Leijonankesyttäjä

Camilla Läckberg
2014 suom. 2015
442s./Gummerus
Mitä tapahtui ja kenelle?
Pientä Fjällbackan rannikkokylää koetellaan taas murhatapauksella. Paikallinen kadonnut nuori tyttö löytyy, mutta silmitöntä väkivaltaa kokeneena. Liittyykö tapaus muihin Ruotsissa tapahtuneisiin katoamistapauksiin? Ja miten vankilassa vuosikausia miehensä murhasta istunut nainen liittyy asiaan?

Lukukokemuksesta?
Läckbergin uusin tarjosi juuri oikeanlaista viihdykettä. Ahmin kirjan kahdessa päivässä ja nautin siitä miten tarina soljui tutun turvallisesti eteenpäin. Kaikessa tuttuudessaan tarinassa oli silti ripaus uutta, joten mielenkiinto säilyi hyvin läpi kirjan. Murhatapaus oli tällä kertaa ehkä hivenen raaempi ja pikkuhiljaa paljastuvat perhesalaisuudet hitusen ahdistavampia kuin aikaisemmin. Toisaalta jäin miettimään, mitä kirjasarjalle sitten tapahtuu, jos kehityksen suunta on tämä: aina kohti kamalampaa?

Ruusut ja risut?
Murhatarina on tosiaan mielenkiintoinen ja kaiken nivoutuminen yhteen tuottaa lukijalle tyydytystä jälleen kerran. Toisaalta poliisien näkökulmasta asiaa tarkastellen kaikki vanhat kuviot toistuvat: Melberg aiheuttaa päänvaivaa tutkimuksien edetessä, Gösta on pihalla paitsi silloin kuin on skarppi, Erica sotkeutuu rikostutkintaan tapansa mukaan ja Patrikin huonolle ajotaidolle naureskellaan, vaikka salaa pelätään henkensä edestä. Jos John Irvingin kirjoissa on jotenkin sympaattista kohdata karhut, painijat ja karvaiset naiset kerta toisensa jälkeen, niin Läckbergin tapauksessa... No, toivoisi että välillä olisi uudet kujeet henkilöhahmojen sielunelämää määriteltäessä.

Enkelintekijä

Camilla Läckberg
2011 suom. 2013
483 s./Gummerus

Niin monen keskinkertaisen kirjan jälkeen on todella helpottavaa tarttua tarinaan, jonka tietää vievän mukanaan. Ja jos kevään kirjojen kanssa on tullut jatkuvasti kurkattua lopullista sivumäärää niin sitä ongelmaa ei kyllä Enkelintekijän kanssa ollut. Juhannuspäivänä sitä löysi itsensä hyvinkin nopeasti sivulta 150 ja kohtahan kirja olikin jo kokonaan luettu! Ihanan vaivatonta, viihdyttävää ja jännittävää lukemista!

Rehtorin perheen pääsiäisateria on katettu Valön saarella olevaan poikien sisäoppilaitoksen ruokailuhuoneeseen, mutta perheestä on paikalla vain yksivuotias Ebba. Missä kaikki muut ovat? Tietävätkö kalassa olleet oppilaat jotain perheen katoamisesta? Vuosia kuluu ja Ebba miehineen päätyy takaisin Valön saarelle lähimenneisyyden kamalia tapahtumia paeten. He aloittavat pitkällisen remonttiurakan tarkoituksenaan saattaa entinen sisäoppilaitos entiseen loistoonsa. Joku kuitenkin tuntuu haluavan Ebballe pahaa kaikkien näiden vuosien jälkeen ja paikalliset poliisit saavat taas uusia - ja vanhoja - rikoksia ratkaistavakseen. Tuttuun tapaan myös muutama siviili sotkeutuu kuvioihin mukaan.

Läckbergin kahdeksas Fjällbackan rannikkokylään sijoittuva rikostarina ei todellakaan pettänyt odotuksia. Toisaalta sarjan osista muutamat ovat jo ehtineet muodostua niin suuriksi suosikeiksi (minun tapauksessani Kivenhakkaaja ja Majakanvartija), ettei Enkelintekijä kuitenkaan ihan samaan yltänyt - en kyllä odottanutkaan sen yltävän. Tarinat ovat hyviä näin, mutta huomaan nykyisin kuitenkin toivovani, etteivät sarjan siviilit kuten Patrikin vaimo Erica ja tämän sisko Anna olisi niin suuressa roolissa kun rikoksia selvitellään. Toivoisin, että seuraavassa romaanissa Erica jäisi oikeasti kotiin kirjoittamaan uutta kirjaansa, jonka aihe ei liittyisi mitenkään meneillään olevaan rikostutkimukseen ja uudet henkilöt saisivat tilaa toimia ja joutua vaaraan. Mielenkiinnolla odotan myös onko seuraavassa romaanissa taas uusi äiti-lapsi-kaksikko, jossa äiti on ihmishirviö, jonka toiminta tuhoaa usean sukupolven.

Jälleen kerran nautin varsinkin menneisyyden tapahtumien kuvailusta. Sisäoppilaitosvuodet ja perheen katoamiseen liittyvät tapahtumat kiinnostivat totta kai, mutta myös Ebban varsin onnettoman isoäidin ja isoisoäidin elämäntapahtumat olivat suorastaan kutkuttavaa lukemista. Fjällbacka on siitä erikoinen kylä, että tarinoita vanhoilta ajoilta pyörii kyläläisten keskuudessa vaikka millä mitalla. Mielelläni itsekin kuuntelisin kotikaupungistani samanlaisia "juoruja vuosikymmenien takaa", mutta toistaiseksi olen tainnut kuulla vanhemmiltani pelkästään noidista, joita täällä asui vanhempieni ollessa lapsia.

Osallistun kirjalla Kiinteistöhaasteeseen. Niin menneet kuin nykyisetkin tapahtumat ovat vahvasti yhteydessä Valön saarella olevaan rakennukseen, joka toimi aikoinaan poikien sisäoppilaitoksena. Rehtorin perheen kadottua koulu lopetti toimintansa ja rakennus sai olla oman onnensa nojassa kunnes rehtorin henkiinjäänyt tytär palasi parinkymmenen vuoden jälkeen takaisin remontoimaan vanhaa kotiaan. Saaristomaisema ei ole minulle kovin tuttu asia, joten yleensä nautinkin sen kuvailusta kirjallisuuden äärellä. Oman viehätyksensä tuottaa vanha rakennus, joka remontoimisen myötä alkaa pikkuhiljaa muistuttamaan ihastuttavaa majataloa, joka sen on tarkoitus tulevaisuudessa olla. Yhtä lailla ihastelen näkymää, joka rakennuksen ikkunoiden takaa pilkistelee, vaikka saarella onkin suorastaan vaarallista olla erinäisten tapahtumien takia.

Kiinteistöhaaste

Mantelintuoksua lumimyrskyssä

Camilla Läckberg
2007 suom. 2009
108 s./Schildts

Talvisiin maisemiin sijoittuvien kirjojen lukeminen on suorastaan pakko ajoittaa nimenomaan talvipäiviin. En ole voinut kuvitellakaan lukevani tätä kirjaa minään muuna vuodenaikana, joten Läckberg-fani on joutunut kärsivällisesti odottamaan oikeaa ajankohtaa.

Pienoisromaanissa Tanumsheden poliisiasemalta tuttu Martin Molin on saattanut itsensä varsin kiperään tilanteeseen. Kepeä seurustelu Lisette Liljecronan kanssa näyttää saaneen vakavampia sävyjä, sillä Martin on pitkin hampain suostunut tapaamaan tyttöystävänsä perheen sukukokouksen merkeissä. Lisette ei todellakaan ole nuoren poliisin suuri rakkaus, joten viikonloppu tunnelmallisessa kartanossa pienellä saarella ikävien sukulaisten kanssa tuntuu ahdistavalta. Martin saa kuitenkin nopeasti muuta ajateltavaa, kun lumimyrsky katkaisee yhteyden mantereeseen ja perheen pelätty patriarkka kuolee kesken illallisen. Hento mantelintuoksu vesilasissa vihjaa siihen, että rikas vanhus on myrkytetty - eikä murhaaja voi olla kukaan muu kuin joku sukulaisista.

Mantelintuoksua lumimyrskyssä ei aiheuttanut suuria tunne-elämyksiä, mutta sitä oli kieltämättä mukava lukea, kun puitteet olivat kohdallaan: ikkunasta sai ihailla kaunista lumista maisemaa nautiskellen samalla muutamia lasillisia valkoviiniä. Lähivuosina olen kahlannut läpi kaikki Läckbergin kirjat, ja kieltämättä osa vakituisista henkilöhahmoista kyllästyttää. Olikin virkistävää päästä samoihin tuttuihin maisemiin ja saman kynäniekan tarinaan, mutta ilman poliisiaseman keskinäisiä suhdesoppia. Suljetun huoneen mysteeri oli kiinnostava, mutta arvasin valitettavasti jutun jujun heti, kun tarinaan heitettiin mukaan Sherlock Holmes -kirja ja kummallinen jälki takassa. Pysähdyinkin kirjan luettuani muistelemaan, kuinka usein samaa ratkaisua on käytetty kirjoissa, elokuvissa ja tv-sarjoissa. Minulle tuli mieleeni vain CSI Las Vegasin jakso, mutta ihan varmasti olen törmännyt ratkaisuun useamminkin, koska se tuli välittömästi mieleeni. Tuleeko muilla kirjan lukeneilla mieleen muita teoksia, jotka olisivat hyödyttäneet tätä ratkaisu a´la Sherlock Holmes?

Tätä vuotta on kohta kulunut jo puolitoista kuukautta, mutta minulla ei tunnu etenevän muut haasteet kuin kiinteistöhaaste. Lato minulla onkin jo pystyssä, joten mökkiä tavoitellaan parhaillaan. Tässä kirjassa tapahtumapaikkana oli pelkästään tunnelmallinen kartano Valön saarella, vanha leiripaikka, josta vanhempi pariskunta on ahkeralla remontoimisella saanut loihdittua ihastuttavan hotellintapaisen pakopaikan vieraille. Tarinan alussa valkoiseksi maalattu talo pilkistää lumikinosten keskeltä ja ikkunoista tuikkiva valo ja joulukuusi saavat Martinin henkäisemään ihastuksesta. Paikka on ehdottomasti sellainen, jossa minäkin viihtyisin: lumimyrskyn yllättäessä joisin teetä tyylikkäässä kirjastossa, makoilisin välillä omassa huoneessani upottavassa pylvässängyssä ja nauttisin rauhallisista aterioista talon ruokasalissa. Tietenkin tunnelma saattaisi hieman latistua, jos samalla tietäisin jonkun vieraista olevan kylmäverinen murhaaja...

Kiinteisöhaaste - kohti mökkiä
Naiskirjailijoiden 100 kirjaa

Majakanvartija


Camilla Läckberg
2009 suom. 2012
501 s./Gummerus

Yön kauheuksien jälkeen Annien ja tämän pojan on paettava kiireesti. Ainoa paikka, jossa Annie uskoo olevansa turvassa, on hänen lapsuudenaikainen kotinsa pienellä majakkasaarella Fjällbackan saaristossa. Sarjan aikaisemmista osista tutut kyläläiset ovat pikkuhiljaa toipumassa hautajaisista, joihin edellisen osan auto-onnettomuus valitettavasti johti. Ilon aiheitakin on, sillä turismin odotetaan nousevan huippuunsa, kun ylellinen kylpylä vihdoin viimein valmistuu. Pian järkyttävä murha ravisuttelee pientä kylää, ja monen elämä tulee muuttumaan.

Olin aluksi jopa närkästynyt siitä, miten takakansitekstissä hehkutettiin Majakanvartijan olevan Läckbergin paras romaani. Olen itse liputtanut Kivenhakkaajan puolesta enkä rehellisesti sanoen ole uskonut kirjailijan pystyvän parempaan. Nyt minun on kuitenkin myönnettävä, että Majakanvartija on parempi kuin entinen suosikkini. Muistan ahdistuneeni Kivenhakkaajassa olleesta menneisyyteen sijoittuneesta tarinasta, mutta tällä kertaa reagoin vielä vahvemmin ja pidempään. Annie ja aikaisemmin majakkasaarella asuneet henkilöt ja heidän kohtalonsa jäivät mieliin kummittelemaan moneksi päiväksi. Surumielisyys ja Läckberg on minulle ihan uusi kokemus, olen tosiaan pitänyt hänen tarinoitaan viihdyttävinä, mutta en juurikaan koskettavina.

Sanotaan kuitenkin vielä, että fiilistelyni kirjan suhteen liittyy pelkästään tarinoihin, joita kirjalla oli tarjottavanaan, eli tällä kertaa väkivaltaa tavalla tai toisella kokeneisiin naisiin, EI Fjällbackan kylän asukkaisiin. En mene niin pitkälle, että sanoisin kyllästyneeni täysin Patrikiin, Ericaan, Göstaan, Annikaan, Martiniin, Mellbergiin ja kumppaneihin, mutta en myöskään lue tätä sarjaa saadakseni selville heidän uusimmat kuulumiset. Olen kiintynyt heihin yllättävän vähän, ottaen huomioon että Majakanvartija on kuitenkin jo seitsemäs heitä käsittelevä kirja. En ole niinkään ärsyyntynyt henkilöhahmoihin vaan kirjailijaan, joka päättää jatkuvasti korostaa henkilöhahmoissaan samoja luonteenpiirteitä. Toistaiseksi Martin on se entinen häntäheikki, joka on nykyään onnellisessa parisuhteessa, mutta tuntee olevansa hieman aliarvostettu kollegojensa parissa. Patrik palvoo perhettään, mutta tempautuu aina tekemään liikaa töitä läheistensä kustannuksella, kun taas Erica on vain niin samperin utelias, että joutuu joka kerta vaaraan työntäessään nenänsä muiden asioihin jne. Samat kuviot kertautuvat kirjasta toiseen, joten ei, en todellakaan rakasta Läckbergin sarjaa hänen vakituisen henkilökaartinsa takia.

Muutamia blogiarvosteluja olenkin jo ehtinyt vilkaisemaan, ja olen yllättynyt miten moni on huomauttanut, että tarinaan oli tällä kertaa ympätty turhan monta sivujuonta. Itseäni seikka ei harmittanut kirjaa lukiessa, mutta näin jälkikäteen on minunkin todettava, että kyllä, sivujuonia on monta eikä niitä kaikkia olisi välttämättä tarvittu. Kaikki pikkutarinatkin koin erittäin mielenkiintoisiksi, joten olen tyytyväinen, että ne kaikki päätettiin sisällyttää kirjaan. Eniten surkuttelin Annien kertakaikkisen pieleen mennyttä elämää, mutta ahdistusta herätti myös se, miten moni joutui hänen takiaan vielä kärsimään.

Viisi tähteä ja papukaijamerkki Läckbergille!


Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja piipahdan jälleen kerran dekkarin voimin Ruotsissa.

Merenneito

Camilla Läckberg
2008 suom. 2011
486 s./Gummerus

Camilla Läckbergin uusin kirja tarttui mukaan aika lailla heti sen ilmestymisen jälkeen. Kirjaan oli hauska tarttua varsinkin nyt, kun kaikki edelliset osat on vihdoin luettu ja olen kaiken kaikkiaan tilanteen tasalla. Lukukokemus oli varsin hyvä, vaikka pienoista uupumista jännitysgenreen oli ehkä havaittavissa. Tämän jälkeen onkin ehdottoman tärkeää tarttua johonkin kaunokirjalliseen teokseen ja jättää dekkarit hetkeksi kesälaitumelle odottelemaan.

Pienessä Fjällbackan kylässä sattuu ja tapahtuu jälleen. Pari kuukautta kadoksissa ollut mies löydetään kuolleena ja pian selviää, että miehen ystävä on saanut uhkauskirjeitä jo pidemmän aikaa. Poliisit epäilevät, että tapaukset liittyvät toisiinsa ja pikkuhiljaa menneisyyden traagiset tapahtumat alkavat nousta pintaan.

Tarina oli jälleen tuttua ja turvallista Läckbergiä. Toisaalta pientä turhautumista oli ilmassa, kun huomasin kuinka paljon samoja asioita toistetaan kirjasta toiseen. Alussa kun olin lukenut vasta muutaman kirjan, en vielä huomannut tätä toistoa, mutta nyt Läckberg-konkarina tietynlainen alleviivaavuus häiritsee. Mellbergin huonosta johtamiskyvystä voi toki mainita muutamaan otteeseen, koska uusiakin lukijoita saattaa ilmaantua juuri tämän kirjan kohdalla, mutta kun esimerkit tästä johtamistyylistä ovat niin kovin samanlaiset kirjasta toiseen niin en osaa oikein muuta kuin turhautua. Ja kaikki jotenkin toimivat samalla tavalla kirjasta toiseen eikä kukaan opi mitään. Patrik pyytää toistuvasti ettei tämän puoliso Erika sotkeutuisi poliisitutkimuksiin, mutta tämä sotkeutuu niihin silti. Göstä haaveilee golf-kierroksistaan aina vaan ja oivaltaa myös jotain suurta murhatutkimuksen aikana, mutta ei ikinä saa ajatuksesta kiinni tarpeeksi nopeasti. No, muut ovat varmasti kiinnittäneet huomiota samoihin asioihin eikä tämä kaikki välttämättä huononna kirjaa, mutta silti...

Ylläoleva kritiikki ei kuitenkaan kohdistu tähän nimenomaiseen kirjaan vaan lähinnä koko sarjaan - satuin vain kiinnittämään noihin asioihin huomiota tällä kertaa. Tarina oli tällä(kin) kertaa todella mielenkiintoinen ja jännittävä. Tarinan yhteydessä palattiin tuttuun tapaan synkkään menneisyyteen, jonka tapahtumilla on kauaskantoiset vaikutukset. Tarina toimii, muuta ei voi sanoa. Tällä kertaa kirjan loppukin oli sen verran dramaattinen ja seuraavaa kirjaa alustava, että uutta osiota tarinasta jää todella odottamaan.

Kivenhakkaaja

Camilla Läckberg
2005 suom. 2008
446s./Gummerus

Läckbergiin voi aina luottaa, kun haluaa lukea laadukasta jännityskirjallisuutta! Kivenhakkaaja on sarjan kolmas osa ja pähkäilenkin juuri tässä sitä, että olisiko se samalla myös sarjan paras. Hirveän tasalaatuista työtä kirjailija kyllä teettää, sillä olen aina kirjan luettuani ollut ns. hyvillä fiiliksillä lukukokemuksesta.

Olen lukenut kaikki suomeksi ilmestyneet osat sikin sokin ja aikaisemmin se ei ole juuri haitannut, mutta nyt tätä kolmatta kahlatessani jouduin hieman harmistuksen valtaan, kun en ole pysyttäytynyt järjestyksessä. Itse jännitysjuonihan on aina oma itsenäinen kokonaisuutensa, mutta Tanumsheden poliisien elämä toki rullaa eteenpäin kirja kirjalta. Jos jotain positiivista pitää tästä epäjärjestyksestä löytää, niin tietenkin viittaukset uudesta kirjasta ymmärtää paremmin kun on sen jo lukenut:)

Tällä kertaa tarina alkaa, kun hummerinkalastaja löytää nuoren tytön ruumiin merestä. Pian selviää, että tyttö ei kohdannut luonnollista hukkumiskuolemaa vaan hänet tapettiin. Patrik Hedström ja hänen kollegansa aloittavat murhatutkimukset ja pikkuhiljaa kamalia asioita alkaa selviämään itse kustakin. Tarinaa on maustettu osioilla 1920-luvulta, jolloin nuori nainen huomaa tehneensä elämänsä virheen. Töidensä ohella Patrik yrittää olla mahdollisimman paljon puolisonsa Erican tukena, joka on sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Myös muille poliiseille sattuu ja tapahtuu.

Jännityskirjoista ei oikein voi puhua kuin niiden kanssa, jotka ovat lukeneet samat teokset. Jokaiselle kun toki toivoo mahdollisuutta jännittää ja kauhistella jännityskirjan tapahtumia ilman sen suurempia ennakkotietoja juonesta. Sen verran uskallan kuitenkin hehkuttaa, että mielestäni juuri nuo kurkistukset 1920-luvulle olivat kirjan mielenkiintoisinta antia. Muistaakseni myös sarjan muissa osissa on tehty aikamatkoja menneisyyteen. Tällä kertaa aikamatka onnistui saamaan ihon kananlihalle, vieläkin puistattaa kun ajattelenkin noita kirjan synkimpiä paljastuksia! Hui!

Koko sarjan lukeneena on mukava huomata, miten sen vakituisista henkilöhahmoista on tullut jotenkin hyviä ja miellyttäviä tuttuja. En voi käyttää fraasia "he ovat kuin vanhoja ystäviä", koska ihan siltä minusta ei tunnu. En oikeastaan edes pidä heistä kenestäkään sen kummemmin, vaikka heidän joukossaan on toki erilaisilla luonteenpiirteillä varustettuja tyyppejä. Tietyllä tapaa en kuitenkaan koe olevani kovin kiintynyt kehenkään heistä, mutta he ovat joukko sellaisia mielenkiintoisia tuttuja, joiden edesottamuksia seuraa mielellään. Murhatutkimus on kuitenkin aina se tärkein syy, miksi tartun sarjan kirjoihin mielelläni. Ehkä sitten ne murhiin liittyvät henkilöt herättävät enemmän tunnereaktioita minussa niin hyvässä kuin pahassa.

Tiedän, että ainakin Suski on lukenut Läckbergiä, mutta miten on muiden laita? Jos ette ole lukeneet niin miksi ihmeessä ette?:) Jännityskirjallisuus kuuluu kesään siinä missä kärpäsetkin.

Perillinen

Camilla Läckbrg
suom. 2010
489 s./Gummerus

Perillinen on Läckbergin viides kirja, joka sijoittuu rannikkokaupunki Fjällbackaan Ruotsissa. Sarjassa seurataan poliisiaseman työntekijöiden edesottamuksia murhatutkimuksissa, joita käynnistetään vähän väliä idyllisessä pikkukylässä. Kirjojen murhajuonet ovat aina omia kokonaisuuksiaan, mutta henkilöhahmoja syvennetään entisestään jokaisessa osassa. Sarja kannattaakin aloittaa ensimmäisestä osasta ja edetä järjestyksessä. Läckberg rakentaa henkilöhahmot, ympäristön ja tilanteet ihailtavan huolellisesti ja jälki on uskottavaa. Jos pitää jännityskirjoista, joissa poliisit eivät ole synkkiä ja viinaanmeneviä eikä alamaailma ole sekaantunut jokaiseen rikokseen, niin suosittelen lämpimästi!

Tällä kertaa konstaapeli Patrick Hedströmin vaimo Erica Falck löytää ullakolta äidilleen kuuluvan natsiajan kunniamerkin sekä tämän vanhat päiväkirjat sotavuosilta. Erica alkaa tutkimaan etäiseksi jääneen äitinsä menneisyyttä ja pyytää apua kylän sotatuntijalta, joka murhataan pian Erican käynnin jälkeen. Suhtauduin aluksi epäilevästi natsiaiheeseen. Muut Läckbergin kirjat ovat tarjonneet mielikuvituksellisia ja karmivia tappajia ja niihin verrattuna natsiaihe kuulosti hieman laimealta. Kirja vei kuitenkin mukanaan ensimmäisiltä sivuilta lähtien.

Kirjan tapahtumista en voi sanoa paljonkaan, koska saatan vahingossa paljastaa liikaa. Kirjassa kuitenkin käsitellään toisen maailmansodan tapahtumia Ruotsissa ja Norjassa sekä uusnatsismin vaikutusta tänä päivänä. Kirjaan suhtauduinkin vähän kuin mielenkiintoiseen historiantuntiin. Ainakin itse elän siinä uskossa, että kirjailija on varmasti tehnyt taustatutkimuksensa hyvin ja että vain Erican äidin Elsyn tarina on fiktiota. Mutta saa korjata, jos olen väärässä.

Edellisiin kirjoihin verrattuna tarinassa tuntuisi oleva enemmän "painavaa asiaa". Sarjan aikaisemmat osat ovat olleet jännityskirjoina parempia, koska niissä on keskitytty tarjoamaan laadukasta jännitystä. Tässä kirjassa puolestaan kirjailija haluaa selvästi lukijoiden liikuttuvan henkilöhahmojen elämäntarinoista. Heidän väärät valintansa surettavat ja jäävät lukijan mieleen kirjan päättymisen jälkeenkin. Tällä kertaa tämä oli toimiva kokonaisuus, mutta mielestäni jännityskirja ei aina tarvitse tällaista syvällisyyttä ollakseen hyvä. Ehkä toinen maailmansota ja juutalaisvainot ovat sellaisia asioita, joita ei voi vain lähteä sivuamaan kirjan juonessa pinnallisesti. Sen ilmeiseti pitää olla kaikki tai ei mitään.

P.S. Kiitos Suskille, joka aikanaan suositteli Läckbergin kirjoja! Tartuin ensimmäisenä Saarnaajan ja se oli rakkautta ensisilmäyksellä.