100 naiskirjailijan kirjaa -listalla roikkunut Leonin kirja ei herättänyt kummoista lukuintoa edes hankittuani sen kirjastosta kesäkirjapinoni jatkeeksi. Totesin kuitenkin, että nyt on pakko antaa kirjailijalle mahdollisuus tai unohtaa koko tyyppi - ja kappas, tykästyinkin ihan täysillä!
Muutama sananen listoista vielä. Oletteko te muut lukeneet kirjoja ahkerasti noilta listoilta, joita tehtiin muutama vuosi takaperin oikein urakalla? Mulla on listat kulkeneet matkassa mukana hyvinkin aktiivisesti ja silti tuntuu, että ne ei ikinä tule päätökseensä. No, tätä vuotta pidemmälle en 100 naiskirjailijan kirjaa ja 50 mieskirjailijan kirjaa -listoja katsele! Eli niin sanotusti loppuspurtti meneillään ja mietintämyssy päässä, että mitkä kirjat haluan _ihanoikeasti_ lukea.
Kuolema oopperassa on Leonin ensimmäinen Guido Brunetti -jännäri. Siinä nimensä mukaisesti tapahtuu murha oopperatalolla kesken ensi-illan. Kuuluisa kapellimestari myrkytetään väliajalla ja Venetsian taidepiirit kohisevat! Komisario Brunetti haastattelee mestarin tunteneita ihmisiä ja saa pikku hiljaa selville millainen mies murhattu Wellauer oli.
Mistä sitten pidin Leonin tarinassa? Apua, mistä aloittaisin! Keski-ikäinen komisario Brunetti hoitaa työasiat tunnollisesti, mutta perhe tulee silti ensimmäisenä. Päähenkilö on suorastaan kirjan sydän ja hänestä puuttuu kaikki genren kliseiset piirteet ja toimintatavat - virkistävää! Venetsia ei ole koskaan oikeastaan ollut mielessäni seuraavaa matkakohdetta punnitessani, mutta Leonin Venetsia on kiehtovan monitasoinen ja rosoinen, todella kiinnostava ja tunnelmallinen! Myöskin tarinat murhan taustalla koskettivat.
Murha tarinassa on hyvinkin kesy, kun vertaa jo muutaman vuoden pinnalla olleisiin aika järkyttäviinkin murhatarinoihin. Pidin siitä, että kirja yllätti minut. En ole aikaisemmin kokenut olevani leppoisampien jännäreiden kohderyhmää, esimerkiksi McCall Smithin elämänmakuiset jännärit eivät jaksaneet pitää mielenkiintoani yllä niin, että jaksaisin vaivautua lukemaan lisää. Oletin Brunetti-sarjan luiskahtavan samaan kastiin, mutta liekö jonkinlainen tylsistyminen tullut osakseni liittyen rankempiin jännäreihin vai mitä on tapahtunut, mutta Leon kolahti.
Olen siinä pisteessä, että nyt haluaisin lukea koko sarjan ja saada selville pysyykö Brunettin ja hänen vaimonsa suhde yhtä tasapainoisena, liittyvätkö Paola-vaimon aatelisvanhemmat johonkin tulevaan tarinaan, mitä pariskunnan lapsista kehkeytyy ja miten Venetsia elää tässä kaikessa mukana.
Nyt lähden googlettamaan kuvia Venetsiasta, mökillä odotin vain, että pääsen kotiin koneen ääreen, että pääsen käsiksi kuvamateriaaleihin! Tämä on totaalinen hurahdus, tervetullut sellainen!:D
sunnuntai 24. heinäkuuta 2016
Kuoleman naamio
Preston & Child
2009 suom. 2016
575 s./Gummerus
Muutama pilvinen kesäpäivä vierähti hyvissä merkeissä kiinnostavan jännityskirjan kanssa. Kirjailijakaksikko Preston & Child eivät pettäneet odotuksiani, vaan uusin suomennettu Pendergast oli täynnä niitä elementtejä ja teemoja, jotka alun perin saivat minut kiinnostumaan kyseisestä sarjasta.
Aikaisemmista osista tuttujen William Smithbackin ja hänen vaimonsa Nora Kellyn kimppuun hyökätään heidän ollessaan viettämässä iltaa kotosalla. Syyllinen näyttäisi olevan pariskunnan naapuri, joka on todettu kuolleeksi melkein kaksi viikkoa ennen hyökkäystä. FBI:n erikoisagentti Pendergast kiinnostuu mysteeristä ja saa apua komisario D'Agostalta. Pian on selvää, että Manhattanin pohjoisosassa sijaitseva luonnontilassa oleva Inwood Hill Park liittyy tapaukseen. Myös voodoo-kulttien esineistöä putkahtelee sieltä täältä tutkinnan edetessä.
Edellisen osan jälkeen olin hieman varpaillani mitä tulee Pendergast-sarjan tulevaisuuteen. Hänen läpeensä paha veljensä on ollut iso osa edellisiä kirjoja ja olin jo alkanut kyllästymään häneen - varsinkin kun hänen pitäisi olla kuollut (ja ns. kuopattu). Kuoleman naamio onneksi tarjosi sarjan alkupään osille tuttuja elementtejä ja käänteitä. Yliluonnolliset tapahtumatkin oli saatu ujutettua kokonaisuuteen varsin tyylikkäästi - jos vertaa esimerkiksi aikaisempaan osaan, jossa savuhirviö oli ehkä hieman vaivaannuttava lisä muuten ihan toimivassa tarinassa.
Nyt ollaan taas alati kiehtovassa New Yorkissa, jossa kaiken keskipisteeksi päätyy kaukana Manhattanin sykkeestä oleva Inwood Hill Park, jossa majailee muusta maailmasta täysin eristäytynyt uskonnollinen lahko, jota on toistuvasti syytetty eläinten rääkkäämisestä. Toimii! Tarina oli kaikin puolin viihdyttävä ja Google kävi taas kuumana, kun kirjan edetessä tutkiskelin tapahtumapaikkoja ja niiden historiaa. Pendergast-sarjan yksi parhaita puolia on, että historiasta oppii paljon (vaikkakin nippelitietoa), sillä fiktio on kirjoitettu osaksi faktaa ja on aina yhtä kutkuttavaa selvittää miten paljon tarina nojaa tositapahtumiin yksityiskohdissaan.
Jään mielenkiinnolla odottamaan missä tahdissa suomennoksia tulee tästä eteenpäin, kahden edellisen välissä kun ei mielestäni ollut kuin vuosi väliä? Alun perin Kuoleman naamio on ilmestynyt 7 vuotta sitten, joten lisäosiakin varmasti löytyy jo englanniksi.
2009 suom. 2016
575 s./Gummerus
Muutama pilvinen kesäpäivä vierähti hyvissä merkeissä kiinnostavan jännityskirjan kanssa. Kirjailijakaksikko Preston & Child eivät pettäneet odotuksiani, vaan uusin suomennettu Pendergast oli täynnä niitä elementtejä ja teemoja, jotka alun perin saivat minut kiinnostumaan kyseisestä sarjasta.
Aikaisemmista osista tuttujen William Smithbackin ja hänen vaimonsa Nora Kellyn kimppuun hyökätään heidän ollessaan viettämässä iltaa kotosalla. Syyllinen näyttäisi olevan pariskunnan naapuri, joka on todettu kuolleeksi melkein kaksi viikkoa ennen hyökkäystä. FBI:n erikoisagentti Pendergast kiinnostuu mysteeristä ja saa apua komisario D'Agostalta. Pian on selvää, että Manhattanin pohjoisosassa sijaitseva luonnontilassa oleva Inwood Hill Park liittyy tapaukseen. Myös voodoo-kulttien esineistöä putkahtelee sieltä täältä tutkinnan edetessä.
Edellisen osan jälkeen olin hieman varpaillani mitä tulee Pendergast-sarjan tulevaisuuteen. Hänen läpeensä paha veljensä on ollut iso osa edellisiä kirjoja ja olin jo alkanut kyllästymään häneen - varsinkin kun hänen pitäisi olla kuollut (ja ns. kuopattu). Kuoleman naamio onneksi tarjosi sarjan alkupään osille tuttuja elementtejä ja käänteitä. Yliluonnolliset tapahtumatkin oli saatu ujutettua kokonaisuuteen varsin tyylikkäästi - jos vertaa esimerkiksi aikaisempaan osaan, jossa savuhirviö oli ehkä hieman vaivaannuttava lisä muuten ihan toimivassa tarinassa.
Nyt ollaan taas alati kiehtovassa New Yorkissa, jossa kaiken keskipisteeksi päätyy kaukana Manhattanin sykkeestä oleva Inwood Hill Park, jossa majailee muusta maailmasta täysin eristäytynyt uskonnollinen lahko, jota on toistuvasti syytetty eläinten rääkkäämisestä. Toimii! Tarina oli kaikin puolin viihdyttävä ja Google kävi taas kuumana, kun kirjan edetessä tutkiskelin tapahtumapaikkoja ja niiden historiaa. Pendergast-sarjan yksi parhaita puolia on, että historiasta oppii paljon (vaikkakin nippelitietoa), sillä fiktio on kirjoitettu osaksi faktaa ja on aina yhtä kutkuttavaa selvittää miten paljon tarina nojaa tositapahtumiin yksityiskohdissaan.
Jään mielenkiinnolla odottamaan missä tahdissa suomennoksia tulee tästä eteenpäin, kahden edellisen välissä kun ei mielestäni ollut kuin vuosi väliä? Alun perin Kuoleman naamio on ilmestynyt 7 vuotta sitten, joten lisäosiakin varmasti löytyy jo englanniksi.
lauantai 16. heinäkuuta 2016
Pimeyden pyörä
Preston & Child
2010 suom. 2015
534 s./Gummerus
Kiehtovan älykkäästä ja karismaattisesta FBI-erikoisagentista kertova Pendergast-sarja on ollut suosikkini jo monen vuoden ajan. Pimeyden pyörä sai perustukset vähän heilahtamaan ja tuntuu, että minun pitää ehkä miettiä uudelleen suhteeni Aloysius Pendergastiin.
Tarina alkaa tiibetiläisessä luostarissa, jonne Pendergast ja hänen holhokkinsa Constance Greene ovat vetäytyneet etsiäkseen mielenrauhaa kaiken sen jälkeen mitä Pendergastin pahan veljen kanssa kävi edellisessä kirjassa. Mietiskely keskeytyy, kun munkit päättävät pyytää agentin apua varastetun esineen suhteen. Pendergast ja neiti Greene päätyvät neitsytmatkaansa aloittavan loistoristeilijän kyytiin. Varastetun esineen mahti käy selväksi, kun ihmisiä alkaa kuolla, kun matka Atlantin halki on vasta aluillaan. Onko kyseessä jotain yliluonnollista vai onko kaiken takana sarjamurhaaja?
Voi olla, että mielikuvani ensimmäisistä suomennoksista on väärä, mutta mielestäni kahdessa ensimmäisessä osassa yliluonnollisuudella ei ollut kovin suurta osaa tarinankulussa. Pendergastin välillä ylimaallisiakin taitoja en ole sinänsä koskaan kyseenalaistanut, sillä pidänhän fiktiivisistä hahmoista esimerkiksi Housesta, Mentalistin Janesta, ja uuden Sherlock-sarjan päähenkilöstä. Pendergastin ylivertaisuuteen ei siis ole ollut vaikea uskoa. Kuitenkin hänen yhtä älykäs veljensä oli vastustajana jo hieman epäuskottava, vaikka kokonaisuudessa oli esimerkiksi veljesten historian suhteen monia mielenkiintoisiakin käänteitä. Huomasin nyt, että Pimeyden pyörässä ollut savuhirviö oli liikaa - ainakin minulle.
Lukukokemusta väritti siis pieni epävarmuus siitä, että miten hyvää kirjaa tässä nyt loppupeleissä ollaan edes lukemassa. Silti tarina vei mukanaan ja vauva-arjen keskellä yli 500 sivuinen kirja oli yllättävän nopeasti luettu loppuun. Risteilyalus oli viihdyttävä tapahtumapaikka ja jännittäviä käänteitäkin oli useampi. Erityismaininta täytyy myös antaa siitä, miten pienellä palstatilalla kirjailijat saivat sivuhenkilöt eloon ja lopulta hengettömäksi niin että lukijana kuitenkin suri uhrien kuolemaa. Varsinkin eräs laidan yli heitetty uhri ja tämän viimeiset hetket jäi mieleen pidemmäksi aikaa.
Ihan äskettäin ilmestynyt sarjan uusin osa odottaa jo hakijaansa kirjastossa. Kirjalta ja ylipäätään sarjan jatkolta toivoisin enemmän paluuta juurille ja yksittäisiin mielenkiintoisiin murhatapahtumiin. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, että Pendergastin veli olisi lopullisesti poissa pelistä, mutta ilmeisesti kuolemakaan ei voi pysäyttää Diogenesiä...
2010 suom. 2015
534 s./Gummerus
Kiehtovan älykkäästä ja karismaattisesta FBI-erikoisagentista kertova Pendergast-sarja on ollut suosikkini jo monen vuoden ajan. Pimeyden pyörä sai perustukset vähän heilahtamaan ja tuntuu, että minun pitää ehkä miettiä uudelleen suhteeni Aloysius Pendergastiin.
Tarina alkaa tiibetiläisessä luostarissa, jonne Pendergast ja hänen holhokkinsa Constance Greene ovat vetäytyneet etsiäkseen mielenrauhaa kaiken sen jälkeen mitä Pendergastin pahan veljen kanssa kävi edellisessä kirjassa. Mietiskely keskeytyy, kun munkit päättävät pyytää agentin apua varastetun esineen suhteen. Pendergast ja neiti Greene päätyvät neitsytmatkaansa aloittavan loistoristeilijän kyytiin. Varastetun esineen mahti käy selväksi, kun ihmisiä alkaa kuolla, kun matka Atlantin halki on vasta aluillaan. Onko kyseessä jotain yliluonnollista vai onko kaiken takana sarjamurhaaja?
Voi olla, että mielikuvani ensimmäisistä suomennoksista on väärä, mutta mielestäni kahdessa ensimmäisessä osassa yliluonnollisuudella ei ollut kovin suurta osaa tarinankulussa. Pendergastin välillä ylimaallisiakin taitoja en ole sinänsä koskaan kyseenalaistanut, sillä pidänhän fiktiivisistä hahmoista esimerkiksi Housesta, Mentalistin Janesta, ja uuden Sherlock-sarjan päähenkilöstä. Pendergastin ylivertaisuuteen ei siis ole ollut vaikea uskoa. Kuitenkin hänen yhtä älykäs veljensä oli vastustajana jo hieman epäuskottava, vaikka kokonaisuudessa oli esimerkiksi veljesten historian suhteen monia mielenkiintoisiakin käänteitä. Huomasin nyt, että Pimeyden pyörässä ollut savuhirviö oli liikaa - ainakin minulle.
Lukukokemusta väritti siis pieni epävarmuus siitä, että miten hyvää kirjaa tässä nyt loppupeleissä ollaan edes lukemassa. Silti tarina vei mukanaan ja vauva-arjen keskellä yli 500 sivuinen kirja oli yllättävän nopeasti luettu loppuun. Risteilyalus oli viihdyttävä tapahtumapaikka ja jännittäviä käänteitäkin oli useampi. Erityismaininta täytyy myös antaa siitä, miten pienellä palstatilalla kirjailijat saivat sivuhenkilöt eloon ja lopulta hengettömäksi niin että lukijana kuitenkin suri uhrien kuolemaa. Varsinkin eräs laidan yli heitetty uhri ja tämän viimeiset hetket jäi mieleen pidemmäksi aikaa.
Ihan äskettäin ilmestynyt sarjan uusin osa odottaa jo hakijaansa kirjastossa. Kirjalta ja ylipäätään sarjan jatkolta toivoisin enemmän paluuta juurille ja yksittäisiin mielenkiintoisiin murhatapahtumiin. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, että Pendergastin veli olisi lopullisesti poissa pelistä, mutta ilmeisesti kuolemakaan ei voi pysäyttää Diogenesiä...
torstai 30. kesäkuuta 2016
Kaksoiselämä
S.J. Watson
2015 suom. 2015
446 s./Bazar
Watsonin esikoisjännäri Kun suljen silmäni oli mieleenpainuva lukukokemus muutama vuosi sitten. Toisin kuin yleensä jännitysgenren ollessa kyseessä, siinä ei seurata rikostutkinnan etenemistä ja murhaajan kuurupiiloa vaan tarina perustuu pitkälti ihan arkipäiväisien asioiden ympärille. Tarina oli paikoin vähän laahaava ja jännityksen kasvuakin sai välillä ihan tosissaan odotella, mutta kokonaisuus oli erilainen ja erityinen verrattuna perusjännäreihin.
Kaksoiselämä jatkaa samalla hyväksi todetulla linjalla, sillä tarinan keskiössä on Lontoossa asuva Julia, jonka pikkusisko Kate on murhattu Pariisissa. Poliisi ei etene murhatutkimuksissa, joten saadakseen mielenrauhan Julia päättää itse alkaa selvittelemään Katen henkilökohtaista elämää. Seuratessaan siskonsa jalanjälkiä Julia huomaa pian olevansa liian syvällä nettideittailun uumenissa ja hänen täytyy tosissaan valita tutkimustensa ja perheensä hyvinvoinnin väliltä.
Aluksi uumoilin, jahka Kaksoiselämä olisi liian samankaltainen Luptonin Sisar-jännärin kanssa, sillä alkuasetelma oli hyvinkin yhtenevä parin vuoden takaisen hittikirjan kanssa. Pian Watsonin uusin alkoi kuitenkin elämään ihan omaa elämäänsä ja vertailu jäi sikseen.
Lukukokemus oli ehdottomasti mieluisa, jännitys ja varsinkin ahdistava tunnelma kasaantui lukijan harteille pikkuhiljaa. Sitä odotellessa tutustuttiin rauhassa tarinan päähenkilöihin ja heidän taustoihinsa. Taitavasti kirjailija sai vedettyä mattoa ainakin minun altani useampaan otteeseen ja onnistuneesti vielä ihan viime metreilläkin - erinomaista!
Kierrellen ja kaarrellen joudun vähän kritisoimaankin tarinaa, mutta mitään kovin suoraa en tohdi sanoa etten spoilaisi. Jännityskirjallisuudessa ihan yleisestikin on tietenkin aina se ongelma, että päähenkilö toimii vähän typerästi vaikka olisi kaikki maailman mahdollisuudet toimia niin, että vaaratilanteita ei sattuisi. Vähän pitää osata antaa anteeksi, että jännitykselle saadaan tilaa, mutta tosiaan muutamaan otteeseen jouduin kuvainnollisesti lyömään päätä seinään Julian toimintaa vierestä seuratessa. Kun on mahdollisuus joko selittää asiat järkevästi, loogisesti ja uskottavasti tai puolestaan sekavasti, epäuskottavasti ja vähän mielipuolisen kuuloisesti niin tietenkin päähenkilö aina sortuu tuohon jälkimmäiseen ja näin jännitys tiivistyy entisestään;)
Hyvä lukukokemus joka tapauksessa ja nyt jäänkin odottelemaan Kun suljen silmäni -elokuvaversiota, sillä jos en väärin muista niin sellainen oli kehitteillä... Vai onkohan se tullut (jo aikapäiviä sitten)?
2015 suom. 2015
446 s./Bazar
Watsonin esikoisjännäri Kun suljen silmäni oli mieleenpainuva lukukokemus muutama vuosi sitten. Toisin kuin yleensä jännitysgenren ollessa kyseessä, siinä ei seurata rikostutkinnan etenemistä ja murhaajan kuurupiiloa vaan tarina perustuu pitkälti ihan arkipäiväisien asioiden ympärille. Tarina oli paikoin vähän laahaava ja jännityksen kasvuakin sai välillä ihan tosissaan odotella, mutta kokonaisuus oli erilainen ja erityinen verrattuna perusjännäreihin.
Kaksoiselämä jatkaa samalla hyväksi todetulla linjalla, sillä tarinan keskiössä on Lontoossa asuva Julia, jonka pikkusisko Kate on murhattu Pariisissa. Poliisi ei etene murhatutkimuksissa, joten saadakseen mielenrauhan Julia päättää itse alkaa selvittelemään Katen henkilökohtaista elämää. Seuratessaan siskonsa jalanjälkiä Julia huomaa pian olevansa liian syvällä nettideittailun uumenissa ja hänen täytyy tosissaan valita tutkimustensa ja perheensä hyvinvoinnin väliltä.
Aluksi uumoilin, jahka Kaksoiselämä olisi liian samankaltainen Luptonin Sisar-jännärin kanssa, sillä alkuasetelma oli hyvinkin yhtenevä parin vuoden takaisen hittikirjan kanssa. Pian Watsonin uusin alkoi kuitenkin elämään ihan omaa elämäänsä ja vertailu jäi sikseen.
Lukukokemus oli ehdottomasti mieluisa, jännitys ja varsinkin ahdistava tunnelma kasaantui lukijan harteille pikkuhiljaa. Sitä odotellessa tutustuttiin rauhassa tarinan päähenkilöihin ja heidän taustoihinsa. Taitavasti kirjailija sai vedettyä mattoa ainakin minun altani useampaan otteeseen ja onnistuneesti vielä ihan viime metreilläkin - erinomaista!
Kierrellen ja kaarrellen joudun vähän kritisoimaankin tarinaa, mutta mitään kovin suoraa en tohdi sanoa etten spoilaisi. Jännityskirjallisuudessa ihan yleisestikin on tietenkin aina se ongelma, että päähenkilö toimii vähän typerästi vaikka olisi kaikki maailman mahdollisuudet toimia niin, että vaaratilanteita ei sattuisi. Vähän pitää osata antaa anteeksi, että jännitykselle saadaan tilaa, mutta tosiaan muutamaan otteeseen jouduin kuvainnollisesti lyömään päätä seinään Julian toimintaa vierestä seuratessa. Kun on mahdollisuus joko selittää asiat järkevästi, loogisesti ja uskottavasti tai puolestaan sekavasti, epäuskottavasti ja vähän mielipuolisen kuuloisesti niin tietenkin päähenkilö aina sortuu tuohon jälkimmäiseen ja näin jännitys tiivistyy entisestään;)
Hyvä lukukokemus joka tapauksessa ja nyt jäänkin odottelemaan Kun suljen silmäni -elokuvaversiota, sillä jos en väärin muista niin sellainen oli kehitteillä... Vai onkohan se tullut (jo aikapäiviä sitten)?
maanantai 27. kesäkuuta 2016
Tappakaa Peter Pan
John Verdon
2014 suom. 2014
595 s./Gummerus
Kinkkisiin murhamysteereihin perustuva Dave Gurneysta kertova jännityssarja on edennyt neljänteen osaansa. Gurney on ollut eläkkeellä New Yorkin poliisivoimista jo useamman vuoden ajan, mutta edelleen hän onnistuu päätymään napit vastakkain vaarallisten murhaajien kanssa. Apurina häärii tälläkin kertaa pahansisuinen Jack Hardwick, poliisista edellisessä osassa poispotkittu ex-kollega.
Tällä kertaa vastustajana on lapsenomaisen ulkonäön omaava Petros Panikos, joka kylvää pelkoa myös alamaailman piireissä. Ammattitappajan uransa aikana lapsimies on murhannut lukemattomia ihmisiä - myös omaksi huvikseen, silkasta tappamisen nautinnosta. Nyt näyttäisi siltä, että Peter Paninakin tunnettu sarjamurhaaja liittyisi jotenkin mielipiteitä jakaneen Carl Spalterin, miljonäärin ja menestyneen poliitikon, murhaan.
En ole aikaisemmin tuntenut juurikaan vetoa Verdonin uusimpaan kirjaan, sillä vaikka sarjan kaksi ensimmäistä osaa olivat kivan oivaltavia mitä tulee pirullisiin mysteereihin niin kolmas osa tuntuikin sitten jo vähän toistolta Gurneyn perhe-elämän suhteen ja liian monimutkaiselta murhien suhteen. Harmi, jos kirjailijasta tuntuu, että koko ajan pitäisi keksiä älyttömämpiä ja älyttömämpiä käänteitä ja vaaratilanteita.
Ihan passeli Tappakaa Peter Pan lopulta oli ja suurin kiitos menee hyvän vastustajan piikkiin. Myöskin murhamysteeri oli jälleen hyvin koottu, vaikka se aluksi näyttikin siltä, että kirjailija on taas vetänyt vähän yli. Sen sijaan Gurneyn eläkkeellä olo on ihan samanlainen puskafarssi kuin edellisissäkin osissa ja se alkaa kieltämättä jo vähän ärsyttämään. Vaimo on vuorotellen ymmärtäväisen kannustava ja piikikkään ärtyisä Gurneyn päätyessä taistelemaan pahaa vastaan yksin - apujoukkoja kun ei oikeastaan koskaan kannata soittaa paikalle syystä tai toisesta.
Uusin piikki lihassa oli dialogi päähahmojen välillä, sillä se oli välillä hämmästyttävän nuortenkirjamainen. On huvittavaa, että raavaat äijät, joista vielä toinen on tunnettu harvinaisen sisukkaasta luonteesta, puhuvat toisilleen melko hienostuneesti höystettynä muutamalla lievällä voimasanalla, pikkaisen epäaitoa.
Ehkä tämän jälkeen on vähän sekopäistä todeta, että viihdyn Verdonin kirjojen parissa kuitenkin hyvin eikä Tappakaa Peter Pan ollut poikkeus:D
2014 suom. 2014
595 s./Gummerus
Kinkkisiin murhamysteereihin perustuva Dave Gurneysta kertova jännityssarja on edennyt neljänteen osaansa. Gurney on ollut eläkkeellä New Yorkin poliisivoimista jo useamman vuoden ajan, mutta edelleen hän onnistuu päätymään napit vastakkain vaarallisten murhaajien kanssa. Apurina häärii tälläkin kertaa pahansisuinen Jack Hardwick, poliisista edellisessä osassa poispotkittu ex-kollega.
Tällä kertaa vastustajana on lapsenomaisen ulkonäön omaava Petros Panikos, joka kylvää pelkoa myös alamaailman piireissä. Ammattitappajan uransa aikana lapsimies on murhannut lukemattomia ihmisiä - myös omaksi huvikseen, silkasta tappamisen nautinnosta. Nyt näyttäisi siltä, että Peter Paninakin tunnettu sarjamurhaaja liittyisi jotenkin mielipiteitä jakaneen Carl Spalterin, miljonäärin ja menestyneen poliitikon, murhaan.
En ole aikaisemmin tuntenut juurikaan vetoa Verdonin uusimpaan kirjaan, sillä vaikka sarjan kaksi ensimmäistä osaa olivat kivan oivaltavia mitä tulee pirullisiin mysteereihin niin kolmas osa tuntuikin sitten jo vähän toistolta Gurneyn perhe-elämän suhteen ja liian monimutkaiselta murhien suhteen. Harmi, jos kirjailijasta tuntuu, että koko ajan pitäisi keksiä älyttömämpiä ja älyttömämpiä käänteitä ja vaaratilanteita.
Ihan passeli Tappakaa Peter Pan lopulta oli ja suurin kiitos menee hyvän vastustajan piikkiin. Myöskin murhamysteeri oli jälleen hyvin koottu, vaikka se aluksi näyttikin siltä, että kirjailija on taas vetänyt vähän yli. Sen sijaan Gurneyn eläkkeellä olo on ihan samanlainen puskafarssi kuin edellisissäkin osissa ja se alkaa kieltämättä jo vähän ärsyttämään. Vaimo on vuorotellen ymmärtäväisen kannustava ja piikikkään ärtyisä Gurneyn päätyessä taistelemaan pahaa vastaan yksin - apujoukkoja kun ei oikeastaan koskaan kannata soittaa paikalle syystä tai toisesta.
Uusin piikki lihassa oli dialogi päähahmojen välillä, sillä se oli välillä hämmästyttävän nuortenkirjamainen. On huvittavaa, että raavaat äijät, joista vielä toinen on tunnettu harvinaisen sisukkaasta luonteesta, puhuvat toisilleen melko hienostuneesti höystettynä muutamalla lievällä voimasanalla, pikkaisen epäaitoa.
Ehkä tämän jälkeen on vähän sekopäistä todeta, että viihdyn Verdonin kirjojen parissa kuitenkin hyvin eikä Tappakaa Peter Pan ollut poikkeus:D
tiistai 7. kesäkuuta 2016
Hiljaisuuteen hävinneet
Rosamund Lupton
2015 suom. 2016
321 s./Gummerus
Luptonin Sisar-teos viihdytti minua aikoinaan mökillä siihen malliin, että ahmin kirjan 24 tunnin aikana, joka on todella harvinaista minulle. Ei kirja ehkä tarinaltaan ihan parhaimmasta päästä ollut, mutta se oli kuitenkin kirjoitettu todella koukuttavasti. Luptonin seuraavaa kirjaa en ole yrityksestä huolimatta saanut alulle, sillä Mitä jäljelle jää vaikutti niin sekavalta ensimmäisten sivujen jälkeen, että päätin lykätä lukemista hamaan tulevaisuuteen. Nyt huomasin kolmannen kirjan ilmestyneen ja sen enempää asiaa miettimättä lainasin kirjan kirjastosta ja lyhyen laina-ajan takia kirja pääsikin heti lukupinon kärkeen.
Keskellä karua ja autiota Alaskaa on tulipalossa tuhoutunut pieni inuiittikylä, jossa poliisien tietojen mukaan on menehtynyt myös brittiläinen luontokuvaaja. Yasmin ja hänen 10-vuotias tyttärensä Ruby matkustavat Alaskaan ja lyöttäytyvät yhteen rekkamiehen kanssa, joka suostuu ottamaan heidät kyytiin matkalla Alaskan pohjoisempia osia, sillä äiti ja tytär ovat ehdottoman varmoja, että Matt, Rubyn isä on vielä hengissä ja kaipaa kipeästi apua kovien pakkasten keskellä. Matkanteko käy hitaasti ja vaaran tuntua ei puutu, kun alkaa käydä selväksi, että joku seuraa rekkaa autioilla teillä.
Hiljaisuuteen hävinneet ei ollut mitenkään ruokottoman huono, mutta se oli kuitenkin jotenkin kiusallinen, vähän niin kuin tomppeli kirjaksi. Tarinan lähtökohdissa on mielestäni eniten pielessä, sillä ei ole kerrassaan mitään syytä uskoa, että Matt olisi elossa ja silti äiti ja tytär päättävät uhmata rekkamiehienkin housunpuntteja tutisuttavaa myrskyä ja puskea eteenpäin ääriolosuhteissa. Samaan lopputulokseen olisi mielestäni päässyt uskottavamminkin. Kaikenlaista yllättävää ramboilua on luvassa alunkin jälkeen, mutta lopulta hyväksyin asian niin, että kaikki rakkauden puolesta...
Jos jotain huonoa niin jotain hyvääkin. Kirjassa oli samaa page turner -meininkiä kuin Sisar-teoksessa. Tarinassa oli omat vahvuutensa kuten Alaskan järisyttävä pimeys, yksinäisyys ja luonnonvoimien rajuus. Myös Ruby-tyttären kuuroutta käsiteltiin yllättävänkin mielenkiintoisesti, kun ottaa huomioon, että kyseessä on jännäri. Hyytävä tunnelma oli myös luotu hyvin ja lukijaakin ahdisti ajatus salaperäisestä seuraajasta keskellä-ei-mitään.
2015 suom. 2016
321 s./Gummerus
Luptonin Sisar-teos viihdytti minua aikoinaan mökillä siihen malliin, että ahmin kirjan 24 tunnin aikana, joka on todella harvinaista minulle. Ei kirja ehkä tarinaltaan ihan parhaimmasta päästä ollut, mutta se oli kuitenkin kirjoitettu todella koukuttavasti. Luptonin seuraavaa kirjaa en ole yrityksestä huolimatta saanut alulle, sillä Mitä jäljelle jää vaikutti niin sekavalta ensimmäisten sivujen jälkeen, että päätin lykätä lukemista hamaan tulevaisuuteen. Nyt huomasin kolmannen kirjan ilmestyneen ja sen enempää asiaa miettimättä lainasin kirjan kirjastosta ja lyhyen laina-ajan takia kirja pääsikin heti lukupinon kärkeen.
Keskellä karua ja autiota Alaskaa on tulipalossa tuhoutunut pieni inuiittikylä, jossa poliisien tietojen mukaan on menehtynyt myös brittiläinen luontokuvaaja. Yasmin ja hänen 10-vuotias tyttärensä Ruby matkustavat Alaskaan ja lyöttäytyvät yhteen rekkamiehen kanssa, joka suostuu ottamaan heidät kyytiin matkalla Alaskan pohjoisempia osia, sillä äiti ja tytär ovat ehdottoman varmoja, että Matt, Rubyn isä on vielä hengissä ja kaipaa kipeästi apua kovien pakkasten keskellä. Matkanteko käy hitaasti ja vaaran tuntua ei puutu, kun alkaa käydä selväksi, että joku seuraa rekkaa autioilla teillä.
Hiljaisuuteen hävinneet ei ollut mitenkään ruokottoman huono, mutta se oli kuitenkin jotenkin kiusallinen, vähän niin kuin tomppeli kirjaksi. Tarinan lähtökohdissa on mielestäni eniten pielessä, sillä ei ole kerrassaan mitään syytä uskoa, että Matt olisi elossa ja silti äiti ja tytär päättävät uhmata rekkamiehienkin housunpuntteja tutisuttavaa myrskyä ja puskea eteenpäin ääriolosuhteissa. Samaan lopputulokseen olisi mielestäni päässyt uskottavamminkin. Kaikenlaista yllättävää ramboilua on luvassa alunkin jälkeen, mutta lopulta hyväksyin asian niin, että kaikki rakkauden puolesta...
Jos jotain huonoa niin jotain hyvääkin. Kirjassa oli samaa page turner -meininkiä kuin Sisar-teoksessa. Tarinassa oli omat vahvuutensa kuten Alaskan järisyttävä pimeys, yksinäisyys ja luonnonvoimien rajuus. Myös Ruby-tyttären kuuroutta käsiteltiin yllättävänkin mielenkiintoisesti, kun ottaa huomioon, että kyseessä on jännäri. Hyytävä tunnelma oli myös luotu hyvin ja lukijaakin ahdisti ajatus salaperäisestä seuraajasta keskellä-ei-mitään.
sunnuntai 8. toukokuuta 2016
Kuolema Niilillä
Agatha Christie
1937 suom. 1940 ja 1978
252 s./WSOY
Edellisestä Agatha Christiestä olikin jo ehtinyt vierähtää useampi vuosi. Ja näköjään samalla oli päässyt unohtumaan millaisia jännityskuningattaren teokset oikein ovatkaan.
Vaikka halu lukea Poirot-tarina oli kova, olin silti varautunut vähän hidastempoiseen ja tämän päivän page turner -tyyppisiin jännäreihin verrattuna ehkä jopa tylsäänkin tarinaan. Mitä vielä! Salapoliisiromaani oli älykäs, sopivalla tavalla hienostunut ja tarinassa vanha maailma oli kiehtovasti läsnä.
Rikas nuori nainen Linnet Ridgeway sulhasineen päätyy häämatkalle samalle Niilin luksusristeilylle kuin Hercule Poirot. Linnet on uitettu äskettäin melkoisessa skandaalissa, sillä hän on torjunut aatelisen järkiavioliiton ja napannut parhaan ystävänsä pennittömän poikaystävän. Vihollisia naisella tuntuu muutenkin olevan vaikka muille jakaa - vaikka hän omien sanojensa mukaan on aina ollut niin ystävällinen ja mukava kaikille! Miten tilanne eteneekään kun risteily jatkuu satamapaikasta toiseen?
Kuolema Niilillä oli kaikin puolin todella kiva lukukokemus. Hercule Poirot on kerrassaan mainio veikko, rikkaan tyttörukan tarina ja risteilyllä olevat henkilöt olivat kiinnostavia ja matkailu-teema toi kirjaan vielä oman lisänsä. Nyt kun omat mahdolliset kesä- ja matkasuunnitelmat ovat vielä ihan suunnitelman tasolla, oli mukava tehdä pieni nojatuolimatka Niilin varrelle.
1937 suom. 1940 ja 1978
252 s./WSOY
Edellisestä Agatha Christiestä olikin jo ehtinyt vierähtää useampi vuosi. Ja näköjään samalla oli päässyt unohtumaan millaisia jännityskuningattaren teokset oikein ovatkaan.
Vaikka halu lukea Poirot-tarina oli kova, olin silti varautunut vähän hidastempoiseen ja tämän päivän page turner -tyyppisiin jännäreihin verrattuna ehkä jopa tylsäänkin tarinaan. Mitä vielä! Salapoliisiromaani oli älykäs, sopivalla tavalla hienostunut ja tarinassa vanha maailma oli kiehtovasti läsnä.
Rikas nuori nainen Linnet Ridgeway sulhasineen päätyy häämatkalle samalle Niilin luksusristeilylle kuin Hercule Poirot. Linnet on uitettu äskettäin melkoisessa skandaalissa, sillä hän on torjunut aatelisen järkiavioliiton ja napannut parhaan ystävänsä pennittömän poikaystävän. Vihollisia naisella tuntuu muutenkin olevan vaikka muille jakaa - vaikka hän omien sanojensa mukaan on aina ollut niin ystävällinen ja mukava kaikille! Miten tilanne eteneekään kun risteily jatkuu satamapaikasta toiseen?
Kuolema Niilillä oli kaikin puolin todella kiva lukukokemus. Hercule Poirot on kerrassaan mainio veikko, rikkaan tyttörukan tarina ja risteilyllä olevat henkilöt olivat kiinnostavia ja matkailu-teema toi kirjaan vielä oman lisänsä. Nyt kun omat mahdolliset kesä- ja matkasuunnitelmat ovat vielä ihan suunnitelman tasolla, oli mukava tehdä pieni nojatuolimatka Niilin varrelle.
sunnuntai 6. maaliskuuta 2016
Vitsaus
Guillermo del Toro & Chuck Hogan
2009 suom. 2010
485 s./Tammi
Oman kirjahyllyn lukemattomien aarteiden suhteen vaikeinta on saada tartuttua miehen suosikkikirjoihin. Tämä vampyyritrilogian ensimmäinen osa on ollut hyllyssämme jo usean vuoden ajan ja lukulistallanikin se pääsi heti, kun huomasin miten innokkaasti mieheni suhtautui tarinaan. Silti piti elää äitiyslomaan asti ennen kuin maltoin pysähtyä meille ohjaajana hyvinkin tutun del Toron teoksen ääreen.
Tapahtumat saavat alkunsa New Yorkissa, jossa matkustajalentokone pimenee täysin pian laskeutumisensa jälkeen. Pian selviää, että kone on täynnä ruumiita ja vain neljä henkilöä sinnittelee hengissä, kun ovet saadaan avatuksi. Hätiin kutsutaan Ephraim Goodweather, joka työskentelee tartuntatautien valvonta- ja ehkäisykeskuksessa biologisiin uhkiin erikoistuneena. Kun kuolleet katoavat ruumishuoneelta ja neljä henkiin jäänyttä käyttäytyvät omituisesti, Goodweatherin ja kumppaneiden on katsottava tilannetta täysin uudesta näkökulmasta, perinteiset luonnonlait unohtaen.
Vitsaus on oikein sujuvasti kirjoitettu, mukavan nopeatempoinen ja koukuttava kirja. Voisinpa jopa sanoa todellinen ilo lukea. Toki täytyy ottaa huomioon, että juuri tässä elämäntilanteessa aivotoimintani ehkä suosii vähän helpommin lähestyttäviä kirjoja, mutta uskallan kuitenkin väittää, että del Toron ja Hoganin yhteistuotos on vetävämpää jännitystä kuin moni muu lähivuosina lukemani jännäri. Mies kyseli muutaman kerran, että pelottaako tarina, mutta eipä oikeastaan. Tosin minua pelottaakin yleensä vain kummitustarinat. En siis edes asettanut kirjalle tämän kaltaisia odotuksia:)
Vampyyritarinoita en ole muistaakseni hetkeen lukenutkaan, yleensä nautin tämäntyyppiset tarinat liikkuvana kuvana (ja tämäkin tarina oli hyvin elokuvallinen kerrontansa puolesta), mutta Vitsaus oli kiva poikkeus. Heti en kuitenkaan ole tarttumassa trilogian muihin osiin, sillä pieni ääni päässäni hokee, että nyt luetaan paljon erilaisia vähän "vanhempia" kirjoja, kun siihen on mahdollisuus. Kirjakauppa-alalla kun tulee helposti jumitettua uutuuksien parissa. Ehkä saan jatkettua sarjan parissa esimerkiksi kesälomalla... Katsotaan!
2009 suom. 2010
485 s./Tammi
Oman kirjahyllyn lukemattomien aarteiden suhteen vaikeinta on saada tartuttua miehen suosikkikirjoihin. Tämä vampyyritrilogian ensimmäinen osa on ollut hyllyssämme jo usean vuoden ajan ja lukulistallanikin se pääsi heti, kun huomasin miten innokkaasti mieheni suhtautui tarinaan. Silti piti elää äitiyslomaan asti ennen kuin maltoin pysähtyä meille ohjaajana hyvinkin tutun del Toron teoksen ääreen.
Tapahtumat saavat alkunsa New Yorkissa, jossa matkustajalentokone pimenee täysin pian laskeutumisensa jälkeen. Pian selviää, että kone on täynnä ruumiita ja vain neljä henkilöä sinnittelee hengissä, kun ovet saadaan avatuksi. Hätiin kutsutaan Ephraim Goodweather, joka työskentelee tartuntatautien valvonta- ja ehkäisykeskuksessa biologisiin uhkiin erikoistuneena. Kun kuolleet katoavat ruumishuoneelta ja neljä henkiin jäänyttä käyttäytyvät omituisesti, Goodweatherin ja kumppaneiden on katsottava tilannetta täysin uudesta näkökulmasta, perinteiset luonnonlait unohtaen.
Vitsaus on oikein sujuvasti kirjoitettu, mukavan nopeatempoinen ja koukuttava kirja. Voisinpa jopa sanoa todellinen ilo lukea. Toki täytyy ottaa huomioon, että juuri tässä elämäntilanteessa aivotoimintani ehkä suosii vähän helpommin lähestyttäviä kirjoja, mutta uskallan kuitenkin väittää, että del Toron ja Hoganin yhteistuotos on vetävämpää jännitystä kuin moni muu lähivuosina lukemani jännäri. Mies kyseli muutaman kerran, että pelottaako tarina, mutta eipä oikeastaan. Tosin minua pelottaakin yleensä vain kummitustarinat. En siis edes asettanut kirjalle tämän kaltaisia odotuksia:)
Vampyyritarinoita en ole muistaakseni hetkeen lukenutkaan, yleensä nautin tämäntyyppiset tarinat liikkuvana kuvana (ja tämäkin tarina oli hyvin elokuvallinen kerrontansa puolesta), mutta Vitsaus oli kiva poikkeus. Heti en kuitenkaan ole tarttumassa trilogian muihin osiin, sillä pieni ääni päässäni hokee, että nyt luetaan paljon erilaisia vähän "vanhempia" kirjoja, kun siihen on mahdollisuus. Kirjakauppa-alalla kun tulee helposti jumitettua uutuuksien parissa. Ehkä saan jatkettua sarjan parissa esimerkiksi kesälomalla... Katsotaan!
maanantai 28. joulukuuta 2015
Hercule Poirot in the Adventure of the Christmas Pudding
Agatha Christie
1960 (kirja), 2006 (kuunnelma)
45 min / BBC Audiobooks
Nyt on sitten elämäni ensimmäinen kuunnelma takanapäin. Voiko näitä edes laskea kirjoiksi tai äänikirjoiksi?
Tutkin kirjaversioasiaa sen verran, että kyseessä on suomeksi Seikkaileva jälkiruoka -nimellä ilmestynyt novellikokoelma, jossa on 281 sivua. Novelleja on viisi kappaletta. Ilmeisesti jouluvanukkaaseen liittyvä tarina on yksi novelli ja muut neljä liittyvät muihin tapauksiin...? Siinä mielessä kuunnelma ehkä onkin ihan aidosti novellin pituinen. Ensin tosiaan oletin, että kyseessä on ihan täyspitkä romaani ja mietin, että aika lyhyeksi tarinan saa vedettyä kun vetää mutkat suoriksi ja jättää kuvailun minimiin.
Englanniksi kuunnellessani alku vaikutti hankalalta, mutta nopeasti pääsin jutun jujuun kiinni, vaikka oli yöaika (imetyshupia) ja vieras kieli kuunnelmassa. Täytyy siis antaa englanninkieliselle kuunnelmalle toistekin mahdollisuus.
Itse tarina ei ollut kummoinen, eniten viehätyin jouluun liittyvästä teemasta sesongin ollessa kuumimmillaan. Kotoisa takkatuli ja joulupöydän ääreen kokoontuneet toisilleen vieraat ihmiset Englannin maaseudulla sijaitsevassa hotellissa toivat joulutunnelman kotisohvalle asti.
1960 (kirja), 2006 (kuunnelma)
45 min / BBC Audiobooks
Nyt on sitten elämäni ensimmäinen kuunnelma takanapäin. Voiko näitä edes laskea kirjoiksi tai äänikirjoiksi?
Tutkin kirjaversioasiaa sen verran, että kyseessä on suomeksi Seikkaileva jälkiruoka -nimellä ilmestynyt novellikokoelma, jossa on 281 sivua. Novelleja on viisi kappaletta. Ilmeisesti jouluvanukkaaseen liittyvä tarina on yksi novelli ja muut neljä liittyvät muihin tapauksiin...? Siinä mielessä kuunnelma ehkä onkin ihan aidosti novellin pituinen. Ensin tosiaan oletin, että kyseessä on ihan täyspitkä romaani ja mietin, että aika lyhyeksi tarinan saa vedettyä kun vetää mutkat suoriksi ja jättää kuvailun minimiin.
Englanniksi kuunnellessani alku vaikutti hankalalta, mutta nopeasti pääsin jutun jujuun kiinni, vaikka oli yöaika (imetyshupia) ja vieras kieli kuunnelmassa. Täytyy siis antaa englanninkieliselle kuunnelmalle toistekin mahdollisuus.
Itse tarina ei ollut kummoinen, eniten viehätyin jouluun liittyvästä teemasta sesongin ollessa kuumimmillaan. Kotoisa takkatuli ja joulupöydän ääreen kokoontuneet toisilleen vieraat ihmiset Englannin maaseudulla sijaitsevassa hotellissa toivat joulutunnelman kotisohvalle asti.
perjantai 9. lokakuuta 2015
Ruumistarha
Patricia Cornwell
1994 suom. 1996
313 s. / Otava
Vuosikausia vaalin haavetta, että joskus minulla olisi aikaa ja halua lukea kaikki Kay Scarpetta -sarjan kirjan putkeen. En enää muista miksi ajattelin, että juuri tämä jännityssarja ansaitsisi moisen erityishuomion lukijalta, joka yleensä lukee kaikista sarjoista vain muutaman yksittäisen kirjan.
Vuosien mittaan lukumakuni kehittyi kuitenkin toiseen suuntaa, sillä nyt jo yhden kirjan valitseminen tuntui olevan aikamoisen ajatustyön takana. Mikään takakansiteksti ei kirjastossa houkutellut ja Ruumistarhan valitseminen oli kompromissin tulosta. Lukeminen sentään oli leppoisaa ja tarina suurimmaksi osaksi varsin viihdyttävä.
Jos olisin ollut fiksu, olisin jo kotona googlaillut koko sarjan ja tutkinut niiden juonikuviot ja lähtenyt sitten metsästämään juuri sitä oikeaa Scarpettan kirjaa. Valitettavasti kirjastoreissu osui yksiin toisen pitkäaikaisen haaveeni kanssa ja kaikenlainen etukäteissuunnittelu kirjastoreissua kohtaan piti unohtaa. En muista milloin olisin edellisen kerran tehnyt yli 10 minuutin kirjastoreissuja. Niinpä olikin jo aika toteuttaa kirjastohaahuilupäivä, jonka aikana pyörin ympyrää hyllyjen väleissä, kasasin kaikkien aikojen isointa lainapinoa ja katselin rauhassa ympärilleni.
Joka tapauksessa, Köyhien kalmisto olisi ollut sarjan alkupäästä se, joka olisi kiinnostanut eniten (googletin kotiin päästyäni), mutta sitä ei kirjaston hyllyssä tullut vastaan. En tiedä oliko ensimmäiset osat nostettu jo varastoon vai ovatko ne lainassa näin hyvin. Hyllyssä oli kuitenkin useampi osa uudempaa tuotantoa ja se ne eivät kiinnostaneet minua lainkaan.
Ruumistarhassa poliisiylilääkäri Scarpetta päätyy pieneen Black Mountainin kaupunkiin selvittämään 11-vuotiaan Emily Steinerin murhaa. Tekotapa muistuttaa kovasti sarjamurhaaja Temple Gaultin tekosia, ja mies sattuu olemaan Scarpettan vanha tuttu. Tarinan sykkeeseen kietoutuu myös muista sarjan osista tutut hahmot Marino ja Scarpettan siskontyttö Lucy.
Sarjan kuudes osa oli tosiaan ihan viihdyttävä jännäriki, mutta mielenkiintoista loppuratkaisua lukuun ottamatta ei kovinkaan mieleenpainuva. Murha selvitetään lopulta sellaisin kääntein, ettei samanlaista lopputulemaan ole minulla tullut vastaan jännitysgenren suhteen kuin kerran tai kaksi. Muuten kirjan lukeminen enemmänkin vahvisti sitä tunnetta, että koko sarjaa ei kannata lähteä lukemaan.
En tiedä sarjan muista osista, mutta Ruumistarhassa oli aika paljon tekniikkaan liittyvää kuvailua, joka oli auttamatta vanhanaikaista. 90-luvun it-juttuihin liittyvät FBI:n supertietokoneet yms aiheuttivat lukijassa enemmänkin hilpeyttä. Siinä mielessä ei voi sanoa, että tarina kestäisi kovinkaan hyvin aikaa, koska sen ajan osaaminen oli otettu niin vahvasti osaksi tarinaa. Toisaalta kirjan olisi tietenkin voinut lukea aikamatkana 90-luvulle...
Nyt on vuosien uteliaisuus tyydytetty ja yksi Cornwellin kirja luettu. Voin jatkaa hyvillä mielin elämääni kohti uusia rikollisia seikkailuja ja kehitellä uusia kirjallisia megahaaveita, jotka eivät luultavasti ehdi toteutumaan ennen kuin olen jo muuttanut mieltäni... ;)
Osavaltio-haaste: Pohjois-Carolina
1994 suom. 1996
313 s. / Otava
Vuosikausia vaalin haavetta, että joskus minulla olisi aikaa ja halua lukea kaikki Kay Scarpetta -sarjan kirjan putkeen. En enää muista miksi ajattelin, että juuri tämä jännityssarja ansaitsisi moisen erityishuomion lukijalta, joka yleensä lukee kaikista sarjoista vain muutaman yksittäisen kirjan.
Vuosien mittaan lukumakuni kehittyi kuitenkin toiseen suuntaa, sillä nyt jo yhden kirjan valitseminen tuntui olevan aikamoisen ajatustyön takana. Mikään takakansiteksti ei kirjastossa houkutellut ja Ruumistarhan valitseminen oli kompromissin tulosta. Lukeminen sentään oli leppoisaa ja tarina suurimmaksi osaksi varsin viihdyttävä.
Jos olisin ollut fiksu, olisin jo kotona googlaillut koko sarjan ja tutkinut niiden juonikuviot ja lähtenyt sitten metsästämään juuri sitä oikeaa Scarpettan kirjaa. Valitettavasti kirjastoreissu osui yksiin toisen pitkäaikaisen haaveeni kanssa ja kaikenlainen etukäteissuunnittelu kirjastoreissua kohtaan piti unohtaa. En muista milloin olisin edellisen kerran tehnyt yli 10 minuutin kirjastoreissuja. Niinpä olikin jo aika toteuttaa kirjastohaahuilupäivä, jonka aikana pyörin ympyrää hyllyjen väleissä, kasasin kaikkien aikojen isointa lainapinoa ja katselin rauhassa ympärilleni.
Joka tapauksessa, Köyhien kalmisto olisi ollut sarjan alkupäästä se, joka olisi kiinnostanut eniten (googletin kotiin päästyäni), mutta sitä ei kirjaston hyllyssä tullut vastaan. En tiedä oliko ensimmäiset osat nostettu jo varastoon vai ovatko ne lainassa näin hyvin. Hyllyssä oli kuitenkin useampi osa uudempaa tuotantoa ja se ne eivät kiinnostaneet minua lainkaan.
Ruumistarhassa poliisiylilääkäri Scarpetta päätyy pieneen Black Mountainin kaupunkiin selvittämään 11-vuotiaan Emily Steinerin murhaa. Tekotapa muistuttaa kovasti sarjamurhaaja Temple Gaultin tekosia, ja mies sattuu olemaan Scarpettan vanha tuttu. Tarinan sykkeeseen kietoutuu myös muista sarjan osista tutut hahmot Marino ja Scarpettan siskontyttö Lucy.
Sarjan kuudes osa oli tosiaan ihan viihdyttävä jännäriki, mutta mielenkiintoista loppuratkaisua lukuun ottamatta ei kovinkaan mieleenpainuva. Murha selvitetään lopulta sellaisin kääntein, ettei samanlaista lopputulemaan ole minulla tullut vastaan jännitysgenren suhteen kuin kerran tai kaksi. Muuten kirjan lukeminen enemmänkin vahvisti sitä tunnetta, että koko sarjaa ei kannata lähteä lukemaan.
En tiedä sarjan muista osista, mutta Ruumistarhassa oli aika paljon tekniikkaan liittyvää kuvailua, joka oli auttamatta vanhanaikaista. 90-luvun it-juttuihin liittyvät FBI:n supertietokoneet yms aiheuttivat lukijassa enemmänkin hilpeyttä. Siinä mielessä ei voi sanoa, että tarina kestäisi kovinkaan hyvin aikaa, koska sen ajan osaaminen oli otettu niin vahvasti osaksi tarinaa. Toisaalta kirjan olisi tietenkin voinut lukea aikamatkana 90-luvulle...
Nyt on vuosien uteliaisuus tyydytetty ja yksi Cornwellin kirja luettu. Voin jatkaa hyvillä mielin elämääni kohti uusia rikollisia seikkailuja ja kehitellä uusia kirjallisia megahaaveita, jotka eivät luultavasti ehdi toteutumaan ennen kuin olen jo muuttanut mieltäni... ;)
Osavaltio-haaste: Pohjois-Carolina
keskiviikko 12. elokuuta 2015
Nainen junassa
Paula Hawkins
2015 suom. 2015
381s./Otava
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Oman elämänsä kanssa eksyksissä oleva Rachel kulkee junalla päivästä toiseen ja toistuvien pysähdyksien takia hän sattuu kiinnittämään huomiota erääseen pariskuntaan, joka asuu radan varrella kauniissa talossa. Hyvän mielikuvituksen omaava Rachel alkaa kehittelemään pariskunnalle täydellistä elämää. Eräänä päivänä hän näkee jotain, mikä murskaa hänen kuvitelmansa täysin - ja pian lehdet kertovatkin jo pariskunnan naisen katoamisesta!
Lukukokemuksesta?
Nappasin kirjan mukaani lomamatkalle Dubrovnikiin ja luin sitä makoillessani uima-allasalueella. Tarina veti hyvin alusta lähtien, kirja oli mitä mainioin valinta lomakirjaksi. Kirjan vetovoimaa selittää varmaankin osaltaan se, että se ei ole pelkkä jännitystarina vaan seilaa kivasti kaunokirjallisuuden ja jännityskirjallisuuden välimaastossa.
Jännityskirjallisuuden helmi?
Hawkinsin kirjasta on povattu uutta Kilttiä tyttöä, joten tartuin siihen suurella mielenkiinnolla. Gillian Flynnin menestysjännäri taisi tehdä tietä näille epäluotettavaa kertojaa, psykologista jännitystä ja maton alta vetämisefektiä yhdisteleville kirjoille, mutta Nainen junassa on kuitenkin virkistävän omaperäinen tarina - ainakin jos on lukenut paljon ruotsalaista jännitystä lähiaikoina;) Ja olen huomannut muutenkin, että tykkään lukea yksittäisiä jännityskertomuksia sarjatuotannon sijaan.
2015 suom. 2015
381s./Otava
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Oman elämänsä kanssa eksyksissä oleva Rachel kulkee junalla päivästä toiseen ja toistuvien pysähdyksien takia hän sattuu kiinnittämään huomiota erääseen pariskuntaan, joka asuu radan varrella kauniissa talossa. Hyvän mielikuvituksen omaava Rachel alkaa kehittelemään pariskunnalle täydellistä elämää. Eräänä päivänä hän näkee jotain, mikä murskaa hänen kuvitelmansa täysin - ja pian lehdet kertovatkin jo pariskunnan naisen katoamisesta!
Lukukokemuksesta?
Nappasin kirjan mukaani lomamatkalle Dubrovnikiin ja luin sitä makoillessani uima-allasalueella. Tarina veti hyvin alusta lähtien, kirja oli mitä mainioin valinta lomakirjaksi. Kirjan vetovoimaa selittää varmaankin osaltaan se, että se ei ole pelkkä jännitystarina vaan seilaa kivasti kaunokirjallisuuden ja jännityskirjallisuuden välimaastossa.
Jännityskirjallisuuden helmi?
Hawkinsin kirjasta on povattu uutta Kilttiä tyttöä, joten tartuin siihen suurella mielenkiinnolla. Gillian Flynnin menestysjännäri taisi tehdä tietä näille epäluotettavaa kertojaa, psykologista jännitystä ja maton alta vetämisefektiä yhdisteleville kirjoille, mutta Nainen junassa on kuitenkin virkistävän omaperäinen tarina - ainakin jos on lukenut paljon ruotsalaista jännitystä lähiaikoina;) Ja olen huomannut muutenkin, että tykkään lukea yksittäisiä jännityskertomuksia sarjatuotannon sijaan.
maanantai 27. heinäkuuta 2015
Mies joka ei ollut murhaaja & Oppipoika
Hjorth & Rosenfeldt
2010 ja 2011 suom. 2011 ja 2012
472 s. ja 558 s. /Bazar
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Sebastian Bergman on ollut tuuliajolla vaimonsa ja tyttärensä kuolemasta lähtien. Sattuman oikusta hän kohtaa vanhan työtiiminsä ollessaan myymässä perintöasuntoaan Västeråsissa. Pian entinen rikospsykologi huomaa veren vetävän takaisin poliisityön pariin. Bergman vain ei ole työkaverina helpoimmasta päästä ja monta ristiriitatilannetta odottaakin keskusrikospoliisin ryhmässä Bergmanin liityttyä joukon jatkoksi.
Mies joka ei ollut murhaaja.
16-vuotias poika katoaa ja pari päivää myöhemmin ruumis löytyy läheisestä metsästä. Tutkinnan edetessä käy ilmi, ettei kukaan oikeastaan tuntenut kadonnutta poikaa ja tämän sielunelämää. Löytyykö syyllinen yksityiskoulusta, joka on rankattu maan parhaiden koulujen joukkoon?
Oppipoika.
Kolme naista on kuollut ja murhat muistuttavat pienintä yksityiskohtaa myöten sarjamurhaaja Hinden aikoinaan tekemiä murhia. Kuka voi olla kopiomurhien takana kun Hinde istuu edelleen elinkautistaan vankilassa? Entä miten Bergman päätyy taas yhdistämään voimansa entisen työryhmänsä kanssa, vaikka edellinen yhteistyön rutistus ei loppunut hyvin?
Sebastian Bergman -sarjan juju?
Hyvin harvoin tulee innostuttua jännityssarjasta siinä määrin, että lukisin useamman osan putkeen. Mies joka ei ollut murhaaja ei ehkä jännitystarinan suhteen ollut ravisutteleva ja Sebastian Bergmankin onnistui enemmän vihastuttamaan kuin ihastuttamaan, mutta tarina oli silti viihdyttävä ja varsinkin muu henkilökaarti herätti heti mielenkiintoni. Oppipojassa sarjamurhaajatarina imaisi heti mukaansa ja kun muiden henkilöiden edesottamukset kiinnostivat toinen toistaan enemmän, ei Bergmankaan onnistunut pilaamaan kirjaa. Toinen osa loppui niin kutkuttavasti, että kolmanteenkin kirjaan on tartuttava ihan lähiaikoina!
2010 ja 2011 suom. 2011 ja 2012
472 s. ja 558 s. /Bazar
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Sebastian Bergman on ollut tuuliajolla vaimonsa ja tyttärensä kuolemasta lähtien. Sattuman oikusta hän kohtaa vanhan työtiiminsä ollessaan myymässä perintöasuntoaan Västeråsissa. Pian entinen rikospsykologi huomaa veren vetävän takaisin poliisityön pariin. Bergman vain ei ole työkaverina helpoimmasta päästä ja monta ristiriitatilannetta odottaakin keskusrikospoliisin ryhmässä Bergmanin liityttyä joukon jatkoksi.
Mies joka ei ollut murhaaja.
16-vuotias poika katoaa ja pari päivää myöhemmin ruumis löytyy läheisestä metsästä. Tutkinnan edetessä käy ilmi, ettei kukaan oikeastaan tuntenut kadonnutta poikaa ja tämän sielunelämää. Löytyykö syyllinen yksityiskoulusta, joka on rankattu maan parhaiden koulujen joukkoon?
Oppipoika.
Kolme naista on kuollut ja murhat muistuttavat pienintä yksityiskohtaa myöten sarjamurhaaja Hinden aikoinaan tekemiä murhia. Kuka voi olla kopiomurhien takana kun Hinde istuu edelleen elinkautistaan vankilassa? Entä miten Bergman päätyy taas yhdistämään voimansa entisen työryhmänsä kanssa, vaikka edellinen yhteistyön rutistus ei loppunut hyvin?
Sebastian Bergman -sarjan juju?
Hyvin harvoin tulee innostuttua jännityssarjasta siinä määrin, että lukisin useamman osan putkeen. Mies joka ei ollut murhaaja ei ehkä jännitystarinan suhteen ollut ravisutteleva ja Sebastian Bergmankin onnistui enemmän vihastuttamaan kuin ihastuttamaan, mutta tarina oli silti viihdyttävä ja varsinkin muu henkilökaarti herätti heti mielenkiintoni. Oppipojassa sarjamurhaajatarina imaisi heti mukaansa ja kun muiden henkilöiden edesottamukset kiinnostivat toinen toistaan enemmän, ei Bergmankaan onnistunut pilaamaan kirjaa. Toinen osa loppui niin kutkuttavasti, että kolmanteenkin kirjaan on tartuttava ihan lähiaikoina!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)