Fedor Dostojevski
1866 suom. 1889
516 s./Otava
Ennakkoon jonkun verran ahdistustakin aiheuttanut kirja on nyt kunnialla saatu päätökseen. Olo on varsin ylpeä ja kiitollinenkin, enää en ajattele niin mustavalkoisesti venäläisistä klassikoista.
Dostojevskin rakastettu teos on toki melko kiinnostava muutenkin, mutta uskon vahvasti että tällä kertaa oma lukutapani (100 sivun välein tapahtunut kirjan tapahtumien pohdiskelu) auttoi minua keskittymään kirjan maailmaan paljon paremmin kuin pelkkä tavallinen silloin tällöin etenevä lukutapa.
Jos ajattelen kirjaa nimenomaan klassikkona ja vertaan sitä muihin lukemiini suuriin klassikoihin, Rikos ja rangaistus päätyy kolmen tähden porukkaan. Sain kirjan ylipäätään luettua ja ilman sen suurempaa draamaa. Ja osan ajasta viihdyin jopa ihan hyvin Raskolnikovin matkassa. Teos ei kuitenkaan tehnyt minuun niin suurta vaikutusta kuin moni muu klassikko on tehnyt, enkä koe että näkisin maailman nyt jotenkin eri tavalla luettuani tämän kirjan. Mutta ajanhukkaa tämä ei missään nimessä ollut, vaan oikein mukava itsensä sivistämishetki. Kolmen tähden porukassa on ihan hyvä olla.
Jos taas pitäisi leikkiä, etten olisi koskaan koko kirjasta kuullutkaan ja olisin vain summamutikassa poiminut sen kirjaston hyllystä, silloin kirja sijoittuisi johonkin kahden ja kolmen tähden porukkaan. Takakannen suhteen olisin saattanut pitää kirjan aihetta mielenkiintoisena, mutta olisin varmasti nopeasti kyllästynyt tietynlaiseen tapahtumien junnaamiseen ja siihen, että päähenkilön ahdistusta ei käsitelläkään niin objektiivisesti kuin olisin odottanut. Lukukokemusta tulee kuitenkin aina leimaamaan se, että tartuin kirjaan nimenomaan haasteena itselleni enkä puhtaasta mielenkiinnosta.
Monia huomioita olen tehnyt jo prosessikirjoittamisen aikoihin, mutta haluaisin vielä sanoa, että pidin siitä miten Dostojevski on kirjoittanut henkilöhahmonsa todella tarkkanäköisiksi: he tulkitsevat hyvin toinen toisensa mielenliikkeitä vain pienistä vihjeistä. Raskolnikovin sielunelämä jäi monen sadan sivun jälkeenkin hieman epäselväksi. En edelleenkään oikein tiedä miten häneen tulisi suhtautua. Olin myös iloinen huomatessani, että joidenkin henkilöhahmojen, kuten Sonjan äitipuolen, kohtalo kosketti minua oikeasti.
Jos muutkin ovat epäileväisiä venäläisen klassikkokirjallisuuden suhteen, niin ei huolta! Tästä kirjasta saattaa olla hyvä aloittaa, jos haluaa tältäkin suunnalta hankkia yleissivistystä. Minä puolestani jään odottamaan seuraavaa hyvää hetkeä itsensä haastamiselle...
Osallistun Rikos ja rangaistus -kirjalla Satun minihaasteen 500+ -osioon. Kirja on vähän yli 500 sivua pitkä, mutta fonttikoko on niin pienenpieni, että jos kirjan fontti muutettaisiin sellaiseksi kuin esim. Larssonin kirjoissa on, se tekisi Rikoksesta varmasti yli 1000 sivuisen järkäleen:) Ja tiiliskivi taitaa aina olla enemmän henkinen kuin fyysinen juttu, ja tämä kirja kyllä oli henkisesti tiiliskivi:D
