C.S. Lewis
1952 ja 1952
216 s. ja 172 s./Collier Books ja Lions
Caspianin matka maailman ääriin -kirjassa Prinssi Caspian uskottuine miehineen lähtee kauas merelle löytääkseen seitsemän kadonnutta lordia. Myös Lucy ja Edmund päätyvät laivalle ärsyttävän serkkupoikansa kanssa. Merimatkan aikana peloton joukko kohtaa monenmoisia vaaroja ja päätyy mielenkiintoisiin paikkoihin.
Viimeinen taistelu -kirja puolestaan on sarjan viimeinen osa. Paha hivuttautuu Narniaan, kun ilkeä apina näkee tilaisuutensa hallita maata Aslanin nimissä. Pian kalormenilaiset sotilaat ovat valloittaneet Narnian ja puhuvia eläimiä uhkaa kamala kohtalo alistettuina työjuhtina. Lopulta oikea Aslan ilmestyy ja kutsuu Aslanin maahan kaikki häneen uskovat. Olin yllättynyt miten raaka viimeinen osa oli, se tuntui paljon vanhemmille lapsille suunnatulta kun vertaa muihin sarjan tarinoihin.
Voi pojat, ikiaikainen urakkani sarjan parissa on viimein tullut päätökseensä. Rehellisyyden nimissä en lukenut Hopeista tuolia, koska minulla ei ollut kyseisestä osaa, mutta mielestäni ihan reilu peli näin:D Veikkaisin kuitenkin, että tulen joskus sarjan lukemaan uudelleen tyttäreni kanssa, joten tarina tulee minulle vielä varmasti tutuksi.
Kokonaisuutena Narnian tarinat on ollut todella tasalaatuinen. Mikään osa ei ole tuntunut täyteosalta ja jokainen seikkailu on osoittautunut sopivasti erilaiseksi muihin verrattuna ja yllättäviä käänteitä on riittänyt. Siinä mielessä suosikkiosaa onkin hankala sanoa (jos Velhoa ja Leijonaa ei oteta laskuun, sillä se on yksi suosikeistani fantasiaelokuvista).
Narnian tarinoissa painottuva kristinusko ei ole aikaisemmin häirinnyt lukukokemusta. Aikaisemmin olen jopa vähän harmitellut, ettei mikään hahmo ikinä voi toimia niin kuin Jeesus ilman, että kirja tuomitaan kristinuskoa levittäväksi. Nyt täytyy kyllä myöntää, että meriseikkailu loppui niin räikeään kristinuskon ihannointiin, että sitä oli mahdoton sivuuttaa. Viimeinen taistelu päättyi myös vahvasti kristinuskon oppeja mukaillen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste englanniksi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste englanniksi. Näytä kaikki tekstit
torstai 22. syyskuuta 2016
torstai 8. syyskuuta 2016
Shopaholic Abroad
Sophie Kinsella
2001
351 s./Black Swan
Kinsellan Himoshoppaaja-sarjan toinen osa päätyi luettavakseni 100 naiskirjailijan kirjaa -listan kautta, jota olen nyt kaluamassa loppuun. En voi sanoa olevani suuri chic lit -kirjallisuuden ystävä eikä ensimmäinen Himoshoppaaja nyt niin hyvä kirja ollut, että olisin riemusta kiljuen tarttunut jatko-osaan. Alun perin kirja päätyikin listalle puhtaasti englanninkielistä kirjallisuutta edustamaan (minulla sen pitää olla melko helppolukuista, että into pysyy yllä) ja halutessani tähän väliin lukea yhden englanninkielisen romaanin Shopaholic Abroad'iin oli helppo päätyä.
Juonikuviot ovat pääosin samanlaista koheltamista shoppaamisen ja maksuvaikeuksien suhteen kuin ensimmäisessäkin osassa. Tällä kertaa suurin osa kaupoissa pyörimisestä tapahtuu kuitenkin Lontoon sijaan New Yorkissa. Rebecca pistää luottokortit vinkumaan ja tyhjentää kauppoja toisensa jälkeen unohtaen muut suurkaupungin nähtävyydet. Lopulta kulutushysterialle on tietenkin tehtävä stoppi ja mietittävä miten korjata kaikki varallisuuteen ja ihmissuhteisiin liittyvät ongelmat.
Siinä mielessä Kinsellan sarja on todella kiinnostava, että olen itse todella tarkka rahankäyttäjä (vaikka esimerkiksi shoppailusta nautinkin) ja on suorastaan pulssia nostattavaa lukea miten joku muu saattaa pistää kirjaimellisesti haisemaan ajattelematta huomista. Harvoin jännityskirjallisuuskaan saa minua näin kananlihalle:D Varojensa yli eläminen on mielestäni todella tärkeä aihe ja vaikka paljon hyviä artikkeleita saa luettua lehdistä harva se viikko, on hienoa, että aiheesta löytyy kaunokirjallisuuttakin. Rebecca on aika hassu päähenkilö muutenkin, mutta rivien välistä on löydettävissä ihan asiaakin.
En oikein tiedä tulenko lukemaan vielä jatko-osiakin tälle kirjalle. Ainakin Himoshoppaajan vauva ja Minishoppaja kiinnostaisi ihan tämän nykyisen elämäntilanteen takia, mutta toisaalta en tiedä onko sarjalla enää hirveästi annettavaa, jos joka kirjassa ensin pistetään tili punaiselle ja lopulta myydään omaisuus, jotta päästään veloista eroon... Mutta jos Rebecca oikeasti kehittyy rahankäytössä niin aiheesta voisi olla kiva lukea lisää.
2001
351 s./Black Swan
Kinsellan Himoshoppaaja-sarjan toinen osa päätyi luettavakseni 100 naiskirjailijan kirjaa -listan kautta, jota olen nyt kaluamassa loppuun. En voi sanoa olevani suuri chic lit -kirjallisuuden ystävä eikä ensimmäinen Himoshoppaaja nyt niin hyvä kirja ollut, että olisin riemusta kiljuen tarttunut jatko-osaan. Alun perin kirja päätyikin listalle puhtaasti englanninkielistä kirjallisuutta edustamaan (minulla sen pitää olla melko helppolukuista, että into pysyy yllä) ja halutessani tähän väliin lukea yhden englanninkielisen romaanin Shopaholic Abroad'iin oli helppo päätyä.
Juonikuviot ovat pääosin samanlaista koheltamista shoppaamisen ja maksuvaikeuksien suhteen kuin ensimmäisessäkin osassa. Tällä kertaa suurin osa kaupoissa pyörimisestä tapahtuu kuitenkin Lontoon sijaan New Yorkissa. Rebecca pistää luottokortit vinkumaan ja tyhjentää kauppoja toisensa jälkeen unohtaen muut suurkaupungin nähtävyydet. Lopulta kulutushysterialle on tietenkin tehtävä stoppi ja mietittävä miten korjata kaikki varallisuuteen ja ihmissuhteisiin liittyvät ongelmat.
Siinä mielessä Kinsellan sarja on todella kiinnostava, että olen itse todella tarkka rahankäyttäjä (vaikka esimerkiksi shoppailusta nautinkin) ja on suorastaan pulssia nostattavaa lukea miten joku muu saattaa pistää kirjaimellisesti haisemaan ajattelematta huomista. Harvoin jännityskirjallisuuskaan saa minua näin kananlihalle:D Varojensa yli eläminen on mielestäni todella tärkeä aihe ja vaikka paljon hyviä artikkeleita saa luettua lehdistä harva se viikko, on hienoa, että aiheesta löytyy kaunokirjallisuuttakin. Rebecca on aika hassu päähenkilö muutenkin, mutta rivien välistä on löydettävissä ihan asiaakin.
En oikein tiedä tulenko lukemaan vielä jatko-osiakin tälle kirjalle. Ainakin Himoshoppaajan vauva ja Minishoppaja kiinnostaisi ihan tämän nykyisen elämäntilanteen takia, mutta toisaalta en tiedä onko sarjalla enää hirveästi annettavaa, jos joka kirjassa ensin pistetään tili punaiselle ja lopulta myydään omaisuus, jotta päästään veloista eroon... Mutta jos Rebecca oikeasti kehittyy rahankäytössä niin aiheesta voisi olla kiva lukea lisää.
maanantai 28. joulukuuta 2015
Hercule Poirot in the Adventure of the Christmas Pudding
Agatha Christie
1960 (kirja), 2006 (kuunnelma)
45 min / BBC Audiobooks
Nyt on sitten elämäni ensimmäinen kuunnelma takanapäin. Voiko näitä edes laskea kirjoiksi tai äänikirjoiksi?
Tutkin kirjaversioasiaa sen verran, että kyseessä on suomeksi Seikkaileva jälkiruoka -nimellä ilmestynyt novellikokoelma, jossa on 281 sivua. Novelleja on viisi kappaletta. Ilmeisesti jouluvanukkaaseen liittyvä tarina on yksi novelli ja muut neljä liittyvät muihin tapauksiin...? Siinä mielessä kuunnelma ehkä onkin ihan aidosti novellin pituinen. Ensin tosiaan oletin, että kyseessä on ihan täyspitkä romaani ja mietin, että aika lyhyeksi tarinan saa vedettyä kun vetää mutkat suoriksi ja jättää kuvailun minimiin.
Englanniksi kuunnellessani alku vaikutti hankalalta, mutta nopeasti pääsin jutun jujuun kiinni, vaikka oli yöaika (imetyshupia) ja vieras kieli kuunnelmassa. Täytyy siis antaa englanninkieliselle kuunnelmalle toistekin mahdollisuus.
Itse tarina ei ollut kummoinen, eniten viehätyin jouluun liittyvästä teemasta sesongin ollessa kuumimmillaan. Kotoisa takkatuli ja joulupöydän ääreen kokoontuneet toisilleen vieraat ihmiset Englannin maaseudulla sijaitsevassa hotellissa toivat joulutunnelman kotisohvalle asti.
1960 (kirja), 2006 (kuunnelma)
45 min / BBC Audiobooks
Nyt on sitten elämäni ensimmäinen kuunnelma takanapäin. Voiko näitä edes laskea kirjoiksi tai äänikirjoiksi?
Tutkin kirjaversioasiaa sen verran, että kyseessä on suomeksi Seikkaileva jälkiruoka -nimellä ilmestynyt novellikokoelma, jossa on 281 sivua. Novelleja on viisi kappaletta. Ilmeisesti jouluvanukkaaseen liittyvä tarina on yksi novelli ja muut neljä liittyvät muihin tapauksiin...? Siinä mielessä kuunnelma ehkä onkin ihan aidosti novellin pituinen. Ensin tosiaan oletin, että kyseessä on ihan täyspitkä romaani ja mietin, että aika lyhyeksi tarinan saa vedettyä kun vetää mutkat suoriksi ja jättää kuvailun minimiin.
Englanniksi kuunnellessani alku vaikutti hankalalta, mutta nopeasti pääsin jutun jujuun kiinni, vaikka oli yöaika (imetyshupia) ja vieras kieli kuunnelmassa. Täytyy siis antaa englanninkieliselle kuunnelmalle toistekin mahdollisuus.
Itse tarina ei ollut kummoinen, eniten viehätyin jouluun liittyvästä teemasta sesongin ollessa kuumimmillaan. Kotoisa takkatuli ja joulupöydän ääreen kokoontuneet toisilleen vieraat ihmiset Englannin maaseudulla sijaitsevassa hotellissa toivat joulutunnelman kotisohvalle asti.
torstai 14. elokuuta 2014
The One Hundred
Nina Garcia
2008
284 s./It!
Syksyn ostosreissu on jo lähitulevaisuutta, joten ajattelin ennen tositoimiin säntäämistä tutustua hieman enemmän vaatteiden maailmaan. Tarkoituksena olisi saada uutta inspiraatiota ostoslistan kirjoittamiseen.
Muutama kuukausi sitten innostuin Projekti 333:sta, joka kannustaa elämään kolmen kuukauden mittaiset sesongit 33 vaatteella. Alkuperäinen projekti noudattaa linjaa, jossa kaappiin on tarkoitus jäädä yhteensä 33 tarkoin valittua vaatetta ja asustetta. Minulla on kuitenkin kesäkuukaudet ollut käytössä kaikki kengät, laukut ja korut, joista 33 vaatetta on saanut lisäpotkua ja samalla linjalla aion jatkaakin. Loput vaatteet pakataan pois ja sesongin vaihduttua on aika käydä kaikki vaatteet taas läpi ja valita uuden sesongin 33 vaatetta. Tarkoitus olisi, että vuoden aikana selviäisi millaisista vaatteista oma vaatekaappi tulisi loppujen lopuksi rakentaa, jotta kokonaisuus olisi kiva ja käytännöllinen ja jotta kaapissa ei pyörisi turhat roinat. Tämä projekti mielessäni olikin kiva tarttua Nina Garcian kirjaan.
The One Hundred oli virkistävä makupala romaanien ja jännäreiden välissä, ihanaa vaatteiden ja muodin fiilistelyä. Läheskään jokaista Garcian liputtamaan vaatetta ja asustetta ei kokoelmassani ole eikä niitä välttämättä sieltä koskaan löydy, mutta se ei haitannut lukukokemusta pätkääkään. Toisaalta taas kirja kannusti salakavalasti haaveilemaan sellaisista asioista, joiden ei aikaisemmin tiennyt olevan elintärkeitä vaaterintamalla.
Olen muutama vuosi takaperin pyöritellyt kyseistä kirjaa nettikaupan ostoskorissa kerran pari, mutta päätynyt aina lopulta siihen, että piirretyt kuvat eivät puhuttele minua tämän asian suhteen niin paljon kuin oikeat valokuvat ja siksi olen jättänyt sen hankkimatta omaan hyllyyni. Siskontytöltä tämä kirja kuitenkin löytyi ja pääsin lainauspuuhiin.
Garcian kirja on hirmu söpö ja kaunis kirja, kuvituskin veikeän tyylikäs kun sille antaa tilaisuuden. Perustelut sadan must-have-vaatteen listassa on kirjoitettu sopivasti pilke silmäkulmassa ja huomaa, että Garcia on täysin asiaansa vihkiytynyt ammattilainen.
Seuraavaksi hankin käsiini Hyvän mielen vaatekaapin.
Nina Garcia
2008
284 s./It!
Syksyn ostosreissu on jo lähitulevaisuutta, joten ajattelin ennen tositoimiin säntäämistä tutustua hieman enemmän vaatteiden maailmaan. Tarkoituksena olisi saada uutta inspiraatiota ostoslistan kirjoittamiseen.
Muutama kuukausi sitten innostuin Projekti 333:sta, joka kannustaa elämään kolmen kuukauden mittaiset sesongit 33 vaatteella. Alkuperäinen projekti noudattaa linjaa, jossa kaappiin on tarkoitus jäädä yhteensä 33 tarkoin valittua vaatetta ja asustetta. Minulla on kuitenkin kesäkuukaudet ollut käytössä kaikki kengät, laukut ja korut, joista 33 vaatetta on saanut lisäpotkua ja samalla linjalla aion jatkaakin. Loput vaatteet pakataan pois ja sesongin vaihduttua on aika käydä kaikki vaatteet taas läpi ja valita uuden sesongin 33 vaatetta. Tarkoitus olisi, että vuoden aikana selviäisi millaisista vaatteista oma vaatekaappi tulisi loppujen lopuksi rakentaa, jotta kokonaisuus olisi kiva ja käytännöllinen ja jotta kaapissa ei pyörisi turhat roinat. Tämä projekti mielessäni olikin kiva tarttua Nina Garcian kirjaan.
The One Hundred oli virkistävä makupala romaanien ja jännäreiden välissä, ihanaa vaatteiden ja muodin fiilistelyä. Läheskään jokaista Garcian liputtamaan vaatetta ja asustetta ei kokoelmassani ole eikä niitä välttämättä sieltä koskaan löydy, mutta se ei haitannut lukukokemusta pätkääkään. Toisaalta taas kirja kannusti salakavalasti haaveilemaan sellaisista asioista, joiden ei aikaisemmin tiennyt olevan elintärkeitä vaaterintamalla.
Olen muutama vuosi takaperin pyöritellyt kyseistä kirjaa nettikaupan ostoskorissa kerran pari, mutta päätynyt aina lopulta siihen, että piirretyt kuvat eivät puhuttele minua tämän asian suhteen niin paljon kuin oikeat valokuvat ja siksi olen jättänyt sen hankkimatta omaan hyllyyni. Siskontytöltä tämä kirja kuitenkin löytyi ja pääsin lainauspuuhiin.
Garcian kirja on hirmu söpö ja kaunis kirja, kuvituskin veikeän tyylikäs kun sille antaa tilaisuuden. Perustelut sadan must-have-vaatteen listassa on kirjoitettu sopivasti pilke silmäkulmassa ja huomaa, että Garcia on täysin asiaansa vihkiytynyt ammattilainen.
Seuraavaksi hankin käsiini Hyvän mielen vaatekaapin.
sunnuntai 1. kesäkuuta 2014
Relic
Douglas Preston & Lincoln Child
1995
473 s./A Tor Book
Tilasin jo aikoja sitten Pendergast-sarjan ensimmäisen osan ja säästelin sitä tarkoituksella New Yorkin matkaa varten. Yhteen jos toiseenkin sarjan osaan on liittynyt vahvasti New Yorkin luonnontieteellinen museo ja koska tiesin, että tulisimme siellä käymään, oli Relic oikeastaan ainoa oikea vaihtoehto matkalukemiseksi. Oikeastihan ehdin kahden viikon matkalla lukea kirjasta noin 100 sivua, joten suurimman osan tarinaa kahlasin kotoa käsin.
Pendergast-sarja on siitä kummallinen tapaus, että sen suomentaminen on aloitettu keskeltä, joten minulta on muutama alkupään teos lukematta. Toisaalta nyt olen tyytyväinen, että olen saanut ensikosketukseni Pendergastiin lukiessani Ihmeiden kabinetti -kirjaa, sillä Relic ei olisi kannustanut minua tarttumaan sarjan muihin osiin ja on vaikea uskoa, että kukaan Pendergast-fani pitäisi ensimmäistä osaa sarjan parhaimpana.
Relic saa aika paljon anteeksi jo siksi, että puitteet kirjan aloittamiselle olivat niin osuvat. Tarina polkaistaan käyntiin murhilla, jotka tapahtuvat luonnontieteellisessä museossa, joten heti alkuun sain vertailla kirjan kuvailuja omiin kokemuksiini kyseisessä museossa. Kirjan tunnelma oli myös ajoittain osuva, sillä mikäs sen hienompaa kuin lukea sateisesta New Yorkista sateisessa New Yorkissa. Kirjasarjan myöhemmissä osissa on paljon kuvailua Riverside Driven alueelta, joka on lähellä luonnontieteellistä museo, mutta Relicissä Pendergast ei vielä asu alueella ja meiltäkin se jäi tällä kertaa näkemättä, mutta ensi kerralla sitten!
Täytyy myöntää, että suurimman osan ajasta tarina oli aivan liian höpsö omaan makuuni. Luonnontieteellisen museon isot kihot käyttäytyivät vailla järjen häivää ja sademetsän uumenista museolle kulkeutunut murhanhimoinen luonnonoikkukin oli vähän liikaa. Pientä pitkästymistä oli havaittavissa kirjan keskivaiheilla ja mielestäni sivujakin olisi voitu karsia tarinasta kymmenkunta. En kuitenkaan katkeroitunut keskiverrosta lukukokemuksesta vaan iloitsen, miten hienosti kirjailijakaksikko on onnistunut viemään sarjaa eteenpäin huonohkosta alusta huolimatta.
sunnuntai 15. joulukuuta 2013
Alice's Adventures in Wonderland
Lewis Carroll
1865
162 s.
Pitkin syksyä olen edennyt hitaanlaisesti Projekti Gutenbergin sivuilta löytyvän englanninkielisen Liisa Ihmemaassa -kirjan kanssa.
Tarinan lukeminen englanniksi ei ollutkaan ihan niin helppoa kuin mitä alun perin kuvittelin... Mielikuvitukselliset sanat ja tapahtumat pyörivät ruuhkajunassa päässä ja Disneyn tuttu animaatioversiokin muistuttaa alkuperäistä tarinaa vain joltain osin, joten muistikuviin elokuvasta oli turha tukeutua. Kokonaisuus olisi varmasti ollut selkeämpi, jos olisin malttanut lukea kirjan suomeksi, mutta hetkeksi jotenkin vain hurmaannuin tuosta kännykällä lukemisesta. Se kuitenkin loppukoon lyhyeen, mieluummin laatu korvaa määrän, joten tästä lähin katson junassa vaikka maisemia.
Pidin Liisan seikkailuista kyllä paljon, sopivan hassua dialogia ja kohtaamisia hullunkuristen otusten kanssa. Klassikkoasema on ehdottomasti ansaittua ja tätä kirjaa lukisin erityisen mielelläni mahdollisen tulevan jälkipolvenkin kanssa. Tarina on ajaton ja silti viehättävän vanhanaikainen. Tarinan edetessä ei tiedä mitä on luvassa ja koko ajan saa yllättyä.
Kirjaa lukiessani tuli mieleen, että vaikka pienenä tyttönä näin Disneyn elokuvan lukuisia kertoja, eniten pidin alkukohtauksesta, jossa ollaan vielä maan pinnalla ja loppukohtauksesta, jossa Liisa herää unilta. Minua kiehtoi nimenomaan se, millainen elämä Liisalla oikeasti oli, missä hän asui ja millaista hänen arkensa oli. Tarinahan raottaa pelkästään Liisan persoonallisuutta ja se kaikki muu jäi aina hirveästi vaivaamaan minua.
Hmm. Digiboksilla on tallennettuna uusin Liisa Ihmemaassa -elokuva, taidankin katsoa tässä ihan lähipäivinä.
1865
162 s.
Pitkin syksyä olen edennyt hitaanlaisesti Projekti Gutenbergin sivuilta löytyvän englanninkielisen Liisa Ihmemaassa -kirjan kanssa.
Tarinan lukeminen englanniksi ei ollutkaan ihan niin helppoa kuin mitä alun perin kuvittelin... Mielikuvitukselliset sanat ja tapahtumat pyörivät ruuhkajunassa päässä ja Disneyn tuttu animaatioversiokin muistuttaa alkuperäistä tarinaa vain joltain osin, joten muistikuviin elokuvasta oli turha tukeutua. Kokonaisuus olisi varmasti ollut selkeämpi, jos olisin malttanut lukea kirjan suomeksi, mutta hetkeksi jotenkin vain hurmaannuin tuosta kännykällä lukemisesta. Se kuitenkin loppukoon lyhyeen, mieluummin laatu korvaa määrän, joten tästä lähin katson junassa vaikka maisemia.
Pidin Liisan seikkailuista kyllä paljon, sopivan hassua dialogia ja kohtaamisia hullunkuristen otusten kanssa. Klassikkoasema on ehdottomasti ansaittua ja tätä kirjaa lukisin erityisen mielelläni mahdollisen tulevan jälkipolvenkin kanssa. Tarina on ajaton ja silti viehättävän vanhanaikainen. Tarinan edetessä ei tiedä mitä on luvassa ja koko ajan saa yllättyä.
Kirjaa lukiessani tuli mieleen, että vaikka pienenä tyttönä näin Disneyn elokuvan lukuisia kertoja, eniten pidin alkukohtauksesta, jossa ollaan vielä maan pinnalla ja loppukohtauksesta, jossa Liisa herää unilta. Minua kiehtoi nimenomaan se, millainen elämä Liisalla oikeasti oli, missä hän asui ja millaista hänen arkensa oli. Tarinahan raottaa pelkästään Liisan persoonallisuutta ja se kaikki muu jäi aina hirveästi vaivaamaan minua.
Hmm. Digiboksilla on tallennettuna uusin Liisa Ihmemaassa -elokuva, taidankin katsoa tässä ihan lähipäivinä.
sunnuntai 26. toukokuuta 2013
Bridget Jones's diary
1996
310 s./Picador
Bridget Jonesin päiväkirjaa lukiessani kohtasin muutamia melko suuriakin ongelmia. Olosuhteet huomioonottaen lukukokemus pysyi kuitenkin mukiinmenevänä. Suurista ilotulituksista ei voi kuitenkaan puhua. Eikä Mark Darcy onnistunut tekemään vaikutusta.
Ensinnäkin lukumaraton, jonka suoritin kuun alkupuolella, jätti jälkeensä lukuhaluttomuutta. Kirjoihin ei vain ole tullut tartuttua kovinkaan innokkaasti maratonin jälkeen. Olen huomannut haikailevani jatkuvasti jonkun muun tekemisen pariin, jos olenkin jossain vaiheessa malttanut istahtaa lukemaan. Legendaariset naiset -lukuteema kuulosti vielä huhtikuussa todella mielenkiintoiselta - teoriassa - mutta sen suorittaminen on tuntunut jopa naurettavuuksiin asti raskaalta alkaen Peppi Pitkätossusta ja päätyen Kleopatran kautta Bridget Jonesiin.
Itse Bridget Jonesiin liittyvä ongelma on se, että satuin juuri ennen lukuteeman alkamista katsomaan elokuvaversioista kakkososan. Tarinahan on tietenkin eri kuin kirjassa, mutta ensimmäinenkin osa on tullut katsottua vuosien aikana jo ainakin kolme kertaa ja nyt katsomani elokuva tietenkin herätti muistikuvia myös ensimmäisestä osasta. Näin ollen elokuvaversio (loistavine) näyttelijöineen oli vain ihan liian lähellä, jotta olisin päässyt siihen kirjaversion ansaitsemaan henkiseen tilaan, jossa olen valmis hyväksymään kirjaversion ilman, että vertaan sitä jatkuvasti elokuvalliseen sisareensa. Nyt kirjaversio tuntui auttamattoman tylsältä ja sen pelasti vain mielikuvat Hugh Grantista ja Colin Firthistä Danielina ja Markina.
Suurimmaksi ongelmaksi taisi kuitenkin muodostua se, että olen toukokuun aikana ahminut Sinkkuelämää -tv-sarjaa tuotantokausi toisensa perään. Ja nythän on niin, että alati muuttuva New York, joka pyörittää suosikkinaisiani niin, että välillä ihan hirvittää, puhuttelee niin paljon enemmän kuin homssuinen ja sympaattinen Bridget. Ikäännyin tänään taas vuodella ja Sinkkuelämää jos mikä saa uskomaan, että tulevatkin lisävuodet ovat vain positiivinen asia: minäkin voin olla kolmekymppisenä niin paljon enemmän kuin parikymppisenä;) Tosin vielä pysyttiin vuosissa parinkympin puolella, mutta tulevina vuosina jos kolmenkympin kriisi uhkaa, pitää muistaa kaivaa Sinkkuelämää taas esille.
Joka tapauksessa, vastoinkäymisiä siis oli enemmän kuin tarpeeksi, mutta kunhan totuin esimerkiksi englanninkielisen päiväkirjan lukuisiin outoihin ilmaisuihin, vuoden tapahtumat olivat melko viihdyttävääkin luettavaa. En enää muista oliko Bridget Jones suurikin ilmiö pelkkänä kirjana, mutta omaan makuuni kirjan huumori iski vain silloin kun muistin kohtauksen elokuvasta. Valkokankaalle kaikki on onnistuttu siirtämään jotenkin niin oivaltavasti ettei kirjaversio sitten oikein enää tehnyt vaikutusta. (Eikä muuten tehnyt aikoinaan Sinkkuelämää -kirjaversiokaan.)
P.S. Jotta kuukauden lukuteema saatiin jatkumaan yhtä väkinäisissä tunnelmissa loppuun saakka, tartuin tietenkin seuraavaksi Kuningatar, keisarinna, jalkavaimo -nimiseen kirjaan, jonka oli tarkoitus tarjoilla lyhyesti ja ytimekkäästi 50 kiinnostavan naisen elämän. Ja tietenkin kirja on pakahduttavan pitkäveteinen! Päätinkin eilen illalla, että elämä taitaa sittenkin olla liian lyhyt hukattavaksi tuohon teokseen, joten nyt pitäisi vielä pikapikaa lukaista joku toinen teemaan sopiva kirja... Haluaisin todeta, että odotan jo innolla seuraavan kuun teemaa, mutta itse asiassa pelkään tuleeko siitäkin samanlaista taistelua kuin toukokuussa...
Naiskirjailijoiden 100 kirjaa
tiistai 19. maaliskuuta 2013
The Woman in Black
Susan Hill
1983
200 s./Vintage Books
Kartanolliset seikkailuni jatkuvat Englannin keskiosista kohti itää ja rannikkoseutua, jossa keskellä laajoja suoalueita on pieni Crythin Gifford -niminen kylä, jonne epäonninen nuori uraansa lakimiehenä aloitteleva päähenkilömme joutuu yllättäen matkustamaan. Susan Hillin moderni klassikko on ollut lukulistallani niin monta vuotta, etten enää muista kuka sitä alunperin minulle suositteli. Nimi on kuitenkin kiehtonut vuodesta toiseen - tarinasta en tiennyt mitään ennen kuin aloitin sen. Luettuani vuosi pari sitten Collinsin Valkopukuisen naisen, ajattelin että tämä Mustapukuinen nainen olisi sille jonkinlainen sisarteos, mutta ei se ollut. Ja sepä ei haittaa lainkaan, sillä tunnelma kirjassa oli mielestäni jopa ainutlaatuisen hyytävä.
Arthur Kippsiä pyydetään lähtemään pienelle työmatkalle idän suoalueelle hoitamaan edesmenneen Alice Drablowin paperityöt. Saavutettuaan määränpäänsä Kipps huomaa, etteivät paikalliset halua auttaa nuorta lakimiestä millään tavalla. Kylällä liikkuu lukemattomia huhuja ja tarinoita täysin eristäytyneenä eläneestä rouva Drablowsta, jonka tiluksille kukaan ei vapaaehtoisesti suostu menemään. Kippsin ei auta muu kuin lähestyä yksin tuulenpiiskaamaa Eel Marsh Housea. Jo ensimmäisen vierailun aikana on selvää, että kyläläisten huhuissa on perää, sillä miehen tutustuessa rakennuksen pihalta löytyvään vanhaan hautausmaahan hän kohtaa mustapukuisen naisen, saman jonka hän oli nähnyt rouva Drablown hautajaisissa. Nainen katoaa salaperäisesti ennen kuin Kipps ehtii puhutella tätä, mutta mies ehtii kuitenkin nähdä naisen surusta ja raivosta vääristyneet hirvittävät kasvot. Tässä vaiheessa Arthur Kippsin olisi oman tulevaisuutensa kannalta ollut järkevämpää lähteä Eel Marsh Housesta palaamatta sinne koskaan, mutta nuoren miehen työmoraali ei valitettavasti antanut periksi, vaan hän jatkoi rakennukseen tutustumista.
Siinä vaiheessa kun pakottaa nukkuvan miehensä hampaidenpesuseuraksi läpi pimeän asunnon, voi olla varma siitä, että on lukenut liian jännittävän kertomuksen. Minulla on vilkas mielikuvitus enkä ikinä ikinä voisi kuvitellakaan lukevani tämäntyyppistä kirjaa esimerkiksi mökillä, oma kotikaan ei nimittäin tuntunut kovin turvalliselta paikalta Mustapukuisen naisen tarinan luettuani. Mikäs sen mukavampaa, yleensä olen pelännyt kohtaavani Twin Peaksin Bobin katseen hänen kyyristellessä sohvan takana, jos käännän liian nopeasti pääni. Nyt vilkuilen peilejä levottomasti peläten näkeväni vilaukselta mustapukuisen naisen. Elämä voi olla aika jännittävää välillä, vaikka lukisikin vain kirjoja;)
Pääsin siis hyvin kirjan tunnelmaan, vaikka englanniksi lukeminen vaati aluksi totuttelua. Varsinkin alussa minua häiritsi todella paljon se, että en tiennyt mitä aikakautta kirjassa kuvataan. Kieli oli selvästi vanhahtavaa, vaikka kirja on kirjoitettu 1980-luvulla, mutta toisaalta tarinan Lontoo-hetkissä vilahtelivat taksit. Lopulta päädyin mielessäni jonnekin 1900-luvun alkuun ja pääsin rauhassa seuraamaan tarinaa, joka pikkuhiljaa vei kohti Eel Marsh Housea. Kyseessä ei ehkä ole ihan Pemberleyn veroinen kartano, mutta selkeästi keskivertoa omakotitaloa suurempi rakennus, joten se kelpaa hyvin kartanokierrokselle mukaan. Osallistun kirjalla myös Kiinteistöhaasteeseen, jossa edelleen jatkan huvilan tavoittelua. Kirjan rakennus on ehdottomasti paikka, jossa en haluaisi yhtäkään yötä viettää ja hermot riekaleina jo seurasin nuori herra Kippsin unettomia öitä talossa erilaisten äänien päästessä valloilleen.
Huomasin muuten, että kirjasta on tehty elokuvaversiokin viime vuonna, jossa on Daniel "Harry Potter" Radcliffe pääosassa. Elokuva täytyy ehdottomasti katsastaa!
Naiskirjailijoiden 100 kirjaa
Kiinteistöhaaste
sunnuntai 2. syyskuuta 2012
Room
Emma Donoghue
2010
321 s./Picador
Viisivuotias Jack on viettänyt koko elämänsä suljettuna pieneen huoneeseen yhdessä äitinsä kanssa. Hänelle koko maailma on yhtä kuin tuo huone ja tavarat siellä, jotka ovat pojan hyviä ystäviä. Jackin elämä muuttuu, kun hänen äitinsä alkaa valmistella epätoivoista pakoa vankilastaan. Poika on saatettava nopeasti kartalle siitä, mitä huoneen ulkopuolella on ja millainen maailma heitä siellä odottaa.
Luin sitten minäkin viimein tämän alkuvuodesta paljon huomiota herättäneen kirjan. Pidin kirjasta aikalailla, mutta minulla on paljon tilitettävää tarinan loppuosasta, joten juonipaljastuksilta ei voi välttyä. Ne, joille kirja ei ole vielä tuttu, ei ehkä kannata lukea ajatuksenjuoksuani tämän pidemmälle.
Kun sanoin, että pidin kirjasta, viittaan sillä nimenomaan tarinan alkupäähän. Kirjan ahdistavasta aiheesta huolimatta huomasin lukevani suurella mielenkiinnolla äidin ja Jackin elämästä yhdessä piskuisessa huoneessa. Miten äidin onnistui pitämään arkirutiineista kiinni niin, ettei kaksikko päätynyt viettämään jokaista hetkeä tv:n ääressä, miten äiti piti poikansa mahdollisimman hyvässä kunnossa, vaikka liikkumatilaa ei juuri ollut ja miten hän sai heidän elämänsä ylipäätään mahdollisimman aktiiviseksi lauluin, kirjoin, tarinoin ja leikein. Kirjailija on tehnyt hyvää työtä kehitellessään elämänkulun huoneessa, lukijana minun oli helppo uskoa, että juuri tuollaista elämä pienen lapsen kanssa saattaisi parhaimmassa tapauksessa olla, jos olisi pakotettu elämään vankina. Ja entä se pako - en ole jännityskirjoja lukiessanikaan jännittänyt niin paljon kuin nyt!
Jackin ja hänen äitinsä ensimmäiset päivät huoneen ulkopuolella eivät nekään tuntuneet kovin epäuskottavilta. Kohtaamiset läheisten kanssa, lehdistön pakoilu, yhdessä huoneessa koko elämänsä viettäneen lapsen suojelu bakteereilta ja uusien asioiden hämmästely olivat kaikki otettu huomioon tarinan kulussa. Mutta kun Jack asettuu muutamaksi viikoksi isoäitinsä luokse asumaan, jotta äiti voidaan hoitaa kuntoon, ei henkilöhahmoissa ole päätä eikä häntää. Uskomattoman typerää sakkia, jonka toiminnalle puhisin kirjan loppuvaiheessa yhteen jos toiseenkin kertaan. Ymmärrän sen, että ehkä isoäidistä, isoisäpuolesta, enosta ja tämän vaimosta yksi olisi käyttäytynyt välillä hieman epäasiallisesti, mutta että melkein kaikki melkein koko ajan. Ei voi ymmärtää!
Kirjan loppupuoli on mielestäni täynnä tilanteita, joissa aikuiset ihmiset johdattavat Jackin tilanteisiin, joihin vain idiootti voi sellaisen pojan johdattaa, joka ei tiedä maailmasta juuri mitään. Eno vaimoineen lupaa viedä pojan Luonnontieteelliseen museoon, mutta joutuvatkin matkalla piipahtamaan varmasti kaupungin isoimmassa ostoskeskuksessa, joka aiheuttaa ahdistusta ja pelkotiloja pienessä pojassa. Sitten aikuiset vain tuhahtelevat turhautuneina, että etkös tiedä, että tavaroista pitää maksaa, kun ne ovat kaupassa. Ei niitä niin vain saa mukaan ottaa. Isoäiti vie pojan ensimmäistä kertaa leikkipuistoon ja toteaa vain, että menepäs siitä nyt tutustumaan noihin lapsiin ja käy vähän keinumassa. Öö, poika ei ole koskaan nähnyt muita ikäisiään lapsia. Ja miten keinutaan? Ja isoäiti se vain toteaa, että ei hän enää jaksa leikkiä, että hän istuu tässä penkillä ja katsoo, niin että menepäs siitä jo! Kun Jack viettää ensimmäistä yötään mummolassa, isoäiti on petaamassa pojalle sänkyä alakertaan, jotta he voivat miehensä kanssa nukkua rauhassa yläkerrassa. Ja kun Jack ei siihen suostu, isoäiti suostuu viimein ottamaan pojan samaan huoneeseen nukkumaan, mutta ei suostu jäämään nukuttamaan pelokasta poikaa vaan toteaa, että pitää päästä katsomaan tv:tä! Ja siis minulla risteilee näitä esimerkkejä päässä kymmenittäin.
Edellisessä kappaleessa nilitin lähinnä tilanteista, joihin Jack joutuu, mutta vielä on käsittelemättä ne lukuisat typerät keskustelut, joissa henkilöhahmojen täysin olematon tilannetaju pääsee loistamaan. Jack on ollut mukana maailman menossa päivän kaksi, kun hänen lääkärinsä pyytää häntä heittämään yläfemmat. Siis anna mun kaikki kestää! Kun Jack kohtaa uusia asioita, joista ehkä olisi hyvä puhua oikein perusteellisesti, jotta mieltä painava asia tulisi tutummaksi, niin ne kuitataan tyyliin "No se nyt vain on niin!" tai "Niin maailma nyt vain toimii!". Jos pieni poika on leikkimässä tulitikuilla, ja aikuiset parahtavat, että "älä, niillä ei saa leikkiä", ja poika kysyy, että miksei, niin kyllä sitä nyt luulisi, että tulen vaaroista voisi pysähtyä muutaman sanan sanomaan. Lisäksi aikuiset selittävät jatkuvasti Jackille asioita mahdollisimman monimutkaisesti, jossa ei ole mitään järkeä, koska en usko että kenellekään viisivuotiaalle selitetään asioita niin kuin nämä aikuiset näkevät parhaaksi tässä tarinassa. Isoisäpuolelle täytyy kuitenkin antaa synninpäästö tässä vaiheessa, hän yleensä jää perustelemaan asiat lapsen mielelle sopivalla tavalla.
Tilitys ohi! Minua kiinnostaisi tietää, ovatko muut kokeneet kirjan samalla tavalla kuin minä? Alkupuoli ansaitsisi mielestäni neljä tähteä, mutta loppuosa yhden tähden. Aikamoinen mahalasku siis loppua kohden, valitettavasti. Äidin ja pojan rankka tarina hiipui taka-alalle, kun taas sukulaisten käytös jäi mieleeni vahvasti. Ja kuten kaikki kirjan lukeneet tietävät, sukulaiset eivät ole mitenkään pahoja, ilkeitä tai välinpitämättömiä ihmisiä, vaan herttaisia ja avuliaita, jotka ovat todella onnellisia siitä, että heidän rakkaimpansa löytyi elävänä. En voi uskoa, että kirjailija on tarkoituksella tehnyt henkilöhahmoista niin typeriä, koska tarina ei olisi kärsinyt mitenkään siitä, että ostoskeskusvierailut tai leikkikentällä pyörähtämiset olisi hoidettu järkeä hyväksi käyttäen.
Osallistun kirjalla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.
2010
321 s./Picador
Viisivuotias Jack on viettänyt koko elämänsä suljettuna pieneen huoneeseen yhdessä äitinsä kanssa. Hänelle koko maailma on yhtä kuin tuo huone ja tavarat siellä, jotka ovat pojan hyviä ystäviä. Jackin elämä muuttuu, kun hänen äitinsä alkaa valmistella epätoivoista pakoa vankilastaan. Poika on saatettava nopeasti kartalle siitä, mitä huoneen ulkopuolella on ja millainen maailma heitä siellä odottaa.
Luin sitten minäkin viimein tämän alkuvuodesta paljon huomiota herättäneen kirjan. Pidin kirjasta aikalailla, mutta minulla on paljon tilitettävää tarinan loppuosasta, joten juonipaljastuksilta ei voi välttyä. Ne, joille kirja ei ole vielä tuttu, ei ehkä kannata lukea ajatuksenjuoksuani tämän pidemmälle.
Kun sanoin, että pidin kirjasta, viittaan sillä nimenomaan tarinan alkupäähän. Kirjan ahdistavasta aiheesta huolimatta huomasin lukevani suurella mielenkiinnolla äidin ja Jackin elämästä yhdessä piskuisessa huoneessa. Miten äidin onnistui pitämään arkirutiineista kiinni niin, ettei kaksikko päätynyt viettämään jokaista hetkeä tv:n ääressä, miten äiti piti poikansa mahdollisimman hyvässä kunnossa, vaikka liikkumatilaa ei juuri ollut ja miten hän sai heidän elämänsä ylipäätään mahdollisimman aktiiviseksi lauluin, kirjoin, tarinoin ja leikein. Kirjailija on tehnyt hyvää työtä kehitellessään elämänkulun huoneessa, lukijana minun oli helppo uskoa, että juuri tuollaista elämä pienen lapsen kanssa saattaisi parhaimmassa tapauksessa olla, jos olisi pakotettu elämään vankina. Ja entä se pako - en ole jännityskirjoja lukiessanikaan jännittänyt niin paljon kuin nyt!
Jackin ja hänen äitinsä ensimmäiset päivät huoneen ulkopuolella eivät nekään tuntuneet kovin epäuskottavilta. Kohtaamiset läheisten kanssa, lehdistön pakoilu, yhdessä huoneessa koko elämänsä viettäneen lapsen suojelu bakteereilta ja uusien asioiden hämmästely olivat kaikki otettu huomioon tarinan kulussa. Mutta kun Jack asettuu muutamaksi viikoksi isoäitinsä luokse asumaan, jotta äiti voidaan hoitaa kuntoon, ei henkilöhahmoissa ole päätä eikä häntää. Uskomattoman typerää sakkia, jonka toiminnalle puhisin kirjan loppuvaiheessa yhteen jos toiseenkin kertaan. Ymmärrän sen, että ehkä isoäidistä, isoisäpuolesta, enosta ja tämän vaimosta yksi olisi käyttäytynyt välillä hieman epäasiallisesti, mutta että melkein kaikki melkein koko ajan. Ei voi ymmärtää!
Kirjan loppupuoli on mielestäni täynnä tilanteita, joissa aikuiset ihmiset johdattavat Jackin tilanteisiin, joihin vain idiootti voi sellaisen pojan johdattaa, joka ei tiedä maailmasta juuri mitään. Eno vaimoineen lupaa viedä pojan Luonnontieteelliseen museoon, mutta joutuvatkin matkalla piipahtamaan varmasti kaupungin isoimmassa ostoskeskuksessa, joka aiheuttaa ahdistusta ja pelkotiloja pienessä pojassa. Sitten aikuiset vain tuhahtelevat turhautuneina, että etkös tiedä, että tavaroista pitää maksaa, kun ne ovat kaupassa. Ei niitä niin vain saa mukaan ottaa. Isoäiti vie pojan ensimmäistä kertaa leikkipuistoon ja toteaa vain, että menepäs siitä nyt tutustumaan noihin lapsiin ja käy vähän keinumassa. Öö, poika ei ole koskaan nähnyt muita ikäisiään lapsia. Ja miten keinutaan? Ja isoäiti se vain toteaa, että ei hän enää jaksa leikkiä, että hän istuu tässä penkillä ja katsoo, niin että menepäs siitä jo! Kun Jack viettää ensimmäistä yötään mummolassa, isoäiti on petaamassa pojalle sänkyä alakertaan, jotta he voivat miehensä kanssa nukkua rauhassa yläkerrassa. Ja kun Jack ei siihen suostu, isoäiti suostuu viimein ottamaan pojan samaan huoneeseen nukkumaan, mutta ei suostu jäämään nukuttamaan pelokasta poikaa vaan toteaa, että pitää päästä katsomaan tv:tä! Ja siis minulla risteilee näitä esimerkkejä päässä kymmenittäin.
Edellisessä kappaleessa nilitin lähinnä tilanteista, joihin Jack joutuu, mutta vielä on käsittelemättä ne lukuisat typerät keskustelut, joissa henkilöhahmojen täysin olematon tilannetaju pääsee loistamaan. Jack on ollut mukana maailman menossa päivän kaksi, kun hänen lääkärinsä pyytää häntä heittämään yläfemmat. Siis anna mun kaikki kestää! Kun Jack kohtaa uusia asioita, joista ehkä olisi hyvä puhua oikein perusteellisesti, jotta mieltä painava asia tulisi tutummaksi, niin ne kuitataan tyyliin "No se nyt vain on niin!" tai "Niin maailma nyt vain toimii!". Jos pieni poika on leikkimässä tulitikuilla, ja aikuiset parahtavat, että "älä, niillä ei saa leikkiä", ja poika kysyy, että miksei, niin kyllä sitä nyt luulisi, että tulen vaaroista voisi pysähtyä muutaman sanan sanomaan. Lisäksi aikuiset selittävät jatkuvasti Jackille asioita mahdollisimman monimutkaisesti, jossa ei ole mitään järkeä, koska en usko että kenellekään viisivuotiaalle selitetään asioita niin kuin nämä aikuiset näkevät parhaaksi tässä tarinassa. Isoisäpuolelle täytyy kuitenkin antaa synninpäästö tässä vaiheessa, hän yleensä jää perustelemaan asiat lapsen mielelle sopivalla tavalla.
Tilitys ohi! Minua kiinnostaisi tietää, ovatko muut kokeneet kirjan samalla tavalla kuin minä? Alkupuoli ansaitsisi mielestäni neljä tähteä, mutta loppuosa yhden tähden. Aikamoinen mahalasku siis loppua kohden, valitettavasti. Äidin ja pojan rankka tarina hiipui taka-alalle, kun taas sukulaisten käytös jäi mieleeni vahvasti. Ja kuten kaikki kirjan lukeneet tietävät, sukulaiset eivät ole mitenkään pahoja, ilkeitä tai välinpitämättömiä ihmisiä, vaan herttaisia ja avuliaita, jotka ovat todella onnellisia siitä, että heidän rakkaimpansa löytyi elävänä. En voi uskoa, että kirjailija on tarkoituksella tehnyt henkilöhahmoista niin typeriä, koska tarina ei olisi kärsinyt mitenkään siitä, että ostoskeskusvierailut tai leikkikentällä pyörähtämiset olisi hoidettu järkeä hyväksi käyttäen.
Osallistun kirjalla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.
torstai 10. toukokuuta 2012
The Famous Five - Five Go to Mystery Moor
Enid Blyton
1954
190 s.
Suomalaisittain Viisikko salaperäisellä nummella on sarjan kolmastoista osa, ja siinä seikkaillaan tosiaan nummimaisemissa. Anne, George ja Timmy ovat viettäneet viikon kesälomastaan Kapteeni Johnsonin Ratsastuskoululla, ja yllättäen myös pojat Dick ja Julian saapuvat paikalle. Läheinen nummi kiehtoo lapsia, varsinkin kun he kuulevat sen salaperäisestä menneisyydestä. Mustalaiset ovat jälleen suuntaamassa nummen keskiosiin, eikä Viisikko voi vastustaa kiusausta lähteä seuraamaan karavaaneja. Mikä on mustalaisten ja nummen salaisuus?
Toki olen Viisikkoni pienenä lukenut, ja niistä pitänyt. Lueskelin mielelläni myös Blytonin muita sarjoja, ja minulla on sellainen tunne, ettei Viisikko-sarja edes ollut suosikkini. Niin kuin niin monella muullakin, vahvin muistikuvani Viisikosta on heidän ruokahalunsa - ja eriskummalliset ruoka-aikansa! Muistikuvani tietävät kertoa, että kerran lapsijoukko löysi aarteen paikasta X, mutta silti he päättivät juoda iltapäiväteen ennen löydökseen tutustumista:) Olin suorastaan pöyristynyt, kun tässä kirjassa ei juurikaan syöty tai kuvailtu eväskorin sisältöä. Luin pienenä siskonmiehen kirjoja, joihin oli kätevästi alleviivattu kaikki ruokasanat, joten ne todellakin hyppäsivät sivuilta lukukokemusta vauhdittamaan. Luulisi, että nummilla vaeltelu saisi nuorten ihmisten vatsat kurnimaan, mutta ei. Nyt sain tyytyä muutamiin teehetkiin, enkä saanut edes tietää, mitä Viisikon leivän välissä on!
Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli mukava. Näihin seikkailuihin on aina mukava heittäytyä mukaan. Tänä päivänä ei juuri taideta antaa lasten lähteä yksin mihinkään, hyvä kun uskaltaa lasten telttailla pihalla. Viisikko-sarjan edustama maailma ulkoilma-aktiviteetteineen ja omatoimisine lapsineen tuntuu olevan todella kaukana tästä päivästä. Tai no, en ole kyllä asunut Englannin nummilla, ehkä siellä uskalletaan vieläkin päästää lapset keskenään telttaretkelle:)
Jos jotain negatiivista pitää sanoa, niin minua hieman häiritsi Georgen poikamaisuuden alleviivaaminen. En tosiaankaan muista, tapahtuuko sama asia sarjan jokaisessa osassa, vai ohitetaanko kyseinen luonteenpiirre välillä olankohautuksella. Jos sitä ruoditaan joka kerta yhtä antaumuksella, niin huh, miten puuduttavaa. Tässä Viisikko-tarinassa on tosiaan toinenkin poikatyttö, joten ehkä se on yksi kirjan teemoista ja muissa osissa keskitytään sitten muihin asioihin...
Onko muilla ehdotonta Viisikko-sarjan suosikkiosaa? Minua harmittaa, etten muista kyseisestä sarjasta juuri mitään, joten suosikkiosaakaan minulla ei ole. Sen sijaan esimerkiksi Neiti Etsivä -sarjasta osaisin luetella kaikki suosikkini:D Kesällä tulen varmasti yhden suomenkielisenkin Viisikon lukemaan, varsinkin Aarresaarella kuulostaa nimensä perusteella jännittävältä!
Nappaan Viisikko-kirjalla pisteen Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa ja valloitan jo toistamiseen Englannin. Saanpas ylivedettävää myös Naiskirjailijoiden 100 -listalta.
1954
190 s.
Suomalaisittain Viisikko salaperäisellä nummella on sarjan kolmastoista osa, ja siinä seikkaillaan tosiaan nummimaisemissa. Anne, George ja Timmy ovat viettäneet viikon kesälomastaan Kapteeni Johnsonin Ratsastuskoululla, ja yllättäen myös pojat Dick ja Julian saapuvat paikalle. Läheinen nummi kiehtoo lapsia, varsinkin kun he kuulevat sen salaperäisestä menneisyydestä. Mustalaiset ovat jälleen suuntaamassa nummen keskiosiin, eikä Viisikko voi vastustaa kiusausta lähteä seuraamaan karavaaneja. Mikä on mustalaisten ja nummen salaisuus?
Toki olen Viisikkoni pienenä lukenut, ja niistä pitänyt. Lueskelin mielelläni myös Blytonin muita sarjoja, ja minulla on sellainen tunne, ettei Viisikko-sarja edes ollut suosikkini. Niin kuin niin monella muullakin, vahvin muistikuvani Viisikosta on heidän ruokahalunsa - ja eriskummalliset ruoka-aikansa! Muistikuvani tietävät kertoa, että kerran lapsijoukko löysi aarteen paikasta X, mutta silti he päättivät juoda iltapäiväteen ennen löydökseen tutustumista:) Olin suorastaan pöyristynyt, kun tässä kirjassa ei juurikaan syöty tai kuvailtu eväskorin sisältöä. Luin pienenä siskonmiehen kirjoja, joihin oli kätevästi alleviivattu kaikki ruokasanat, joten ne todellakin hyppäsivät sivuilta lukukokemusta vauhdittamaan. Luulisi, että nummilla vaeltelu saisi nuorten ihmisten vatsat kurnimaan, mutta ei. Nyt sain tyytyä muutamiin teehetkiin, enkä saanut edes tietää, mitä Viisikon leivän välissä on!
Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli mukava. Näihin seikkailuihin on aina mukava heittäytyä mukaan. Tänä päivänä ei juuri taideta antaa lasten lähteä yksin mihinkään, hyvä kun uskaltaa lasten telttailla pihalla. Viisikko-sarjan edustama maailma ulkoilma-aktiviteetteineen ja omatoimisine lapsineen tuntuu olevan todella kaukana tästä päivästä. Tai no, en ole kyllä asunut Englannin nummilla, ehkä siellä uskalletaan vieläkin päästää lapset keskenään telttaretkelle:)
Jos jotain negatiivista pitää sanoa, niin minua hieman häiritsi Georgen poikamaisuuden alleviivaaminen. En tosiaankaan muista, tapahtuuko sama asia sarjan jokaisessa osassa, vai ohitetaanko kyseinen luonteenpiirre välillä olankohautuksella. Jos sitä ruoditaan joka kerta yhtä antaumuksella, niin huh, miten puuduttavaa. Tässä Viisikko-tarinassa on tosiaan toinenkin poikatyttö, joten ehkä se on yksi kirjan teemoista ja muissa osissa keskitytään sitten muihin asioihin...
Onko muilla ehdotonta Viisikko-sarjan suosikkiosaa? Minua harmittaa, etten muista kyseisestä sarjasta juuri mitään, joten suosikkiosaakaan minulla ei ole. Sen sijaan esimerkiksi Neiti Etsivä -sarjasta osaisin luetella kaikki suosikkini:D Kesällä tulen varmasti yhden suomenkielisenkin Viisikon lukemaan, varsinkin Aarresaarella kuulostaa nimensä perusteella jännittävältä!
Nappaan Viisikko-kirjalla pisteen Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa ja valloitan jo toistamiseen Englannin. Saanpas ylivedettävää myös Naiskirjailijoiden 100 -listalta.
lauantai 14. tammikuuta 2012
The Secret Life of Bees
Sue Monk Kidd
2002
302 s.
Kyseinen kirja on ollut minulla lainassa pienen ikuisuuden. Päätin jo hyvissä ajoin viime vuoden puolella, että tämä tulee olemaan vuoden 2012 ensimmäinen kirja, jotta saan sen luovutettua takaisin oikealle omistajalle. En koe, että odotukset olisivat kasvaneet suhteettoman suuriksi antamalla lukukokemuksen odotuttaa itseään. Odotin toki keskivertoa parempaa ja mieleenpainuvaa tarinaa ja petyin sitten ehkä loppujen lopuksi vähän. Toisaalta pettymys ei ole niin suuri, että sitä tekisi mieli voivotella loputtomiin, huomasin vain jo alkuvaiheessa tarinaa, että se ei taida temmata minua mukaansa.
Neljätoistavuotias Lily asuu Sylvan pikkukaupungissa isänsä kanssa, joka on vaimonsa kuoleman jälkeen kohdellut tytärtään kylmäkiskoisen välinpitämättömästi. Lilyn elämästä on aina tuntunut puuttuvan jotain äidin poissaolon takia. Tilanne saa uuden käänteen, kun Lily huomaa olevansa pakomatkalla heidän tummaihoisen taloudenhoitajansa Rosaleen kanssa. Tie vie heidät kohti vaalenpunaista taloa, jota asuttavat kolme sisarusta, jotka tietävät elämästä yhtä jos toistakin. Heidän luonaan Lily oppii paljon niin mehiläisistä kuin omasta äitisuhteestaankin.
Tarina on hieno siinä missä moni muukin tarina, ja nuori Lily ei ärsytä niin paljon kuin voisi pahimmassa tapauksessa ärsyttää. Tarina etenee mukavaan tahtiin eikä paikoillaan junnaamista juuri tapahdu. Mehiläisiä kasvattavat sisarukset ovat juuri niin sydämellisiä ja empaattisia kamalia kokeneille pakolaisille kuin toivoa saattaa. Silti en rakastunut päätä pahkaa tähän kirjaan. Olo on itse asiassa ärsyttävän neutraali, enkä usko kantavani tarinaa mukanani kovinkaan pitkään.
Näissä englanninkielisissä kirjoissa on kyllä vaikka mitä lisämateriaalia itse tarinan lisäksi. Minun versiossani on kirjailijan haastattelu ja vinkkejä siihen, miten esim. lukupiiriläiset voivat herätellä keskustelua kirjasta. Mahtavaa! Nyt ihan harmittelen sitä, ettei ollut kenenkään kanssa kimppalukua tästä kirjasta, olisi ollut mielenkiintoista päästä keskustelemaan kirjan tapahtumista ja henkilöhahmoista. Pysähdyin itsekin miettimään tarinaa kysymysten avulla ja lukukokemus ikäänkuin parani sen myötä.
Kirjan lukemisessa meni tosiaan hurjat 13 päivää. En muista milloin olisin lukenut yhtä kirjaa niin kauan, ottaen huomioon että kirjassa on kuitenkin vain 300 sivua. Englanniksi lukeminen toki kestää kauemmin kuin omalla äidinkielellä, mutta silti. Olen aloittanut kuntoiluun liittyvän projektin, johon on tarkoitus panostaa tänä vuonna kunnolla ja sen takia lukemisenkin on otettava hieman takapakkia. Tätä menoa lukisin kuitenkin vain noin 26 kirjaa vuoden aikana, ja se on kyllä liian vähän, joten kultaista keskitietä etsimään!:)
Otan tästä vuodesta alkaen osaa Kirjalliseen maailmanvalloitukseen, ja vaikka pyrinkin etenemään melko järjestelmällisesti aloittaen Pohjois-Euroopan maista, valloitan tällä kirjalla Yhdysvallat, kun tilaisuus mukavasti yllätti.
PS. Tervetuloa uusille lukijoilleni, ilahdutitte kaikki päivääni klikkautumalla vakilukijoikseni. Kiitos!
keskiviikko 7. joulukuuta 2011
The Lion, the Witch and the Wardrobe
1950
171 s./Lions
Olen tänä vuonna pyrkinyt lukemaan enemmän englanninkielisiä kirjoja ylläpitääkseni kielitaitoani. Nyt tämä projekti sai mieluista jatkoa Narnia-sarjan kenties tunnetuimmalla osalla Velho ja leijona. Niin kuin totesin jo ensimmäistä osaa lukiessani, kirjassa on runsaasti kuvitusta ja tarina etenee mukavan joutuisasti. Tällaiset seikat tekevät teoksesta mukavan välipalakirjan. Pidempään kirjaan keskittymiskykyni ei riittäisikään, onhan kyseessä kuitenkin minulle ennestään tuttu tarina.
Olen tosiaan nähnyt muutamanvuosi sitten tehtaillun elokuvan jo monta kertaa ja se on minusta aivan ihana. Mitään uutta kirjaversio ei tunnu lukijalle tarjoavan, joten elokuvan käsikirjoittaja on ollut positiivisen uskollinen alkuperäiselle tarinalle. Saan tosin kiittää huonoa muistiani, että pääsin muutaman kerran yllättymäänkin kirjaa lukiessani. Unohdan näköjään juonet todella nopeasti, koska en myöskään muista muutama kuukausi sitten lukemastani sarjan ensimmäisestä osasta juuri mitään. Onkohan englanniksi lukemisella jotain tekemistä asian kanssa? Olen joka tapauksessa usein skeptinen sen suhteen,että jaksaisin lukea kirjan sen jälkeen kun olen tahkonnut monta kertaa elokuvaversiota. Tuttua tarinaa kun voi olla hieman liian pitkästyttävä lukea, kun taistelukohtaukset esimerkiksi voivat kirjassa kestää kymmeniä sivuja.
Monille Velhon ja leijonan tarina on varmasti tuttu, mutta kerrattakoon, että tässä osassa sisarukset Lucy, Susan, Edmund ja Peter vierailevat ensimmäistä kertaa Narniassa ja päätyvät ottamaan osaa taisteluun, jolla yritetään lopettaa Narniassa vallitseva ikuinen talvi. Kirjan henkilöhahmoja en kokenut kovinkaan moniulotteiseksi ja mielikuvani heistä ovat enimmäkseen peräisin elokuvasta. Edmundin toivoisin jatko-osissa kasvavan ihmisenä (lapsena) sen verran, että häntä ei joka kerta houkuteltaisi pahisten puolelle.
Osallistun tällä kirjalla TB:n alakategorian Éirinn go Brách! valloittamiseen ja päätän samalla koo haasteen omalta osaltani. Saattaa toki olla mahdollista, että joulun tienoilla tartun vielä Englannista peräisin olevaan kirjaan, mutta se ei ainakaan tällä hetkellä tunnu kovin todennäköiseltä. Haasteen seurassa on ollut erittäin mukavaa ja palaankin siihen ja luettuihin kirjoihin vielä omassa postauksessa.
P.S. Illalla julkaisen synttärikilpailun voittajan, vielä ehtii päivän aikana osallistua täällä.
lauantai 19. marraskuuta 2011
Silver Wedding
Maeve Binchy
1988
256 s.
Anna, Helen ja Brendan odottavat epäinnokkaina vanhempiensa tulevia hopeahäitä. Heidät on pienestä pitäen kasvatettu salaamaan heikkoutensa ja huonot hetkensä: ulospäin on pitää aina näyttää elämän parhaat puolet eikä ongelmista kannata kertoa parhaille ystävillekään. Pikkuhiljaa lapset ovat saaneet kiiltokuvaelämän esittämisestä tarpeekseen ja etääntyneet enemmän tai vähemmän vanhemmistaan. Isä ja äiti ansaitsevat kuitenkin juhlansa ja muutkin alkuperäisiä häitä juhlistaneet henkilöt on kutsuttu mukaan. Best man, morsiusneito ja pappi kertovat omat näkemyksensä juhlaparista ja kertovatpa vanhemmat itsekin elämäntarinansa lukijalle. Lopputuloksena on erittäin Binchymäinen kirja, jossa riittää koskettavia elämäntarinoita ja kohtalokkaita hetkiä.
Varsinkin lukioikäisenä nautin todella paljon Maeve Bincyn sydämellisistä kirjoista, mutta nykyään ne ovat jotenkin liian imeliä. Pidän kyllä tarinoista, jotka kertovat ensisijaisesti ihmissuhteista, mutta ehkä nykyään luen kuitenkin sen verran paljon kirjoja, joita on ihmissuhteiden lisäksi höystetty muillakin teemoilla, jolloin pelkästään arkista ihmissuhdesoppaa sisältävät kirjat tuntuvat auttamattomasti liian valmiiksi pureskelluilta. Tai siis varsinkin tällaiset lempeät tarinat ihmisitä, jotka etsivät omaa polkuaan maailmassa ja päätyvät löytämään itsensä lopuksi. Eli tökkisiköhän näissä sitten se sataprosenttisen varmasti edessä oleva onnellinen loppu, mitä se sitten aina itse kullekin henkilöhahmolle tarkoittaa...
Kirjan helppoudesta huolimatta on todettava, että Binchyn pikkutarina on kuitekin jotenkin ajan hermoilla. Kirjassa esiintyy joukko ihmisiä, joilla on kaikilla kasa ennakkoluuloja toisistaan - ja ne ovat yleensä vääriä olettamuksia, joita on onnistuttu haalimaan esimerkiksi juoruilun lomassa. Ensin kyseinen asetelma tuntui todella raivostuttavalta, ennen kuin tajusin että ihmiset ovat juuri tuollaisia. Itse olen ainakin jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa, jotka puhuvat toisista ihmisistä ja heidän mielipiteensä perustuvat muka faktaan, vaikka ne ovatkin usein vain omaa haihattelua ja kuulopuheiden perusteella tehtyjä olettamuksia. Eli kirjailijan luomat henkilöhahmot ovatkin loppujen lopuksi oivia esimerkkejä erittäin aidoista ihmisitä ja niistä turhanpäiväisistä konflekteista, joihin he jatkuvasti joutuvat vain siksi, että ei osata puhua suoraan ja sitten niitä asioita vatvotaan ja kannetaan mukana jopa koko elämän ajan. Huoh, aika rankkaa settiä sitten kuitenkin;)
Lukemassani kirjassa oli muuten sellainen ihana maalattu kasarikuvitus, jossa nainen istuu pöydän ääressä nauttimassa teetä ja kirjoittamassa kutsukortteja. Kunnon harlekiini-meininki siis, etten sanoisi. Tajusinkin siinä sitten, että tänä päivänä ei taideta enää noita maalattuja henkilöitä käyttää missään muissa teoksissa kuin kioskikirjallisuudessa. Ja kieltämättä ainakin tässä kirjassa kansi on todella mauton, siksi laitoinkin muiden iloksi hieman modernimman kansikuvan kyseisestä kirjasta. Ainakin minua puhuttelisi enemmän tuollainen tunnelmallinen penkinkulma syksyisessä maisemassa.
Osallistun kirjalla TB:n alakategorian Éirinn go Brách! valloittamiseen. Enää yksi kirja tänä vuonna ja sitten olen tullut kyseisen haasteen päähän omalla kohdallani.
torstai 15. syyskuuta 2011
Dead Until Dark
Charlaine Harris
2001
292 s./
Jälkijunassa tullaan ja pahasti. Uskoin pitkään, etten tulisi lainkaan tutustumaan Sookie Stackhouse -sarjaan, mutta keksittyäni englanniksi lukemisen ilon, päätin antaa kirjoille mahdollisuuden. Olen tullut siihen tulokseen, että kevyehkö fantasiagenre tarjoaa englanniksi juuri oikeanlaista haastetta minun kaltaiselle lukioenglannin voimalla lukevalle nuorelle naiselle. Kynnys tarttua johonkin "vaikeampaan" kirjaan alkuperäiskielellä on suuri siitäkin huolimatta, että muutamat lempikirjoistani olen lukenut juuri englanniksi. Toivottavasti joku päivä kielitaitoni on sillä tasolla, että uskallan lukea "mitä vain" englanniksi.
Sookie Stackhouse on nuori tarjoilijatar, joka pystyy lukemaan ihmisten ajatuksia. Näin ollen hänen sosiaaliset kuvionsa eivät ole sieltä vauhdikkaimmasta päästä. Eräänä iltana Sookien työskennellessä baariin astuu komea vampyyri Bill, josta tyttö kiinnostuu välittömästi - eikä vähiten siksi ettei pysty lukemaan tämän ajatuksia. Pian elämä pikkukaupungissa kääntyy päälaelleen, kun murhattuja tyttöjä löydetään vartaloissaan vampyyrinpuremia. Onko Bill murhien takana?
Pidin ja en pitänyt kirjasta. Tai no en varsinaisesti ollut pitämättä, muttei kirja (eikä Bill) kyllä saanut jalkojani veteliksikään. Ehkä siihen tarvittaisiin altistumista vielä muutamalle sarjan kirjalle? Vai onko kenties vampyyriaihe vain minun tapauksessani melko loppuunkulutettu juttu. Olen fanittanut Buffya vuosia, joten sen paikkaa (eikä Spiken) voi viedä mikään muu sarja. Pakollisen viittauksen Buffy Vampyyrintappajaan bongasin myös Dead Until Darkin sivuilta, totta kai.
Kirja ei siis missään tapauksessa ollut huono vaan suurimmaksi osaksi melko viihdyttävä. En vain taida olla kovin vastaanottavaisella tuulella mitä tulee uusiin vampyyriystäviin. Plussaa kuitenkin siitä, että kirjan kieli on juuri sellaista kuin toivoinkin: toimii englanniksi hyvin, mutta suomeksi en osaisi kuvitella kirjoja lukevani. Sarjamurhaajan paljastumista odotin rystyset valkoisina, vaikka en nyt tiedä miten uskottava koko kuvio kokonaisuudessaan loppujen lopuksi oli:) Pakko kuitenkin myöntää, että jatko-osan tapahtumat jäivät kyllä kiinnostamaan ja vaikka en tänä vuonna sarjan parissa jatkaisikaan, enköhän kakkososaan tartu vielä joku päivä.
Olen tässä pohtinut, että ehkä True Blood -sarja olisi enemmän minun mieleeni. Tietääkö kukaan, miten tv-sarja on rakennettu eli onko se kuinka uskollinen kirjasarjalle vai rönsyileekö juoni omiin suuntiinsa ensimmäisen kirjan annettua tarinalle perustan?
2001
292 s./
Jälkijunassa tullaan ja pahasti. Uskoin pitkään, etten tulisi lainkaan tutustumaan Sookie Stackhouse -sarjaan, mutta keksittyäni englanniksi lukemisen ilon, päätin antaa kirjoille mahdollisuuden. Olen tullut siihen tulokseen, että kevyehkö fantasiagenre tarjoaa englanniksi juuri oikeanlaista haastetta minun kaltaiselle lukioenglannin voimalla lukevalle nuorelle naiselle. Kynnys tarttua johonkin "vaikeampaan" kirjaan alkuperäiskielellä on suuri siitäkin huolimatta, että muutamat lempikirjoistani olen lukenut juuri englanniksi. Toivottavasti joku päivä kielitaitoni on sillä tasolla, että uskallan lukea "mitä vain" englanniksi.
Sookie Stackhouse on nuori tarjoilijatar, joka pystyy lukemaan ihmisten ajatuksia. Näin ollen hänen sosiaaliset kuvionsa eivät ole sieltä vauhdikkaimmasta päästä. Eräänä iltana Sookien työskennellessä baariin astuu komea vampyyri Bill, josta tyttö kiinnostuu välittömästi - eikä vähiten siksi ettei pysty lukemaan tämän ajatuksia. Pian elämä pikkukaupungissa kääntyy päälaelleen, kun murhattuja tyttöjä löydetään vartaloissaan vampyyrinpuremia. Onko Bill murhien takana?
Pidin ja en pitänyt kirjasta. Tai no en varsinaisesti ollut pitämättä, muttei kirja (eikä Bill) kyllä saanut jalkojani veteliksikään. Ehkä siihen tarvittaisiin altistumista vielä muutamalle sarjan kirjalle? Vai onko kenties vampyyriaihe vain minun tapauksessani melko loppuunkulutettu juttu. Olen fanittanut Buffya vuosia, joten sen paikkaa (eikä Spiken) voi viedä mikään muu sarja. Pakollisen viittauksen Buffy Vampyyrintappajaan bongasin myös Dead Until Darkin sivuilta, totta kai.
Kirja ei siis missään tapauksessa ollut huono vaan suurimmaksi osaksi melko viihdyttävä. En vain taida olla kovin vastaanottavaisella tuulella mitä tulee uusiin vampyyriystäviin. Plussaa kuitenkin siitä, että kirjan kieli on juuri sellaista kuin toivoinkin: toimii englanniksi hyvin, mutta suomeksi en osaisi kuvitella kirjoja lukevani. Sarjamurhaajan paljastumista odotin rystyset valkoisina, vaikka en nyt tiedä miten uskottava koko kuvio kokonaisuudessaan loppujen lopuksi oli:) Pakko kuitenkin myöntää, että jatko-osan tapahtumat jäivät kyllä kiinnostamaan ja vaikka en tänä vuonna sarjan parissa jatkaisikaan, enköhän kakkososaan tartu vielä joku päivä.
Olen tässä pohtinut, että ehkä True Blood -sarja olisi enemmän minun mieleeni. Tietääkö kukaan, miten tv-sarja on rakennettu eli onko se kuinka uskollinen kirjasarjalle vai rönsyileekö juoni omiin suuntiinsa ensimmäisen kirjan annettua tarinalle perustan?
keskiviikko 3. elokuuta 2011
The Magician's nephew
1955
171 s./Lions
Olen saavuttanut taas yhden kirjallisen tavoitteeni: olen vihdoin ja viimein tarttunut englanninkieliseen kirjaan. Muutamia vuosia sitten luin silloin tällöin jotain englanniksi, mutta jostain syystä se jäi. Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä suuremmaksi kynnys kasvoi. But now I'm back in the game!
Ensimmäiseksi englanninkieliseksi yritelmäksi Taikurin sisarenpoika - eli Narnian ensimmäinen osa - oli hyvä valinta. Kirja on melko lyhyt ja tapahtumat etenevät mukavasti. Vaikka englanninkielen taitoni on ihan hyvä, luettaessa vastaan tuli jatkuvasti sanoja, joita en ymmärtänyt. Kirjan kuvitus auttoikin mukavasti silloin, kun en itse pysynyt kärryillä esimerkiksi paikkojen kuvailujen suhteen.
Pidin lukemastani, mutta olisi toki ollut hauskaa lukea Narnia kokonaisuudessaan silloin, kun vielä kuuluin ns. kohdeyleisöön. Ehkä jotkut lastenkirjallisuuden klassikot vain ovat sellaisia, että niistä olisi saanut enemmän irti lapsena. Olen iloinen, että luin kirjan englanniksi, joten kirja itsessään tuntui haastavammalta vieraan kielen takia. Muuten Taikurin Sisarenpoika taitaa olla vain pientä pohjustusta tuleville tarinoille. Narnian ensimmäisessä osassa seurataan siis Digoryn ja Pollyn seikkailuja Narniassa, joka on vasta muutaman tunnin vanha. Jään odottamaan tulevia lukukokemuksia hyvillä mielin. Olen nähnyt elokuvista vain ensimmäisen, joten olen mukavan epätietoinen tulevista seikkailuista. Tällä lukukokemuksella osallistun TB:n Children's Britain -haasteesen.
Kiitos vielä Booksylle, joka ystävällisesti lahjoitti englanninkieliset Narnia-kirjansa minulle luettavaksi!<3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)