Minä olen monta

John Irving
2012 suom. 2013
604 s./Tammi

Onpa hämmentävää laskeskella, että edellisen Irvingin lukaisin melko lailla kolme vuotta sitten. Ja se onkin ollut toistaiseksi ainoa kirja, jonka olen Irvingiltä blogiin tuonut eli viiteen kuuteen vuoteen en ole lukenut kuin yhden kirjan yhdeltä suosikkikirjailijoistani. Aikamoista. Aika näköjään vain lentää ja omiin suosikkeihin tulee huomaamattaan pidettyä hajurakoa turhankin paljon.

Kirja ehti olla hyllyssä pölyä keräämässä parin vuoden ajan, mutta nyt vihdoin psyykkasin itseni tarttumaan siihen. Pientä tsemppiä aluksi tarvittiinkin, koska tuntui etten oikein päässyt vauhtiin tarinan kanssa. Ensimmäiset parisataa sivua tuskastelin, koska tuntui ettei kirja vain mitenkään ollut niin hyvä kuin aikaisemmat lukemani teokset kirjailijalta. Keskiverron romaaninhan Irvingin tuotokset nyt voittaa mennen tullen, mutta odotukset luonnollisesti oli korkealla vaikka en asiaa sen kummemmin ajatellut tai fiilistellyt, kunhan aloin vain lukemaan.

Minä olen monta ei lopulta päätynyt suosikkikirjakseni, mutta sen arvo nousi kyllä silmissäni tahmaisen alun jälkeen. Tarinan keskiössä on kirjailija Billy, nykyisin jo vanha mies, joka kertaa kokemuksiaan lapsuudesta lähtien. Billy kasvoi teatteriperheessä, jossa mm. äiti oli kuiskaaja ja isoisä naisten rooleissa viihtyvä näyttelijä. Erilaiset seksuaaliset suuntautumiset ovat vahvasti esillä niin kuin Irvingin teoksissa aina. Billy on bi-seksuaali ja hän ehtiikin elämänsä aikana kokeilemaan kaikenlaista mitä tulee seksiin ja parisuhteisiin. Luonnollisestikin tarina rönsyilee sinne tänne, henkilökaarti on herkullisen monitahoinen ja kirjailijan tavaramerkit painista karhuihin ovat enemmän tai vähemmän edustettuna.

Jäin miettimään miksi tarina lopulta voitti minut puolelleen. Kirjassa Billy hyvästelee paljon ihmisiä. On itsemurhia (joista yllättävän monesta puuttuu sydäntä pakahduttava suru) ja aids-epidemiaa. On laaja lähisuku, jossa ollaan suvaitsevaisia erilaisten elämäntapojen suhteen ja sitten ei kuitenkaan olla. On paljon kohtaamisia ja keskusteluja, joissa päädytään sanomaan vähän, mutta sekin vähä sanotaan painokkaasti ja kohtalokkaasti. What´s there not to like? Kyllä Minä olen monta osoitti jälleen kerran miksi Irving on yksi kaikkien aikojen parhaista kirjailijoista.

Jälkeenpäin harmitti ainoastaan, etten ollut lukenut laajalti Shakespearea ja Rouva Bovarya, niihin kun viitattiin niin usein läpi teoksen.

Brooklyn

Colm Tòibìn
2009 suom, 2011
313 s./Tammi

Taas yksi kirjalistoilla pienen ikuisuuden roikkunut teos on saatu luettua. Pitkä odotus ei valitettavasti tehnyt lukukokemukselle hyvää (vaikka en sinänsä hirveän suuria odotuksia ehtinytkään latoa kirjalle...), sillä tarina osoittautui lopulta pettymykseksi.


Eilis Laceyn isosisko haluaa tälle mahdollisuuden parempaan elämään, joten nuori nainen päätyy monien muiden irlantilaistyttöjen tapaan New Yorkiin. Eletään 1950-lukua ja nuorilta naisilta odotetaan siveellistä käytöstä suurkaupungissa. Tutun papin kautta Eilis saa oman huoneen asuntolasta, jota pitää irlantilainen rouva Kehoe. Työpaikka puolestaan järjestyy tavaratalosta. Viikonloppuna huvituksia haetaan kirkon tanssiaisista, jossa Eilis tapaa mukavan italialaistaustaisen miehen. Elämä asettuu pikku hiljaa uomiinsa, vaikka yksinäisyys onkin jokapäiväinen ystävä.

Ihastun aina ajatuksen tasolla New Yorkiin sijoittuviin tarinoihin, itse asiassa taidan tietoisesti hakeutua niiden pariin. Myöskin maahanmuuttajien tarinat kiehtovat. Koin Tòibìnin kirjan kuitenkin liian hidastempoiseksi ja vähän pitkästyttäväksikin, vaikka varmasti sitä arvostetaan juuri eleettömyytensä takia.

Lähivuosina samankaltaisen yhdentekevän fiiliksen minuun on jättänyt mm. Oatesin Putous ja Haudankaivajan tytär sekä Munroen Kerjäläistyttö. Nautin laadukkaista lukuromaaneista, joten on aina mielenkiintoista huomata, miten jotkut iskee ihan täysillä ja osa enemmänkin turhauttaa. Voi kun olisikin sellainen supervoima, jonka avulla aistisi heti mikä teoriassa kiinnostava kirja on oikeasti itselle lukuhelmi...

Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joel Dicker
2012 suom. 2014
809 s./ Tammi

Kirjan takakannessa täytyy näemmä vain viitata Twin Peaksiin ja kiinnostukseni herää välittömästi. Dickerin maailmalla mainetta niittänyt järkälemäinen romaani on paitsi tarina nuorena kuolleesta tytöstä, myös kertomus kielletystä rakkaudesta, kirjoista ja kirjailijoista, menestyksen huumasta ja yksinäisyydestä, lujasta ystävyydestä ja pienen kaupungin tyynen pinnan alla kytevästä pahuudesta.

Auroran kaupungissa 33 vuotta sitten katosi 15-vuotias Nola. Nyt tytön hauta löytyykin yllättäen Harry Quebertin, yhden Amerikan rakastetuimman kirjailijan, puutarhasta. Mitä idyllisessä kaupungissa oikein tapahtui vuonna 1975? Marcus, Harryn nuori kirjailijaystävä aikoo puhdistaa oppi-isänsä maineen ja kirjoittaa kaikkien aikojen romaanin Nolasta ja kaupungin vaietusta menneisyydestä.

Onko Dicker mahdollisesti rohmunnut romaaniinsa vähän liikaakin kaikkea? Se on puhdas makukysymys. Pidin kirjasta näinkin, tarina on todella nopealukuinen ja erittäin koukuttavasti kirjoitettu, mutta sivuja olisi toki voinut karsia helposti satakin tarinan kärsimättä. Luonnollisestikin minua kiinnosti varsinkin 1970-luvun tapahtumat ja nykypäivän vanhan rikoksen selvittämiseen liittyvät käänteet, mutta kirjailijoiden (1970-luvulla Harryn ja 2000-luvulla Marcuksen) valkoisen paperin kammo tuntui kaiken muun ohella liialliselta.

Pidin kokonaisuudesta ja itse asiassa Totuus Harry Quebertin tapauksesta edustaa hyvinkin monella tapaa minulle täydellistä kirjaa ja tarinaa. Silti täytyy sanoa, että olen hieman hämmentynyt siitä, että kirja on kelpuutettu Keltaiseen kirjastoon. Jollain tavalla tarina tuntuu himpun verran liian köykäiseltä kaiken maailman nykyklassikoitten joukossa.

Tarina itsessään on hyvin rakennettu ja jatkuvasti lukijan yllättävä, mutta henkilöhahmot ovat osittain liian mustavalkoisia. Varsinkin Nola on mielestäni lukijan kylmäksi jättävä henkilöhahmo. Hänestä on yritetty tehdä Laura Palmerin tyyppistä salaperäistä liian nuorena aikuistunutta tyttöä, mutta jotenkin Nolaan ei vain usko. On vaikea saada kiinni siitä, että Nola olisi ollut ikäisekseen kypsä ja fiksu nuori nainen, kun hän hokee vain muutamaa rakkauden huumaan liittyvää lausetta koko kirjan ajan. Ja kun hänen kypsyyteensä ei usko, on vaikea uskoa kolmekymppisen miehen ja 15-vuotiaan tytön rakkaustarinaan. Ja jos ei usko tuohon rakkaustarinaan... No, siinä menee vähän kirjan pointti ohi;)

Onko joku lukijoistani suunnitellut tarttuvansa tähän kirjaan? Oma kiinnostukseni tosiaan leimahti liekkeihin heti takakansitekstin luettuani ja heittäydyin kirjan maailmaan pelottomasti, vaikka 800 sivua vähän mietityttikin... :)

Teurastamo 5




Kurt Vonnegut
1969 suom. 1970
190 s./Tammi

Tämän kirjan suhteen ei olisi kannattanut jäädä muhimaan kirja-arvion kanssa, tässä vaiheessa ei nimittäin ole juuri mitään sanottavaa kyseisestä teoksesta.

Vonnegutin Teurastamo 5 on tullut vuosien varrella vastaan yhdellä jos toisellakin kirjalistalla, joihin on kerätty kaikkien aikojen lukukokemuksia. Kun Booksy vielä suositteli kirjailijan tuotoksia minulle muutama vuosi takaperin, ajattelin, että nyt ei enää kannata perääntyä.

Pian lukemisen aloitettuani sain kuitenkin huomata poistuneeni kauas mukavuusalueeltani. En oikeastaan pidä sotakirjallisuudesta - on lähestymistapa mikä vain. En myöskään ole sinut satiirien kanssa, vaan tietynlainen komiikka saa minut tilanteesta riippuen ärsyyntymään, pitkästymään tai ahdistumaan. En siis yllättynyt kovinkaan paljon, kun en päässyt tarinan imuun mukaan.

Toisaalta toivon, että olisin antanut kirjalle vähän enemmän laatuaikaa. Aloittelin sitä nimittäin joskus heinäkuun lopulla, ellen jopa aikaisemmin. Lopulta luin sen aktiivisella otteella loppuun syyskuun alussa. Kun muutama viikko sitten jatkoin siitä mihin olin kesän aikana jäänyt, en oikein enää muistanut kuka oli ollut päähenkilön asemassa kirjan alussa ja ketkä olivat niitä henkilöitä, joita päähenkilö muisteli. Osaan suhtautua äärettömän välinpitämättömästikin lukemiini kirjoihin, sillä olisinhan voinut toki selata sivun pari alusta päästäkseni takaisin kärryille, mutta ei niin ei. Porskutin eteenpäin vähän pihalla, olettaen, että kyllä tämä tästä kohta... Toisaalta taas kyseessä ei ole minun mahdollinen lempikirjani, joten oikeasti ihan sama. Tulipahan luettua. Huijaisin vain itseäni, jos lähtisin suunnittelemaan, että sitten joku päivä luen sen vielä uudelleen ja ehkä paremmalla menestyksellä.

Teurastamo 5:een liittyy myös toisenlainen pettymyksen tunne. Kirjan alaotsikkohan on Lasten ristiretki, joten sain nopeasti kehitettyä mielleyhtymiä, joissa yhdistyivät Battle Roayl -elokuvat ja Kärpästen herra. Ja aika metsään mentiin. Se ei tietenkään ole herra Vonnegutin vika.

Itse en tule välttämättä lukemaan suuren amerikkalaisen kirjoja lisää, mutta kysynpähän, kun kiinnostaa: kuuluuko Kurt Vonnegut teidän suosikkikirjailijoihinne? Lempiteokset?

Mieskirjailijoiden 50 kirjaa

Garpin maailma

John Irving
1978 suom. 1980
560 s./Tammi

Niin ne vuodet vierivät ilman John Irvingiäkin. Blogia olen pitänyt kohta kolme vuotta ja Garpin maailma on vasta ensimmäinen kirjailijan kirja, josta blogiini kirjoitan. Irvingin Ystäväni Owen Meany kuuluu 10 kaikkien aikojen parhaimman kirjan joukkoon. Tai no, viiden. Tai no, kolmen. Sen takia odotukseni Irvingin kirjojen suhteen ovat melko realistiset: tuskin tulen koskaan lukemaan häneltä mitään niin kertakaikkisen sykähdyttävää kirjaa kuin Owen Meanyn tarina. 

Ja sitten minun ja Garpin maailman kohtaamiseen: vähän väkisin vääntämiseksihän se meinasi mennä. Aluksi eli noin 8 vuotta takaperin koin tarinan vastenmielisenä, koska tiesin Robin Williamsin näyttelevän tarinan elokuvasovituksessa. Älkää kysykö miksi, Williams ei todellakaan ole pahinta mitä tiedän, itse asiassa aika symppis monessakin leffassa, mutta mitäs sitä yllättäville ennakkoluuloilleen mahtaa. Onnistuin psyykkaaman itseäni niin, että unohdin elokuvaversion (jota en siis ole koskaan edes nähnyt), mutta tarina ei vain tuntunut kiinnostavalta. Mielenkiintoista sinänsä, ottaen huomioon etten missään vaiheessa ole edes kunnolla tiennyt mistä kirja kertoo... Lopulta kuitenkin päädyin siihen, että kirja on luettava, koska onhan se yksi John Irvingin pääteoksista ja saanut vuonna 1980 National Book Awardinkin, joten eikun kirjastoon! Kärjistetty lopputulos: lueskelin kirjaa melko hitaasti (lähes kolmen viikon ajan ja olin vielä lomalla!) ja nyt olen jo muutaman viikon ajan yrittänyt lähestyä tietokonetta sillä taka-ajatuksella, että kirjoittaisin kirjasta jotain blogiini.

Kaiken kirjallisen kolotuksen lomassa kuitenkin myös nautin Irvingin tarinaniskemis-taidoista, pakollisista karhu- ja painikohtauksista, vanhempien naisten kanssa vehtaamisesta, kuoleman jatkuvasta läsnäolosta, hullunkurisista ihmisistä ja ihmiskohtaloista sekä nuoren miehen sielunelämästä. Kirjan parasta antia oli alkuosa, jossa keskityttiin enemmän Garpin äidin, Jenny Fieldsin, elämään ja tämän muutamaan eriskummalliseen valintaan ja mitä niistä lopulta seurasi. Myös loppuosa oli kaiken kaikkiaan hieno, asiat ikään kuin loksahtelivat paikoilleen ja eivät kuitenkaan. Kirja sai haaveilemaan kaupasta ostettavissa olevista johnirvingeistä, jotka kirjoittaisivat meidän kaikkien tavallisten pulliaisten tarinat yksiin kansiin. Pysähdyin vähän väliä leikittelemään sillä idealla, että mitä kaikkea juuri Sonjan maailma voisi pitää sisällään...

Pidän siitä, miten ainutlaatuisia henkilöhahmoja Irving luo. He ovat yhdistelmä niin monia asioita, tunteita ja tekoja, kukaan ei todellakaan ole mustavalkoinen ja Garpinkin suhteen jäin vähän sokeaksi sen suhteen millainen tämä nuori mies oikein oli. Olisinko minä esimerkiksi pitänyt hänestä jos olisin tuntenut hänet henkilökohtaisesti? On vaikea arvioida Garpia, kun tietää hänen sisäisestä maailmasta niin paljon: kaikki likaiset, mutta myös puhtaat ajatukset; rohkeat, mutta myös itsekkäät teot...

Päädyn kai siihen, että minun ja Irvingin välillä kaikki on edelleen hyvin. Seuraavaksi on vuorossa Viimeinen yö Twisted Riverillä tai Minä olen monta, toivottavasti kuitenkin aiemmin kuin kolmen vuoden päästä.

P.S. Listahirmun kannatti muuten todellakin lukea Garpin maailma: sain ruksia teoksen pois niin mieskirjailijoiden 50 kirjan joukosta, parilta klassikkolistalta, So American -listalta ja luinpas vihdoin jotain kirjailijalta, jota Maija suositteli minulle jo melkein kaksi vuotta sitten! On muuten outoa, että Garpin maailma on monella suomenkielisellä to-be-read -listalla, mutta esimerkiksi amerikkalaisia kirjoja listaavilla koko kirjailijaa ei näy missään?!

So American (New Hampshire)

Kertomus näkevistä

Jose Saramago
2004 suom. 2007
382 s./Tammi

Keltaisen kirjaston kuukausi ei oikein missään vaiheessa ottanut tuulta alleen, vaikka koinkin valinneeni mielenkiintoisia tarinoita osaksi lukuteemaa. Aikaisempien lukukokemuksieni perusteella uskalsin toivoa Saramagon Kertomus sokeudesta -teoksen itsenäisestä jatko-osasta yhtä kesän suosikkikirjaa. Oh boy was I wrong...

Kertomus sokeudesta toimi kohdallani todella hyvin, laadukas teksti ja jännittävä tarina olivat hyvä yhdistelmä ja tartuin suurella innolla myös Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin, joka sekin oli jotain aivan erilaista kuin mikään aikaisemmin lukemani. En nyt sano, että odotukseni olisivat olleet korkealla Kertomus näkevistä -kirjan suhteen, mutta kun olin jo tullut sinuiksi Saramagon pituudessaan vertaansa vailla olevien pitkien lauseiden ja omintakeisen kirjoitustyylin kanssa, ei oikeastaan jäänyt muuta pelkoa, kuin että tarina itsessään olisi tylsä ja sitähän en sen uskonut voivan olevan, koska kahden aikaisemman lukukokemuksen perusteella kirjailija kirjoittaa mielenkiintoisia tarinoita. Mutta kun tarina on tylsä! Ja syy ei ihan varmasti ole vain siinä, ettei politiikka aiheena kiinnosta minua.

Aineksiahan tarinassa olisi vaikka mihin. Kirjassa olemme jälleen maan pääkaupungissa, jossa sokeusepidemia riehui muutamia vuosia aikaisemmin. Nyt kaupunkilaisia kohtaa uusi haaste, kun vaalituloksena on tukku tyhjiä lappuja. Hallitus kerää kimpsunsa ja kampsunsa ja poistuu pääkaupungista ja asukkaat jäävät sinne oman onnensa nojaan. Miten arkinenkaan kanssakäyminen onnistuu, kun eletään poikkeustilassa? Sanoinko jo, että todella mielenkiintoisen kutkuttavat ainekset hyvälle tarinalle?! Valitettavasti ensimmäiset 100 sivua toistellaan ihan samoja asioita pääministerin, sisäministerin, ulkoministerin,presidentin suusta ja seurataan heidän keskinäistä valtataisteluaan erikoisessa tilanteessa. Superpitkät lauseet tuntuvat ensi kertaa pitkästyttävän raskailta ja ajatus katkee koko ajan. Kun lause loppuu, en muista miten se on alkanut. Kun pitkä keskustelu jatkuu pitkässä lauseessa, putoan kärryiltä siinä mitkä vuorosanat kuuluvat kenellekin ja lopulta en edes jaksa välittää.

Missä on kaupunkilaisten näkökulma? Mitä kaupunkilaisten mielessä liikkui kun heistä suurin osa päätyi äänestämään tyhjää? Ja uskovatko he oikeasti elämään ilman hallintoa? Toki parannuksia voi vielä olla luvassa, en ole vielä lukenut tarinaa loppuun, mutta olen kyllä oikeasti luopunut jo toivosta, mutta sinnitellään nyt vielä viimeiset 100 sivua... Sen vaan sanon, että José Saramago, en olisi uskonut voivani pettyä sinuun!

Kirjallinen maailmanvalloitus - Portugali
Mieskirjailijoiden 50 kirjaa

Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe


Andrew O´Hagan
2010 suom. 2011
322 s./Tammi

Viime vuonna lukemani Oatesin Blondi herätti orastavan kiinnostuksen Marilyn Monroen elämää kohtaan. Samantyylisestä tarinasta ei ollut tällä kertaa pelkoa, sillä O'Haganin kirja on kirjoitettu koiran näkökulmasta. Mafia Honey oli lahja Sinatralta Marilynille ja koira ehtikin viettää kauniin emäntänsä vierellä tämän viimeiset tokkuraiset vuodet.

Tuore näkökulma aiheeseen kuin aiheeseen vaikuttaa aina teoriassa hauskalta idealta, mutta minusta Mafin tarinointi ei vain toimi. Eniten koko kuviossa ehkä tökkii se, että kirjassa osaksi alleviivataan sitä kuinka älykkäitä koirat ovat ja kuinka he lemmikkeinä päivästä toiseen pääsevät todistamaan ihmisten keskenkasvuisuutta ja itsekkyyttä. Ja sitten koira päättääkin lorauttaa protestipissat lattialle itselle tärkeän asian takia. Kokonaisuus ei ainakaan minun korvaani kuulosta kovinkaan uskottavalta... Omaan makuuni Maf päätyy liiankin usein filosofioimaan - tai ottamaan kantaa muiden syvällisiin aatoksiin. Olisin pitänyt tarinasta enemmän, jos koiranäkökulma olisi ollut vähemmän alleviivaava. Joo, olen tylsimys;)

Jos nyt pettymyksessä oikein piehtaroidaan, niin petyin siihen, että tarina oli Mafin siinä missä Marilyninkin, kun itse oli kiinnostunut lähinnä Marilynistä enkä niinkään siitä, mitä Mafilla ja New Yorkin katurotalla on sanottavaa toisilleen. Petyin myös siihen, miten paljon Marilynin elämästä olisi kannattanut tietää jo valmiiksi, jotta tarinasta olisi saanut kaiken irti. En tietenkään tiedä mitkä osat tarinasta ovat sepitettyjä, mitkä hieman fiktiolla höystettyjä ja mikä todellisiin tapahtumiin enemmän tai vähemmän nojaavia. Petyin kuitenkin siihen, että melkein jokaisella sivulla tuli vastaan vahvasti 1960-luvun omia juttuja, jolloin en joko ymmärtänyt kontekstin päälle, en tajunnut vitsiä, joka piili lauseessa, en tiennyt sivistyssanaa tai en ymmärtänyt viittausta Marilynin elämään kuuluvista henkilöistä. Ehkä kirjan tarkoituksena onkin saada lukija yhtä tokkuraiseksi kuin Marilynin on sanottu olevan viimeisinä elinvuosinaan?

Ei tämä huono kirja ollut, ei missään nimessä. Minunkin lukemana se varmasti paranisi, jos ensin hankkisin lisää tietoa Marilynin viimeisistä vuosista, liikkeistään ja hänen silloisista ystävyyssuhteistaan. Ymmärtäisin paremmin tätä tarinaa ja sitä miksi se on juuri sellainen kuin se on. Olkoon Keltaisen kirjaston teemakuukauden viimeinen kirja minulle armollisempi...

Mieskirjailijoiden 50 kirjaa

Yösoittoja





Kazuo Ishiguro
2009 suom. 2011
226 s./Tammi

Njää. Tiesin olla lataamatta teokseen liian suuria odotuksia, mutta kyllä pettymys aina silti vähän kirpaisee. Ishiguron hienostuneen surumielinen Pitkän päivän ilta pääsisi helposti kaikkien aikojen parhaimpien lukukokemusten listalle eikä Ole luonani aina -kirjasta juuri moitteen sanaa keksi. Ylläoleviin lukukokemuksiin verrattuna Yösoittoja jätti lukijan masentavan välinpitämättömäksi ja kun lukemisesta on kulunut jo muutama päivä, olen onnistunut unohtamaankin novellien aiheet melkein kokonaan. Keltaisen kirjaston helmien metsästäminen (kesäkuun teema) ei siis alkanut parhaalla mahdollisella tavalla...

Yösoittoja -kokoelman novelleja yhdistää palava rakkaus musiikkiin. Aluksi tutustumme Venetsiassa piazzan katukahviloissa elantoaan hankkivaan muusikkoon, joka sattumalta kohtaa edesmenneen äitinsä iskelmäidolin ja pääsee auttamaan tätä romanttisen eleen toteuttamisessa. Toisessa novellissa vanhempi herrasmies lentää Lontooseen paikkaamaan vanhojen yliopistoystäviensä avioliittoa. Kolmannessa novellissa nuori mies muuttaa siskonsa ja lankonsa luokse maaseudulle auttamaan näitä kahvilan pyörittämisessä. Samalla hän yrittää säveltää ja sanoittaa omia kappaleitaan luonnonhelmassa. Neljännessä tarinassa radikaalin kasvoleikkauksen läpikäynyt muusikko kohtaa Hollywoodin megakuuluisuuden. Toipilasaikaansa luksushotellissa viettävä kaksikko seikkailee öisin hotellin pimeillä käytävillä ja aiheuttaa hämmennystä. Viimeisessä novellissa nuori muusikko kohtaa vanhemman naisen, jolla on paljon opetettavaa sellon soitosta.

Musiikin lisäksi tarinoissa on päähenkilönä mies, joka joko tarjoaa apuaan jollekulle toiselle tai vaihtoehtoisesti saa apua joltakulta toiselta. Jokaisen novellin lopussa päähenkilö on kasvanut henkisesti, oppinut jotain tärkeää itsestään tai vallitsevasta maailmasta.

Novellit eivät ole minun juttuni. Musiikki aiheena ei juuri kiinnosta minua. Jotain hienoa Ishiguron teksteissä silti on, kun ylipäätänsä jaksoin lukea kirjan kokonaan ja vieläpä ihan muutamassa päivässä. Yksittäiset novellitkin luin aina kokonaan yhdeltä istumalta. Täysin turhanpäiväisenä en siis teosta pidä, Ishiguron kirjoitustyyli pitää mielenkiinnon yllä, vaikka tarinat eivät onnistuneetkaan minua tällä kertaa koskettamaan.

Onko kukaan tutustunut Ishiguron muihin suomennettuihin teoksiin Silmissä siintävät vuoret, Menneen maailman maalari ja Me orvot? Ovatko lukemisen arvoisia?

Vanhus ja meri

Ernest Hemingway
1952 suom. 1952
133 s./Tammi

Hemingwayn ehkä tunnetuin teos oli viimeinen lukematta jäänyt kirja taannoiselta lukumaratoniltani. Muutamat kirjat päätin skipata ihan suosiolla, mutta Vanhus ja meri jäi odottamaan oikeaa lukuhetkeä. Muutaman sanan voisin kyseisestä kirjasta vielä sanoa, ennen kuin suuntaan lomailemaan kauas koneen lähettyviltä.

Klassikkokirjan nimikin sen jo kertoo, tarinan keskiössä on siis vanhus - ja meri. Eräänä päivänä kalastusreissulla mies ajautuu veneineen kauas meren keskelle ison kalan vetävänä. Vanhuksen olisi toki mahdollista leikata siimat katki, ja päästää kala menemään, mutta hän haluaa mieluummin katsoa, mihin kaikki tämä johtaa, ja kuka selviää voittajaksi.

Täytyy myöntää heti kättelyssä, ettei Vanhus ja meri juuri tehnyt vaikutusta. Kirjan alussa kaikki vaikutti lupaavalta, pidän vanhoista miehistä päähenkilöinä aivan valtavasti - ja merikin on tullut tutummaksi tänä vuonna monen meriaiheisen kirjan takia. Loppujen lopuksi Vanhuksen seikkailu merellä jätti jotenkin kylmäksi. Olisin toivonut enemmän ajatusvirtaa tyyliin Pitkän päivän ilta, mutta Vanhus paljasti melko vähän itsestään ja menneisyydestään isoa kalaa seuratessaan. En oikein saanut mitään irti Vanhuksen tarinasta, mutta toki jännitin rystyset valkoisina kirjan loppuratkaisua. Pääsisikö Vanhus koskaan takaisin kotiin? Suuria ajatuksia jäin siis kaipaamaan, sillä vaikka Vanhus ehkä eli melko keskinkertaisen elämän, olisi hänellä varmasti ollut tarina jos toinenkin kerrottavana lukijoilleen. Olisin mielelläni pysähtynyt miettimään elämää juuri tämän kirjan parissa.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen. Tarkoituksena on ollut ruksia osavaltioita kirjan tapahtumapaikan mukaan, mutta koska Vanhus on kuubalainen, osallistun kirjalla Floridan valloittamiseen, jossa Hemingwayn talo on muutettu kotimuseoksi. Ja onhan se Kuubakin aika lähellä Floridaa, joten saa kelvata. Ruksin myös suoritetuksi Jaakon kirjasuosituksen, jonka sain aikoinaan blogisynttäreissäni.

Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguro
1989 suom. 1990
283 s./Tammi

Vuoden parhaat -lista sai taas täytettä Pitkän päivän illasta. En luultavasti osaa eritellä syitä, miksi kirja kosketti niin kovasti. Kirjan päähenkilö on kuitenkin pyörinyt mielessäni siitä lähtien kun lopetin kirjan lukemisen pari päivää sitten. Olen vahvasti sitä mieltä, että kaikkien pitäisi lukea tämä kirja, tarina on jotenkin niin kovin elämänmakuinen ettei siitä voi olla nauttimatta. Jos Sinä päivänä -kirjassa pohdittiin elämänvalintojen tärkeyttä, niin sama teema näyttäisi jatkuvan myös tässä kirjassa.

Ishiguron kolmannessa romaanissa seurataan hovimestari Stevensiä, jonka uusi isäntä herra Farraday houkuttelee tämän ottamaan hyvin ansaittua lomaa. Stevens on antanut parhaat vuotensa Darlington Hallille, yhdelle Englannin komeimmista kartanoista, ja sen edelliselle herralle. Nyt ovat loiston päivät kaukana ja Stevensillä on vihdoin aikaa pysähtyä miettimään menneitä. Hän päättää tehdä parin päivän automatkan Darlington Hallin entisen taloudenhoitajan luokse ja pohdiskelee pitkällä matkallaan elämäänsä ja valintojaan.

Herra Stevens on mies, joka on uhrannut kaiken ollakseen loistava työssään. Hovimestarina olo ei ole jotain minkä voi napsauttaa pois päältä halutessaan levähdystauon, vaan se on rooli, joka näytellään alusta hamaan loppuun saakka. Omia haluja tai toiveita ei pääse edes syntymään, kun kaikki energia kuluu arvokkaaseen esiintymiseen ja isäntäväen miellyttämiseen. Stevensin elämä on ollut lähinnä omistautumista Darlington Hallille - en väitä etteikö se olisi ollut myös hyvää ja mielenkiintoista elämää - mutta onko siinä tarpeeksi sisältöä ottaen huomioon, että jokaisella kuitenkin on vain yksi elämä. Näiden pohdiskelujen parissa on mennyt hetki jos toinenkin ja sydänalaa on ahdistanut enemmän tai vähemmän. Kuitenkinkin kaiken päällä tuntui lepäävän Stevensin tyytyväisyys siitä, että hän on tehnyt asiat juuri niin kuin ne on pitänytkin tehdä. Ehkä en ole täysin hakoteillä todetessani, että ehkä hän kuitenkin eli "elämänsä onnellisena loppuun saakka".

Kirja on saanut Booker-palkinnon vuonna 1989.

Valloitan kirjalla TB:n haasteen alakategorian Stiffer Upper Lip ja saan samalla lokeron täyteen.

Kerjäläistyttö

Alice Munro
1977 suom. 1985
259 s./Tammi

Kerjäläistyttö on tarina Rosesta, joka varttuu Hanrattyn pikkukaupungissa melko köyhissä oloissa. Yliopistossa opiskellessaan hän tapaa hyvästä perheestä lähtöisin olevan Patrikin, jonka kanssa seurustelu tarkoittaa Roselle parempaa elämää. Patrikin kanssa onnikin näyttäisi ensin olevan täysin mahdollista, mutta lopulta avioero on ainoa järkevä vaihtoehto. Itsenäistä elämää viettävä Rose elättää itsensä näyttelijän töillä ja yrittää siinä samalla löytää paikkansa maailmasta. Lapsuus- ja nuoruusmuistot kulkevat Rosen mukana tiiviisti, vaikka hän onkin päässyt pitkälle Hanrattystä.

En voi osua kovinkaan kauas totuudesta, jos sanon, että kirjassa kerrottu Rosen elämäntarina olisi hyvin voitu jättää kertomattakin.

Kaikki tarinassa on jotenkin liian tavanomaista, ilman mitään sen suurempia kohokohtia, ei oikein mitään mistä ottaa kiinni - tai kiinnostua lukijana. Jos Rose olisi oikea (julkisuuden) henkilö, hänestä olisi ehkä mielenkiintoista lukea haastattelu naistenlehdestä. Sellainen mukava muutaman sivun koonti hänen elämänsä pienimuotoisista seikkailuista. Kirjan muodossa tarina ei kuitenkaan oikein jaksa innostaa.

Toisaalta ylläoleva kommenttini on todella epäreilu, koska en oikeasti odota jokaiselta kirjalta ja sen henkilöiltä suurta elämän ilotulitusta. Tavallisen arjen kuvaaminen voi olla (ja usein onkin) parasta mitä kirjallisuudella on tarjota. Tällä kertaa päähenkilö ja hänen lähipiirinsä eivät vain oikein onnistuneet "viihdyttämään". Rosesta on jotenkin mahdoton oppia pitämään tai hänen edesottamuksistaan välittää. Luulisi että nuori nainen erilaisissa elämäntilanteissa herättäisi tunteita tai sympatioita lukijassa, mutta ei. Usein huomasin olevani pelkästään pitkästynyt ja siksi kirja onkin ollut kesken jo useamman kuukauden.

Mutta jos jotain huonoa, niin kyllä jotain hyvääkin: Munro kirjoittaa miellyttävästi, soljuvasti ja helppotajuisesti. Tekstiä lukee mielellään vaikka tarina ei imaisekaan mukaansa. Tutustun varmasti kirjailijan muihinkin teoksiin jossain vaiheessa, koska uskon että niillä on minulle enemmän annettavaa. Kirjailijahan tunnetaan novelleistaan ja tässäkin kirjassa tarina oli ehkä hieman novellimainen. Rosen tarina kerrotaan kronologisesti, mutta läheskään kaikkia elämässä sattuneita asioita ei käydä läpi. Kokonaisuus muodostuu merkityksellisimmistä hetkistä Rosen elämässä - ja ne merkityksellisimmät asiat eivät aina ole niitä perinteisesti tärkeimpinä pidettyjä, joka toki on virkistävää.

Lopputuomiona voisin lausahtaa, että ihan kiva. Painuu varmaankin pian unholaan, mutta ei lukeminen ajanhukkaakaan ollut. Ihan kiva. Ei maailmoja mullistava, mutta tarpeeksi mielenkiintoinen, jotta kirjan sai luettua loppuun ilman sen suurempia hampaan kiristelyjä.

Osallistun kirjan kanssa TB:n alakategoriaan Commonwealth, eli Kanadassa liikutaan tällä kertaa.

Vieras kartanossa

Sarah Waters
2009 suom. 2011
592s. /Tammi

Tohtori Faraday kutsutaan potilaskäynnille kolkkoon Hundredsin kartanoon, joka on aikojen saatossa päässyt rapistumaan pahasti.

Paikka on ennen ollut maaseudun ylpeys, mutta aatelisten elämäntapa on katoamassa ja sen seurauksena kartanokin on luhistumassa sen omistajien sinnitellessä mukana. Pikku hiljaa tohtori Faraday huomaa olevansa kiintynyt kartanossa asuvaan Ayersin perheeseen ja varsinkin perheen tyttäreen Carolineen. Perhe kokee vaikeuksia peräjälkeen ja tohtori Faraday yrittää auttaa niin paljon kuin voi. Mahdollisia kummituksia vastaan vain on hieman vaikea taistella...

Kummallinen lukukokemus. Nähtävästi pidin kirjasta aika lailla, koska en osaa siitä mitään kovin negatiivista sanoa - vaikka tiedän, että tarina ansaitsisi kritiikkiä. Tarina etenee hitaanlaisesti ja kymmeniä ja kymmeniä sivuja ehtii kulua ilman että oikeastaan mitään juonen kannalta tärkeää tapahtuu. Kirja on ihan mahdoton tiiliskivi, joka on jaettu vain 15 kappaleeseen, mutta sekään ei haitannut lukunautintoa - vaikka yleensä tuollainen kappaleiden pihtaaminen ärsyttää suunnattomasti. Henkilöhahmot eivät herättäneet minussa oikeastaan minkäänlaisia tunteita, mutta sekään ei loppupeleissä kismittänyt. Kirjassa tökki siis kaikki sellaiset asiat, joista yleensä ärsyyntyisin pahasti, mutta tällä kertaa pidin kirjasta niin paljon, että se sai monenmoista anteeksi.

Olenkin päätynyt siihen, että taisin lukea kirjan goottilaisena kummitustarinana, joten päädyin varmaankin alitajuisesti pitämään tärkeimpänä asiana itse jännitystä. Toki melkein 600 sivuinen kirja piti sisällään paljon muutakin kuin kummittelua, mutta ehkä asiat piti pedata hyvin lukijalle ennen kuin jännitys pystyi astumaan estradille? Mukavasti se jännitys näytti toimivankin: tiettyinä hetkinä vapisin peiton alla ja toivoin etten olisi ollut yksin kotona - ja tämä tapahtui kello oli 11 aamulla:) Kiitos hyvän mielikuvitukseni, kummitusjutut iskee melkolailla aina. Ja ilmeisesti mitä hienostuneempi tarina on, sitä karmivampi.

Pidin siis kirjasta sen hidastempoisuudesta huolimatta. Vieras kartanossa vaikutti ihan alusta asti kirjalta, jonka lukemista olisin voinut vain jatkaa ja jatkaa ikuisesti ilman ahdistusta siitä, että se ei tunnu ikinä loppuvan. Todella outo piirre kirjassa, jonka henkilöhahmoista ei opi missään vaiheessa pitämään. Kirjan etulievehän hehkuttaa tarinan loppuhuipennusta, jota mielestäni ei ollut lainkaan. Ja kirjailijaa on muissa yhteyksissä kehuttu juuri hänen yllättävien juonenkäänteiden takia, mutta sitäkään piirrettä en tässä kirjassa huomannut. Pitää kai joku päivä etsiä niitä asioita joistain muista Watersin kirjoista. 

Nyt minulle saa suositella muitakin tällaisia kartano-aiheisia kirjoja tyyliin Vieras kartanossa ja Paluu Rivertoniin. Tykkään!

Ole luonani aina




Kazuo Ishiguro
2005 suom. 2005
394 s./Tammi

Ensikosketus Ishiguron teoksiin - check! Uskon hullaantumisen tehneen tuloaan jo mielenkiintoisen takakansitekstin luettuani. Tiesin välittömästi, ettei kirja vain voi olla huono. Ja sen takia sille oli heti raivattava tilaa lukulistalta. Enkä joutunut pettymään.

Kirjassa seurataan kolmea ystävystä Kathya, Tommya ja Ruthia, jotka ovat kaikki saman sisäoppilaitoksen kasvatteja. Nuoret oppilaat varttuvat tietäen olevansa erilaisia kuin ulkopuolella elävät ihmiset. Heidän harteilleen on jo aikaisin kasattu kohtuuttomalta tuntuvia tulevaisuudenvelvotteita eikä lukija voi seurata tarinaa liikuttumatta. Kirjailijan kehittämän maailman menoa pohtiessa herää lukemattomia kysymyksiä, joihin kirjasta ei löydy vastauksia, mutta ehkä se on osa tarinan taikaa.

Kertojana toimiva aikuinen Kathy punoo hiljalleen auki menneisyyden tapahtumia. Kirjan lukemista voi verrata pitkään keskusteluun ystävän kanssa, jolla on paljon sydämellään. Kirjaa tulee luettua pohdiskellen ja rauhallisesti, ettei vain tule keskeyttäneeksi muistelevaa Kathya. Kirjan teksti on tyyliltään yksinkertaista ja kikkailematonta, joten kuva lukijan vierellä tarinoivasta Kathysta vain vahvistuu.

Uskon, että kirja olisi ollut hieno lukukokemus ilman tieteisteemaakin. Ishiguro kertoo taitavasti ja koskettavasti nuorten sielunelämästä. Henkilöhahmojen muistoihin samaistuu, vaikka lukijalla ei olisikaan samankaltaisia lapsuusmuistoja. Nuorten ajatuksissa tuntuu olevan jotain kovin universaalia. Kathy aikuistuu, mutta pitää nuoruuden muistoistaan tiukasti kiinni. Pian lukija huomaa Kathyn elävän enemmän muistoissaan kuin tässä päivässä. Siitä tulee ahdistuneeksi ja surulliseksi, mutta toisaalta juuri noiden tuntemuksien takia pidinkin kirjaa hienona lukukokemuksena. Joskus vain tekee hyvää liikuttua oikein kunnolla.

Hyvästeltyäni Kathyn huomasin olevani hieman alakuloinen. Kathy, Tommy ja Ruth olivat mielessä vielä seuraavanakin päivänä.


P.S. Ole luonani aina -kirjasta on kirjoittanut myös Cathy, Satu ja Ahmu.