Yoko Ogawa
2003 suom. 2016
286 s./Tammi
Tarinan keskiössä on entinen matematiikan professori, jonka muisti ulottuu vain 80 minuutin päähän. Miehen kodissa apukädet ovat vaihtuneet tiuhaan onnettomuuden jälkeen, mutta tällä kertaa professorin ja taloudenhoitajan välille muodostuu vahva side. Päähenkilöt joutuvat tutustumaan toisiinsa joka päivä uudelleen, mutta matematiikasta tulee silta, jonka avulla ystävyys syvenee. Vanhan miehen opastuksella taloudenhoitajan ja tämän kymmenvuotias poika alkavat nähdä pienissäkin arkipäiväisissä asioissa matematiikan runollisuuden.
Ilahduin tarinan vähäeleisyydestä ja siitä, miten vahvasti se on pienen ihmisen tarina. Professori on elämänsä ehtoopuolella erakoitunut työhuoneeseensa ratkaisemaan matemaattisia ongelmia, mutta lopulta hänellä on kuitenkin suuri vaikutus läheistensä elämään. Moni lukija on kokenut tarinan koskettavana ja lohdullisena, mutta tarinan taika jäi kuitenkin tarttumatta minuun. Saatan ollakin niitä ihmisiä, joihin tämä tarina toimisi paremmin elokuvaversiona. Nautin kuitenkin matematiikan yllättävästä kauneudesta ja ystävyydestä, joka varovasti muodostui päähenkilöiden välille.
Täytyy kuitenkin myöntää, että kun yritti irrottautua vauhdikkaasta taapero-arjesta kirjan pariin, kontrasti oli niin suuri, että välillä oli vaikeuksia päästä oikeaan tunnelmaan. Kirjassa kaikki soljuu niin rauhallisesti eteenpäin, eikä siinä oikeastaan tapahdu mitään, joten huomasin ihan tahtomattani hermostuvan sitä lukiessani. Tästä ei kuitenkaan käy syyttäminen kirjaa, vaan ongelmana on elämäntilanne. Matematiikastakin olisin voinut saada paljon enemmän irti, jos olisi ollut aikaa istua alas kynän ja paperin kanssa ja pysähtyä makustelemaan yhtälöiden erikoisuuksia. Nyt oma arki ei kuitenkaan antanut siihen mahdollisuutta, joten yksi kirjan ulottuvuuksista jäi kokematta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tammi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tammi. Näytä kaikki tekstit
torstai 13. heinäkuuta 2017
tiistai 28. maaliskuuta 2017
Tavarataidot - arkijärjellä koti kuntoon
Jenni Sarras
2017
172 s./Tammi
Olen seurannut Jennin Arkijärki-blogia jo muutaman vuoden ajan ja suurella mielenkiinnolla tartuin myös hänen kirjaansa.
Ylipäätään materian suhteen olen aika minimalisti, vaikka nautinkin suunnattomasti laadukkaiden muoti- ja lifestyle-blogien lukemisesta, shoppailureissuista ja vaatehankintojen suunnittelusta. Kotona meillä on kuitenkin todella vähän tavaraa, hyllyt niin astiakaapeissa kuin vaatehuoneessakin on väljästi täytetty ja kaikelle on oma paikkansa (eli tavarat ovat harvoin hukassa). Siinä mielessä en siis ole raivauskirjallisuuden tai -blogien ensisijaista kohdeyleisöä, sillä homma on ns. hallussa jo omin voimin. Olen kuitenkin huomannut saavani jonkinlaisia kiksejä järjestelyyn ja tavaranhallintaan liittyen, joten siitä syystä luen suunnilleen ahmien jokaisen Arkijärki-postauksen.
Tavarataidot-kirjaan tarttuessani en tosiaan hakenut motivaatiota aloittaa omaa raivausurakkaa vaan lähinnä inspiraatiota ja yleistä fiilistelyä tavarajuttujen parissa. Jennin kirja etenee mukavan loogisesti ja asiassa pysytään jämptisti (vrt Konmarin tavaroiden silittely tms). Uskoisin, että kirjasta on oikeasti apua, jos ei oikein tiedä mistä kaaoksen kesyttämisen aloittaisi.
Niin kuin kirjan takakannessa julistetaankin: Unohda pikaraivaukset - opettele tavarataidot. Kirjan avulla on mahdollisuus oppia hahmottamaan sopivat tavaramäärät kotiin, raivaamaan järkevästi ja tehokkaasti ja hankkiutumaan turhista tavaroista eroon mahdollisimman vastuullisesti. Tärkeä osa tavarataitoja on myös oppia hillitsemään kotiin virtaavan tavaran määrää.
Nyt sormet syyhyäisikin raivausprojektin pariin, sen verran inspiroivaa luettavaa Tavarataidot oli. Jokavuotista kevätsiivousta odotellessa. Onneksi kasvava taapero aiheuttaa jonkun verran vaatehuoltoon liittyviä toimenpiteitä, niin saa edes vähän säätää raivaustyyliin:D Tyhjennettiin jo valmiiksi väljät hyllyt sen jälkeen kun Konmari oli luettu, joten enää ei oikein ole työnsarkaa. Noh, nämä ovat näitä ensimmäisen maailman ongelmia taas...
2017
172 s./Tammi
Olen seurannut Jennin Arkijärki-blogia jo muutaman vuoden ajan ja suurella mielenkiinnolla tartuin myös hänen kirjaansa.
Ylipäätään materian suhteen olen aika minimalisti, vaikka nautinkin suunnattomasti laadukkaiden muoti- ja lifestyle-blogien lukemisesta, shoppailureissuista ja vaatehankintojen suunnittelusta. Kotona meillä on kuitenkin todella vähän tavaraa, hyllyt niin astiakaapeissa kuin vaatehuoneessakin on väljästi täytetty ja kaikelle on oma paikkansa (eli tavarat ovat harvoin hukassa). Siinä mielessä en siis ole raivauskirjallisuuden tai -blogien ensisijaista kohdeyleisöä, sillä homma on ns. hallussa jo omin voimin. Olen kuitenkin huomannut saavani jonkinlaisia kiksejä järjestelyyn ja tavaranhallintaan liittyen, joten siitä syystä luen suunnilleen ahmien jokaisen Arkijärki-postauksen.
Tavarataidot-kirjaan tarttuessani en tosiaan hakenut motivaatiota aloittaa omaa raivausurakkaa vaan lähinnä inspiraatiota ja yleistä fiilistelyä tavarajuttujen parissa. Jennin kirja etenee mukavan loogisesti ja asiassa pysytään jämptisti (vrt Konmarin tavaroiden silittely tms). Uskoisin, että kirjasta on oikeasti apua, jos ei oikein tiedä mistä kaaoksen kesyttämisen aloittaisi.
Niin kuin kirjan takakannessa julistetaankin: Unohda pikaraivaukset - opettele tavarataidot. Kirjan avulla on mahdollisuus oppia hahmottamaan sopivat tavaramäärät kotiin, raivaamaan järkevästi ja tehokkaasti ja hankkiutumaan turhista tavaroista eroon mahdollisimman vastuullisesti. Tärkeä osa tavarataitoja on myös oppia hillitsemään kotiin virtaavan tavaran määrää.
Nyt sormet syyhyäisikin raivausprojektin pariin, sen verran inspiroivaa luettavaa Tavarataidot oli. Jokavuotista kevätsiivousta odotellessa. Onneksi kasvava taapero aiheuttaa jonkun verran vaatehuoltoon liittyviä toimenpiteitä, niin saa edes vähän säätää raivaustyyliin:D Tyhjennettiin jo valmiiksi väljät hyllyt sen jälkeen kun Konmari oli luettu, joten enää ei oikein ole työnsarkaa. Noh, nämä ovat näitä ensimmäisen maailman ongelmia taas...
tiistai 7. helmikuuta 2017
Merenneidon vuosi
Sarah Winman
2015 suom. 2016
312 s./Tammi
Marvellous Waysin ja nuoren sotilaan Draken tiet kohtaavat joenpoukamassa Cornwellissa. Draken on ollut vaikea löytää omaa tietään toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Marvellous taas tietää, että meri on lähettänyt nuoren miehen hänen luokseen jostain erityisestä syystä, niin meri on aina toiminut. Nuori ja vanha ystävystyvät syrjässä muusta maailmasta ja Marvellous, merenneidon tytär, saa vielä kerran tilaisuuden muistella elämäänsä taaksepäin.
Näinä iltoina on ollut aivan erityisen ihanaa tehdä pesä sohvannurkkaan ja antaa tunnelmallisen tarinan viedä mukanaan. Kaikki lukemani kirjat eivät missään nimessä saisi olla Merenneidon vuoden kaltaisia, se olisi aivan liikaa. On kuitenkin ehdottoman tärkeää, että silloin tällöin kirjapinosta paljastuu jotain näin kaunista ja taianomaista.
Olin myyty tarinalle ja valovoimaiselle Marvellousille jo kirjan ensimmäisessä osuudessa, jossa vanhasta naisesta kerrotaan aivan erityisen viehättävin sanankääntein. Tunnelma muistutti minua välittömästi lempielokuvastani Big Fish, joka on Tim Burtonin ohjaama aikuisten satu. Elokuvassa minua on aina kiehtonut tarinankerronnan voima sekä toden ja keksityn välinen häilyvä raja. Myös Winmanin kirjan punainen lanka on tarinankerronnassa.
Kahden ihastuttavan kirjan jälkeen voi jo varmaankin luottaa siihen, että olen löytänyt uuden suosikkikirjailijan. Kani nimeltä jumala sekä Merenneidon vuosi ovat molemmat olleet sykähdyttäviä lukukokemuksia.
2015 suom. 2016
312 s./Tammi
Marvellous Waysin ja nuoren sotilaan Draken tiet kohtaavat joenpoukamassa Cornwellissa. Draken on ollut vaikea löytää omaa tietään toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Marvellous taas tietää, että meri on lähettänyt nuoren miehen hänen luokseen jostain erityisestä syystä, niin meri on aina toiminut. Nuori ja vanha ystävystyvät syrjässä muusta maailmasta ja Marvellous, merenneidon tytär, saa vielä kerran tilaisuuden muistella elämäänsä taaksepäin.
Näinä iltoina on ollut aivan erityisen ihanaa tehdä pesä sohvannurkkaan ja antaa tunnelmallisen tarinan viedä mukanaan. Kaikki lukemani kirjat eivät missään nimessä saisi olla Merenneidon vuoden kaltaisia, se olisi aivan liikaa. On kuitenkin ehdottoman tärkeää, että silloin tällöin kirjapinosta paljastuu jotain näin kaunista ja taianomaista.
Olin myyty tarinalle ja valovoimaiselle Marvellousille jo kirjan ensimmäisessä osuudessa, jossa vanhasta naisesta kerrotaan aivan erityisen viehättävin sanankääntein. Tunnelma muistutti minua välittömästi lempielokuvastani Big Fish, joka on Tim Burtonin ohjaama aikuisten satu. Elokuvassa minua on aina kiehtonut tarinankerronnan voima sekä toden ja keksityn välinen häilyvä raja. Myös Winmanin kirjan punainen lanka on tarinankerronnassa.
Kahden ihastuttavan kirjan jälkeen voi jo varmaankin luottaa siihen, että olen löytänyt uuden suosikkikirjailijan. Kani nimeltä jumala sekä Merenneidon vuosi ovat molemmat olleet sykähdyttäviä lukukokemuksia.
perjantai 16. syyskuuta 2016
Baltimoren sukuhaaran tragedia
Joël Dicker
2015 suom. 2016
554 s./Tammi
Olipa ilo lukea tämä kirja!
Pitkästä aikaa lukuromaani, jossa tarjoiltiin kaikkia rakastamiani elementtejä ystävyystarinoista sukusalaisuuksiin. Traagisista tapahtumista ammentavan juonivetoisen tarinan parissa ei voi kuin viihtyä.
Kirjailija Marcus Goldman päättää kirjoittaa kirjan rakkaudestaan Baltimoren serkkuja ja heidän perhettään kohtaan. Nuoruusvuodet kuluvat onnellisissa merkeissä varakkaan serkkuperheen luona, jonne Marcus on aina ollut tervetullut. Lopulta kohtalo kuitenkin puuttuu peliin ja ennen niin menestyneet Baltimoren Goldmanit tulevat tiensä päähän.
Huomasin, että lukufiilikseni muistutti kovasti aikaisempia kokemuksiani John Irvingin kanssa. Tietenkin täytyy unohtaa yhtälöstä Irvingin tavaramerkit kuten paini, karhu, kokeneet vanhemmat naiset ja Wienin katukuva. Kuitenkin se mitä jää jäljelle kuten tarinan rönsyily ja pienet erikoiset yksityiskohdat päähenkilöiden elämässä ja se miten nuori mies etsii totuutta menneisyydestä...
Dickerin kirjoihin tulee varmasti tartuttua jatkossakin. Pakko kuitenkin huikata, että vähän ärsytti muuten erinomaisesti kudotussa tarinassa se, miten toistuvasti viitattiin tulevaan tragediaan, mutta lukija tietenkin joutui arvailemaan tragedian laatua viimeisille sivuille asti. Tietysti voi ajatella, että tehokeino on siinä mielessä hyvinkin onnistunut, että lukija todella ei malta olla laskematta kirjaa käsistään jotta kaikki selviäisi, mutta omaan makuuni ehkä liian yliampuvaa kuitenkin.
2015 suom. 2016
554 s./Tammi
Olipa ilo lukea tämä kirja!
Pitkästä aikaa lukuromaani, jossa tarjoiltiin kaikkia rakastamiani elementtejä ystävyystarinoista sukusalaisuuksiin. Traagisista tapahtumista ammentavan juonivetoisen tarinan parissa ei voi kuin viihtyä.
Kirjailija Marcus Goldman päättää kirjoittaa kirjan rakkaudestaan Baltimoren serkkuja ja heidän perhettään kohtaan. Nuoruusvuodet kuluvat onnellisissa merkeissä varakkaan serkkuperheen luona, jonne Marcus on aina ollut tervetullut. Lopulta kohtalo kuitenkin puuttuu peliin ja ennen niin menestyneet Baltimoren Goldmanit tulevat tiensä päähän.
Huomasin, että lukufiilikseni muistutti kovasti aikaisempia kokemuksiani John Irvingin kanssa. Tietenkin täytyy unohtaa yhtälöstä Irvingin tavaramerkit kuten paini, karhu, kokeneet vanhemmat naiset ja Wienin katukuva. Kuitenkin se mitä jää jäljelle kuten tarinan rönsyily ja pienet erikoiset yksityiskohdat päähenkilöiden elämässä ja se miten nuori mies etsii totuutta menneisyydestä...
Dickerin kirjoihin tulee varmasti tartuttua jatkossakin. Pakko kuitenkin huikata, että vähän ärsytti muuten erinomaisesti kudotussa tarinassa se, miten toistuvasti viitattiin tulevaan tragediaan, mutta lukija tietenkin joutui arvailemaan tragedian laatua viimeisille sivuille asti. Tietysti voi ajatella, että tehokeino on siinä mielessä hyvinkin onnistunut, että lukija todella ei malta olla laskematta kirjaa käsistään jotta kaikki selviäisi, mutta omaan makuuni ehkä liian yliampuvaa kuitenkin.
maanantai 21. maaliskuuta 2016
Illalla pelataan Afrikantähteä - Isovanhemmista ja lapsenlapsista
Merete Mazzarella
2008 suom. 2008
239 s./Tammi
Tämäkin kirja on roikkunut lukulistallani lähes kahdeksan vuotta! Jo oli aikakin tarttua. Ja nyt tietenkin oli aika hyvä saumakin sen herättämille ajatuksille.
Vuosien saatossa (luultavasti vain yhden naistenlehdessä olleen arvion perusteella...) minuun on iskostunut vahva käsitys kirjasta ja siinä esitellyistä ajatuksista liittyen isovanhemmuuteen. Lähivuosina olen törmännyt useampaan perhedynamiikkaa suorapuheisesti ruotivaan kirjaan ja siksi oletin Mazzarellankin kirjan olevan vähän räävittömämpi. Asioista puhutaan kyllä niiden oikeilla nimillä eikä isovanhemmuuden herättämiä negatiivisia tunteita kaunistella, mutta kuitenkin lopputulos on kieltämättä aika hienostunut ja ehkä myös hienotunteinen.
Nautin kirjan lukemisesta, se osoittautui oikein oivaksi suupalaksi romaanien välissä. Mazarellan jutusteleva tyyli sopi kirjan aiheeseen todella hyvin (en tiedä onko se peräti hänen tavaramerkkinsä?). Lainauksia muista teoksista oli liian paljon varsinkin kirjan alkupuolella, mutta ne onneksi vähenivät pikku hiljaa. Kirjailijan omat lapsenlapset asuvat Atlantin toisella puolella, joten hänen harjoittamansa isovanhemmuus eroaa paljon siitä, mitä olen oppinut oman lähiperheeni esimerkistä pitämään ns. normina, joten hänen kokemuksensa antoivat minulle ihan uutta ajateltavaakin.
Suosittelen tutustumaan, jos aihe kiinnostaa.
2008 suom. 2008
239 s./Tammi
Tämäkin kirja on roikkunut lukulistallani lähes kahdeksan vuotta! Jo oli aikakin tarttua. Ja nyt tietenkin oli aika hyvä saumakin sen herättämille ajatuksille.
Vuosien saatossa (luultavasti vain yhden naistenlehdessä olleen arvion perusteella...) minuun on iskostunut vahva käsitys kirjasta ja siinä esitellyistä ajatuksista liittyen isovanhemmuuteen. Lähivuosina olen törmännyt useampaan perhedynamiikkaa suorapuheisesti ruotivaan kirjaan ja siksi oletin Mazzarellankin kirjan olevan vähän räävittömämpi. Asioista puhutaan kyllä niiden oikeilla nimillä eikä isovanhemmuuden herättämiä negatiivisia tunteita kaunistella, mutta kuitenkin lopputulos on kieltämättä aika hienostunut ja ehkä myös hienotunteinen.
Nautin kirjan lukemisesta, se osoittautui oikein oivaksi suupalaksi romaanien välissä. Mazarellan jutusteleva tyyli sopi kirjan aiheeseen todella hyvin (en tiedä onko se peräti hänen tavaramerkkinsä?). Lainauksia muista teoksista oli liian paljon varsinkin kirjan alkupuolella, mutta ne onneksi vähenivät pikku hiljaa. Kirjailijan omat lapsenlapset asuvat Atlantin toisella puolella, joten hänen harjoittamansa isovanhemmuus eroaa paljon siitä, mitä olen oppinut oman lähiperheeni esimerkistä pitämään ns. normina, joten hänen kokemuksensa antoivat minulle ihan uutta ajateltavaakin.
Suosittelen tutustumaan, jos aihe kiinnostaa.
sunnuntai 6. maaliskuuta 2016
Vitsaus
Guillermo del Toro & Chuck Hogan
2009 suom. 2010
485 s./Tammi
Oman kirjahyllyn lukemattomien aarteiden suhteen vaikeinta on saada tartuttua miehen suosikkikirjoihin. Tämä vampyyritrilogian ensimmäinen osa on ollut hyllyssämme jo usean vuoden ajan ja lukulistallanikin se pääsi heti, kun huomasin miten innokkaasti mieheni suhtautui tarinaan. Silti piti elää äitiyslomaan asti ennen kuin maltoin pysähtyä meille ohjaajana hyvinkin tutun del Toron teoksen ääreen.
Tapahtumat saavat alkunsa New Yorkissa, jossa matkustajalentokone pimenee täysin pian laskeutumisensa jälkeen. Pian selviää, että kone on täynnä ruumiita ja vain neljä henkilöä sinnittelee hengissä, kun ovet saadaan avatuksi. Hätiin kutsutaan Ephraim Goodweather, joka työskentelee tartuntatautien valvonta- ja ehkäisykeskuksessa biologisiin uhkiin erikoistuneena. Kun kuolleet katoavat ruumishuoneelta ja neljä henkiin jäänyttä käyttäytyvät omituisesti, Goodweatherin ja kumppaneiden on katsottava tilannetta täysin uudesta näkökulmasta, perinteiset luonnonlait unohtaen.
Vitsaus on oikein sujuvasti kirjoitettu, mukavan nopeatempoinen ja koukuttava kirja. Voisinpa jopa sanoa todellinen ilo lukea. Toki täytyy ottaa huomioon, että juuri tässä elämäntilanteessa aivotoimintani ehkä suosii vähän helpommin lähestyttäviä kirjoja, mutta uskallan kuitenkin väittää, että del Toron ja Hoganin yhteistuotos on vetävämpää jännitystä kuin moni muu lähivuosina lukemani jännäri. Mies kyseli muutaman kerran, että pelottaako tarina, mutta eipä oikeastaan. Tosin minua pelottaakin yleensä vain kummitustarinat. En siis edes asettanut kirjalle tämän kaltaisia odotuksia:)
Vampyyritarinoita en ole muistaakseni hetkeen lukenutkaan, yleensä nautin tämäntyyppiset tarinat liikkuvana kuvana (ja tämäkin tarina oli hyvin elokuvallinen kerrontansa puolesta), mutta Vitsaus oli kiva poikkeus. Heti en kuitenkaan ole tarttumassa trilogian muihin osiin, sillä pieni ääni päässäni hokee, että nyt luetaan paljon erilaisia vähän "vanhempia" kirjoja, kun siihen on mahdollisuus. Kirjakauppa-alalla kun tulee helposti jumitettua uutuuksien parissa. Ehkä saan jatkettua sarjan parissa esimerkiksi kesälomalla... Katsotaan!
2009 suom. 2010
485 s./Tammi
Oman kirjahyllyn lukemattomien aarteiden suhteen vaikeinta on saada tartuttua miehen suosikkikirjoihin. Tämä vampyyritrilogian ensimmäinen osa on ollut hyllyssämme jo usean vuoden ajan ja lukulistallanikin se pääsi heti, kun huomasin miten innokkaasti mieheni suhtautui tarinaan. Silti piti elää äitiyslomaan asti ennen kuin maltoin pysähtyä meille ohjaajana hyvinkin tutun del Toron teoksen ääreen.
Tapahtumat saavat alkunsa New Yorkissa, jossa matkustajalentokone pimenee täysin pian laskeutumisensa jälkeen. Pian selviää, että kone on täynnä ruumiita ja vain neljä henkilöä sinnittelee hengissä, kun ovet saadaan avatuksi. Hätiin kutsutaan Ephraim Goodweather, joka työskentelee tartuntatautien valvonta- ja ehkäisykeskuksessa biologisiin uhkiin erikoistuneena. Kun kuolleet katoavat ruumishuoneelta ja neljä henkiin jäänyttä käyttäytyvät omituisesti, Goodweatherin ja kumppaneiden on katsottava tilannetta täysin uudesta näkökulmasta, perinteiset luonnonlait unohtaen.
Vitsaus on oikein sujuvasti kirjoitettu, mukavan nopeatempoinen ja koukuttava kirja. Voisinpa jopa sanoa todellinen ilo lukea. Toki täytyy ottaa huomioon, että juuri tässä elämäntilanteessa aivotoimintani ehkä suosii vähän helpommin lähestyttäviä kirjoja, mutta uskallan kuitenkin väittää, että del Toron ja Hoganin yhteistuotos on vetävämpää jännitystä kuin moni muu lähivuosina lukemani jännäri. Mies kyseli muutaman kerran, että pelottaako tarina, mutta eipä oikeastaan. Tosin minua pelottaakin yleensä vain kummitustarinat. En siis edes asettanut kirjalle tämän kaltaisia odotuksia:)
Vampyyritarinoita en ole muistaakseni hetkeen lukenutkaan, yleensä nautin tämäntyyppiset tarinat liikkuvana kuvana (ja tämäkin tarina oli hyvin elokuvallinen kerrontansa puolesta), mutta Vitsaus oli kiva poikkeus. Heti en kuitenkaan ole tarttumassa trilogian muihin osiin, sillä pieni ääni päässäni hokee, että nyt luetaan paljon erilaisia vähän "vanhempia" kirjoja, kun siihen on mahdollisuus. Kirjakauppa-alalla kun tulee helposti jumitettua uutuuksien parissa. Ehkä saan jatkettua sarjan parissa esimerkiksi kesälomalla... Katsotaan!
lauantai 26. joulukuuta 2015
4x joulukirja
Kävin muutama viikko sitten lapsuudenkodissani läpi vanhoja keräilylaatikoita. Aikoinaan on tullut keräiltyä yhtä sun toista tarroista kirjepapereihin. Silloin mietin, että en taida tänä päivänä keräillä mitään, mutta sitten minulla välähti: mieheni kanssa keräillään lautapelejä ja itsekseni pyrin kerryttämään joulukirjakokoelmiani. Tänä vuonna joukon jatkoksi on ilmaantunut Tatun ja Patun joulukirjaa, Ankkalinnan joulukertomusta ja Richard Scarryn joulukirjaa. Näiden lisäksi luin myös lapsuudesta tutun Mikin joulukirjan. Kokoelmaa täytyy seuraavina vuosina kerryttää entisestään sillä tajusin juuri, että kunhan tytär on vähän vanhempi, meillä pidetään joulusatukalenteri eli tähdätään siis 24 eri joulusatuun, jotta kalenteriin on tarpeeksi materiaalia.
Tatun ja Patun ihmeellinen joulu
Havukainen & Toivonen
2015
32 s./Otava
Olen muutaman Tatun ja Patun lukenut vuosien varrella, mutta en ole oikein päässyt samalle aaltopituudelle. Lastenkirjojen suhteen en ole kovin huumorivetoinen, en ollut edes lapsena. Ei siis ehkä ihme, että pikkupoikien herttaiset kohellukset ovat mukavuusalueeni ulkopuolella. Kuvituskaan ei ihan kolahda, mutta pidän siitä miten paljon yksityiskohtia aukeamat sisältävät. Tällä kertaa Tatu ja Patu lähtevät Veeran luokse jouluksi. Aika monta juttua menee pieleen ennen kuin lapset voivat rauhoittua joulunviettoon.
Ankkalinnan valkea joulu
Walt Disney
1983 suom. 1985
41 s./Lasten oma kirjakerho
Lapsena kirjahyllyyn eksyi monen monituista Lasten oma kirjakerhon kirjaa, joista suurin osa oli Walt Disneyn, joten rakkaimmat joulukirjatkin ovat Disneyn versioita. Tätä minulla ei vielä ollut, joten tämä oli loistava kirpparilöytö. Ihan hirveästi näissä kirjoissa ei loppujen lopuksi tapahdu, Ankkalinnan asukkaat valmistautuvat jouluun ja voittavat pieniä arkisia esteitä ennen istahtamista joulupöytään. Rauhallinen tunnelma, kauniit lumiset maisemat ja koreat joulukuuset puhuttelevat vuodesta toiseen.
Kaikkein paras joulukirja
Richard Scarry
1981 suom. 2004
43 s./Tammi
Nimensä veroisesti paras joulukirja. En ole ennen lukenut Scarryn tuotantoa, mutta tämä oli kyllä suorastaan ihastuttava. Piirrokset ovat veikeitä, hahmot hassuja ja sympaattisia. Useat eri tarinat sivuavat joulua monin eri tavoin. Tästä tuli kertaheitolla kokoelman tärkeimpiä kirjoja.
Mikin joulu
Walt Disney
1994 suom. 1994
44 s./Lasten oma kirjakerho
Kirja on ollut minulla lapsesta saakka, mutta en muistanut tästä juuri mitään, joten se ei ole kuulunut suosikkeihini. Yleisesti ottaen pidin enemmän Aku Ankasta ja hänen sukulaisistaan kuin Mikistä kumppaneineen. Tässä on kuitenkin ihan kiva joulutarina, mutta kuvitus on modernimpi kuin 80-luvun kirjoissa, joten ei puhuttele minua samalla tavalla kuin vanhemmat kirjat.
Tatun ja Patun ihmeellinen joulu
Havukainen & Toivonen
2015
32 s./Otava
Olen muutaman Tatun ja Patun lukenut vuosien varrella, mutta en ole oikein päässyt samalle aaltopituudelle. Lastenkirjojen suhteen en ole kovin huumorivetoinen, en ollut edes lapsena. Ei siis ehkä ihme, että pikkupoikien herttaiset kohellukset ovat mukavuusalueeni ulkopuolella. Kuvituskaan ei ihan kolahda, mutta pidän siitä miten paljon yksityiskohtia aukeamat sisältävät. Tällä kertaa Tatu ja Patu lähtevät Veeran luokse jouluksi. Aika monta juttua menee pieleen ennen kuin lapset voivat rauhoittua joulunviettoon.
Ankkalinnan valkea joulu
Walt Disney
1983 suom. 1985
41 s./Lasten oma kirjakerho
Lapsena kirjahyllyyn eksyi monen monituista Lasten oma kirjakerhon kirjaa, joista suurin osa oli Walt Disneyn, joten rakkaimmat joulukirjatkin ovat Disneyn versioita. Tätä minulla ei vielä ollut, joten tämä oli loistava kirpparilöytö. Ihan hirveästi näissä kirjoissa ei loppujen lopuksi tapahdu, Ankkalinnan asukkaat valmistautuvat jouluun ja voittavat pieniä arkisia esteitä ennen istahtamista joulupöytään. Rauhallinen tunnelma, kauniit lumiset maisemat ja koreat joulukuuset puhuttelevat vuodesta toiseen.
Kaikkein paras joulukirja
Richard Scarry
1981 suom. 2004
43 s./Tammi
Nimensä veroisesti paras joulukirja. En ole ennen lukenut Scarryn tuotantoa, mutta tämä oli kyllä suorastaan ihastuttava. Piirrokset ovat veikeitä, hahmot hassuja ja sympaattisia. Useat eri tarinat sivuavat joulua monin eri tavoin. Tästä tuli kertaheitolla kokoelman tärkeimpiä kirjoja.
Mikin joulu
Walt Disney
1994 suom. 1994
44 s./Lasten oma kirjakerho
Kirja on ollut minulla lapsesta saakka, mutta en muistanut tästä juuri mitään, joten se ei ole kuulunut suosikkeihini. Yleisesti ottaen pidin enemmän Aku Ankasta ja hänen sukulaisistaan kuin Mikistä kumppaneineen. Tässä on kuitenkin ihan kiva joulutarina, mutta kuvitus on modernimpi kuin 80-luvun kirjoissa, joten ei puhuttele minua samalla tavalla kuin vanhemmat kirjat.
tiistai 27. lokakuuta 2015
Meren voimia vastaan
Anni Blomqvist
1971 suom. 1976
277 s./Tammi
isotekstiset kirjat
Lähivuosina olen kahlannut läpi muutamaa kirjasarjaa. Myrskyluodon Maija on nyt edennyt neljänteen eli toiseksi viimeiseen osaan. Vuosien aikana Maija on kasvanut nuoresta neitosesta Myrskyluodon emännäksi, jolla on onnellinen avioliitto Jannen kanssa ja valtava lapsikatras.
En kokenut sen suurempia yllätyksiä Meren voimia vastaan -kirjaa lukiessani. Sarjan edelliset osat ovat jo osoittaneet kerta toisensa jälkeen, että meri on armoton naapuri. Se antaa ja ottaa, ja kaikessa kauneudessaan se on alati vaarallinen luonnonvoima. Näin ollen tiesin, ettei Maijan elämän vastoinkäymiset jäisi kolmannessa osassa menehtyneeseen poikaan tai Myrskyluodon kodin tuhoutumiseen tulipalossa.
Ajankuva ja menneen maailman tunnelma on edelleen parasta Blomqvistin kirjasarjassa. Tarinankerronta on kuitenkin niin suorasukaista ja yksinkertaista, etten osaa suhtautua kovinkaan tunteellisesti Maijan elämän tapahtumiin, vaikka ne usein ovat suorastaan sydäntä särkeviä. Toisaalta kirjasarjan kuuluukin olla juuri sellainen kuin se on, sillä ei Maijallakaan ole aikaa jäädä murehtimaan vastoinkäymisiään. Pelkkä hengissä pysyminen vaatii joka päivä isoja ponnistuksia koko perheeltä.
Aikaisempia osia lukiessani olen pohtinut olisiko Maija jo sarjan viimeisessä osassa muodostunut minulle kirjalliseksi ystäväksi, josta on vaikea erota. Nyt kuitenkin uskon, että lukijasta etäällä pysyttelevä kirjoitustyyli on johtanut siihen, että Maija ei jää erityisemmin mieleeni elämään. Toisaalta kuitenkin tunnustan, että Maija on kotimaisen kirjallisuuden suuri naissankari, joka elää rankkaa ja kuluttavaa elämää meren armoilla. Ei voi kuin ihailla!
1971 suom. 1976
277 s./Tammi
isotekstiset kirjat
Lähivuosina olen kahlannut läpi muutamaa kirjasarjaa. Myrskyluodon Maija on nyt edennyt neljänteen eli toiseksi viimeiseen osaan. Vuosien aikana Maija on kasvanut nuoresta neitosesta Myrskyluodon emännäksi, jolla on onnellinen avioliitto Jannen kanssa ja valtava lapsikatras.
En kokenut sen suurempia yllätyksiä Meren voimia vastaan -kirjaa lukiessani. Sarjan edelliset osat ovat jo osoittaneet kerta toisensa jälkeen, että meri on armoton naapuri. Se antaa ja ottaa, ja kaikessa kauneudessaan se on alati vaarallinen luonnonvoima. Näin ollen tiesin, ettei Maijan elämän vastoinkäymiset jäisi kolmannessa osassa menehtyneeseen poikaan tai Myrskyluodon kodin tuhoutumiseen tulipalossa.
Ajankuva ja menneen maailman tunnelma on edelleen parasta Blomqvistin kirjasarjassa. Tarinankerronta on kuitenkin niin suorasukaista ja yksinkertaista, etten osaa suhtautua kovinkaan tunteellisesti Maijan elämän tapahtumiin, vaikka ne usein ovat suorastaan sydäntä särkeviä. Toisaalta kirjasarjan kuuluukin olla juuri sellainen kuin se on, sillä ei Maijallakaan ole aikaa jäädä murehtimaan vastoinkäymisiään. Pelkkä hengissä pysyminen vaatii joka päivä isoja ponnistuksia koko perheeltä.
Aikaisempia osia lukiessani olen pohtinut olisiko Maija jo sarjan viimeisessä osassa muodostunut minulle kirjalliseksi ystäväksi, josta on vaikea erota. Nyt kuitenkin uskon, että lukijasta etäällä pysyttelevä kirjoitustyyli on johtanut siihen, että Maija ei jää erityisemmin mieleeni elämään. Toisaalta kuitenkin tunnustan, että Maija on kotimaisen kirjallisuuden suuri naissankari, joka elää rankkaa ja kuluttavaa elämää meren armoilla. Ei voi kuin ihailla!
perjantai 14. elokuuta 2015
Tervetuloa Joylandiin
Stephen King
2013 suom. 2015
287 s. /Tammi
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Eletään kesää 1973, kesää jota Dev tulee aina muistelemaan elämänsä parhaana kesänä. 21-vuotias Dev päätyy töihin Joylandin huvipuistoon, joka tarjoaa sopivan hengähdystauon kaiken opiskelun ja ihmissuhdedraaman keskellä. Kesä on täynnä uusia ystäviä, tivoli-kielen opettelua, raskaita työpäiviä ja helteisistä päivistä nauttimista. Niin, ja mahtuuhan joukkoon yksi vanha murhatapaus, joka ei koskaan selvinnyt...
Vihdoinkin tartuin Kingin kirjaan!
Olen itsepintaisesti pysytellyt erossa Kingin tuotannosta, vaikka olen periaatteessa ollut hyvinkin tietoinen siitä ettei mies tehtaile viihdyttävää tusinatavaraa vaan useissa hänen teoksissaan on jopa melankolinen pohjavire. Silti olen kokenut, että poistuisin liikaa mukavuusalueeltani, jos lähtisin Kingin matkaan. Onneksi monessa kotimaisessa kirjablogissa on nyt kesän aikana ollut juttua Kingin uusimmasta ja viimeistään Lumiomenan kirjoitus sai minut vakuuttuneeksi: tämä on se kirja joka on luettava!
Yksi vuoden parhaista lukukokemuksista!
Ja en joutunut pettymään! Tarinaan liittyvä kummitusjuttu oli juuri oikeanlainen, sellainen että pulssi kiihtyy huomaamattaan kun tarinaa lukee eteenpäin. Nuoren miehen kasvukipuilu, elämän rajallisuus ja kuolemaa tekevä huvipuisto loivat kirjallista tunnelmaa, joka oli juuri sopivasti surumielinen. Tästä kertomuksesta sai irti niin paljon muutakin kuin hetkellistä hupia. Suosittelen!
2013 suom. 2015
287 s. /Tammi
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Eletään kesää 1973, kesää jota Dev tulee aina muistelemaan elämänsä parhaana kesänä. 21-vuotias Dev päätyy töihin Joylandin huvipuistoon, joka tarjoaa sopivan hengähdystauon kaiken opiskelun ja ihmissuhdedraaman keskellä. Kesä on täynnä uusia ystäviä, tivoli-kielen opettelua, raskaita työpäiviä ja helteisistä päivistä nauttimista. Niin, ja mahtuuhan joukkoon yksi vanha murhatapaus, joka ei koskaan selvinnyt...
Vihdoinkin tartuin Kingin kirjaan!
Olen itsepintaisesti pysytellyt erossa Kingin tuotannosta, vaikka olen periaatteessa ollut hyvinkin tietoinen siitä ettei mies tehtaile viihdyttävää tusinatavaraa vaan useissa hänen teoksissaan on jopa melankolinen pohjavire. Silti olen kokenut, että poistuisin liikaa mukavuusalueeltani, jos lähtisin Kingin matkaan. Onneksi monessa kotimaisessa kirjablogissa on nyt kesän aikana ollut juttua Kingin uusimmasta ja viimeistään Lumiomenan kirjoitus sai minut vakuuttuneeksi: tämä on se kirja joka on luettava!
Yksi vuoden parhaista lukukokemuksista!
Ja en joutunut pettymään! Tarinaan liittyvä kummitusjuttu oli juuri oikeanlainen, sellainen että pulssi kiihtyy huomaamattaan kun tarinaa lukee eteenpäin. Nuoren miehen kasvukipuilu, elämän rajallisuus ja kuolemaa tekevä huvipuisto loivat kirjallista tunnelmaa, joka oli juuri sopivasti surumielinen. Tästä kertomuksesta sai irti niin paljon muutakin kuin hetkellistä hupia. Suosittelen!
maanantai 8. kesäkuuta 2015
Wayward Pines - Ei pakotietä
Blake Crouch
2012 suom. 2015
327 s./Tammi
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Agentti Ethan Burke päätyy idylliseen Wayward Pinesiin etsiessään kadonneita kollegojaan. Heti aluksi hän joutuu auto-onnettomuuteen, jonka seurauksena hän viettää useamman päivän kaupungin sairaalassa. Pikkukaupungin charmi unohtuu pian, kun toinen toistaan oudompia asioita alkaa tapahtumaan. Miksi Burke ei saa yhteyttä ulkomaailmaan? Miksi kaikki kaupungin asukkaat suhtautuvat häneen ystävällisesti, mutta vältellen?
Lukukokemuksesta?
Oletin tarinan sinkoavan heti täyteen toimintaan ja olinkin hätää kärsimässä, kun tajusin, ettei ensimmäisen sadan sivun aikana tapahtunut juuri mitään. Burke haahuili pitkin kylää ilman rahaa ja vaatteita, epävarmana siitä mitä kaupungissa oikein on meneillään. Kun asianlaita viimein kirjan loppupuolella selvisi, kiinnostukseni heräsi vihdoin. Eli kyllä, potentiaalia tarinassa tuntuu kyllä olevan, mutta enemmän selviää seuraavissa kirjoissa.
Trilogian kaksi viimeistä osaa ja tv-sarja?
Tarinan tahmean alun tunnelmissa oli vaikea uskoa, että kääntäisin vielä kelkkani. Nyt kieltämättä jatko-osatkin kiinnostavat. Tv-sarjaa en tajunnut laittaa nauhalle tarpeeksi ajoissa, joten hyppään sen matkaan tällä viikolla osasta viisi, mutta nyt kun tarina on jo yhden kirjan verran tuttu, uskon pääseväni mukaan helposti.
2012 suom. 2015
327 s./Tammi
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Agentti Ethan Burke päätyy idylliseen Wayward Pinesiin etsiessään kadonneita kollegojaan. Heti aluksi hän joutuu auto-onnettomuuteen, jonka seurauksena hän viettää useamman päivän kaupungin sairaalassa. Pikkukaupungin charmi unohtuu pian, kun toinen toistaan oudompia asioita alkaa tapahtumaan. Miksi Burke ei saa yhteyttä ulkomaailmaan? Miksi kaikki kaupungin asukkaat suhtautuvat häneen ystävällisesti, mutta vältellen?
Lukukokemuksesta?
Oletin tarinan sinkoavan heti täyteen toimintaan ja olinkin hätää kärsimässä, kun tajusin, ettei ensimmäisen sadan sivun aikana tapahtunut juuri mitään. Burke haahuili pitkin kylää ilman rahaa ja vaatteita, epävarmana siitä mitä kaupungissa oikein on meneillään. Kun asianlaita viimein kirjan loppupuolella selvisi, kiinnostukseni heräsi vihdoin. Eli kyllä, potentiaalia tarinassa tuntuu kyllä olevan, mutta enemmän selviää seuraavissa kirjoissa.
Trilogian kaksi viimeistä osaa ja tv-sarja?
Tarinan tahmean alun tunnelmissa oli vaikea uskoa, että kääntäisin vielä kelkkani. Nyt kieltämättä jatko-osatkin kiinnostavat. Tv-sarjaa en tajunnut laittaa nauhalle tarpeeksi ajoissa, joten hyppään sen matkaan tällä viikolla osasta viisi, mutta nyt kun tarina on jo yhden kirjan verran tuttu, uskon pääseväni mukaan helposti.
sunnuntai 26. lokakuuta 2014
Syysloman lukukokemukset
Elämän lempeät maut
Erica Bauermeister
2009 suom. 2009
216 s./Bazar
Norkku suositteli minulle Bauermeisterin esikoisteosta muutama vuosi takaperin. En yleensä lue ruoanfiilistelykirjoja, joten kirjaan ei tullut tartuttua sitten millään. Rantalomalle tarina tuntui kuitenkin sopivan ja nappasin kirjan mukaani sen kauemmin arpomatta.
Lempeiden makujen kokkikoulussa erilaisista elämäntilanteista ponnistavat ihmiset kohtaavat ja kokevat vahvaa yhtenäisyyden tunnetta. Ruoanlaiton ohessa oma elämä saa uutta suuntaa ja siinä samalla tehdään toisillekin hyvää.
Sydämellisen tarinan vahvuus on juurikin ruokaan liittyvissä asioissa. Lukija seuraa vesi kielellä ateriakokonaisuuksien valmistumista ja haaveilee itsekin pysähtyvänsä ruoan ääreen nautiskelemaan elämästä. Kirjan ihmiskohtalot ovat omaan makuuni ehkä turhankin valmiiksi pureskeltuja ja pliisuja, mutta kokonaisuutena kirja sopi loman fiilikseen hyvin.
---
Maresi
Maria Turtscaninoff
2014
212 s./Tammi
Kirjailijan Helsingin alla on yksi nuortenkirjasuosikeistani muutaman vuoden takaa. Maresiin ei ollut ollenkaan vaikea tarttua, luotin saavani lukea laatutarinan ja en joutunut pettymään.
Maresin maailmassa on olemassa saari, johon miehillä ei ole asiaa. Alkusisaret ovat aikaa sitten rakentaneet saarelle luostarin, jonne naiset kautta maailman ovat tulleet elämänkouluun ja turvaan vaikeita oloja. Nyt saarelle pakenee salaperäinen tyttö, joka pelkää kuollakseen isänsä kostoa. Luostarin naisten on tehtävä kaikkensa, jotta verilöylyltä säästyttäisiin.
Nautin valtavasti tarinan historiallisesta otteesta, vaikka maailma onkin täysin kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Kokonaisuus oli toimiva: kiinnostava päähenkilö, luostarimaailman mystiikka ja vauhdilla etenevä tarina. Oivaa lomalukemista!
Ymmärsin, että kirjailijan muutama muukin teos sijoittuisi tähän samaan maailmaan, joten saattaa hyvinkin olla, että nekin luen jossain vaiheessa.
---
Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä
Saku Tuominen
2013
103 s./Paasilinna
Lomalla rentoutuessa oli myös hyvä pysähtyä miettimään mikä elämässä oikein onkaan tärkeää.
Ymmärrän hyvin, että Tuomisen Hyvä elämä on puhutellut monia ja saanut pohtimaan elämän peruskysymyksiä. Tiiviiksi kokonaisuudeksi kirjoitettu hyvän elämän fiilistelykirja antaa aihetta lukuisille ahaa-elämyksille. Minäkin olisin varmasti hullaantunut täysin, jos kyseessä olisi ollut ensikosketukseni tähän tärkeään aiheeseen. Nyt kirja jäi vähän aikaisempien lukukokemuksien varjoon, mutta kiva lukukokemus silti!
Hyvä elämä oli kiva jättää hotellin kirjahyllyyn odottamaan seuraavaa lukijaa, jota aihe toivottavasti puhuttelee.
Erica Bauermeister
2009 suom. 2009
216 s./Bazar
Norkku suositteli minulle Bauermeisterin esikoisteosta muutama vuosi takaperin. En yleensä lue ruoanfiilistelykirjoja, joten kirjaan ei tullut tartuttua sitten millään. Rantalomalle tarina tuntui kuitenkin sopivan ja nappasin kirjan mukaani sen kauemmin arpomatta.
Lempeiden makujen kokkikoulussa erilaisista elämäntilanteista ponnistavat ihmiset kohtaavat ja kokevat vahvaa yhtenäisyyden tunnetta. Ruoanlaiton ohessa oma elämä saa uutta suuntaa ja siinä samalla tehdään toisillekin hyvää.
Sydämellisen tarinan vahvuus on juurikin ruokaan liittyvissä asioissa. Lukija seuraa vesi kielellä ateriakokonaisuuksien valmistumista ja haaveilee itsekin pysähtyvänsä ruoan ääreen nautiskelemaan elämästä. Kirjan ihmiskohtalot ovat omaan makuuni ehkä turhankin valmiiksi pureskeltuja ja pliisuja, mutta kokonaisuutena kirja sopi loman fiilikseen hyvin.
---
Maresi
Maria Turtscaninoff
2014
212 s./Tammi
Kirjailijan Helsingin alla on yksi nuortenkirjasuosikeistani muutaman vuoden takaa. Maresiin ei ollut ollenkaan vaikea tarttua, luotin saavani lukea laatutarinan ja en joutunut pettymään.
Maresin maailmassa on olemassa saari, johon miehillä ei ole asiaa. Alkusisaret ovat aikaa sitten rakentaneet saarelle luostarin, jonne naiset kautta maailman ovat tulleet elämänkouluun ja turvaan vaikeita oloja. Nyt saarelle pakenee salaperäinen tyttö, joka pelkää kuollakseen isänsä kostoa. Luostarin naisten on tehtävä kaikkensa, jotta verilöylyltä säästyttäisiin.
Nautin valtavasti tarinan historiallisesta otteesta, vaikka maailma onkin täysin kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Kokonaisuus oli toimiva: kiinnostava päähenkilö, luostarimaailman mystiikka ja vauhdilla etenevä tarina. Oivaa lomalukemista!
Ymmärsin, että kirjailijan muutama muukin teos sijoittuisi tähän samaan maailmaan, joten saattaa hyvinkin olla, että nekin luen jossain vaiheessa.
---
Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä
Saku Tuominen
2013
103 s./Paasilinna
Lomalla rentoutuessa oli myös hyvä pysähtyä miettimään mikä elämässä oikein onkaan tärkeää.
Ymmärrän hyvin, että Tuomisen Hyvä elämä on puhutellut monia ja saanut pohtimaan elämän peruskysymyksiä. Tiiviiksi kokonaisuudeksi kirjoitettu hyvän elämän fiilistelykirja antaa aihetta lukuisille ahaa-elämyksille. Minäkin olisin varmasti hullaantunut täysin, jos kyseessä olisi ollut ensikosketukseni tähän tärkeään aiheeseen. Nyt kirja jäi vähän aikaisempien lukukokemuksien varjoon, mutta kiva lukukokemus silti!
Hyvä elämä oli kiva jättää hotellin kirjahyllyyn odottamaan seuraavaa lukijaa, jota aihe toivottavasti puhuttelee.
lauantai 8. maaliskuuta 2014
Lukumaraton kevään uutuuskirjoilla 8.-9.3.
Innostuin sitten minäkin taas lukumaratonista, mutta tällä kertaa hieman uusin kääntein.
---
Ensinnäkin päätin hyväksyä kirjapinoon pelkästään tänä keväänä ilmestyneitä kirjoja. Edellisistä lukuponnistuksista viisastuneena tiedän myös, että sivujen maksimimäärä 24 tunnin aikana hipoo noin 800 sivua, joten en ole valinnut lukupinoon kovinkaan pitkiä kirjoja. Ja koska kaikenlainen kiva puuhastelu menee tänä vuonna lukemisen edelle, on lukumaratonille uhrattavaa aikaa luultavasti vähemmän kuin aikaisempina kertoina, joten en välttämättä saa luettua edes 800 sivua. Alun perin oli siis tarkoitus viettää viikonloppu tiiviisti neljän seinän sisällä peiton alla, mutta löysinkin pian itseni ja mieheni suunnittelemasta tapas-iltaa ystäväpariskunnille. Perus.
---
Lukumaraton alkaa siis sitten, kun tapas-ilta päättyy. Ja koska maanantaina on taas työpäivä, en tule harrastamaan sen kummempia yökyöpelihetkiä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, joten maraton voi tulla päätökseensä jo ennen kuin 24 tuntia on kulunut. Nyt jos koskaan mennään fiiliksen mukaan!
---
Kirjapinossa tällä kertaa:
Simukka - Musta kuin eebenpuu
Delacourt - Katseenvangitsijat
Raevaara - Laukaisu
Kannisto - Vapaana elämisen taito
Gavalda- Lempi ei ole leikin asia
Pöyliö - Pölynimurikauppias
---
Päivitystä luvassa tähän samaan tekstiin, kunhan päästään käyntiin. Jännää!:)
---
Klo 23.00 Lukumaraton alkaa. Luonnollisestikin valitsen pinosta Raevaaran Laukauksen, jossa on vain 120 sivua. Saisinkohan luettua sen jo tämän illan aikana...?
---
Klo 00:40 ja olen kuolemanväsynyt. Kirja on edennyt 60 sivua, tarina vetää hyvin, mutta olen yksinkertaisesti maailman hitain lukija. Kaikenlaista muuta pyörii myös päässä, on yllättävän vaikea irrottautua kaikesta äkkiseltään. Huomenna jatketaan uusin voimin.
---
Klo 10:00 ja lukeminen jatkuu huonosti nukutun yön jälkeen. Pientä päänsärkyäkin ilmassa, ehkä muutama lasillinen liikaa eilen tapas-illan aikana? Nyt naaman pesuun, teekupin tekoon ja eilisillan tarjoilun rääppimiseen. Kyllä tästä vielä hyvä tulee!:D
---
Klo 11:15
Tiina Raevaara - Laukaisu
120 s./Paasilinna 2014
Aikaa lukemiseen kului 2 h 55 min
***
Kerkon ja Pauliinan yhteiselämä on suistunut raiteiltaan jo vuosia sitten. Eräänä päivänä Pauliina herää keskellä kurjaa elämänsä ja päättää pelastaa itsensä ja lapsensa Kerkon kaikkinielevän synkkyyden maailmasta.
***
Lukukokemus oli todella intensiivinen. Raevaaran pieni kirja paljastaa, mitä suljettujen ovien takana tapahtuu - kertaa .hetkiä, sanoja ja tunnetiloja ennen perheenjäsenen murhaa. Kaikki oleellinen on saatu mahdutetuksi kirjan kansien väliin: kaikki se järjettömyys, rakkaus, epätoivo, välinpitämättömyys ja raivo. Suosittelen! Tiina Raevaarasta on pikkuhiljaa kehkeytymässä yksi suomalaisista suosikeistani.
---
Klo 11:30 ja seuraavaksi vuorossa Pöyliön Pölynimurikauppias. Katsotaan miten kotimaiseen kirjallisuuteen painottuva maratonista lopulta tuleekaan... Vastoinkäymisistä voisin mainita nettiyhteyden hetkittäisen katkeamisen, Bloggerin rivinmuodostusongelmat, jotka pakottavat iskemään *** ja --- merkkejä rivien väleihin, jotta rivikorkeus ei heittäytyisi vallan mahdottomaksi. Lisäksi pieni jumitustila kirjoittamisen suhteen. Olisin halunnut sanoa Laukauksesta niin paljon enemmän ja paremmin, niin hieno kirja se kaikessa vähäeleisyydessään on, mutta seuraava kirja odottaa jo ja jumitustilan ohimenevyydestä ei ole takeita..
---
Klo 16:00
Sari Pöyliö - Pölynimurikauppias
166 s./Atena 2014
Aikaa lukemiseen kului 3h 30 min
***
Novelleja äideistä ja heidän tyttäristään. Kokoelman huumorista muistui mieleeni Claire Castillionin novellikokoelman Äidin pikku pyöveli, joka myöskin käsittelee äitejä ja tyttäriä. Kotimaisessa versiossa tarinat eivät ole ihan niin pitkälle vietyjä ja kieroutuneita, mutta kaikenlaisia elämänkohtaloita kyllä tulee vastaan!
***
Kokoelma oli kovastikin mieleeni, yllättävä ja suorasanaisesti kirjoitettu ja silti jotenkin sympaattinen. Vaihtuvat tarinat sopivat hyvin maratonille, vaikka toisaalta novellien välillä piti hetken aikaa puuhastella jotain muuta (käydä jääkaapilla!), jotta mieli olisi vastaanottavaisempi vaihtuvalle tarinalle. Joka tapauksessa tykkäsin - paljon!
---
Klo 16:15 ja pikkuhiljaa uuden tarinan valitseminen kyseessä. Maratonia on kulunut 17 tuntia, joista olen lukenut 6h 30 minuuttia ja olen edennyt etananlailla. 286 sivua on tullut tarvottua eteenpäin. Yöunet vaativat osansa ja kesken päivän oli pakko ottaa särkylääkettä ja käydä pienillä päiväunilla, jotta päänsärky helpottaisi. Illalla olisi vielä luvassa juoksulenkkiä, venyttelytuntia, saunomista ja itsetehdyillä pitakebabilla herkuttelua, joten aikaa on korkeintaan yhdelle kirjalle. Lopullinen valinta tehtiin Gavaldan ja Simukan kirjojen välillä. Päädyin Musta kuin eebenpuu -kirjaan, sillä Gavaldan kirja olisi tähän väliin ollut tunnelmaltaan ehkä liian samankaltainen kuin edelliset kaksi luettua kirjaa.
---
Klo 22.00
Salla Simukka - Musta kuin eebenpuu
192 s./Tammi 2014
Aikaa lukemiseen kului 3 h
***
Lukumaratonin päättää Simukan Lumikki-trilogian päätösosa. Ja hyvä päätös tarinalle se onkin! Kaikki kolme osaa ovat olleet toisiinsa nähden kovin erilaisia, mutta muodostavat silti eheän kokonaisuuden. Loistava nuorten kirjasarja, jota ei voi kuin suositella.
***
Päivän viimeiseksi kirjaksi Musta kuin eebenpuu oli hyvä valinta. Henkilöhahmot ja tarinan kehys olivat jo tuttuja, kirjan taitto väsyneitä silmiä hellivä ja juoni tarpeeksi vauhdikas ja mielenkiinnon herättävä. Lumikki on saanut viimeisessä osassa vainoojan, joka tietää tytön menneisyydestä hämmentävän paljon. Entä onko muistikuvat siskosta todella totta vai mielikuvituksen temppuilua?
---
Ah, maratonrutistus on ohi! Kovin kirjapainotteisesta päivästä ei tosin voi puhua, sillä enhän käyttänyt edes puolta päivää kirjojen ahmimiseen. Kirjojen kanssa kului aikaa 9 tuntia ja 30 minuuttia ja luin päivän aikana 3 uutuuskirjaa. Ja itse asiassa tunti jäi vuorokauden lukuajasta kokonaan käyttämättäkin.
---
Sivuja tuli kahlattua läpi 478, joten tunnissa luin noin 50 sivua eli lukuvauhtini on ollut äärimmäisen hidas. Kai sen voi osaltaan selittää sillä, että päänsärky vaivasi aamusta lähtien ja tietynlainen raukeus hidasti tahtia entisestään. Toisaalta taas kaikki kolme kirjaa olivat äärimmäisen helppolukuisia ja mukaansa tempaavia, joten kovinkaan suuresta aivojumpasta ei ollut kyse, vaikka osittain raskaitakin aiheita kirjoissa käsiteltiin, joten olisi luullut, että tahti olisi ollut kovempi.
---
Vaikka toisaalta kismittää noinkin huonot maratontulokset, niin tämäkin kirjafiilistely käy aika hyvin yksiin vuoden teemani kanssa: enemmän kaikkea muuta, vähemmän kirjoja. Ja sehän nimenomaan toteutui maratonin suhteen:) Ja kirjavalinnat olivat suorastaan loistavia jokainen, todella hyvä tuuri senkin suhteen!
---
Kiitos ja hyvää yötä!
---
Ensinnäkin päätin hyväksyä kirjapinoon pelkästään tänä keväänä ilmestyneitä kirjoja. Edellisistä lukuponnistuksista viisastuneena tiedän myös, että sivujen maksimimäärä 24 tunnin aikana hipoo noin 800 sivua, joten en ole valinnut lukupinoon kovinkaan pitkiä kirjoja. Ja koska kaikenlainen kiva puuhastelu menee tänä vuonna lukemisen edelle, on lukumaratonille uhrattavaa aikaa luultavasti vähemmän kuin aikaisempina kertoina, joten en välttämättä saa luettua edes 800 sivua. Alun perin oli siis tarkoitus viettää viikonloppu tiiviisti neljän seinän sisällä peiton alla, mutta löysinkin pian itseni ja mieheni suunnittelemasta tapas-iltaa ystäväpariskunnille. Perus.
---
Lukumaraton alkaa siis sitten, kun tapas-ilta päättyy. Ja koska maanantaina on taas työpäivä, en tule harrastamaan sen kummempia yökyöpelihetkiä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, joten maraton voi tulla päätökseensä jo ennen kuin 24 tuntia on kulunut. Nyt jos koskaan mennään fiiliksen mukaan!
---
Kirjapinossa tällä kertaa:
Simukka - Musta kuin eebenpuu
Delacourt - Katseenvangitsijat
Raevaara - Laukaisu
Kannisto - Vapaana elämisen taito
Gavalda- Lempi ei ole leikin asia
Pöyliö - Pölynimurikauppias
---
Päivitystä luvassa tähän samaan tekstiin, kunhan päästään käyntiin. Jännää!:)
---
Klo 23.00 Lukumaraton alkaa. Luonnollisestikin valitsen pinosta Raevaaran Laukauksen, jossa on vain 120 sivua. Saisinkohan luettua sen jo tämän illan aikana...?
---
Klo 00:40 ja olen kuolemanväsynyt. Kirja on edennyt 60 sivua, tarina vetää hyvin, mutta olen yksinkertaisesti maailman hitain lukija. Kaikenlaista muuta pyörii myös päässä, on yllättävän vaikea irrottautua kaikesta äkkiseltään. Huomenna jatketaan uusin voimin.
---
Klo 10:00 ja lukeminen jatkuu huonosti nukutun yön jälkeen. Pientä päänsärkyäkin ilmassa, ehkä muutama lasillinen liikaa eilen tapas-illan aikana? Nyt naaman pesuun, teekupin tekoon ja eilisillan tarjoilun rääppimiseen. Kyllä tästä vielä hyvä tulee!:D
---
Klo 11:15
Tiina Raevaara - Laukaisu
120 s./Paasilinna 2014
Aikaa lukemiseen kului 2 h 55 min
***
Kerkon ja Pauliinan yhteiselämä on suistunut raiteiltaan jo vuosia sitten. Eräänä päivänä Pauliina herää keskellä kurjaa elämänsä ja päättää pelastaa itsensä ja lapsensa Kerkon kaikkinielevän synkkyyden maailmasta.
***
Lukukokemus oli todella intensiivinen. Raevaaran pieni kirja paljastaa, mitä suljettujen ovien takana tapahtuu - kertaa .hetkiä, sanoja ja tunnetiloja ennen perheenjäsenen murhaa. Kaikki oleellinen on saatu mahdutetuksi kirjan kansien väliin: kaikki se järjettömyys, rakkaus, epätoivo, välinpitämättömyys ja raivo. Suosittelen! Tiina Raevaarasta on pikkuhiljaa kehkeytymässä yksi suomalaisista suosikeistani.
---
Klo 11:30 ja seuraavaksi vuorossa Pöyliön Pölynimurikauppias. Katsotaan miten kotimaiseen kirjallisuuteen painottuva maratonista lopulta tuleekaan... Vastoinkäymisistä voisin mainita nettiyhteyden hetkittäisen katkeamisen, Bloggerin rivinmuodostusongelmat, jotka pakottavat iskemään *** ja --- merkkejä rivien väleihin, jotta rivikorkeus ei heittäytyisi vallan mahdottomaksi. Lisäksi pieni jumitustila kirjoittamisen suhteen. Olisin halunnut sanoa Laukauksesta niin paljon enemmän ja paremmin, niin hieno kirja se kaikessa vähäeleisyydessään on, mutta seuraava kirja odottaa jo ja jumitustilan ohimenevyydestä ei ole takeita..
---
Klo 16:00
Sari Pöyliö - Pölynimurikauppias
166 s./Atena 2014
Aikaa lukemiseen kului 3h 30 min
***
Novelleja äideistä ja heidän tyttäristään. Kokoelman huumorista muistui mieleeni Claire Castillionin novellikokoelman Äidin pikku pyöveli, joka myöskin käsittelee äitejä ja tyttäriä. Kotimaisessa versiossa tarinat eivät ole ihan niin pitkälle vietyjä ja kieroutuneita, mutta kaikenlaisia elämänkohtaloita kyllä tulee vastaan!
***
Kokoelma oli kovastikin mieleeni, yllättävä ja suorasanaisesti kirjoitettu ja silti jotenkin sympaattinen. Vaihtuvat tarinat sopivat hyvin maratonille, vaikka toisaalta novellien välillä piti hetken aikaa puuhastella jotain muuta (käydä jääkaapilla!), jotta mieli olisi vastaanottavaisempi vaihtuvalle tarinalle. Joka tapauksessa tykkäsin - paljon!
---
Klo 16:15 ja pikkuhiljaa uuden tarinan valitseminen kyseessä. Maratonia on kulunut 17 tuntia, joista olen lukenut 6h 30 minuuttia ja olen edennyt etananlailla. 286 sivua on tullut tarvottua eteenpäin. Yöunet vaativat osansa ja kesken päivän oli pakko ottaa särkylääkettä ja käydä pienillä päiväunilla, jotta päänsärky helpottaisi. Illalla olisi vielä luvassa juoksulenkkiä, venyttelytuntia, saunomista ja itsetehdyillä pitakebabilla herkuttelua, joten aikaa on korkeintaan yhdelle kirjalle. Lopullinen valinta tehtiin Gavaldan ja Simukan kirjojen välillä. Päädyin Musta kuin eebenpuu -kirjaan, sillä Gavaldan kirja olisi tähän väliin ollut tunnelmaltaan ehkä liian samankaltainen kuin edelliset kaksi luettua kirjaa.
---
Klo 22.00
Salla Simukka - Musta kuin eebenpuu
192 s./Tammi 2014
Aikaa lukemiseen kului 3 h
***
Lukumaratonin päättää Simukan Lumikki-trilogian päätösosa. Ja hyvä päätös tarinalle se onkin! Kaikki kolme osaa ovat olleet toisiinsa nähden kovin erilaisia, mutta muodostavat silti eheän kokonaisuuden. Loistava nuorten kirjasarja, jota ei voi kuin suositella.
***
Päivän viimeiseksi kirjaksi Musta kuin eebenpuu oli hyvä valinta. Henkilöhahmot ja tarinan kehys olivat jo tuttuja, kirjan taitto väsyneitä silmiä hellivä ja juoni tarpeeksi vauhdikas ja mielenkiinnon herättävä. Lumikki on saanut viimeisessä osassa vainoojan, joka tietää tytön menneisyydestä hämmentävän paljon. Entä onko muistikuvat siskosta todella totta vai mielikuvituksen temppuilua?
---
Ah, maratonrutistus on ohi! Kovin kirjapainotteisesta päivästä ei tosin voi puhua, sillä enhän käyttänyt edes puolta päivää kirjojen ahmimiseen. Kirjojen kanssa kului aikaa 9 tuntia ja 30 minuuttia ja luin päivän aikana 3 uutuuskirjaa. Ja itse asiassa tunti jäi vuorokauden lukuajasta kokonaan käyttämättäkin.
---
Sivuja tuli kahlattua läpi 478, joten tunnissa luin noin 50 sivua eli lukuvauhtini on ollut äärimmäisen hidas. Kai sen voi osaltaan selittää sillä, että päänsärky vaivasi aamusta lähtien ja tietynlainen raukeus hidasti tahtia entisestään. Toisaalta taas kaikki kolme kirjaa olivat äärimmäisen helppolukuisia ja mukaansa tempaavia, joten kovinkaan suuresta aivojumpasta ei ollut kyse, vaikka osittain raskaitakin aiheita kirjoissa käsiteltiin, joten olisi luullut, että tahti olisi ollut kovempi.
---
Vaikka toisaalta kismittää noinkin huonot maratontulokset, niin tämäkin kirjafiilistely käy aika hyvin yksiin vuoden teemani kanssa: enemmän kaikkea muuta, vähemmän kirjoja. Ja sehän nimenomaan toteutui maratonin suhteen:) Ja kirjavalinnat olivat suorastaan loistavia jokainen, todella hyvä tuuri senkin suhteen!
---
Kiitos ja hyvää yötä!
sunnuntai 22. joulukuuta 2013
Neiti Etsivä ja Peililahden salaisuus
Carolyn Keene
1972 suom. 1979
138 s./Tammi
Kuukauden lukuteema Go with the Flow alkaa saada pelottavia mittasuhteita, tartun nimittäin jostain syystä koko ajan nuortenkirjoihin! Nyt joka tapauksessa Neiti Etsivä houkutteli eniten oman kirjahyllyn valikoimista, joten tähän hätään oli helppo lueskella vanhaa tuttua tarinaa, yhtä lapsuuden suosikeistani. Kirjaston vaihtohyllyllä nökötti itse asiassa yksi päivä toinen suosikkisarjani, Mystery Clubin, osa. Sen onnistuin kuitenkin jättämään sinne muiden löydettäväksi. Kieltämättä kiinnostaisi sitäkin vielä joskus lukea ja kokeilla, miten 90-luvun tarina toimii nykypäivänä...
Voitin jokin aika sitten Saran järjestämässä arvonnassa pari tyttökirjaa, jotka ovat vielä odotelleet lukuhetkeä. Toinen oli tämä Neiti Etsivä -kirja ja toinen Salaperäinen puutarha, jonka luen varmasti myös jonain koleana ja harmaana päivänä, kun haluan uppoutua tunnelmalliseen tarinaan.
Peililahden salaisuus kutkutti nauruhermoja useaan otteeseen. Carolyn Keene -nimen takana ei juuri tarvitse kirjailijanlahjoja kuluttaa, kun 2/3 kirjasta on muodostunut lauseista, jotka kovasti kuulostavat korvaani siltä, että myös edellisissä lukemissani Neiti Etsivissä on ollut samat lauseet. Tarinan päähenkilöt esitellään aina ihan samalla, epäreilulla tavalla, eli Georgesta ja Paulasta kerrotaan positiivisia ja ihailtavia asioita ja Bessin todetaan olevan hieman pullukka. Ikinä ei unohdeta mainita, että George pitää poikamaisesta nimestään ja jokaisesta kirjasta löytyy itse asiassa myös ruokailukohtaus, jossa naljaillaan Bessin ruokahalusta niin, että Paulan pitää vaihtaa puheenaihetta, jotta tilanne rauhoittuu. Enkö todella ole tajunnut tuota lauseiden kierrättämistä lapsena, vaikka olen saattanut viikossakin lukea useamman sarjan kirjan?
Lukiessani kirjaa tajusin myös, miten paljon tarinoiden viehätysvoimasta on ollut peräisin omasta mielikuvituksesta. Peililahden salaisuuteen liittyy ruhtinaalliset lastenvaunut, jotka on perimätiedon mukaan upotettu järveen vuosikymmeniä sitten. Vaunuja ei juuri kuvailla, surullinen tarinakin on lopulta kerrottu muutamalla rivillä ja silti kaikki nämä vuodet olen kantanut mukanani muistoa siitä, että Peililahden salaisuus on yksi kiehtovimmista Neiti Etsivä -tarinoista. Ilmeisesti tämä(kin) tarina on noussut ihan uusiin ulottuvuuksiin hyvän mielikuvituksen takia.
1972 suom. 1979
138 s./Tammi
Kuukauden lukuteema Go with the Flow alkaa saada pelottavia mittasuhteita, tartun nimittäin jostain syystä koko ajan nuortenkirjoihin! Nyt joka tapauksessa Neiti Etsivä houkutteli eniten oman kirjahyllyn valikoimista, joten tähän hätään oli helppo lueskella vanhaa tuttua tarinaa, yhtä lapsuuden suosikeistani. Kirjaston vaihtohyllyllä nökötti itse asiassa yksi päivä toinen suosikkisarjani, Mystery Clubin, osa. Sen onnistuin kuitenkin jättämään sinne muiden löydettäväksi. Kieltämättä kiinnostaisi sitäkin vielä joskus lukea ja kokeilla, miten 90-luvun tarina toimii nykypäivänä...
Voitin jokin aika sitten Saran järjestämässä arvonnassa pari tyttökirjaa, jotka ovat vielä odotelleet lukuhetkeä. Toinen oli tämä Neiti Etsivä -kirja ja toinen Salaperäinen puutarha, jonka luen varmasti myös jonain koleana ja harmaana päivänä, kun haluan uppoutua tunnelmalliseen tarinaan.
Peililahden salaisuus kutkutti nauruhermoja useaan otteeseen. Carolyn Keene -nimen takana ei juuri tarvitse kirjailijanlahjoja kuluttaa, kun 2/3 kirjasta on muodostunut lauseista, jotka kovasti kuulostavat korvaani siltä, että myös edellisissä lukemissani Neiti Etsivissä on ollut samat lauseet. Tarinan päähenkilöt esitellään aina ihan samalla, epäreilulla tavalla, eli Georgesta ja Paulasta kerrotaan positiivisia ja ihailtavia asioita ja Bessin todetaan olevan hieman pullukka. Ikinä ei unohdeta mainita, että George pitää poikamaisesta nimestään ja jokaisesta kirjasta löytyy itse asiassa myös ruokailukohtaus, jossa naljaillaan Bessin ruokahalusta niin, että Paulan pitää vaihtaa puheenaihetta, jotta tilanne rauhoittuu. Enkö todella ole tajunnut tuota lauseiden kierrättämistä lapsena, vaikka olen saattanut viikossakin lukea useamman sarjan kirjan?
Lukiessani kirjaa tajusin myös, miten paljon tarinoiden viehätysvoimasta on ollut peräisin omasta mielikuvituksesta. Peililahden salaisuuteen liittyy ruhtinaalliset lastenvaunut, jotka on perimätiedon mukaan upotettu järveen vuosikymmeniä sitten. Vaunuja ei juuri kuvailla, surullinen tarinakin on lopulta kerrottu muutamalla rivillä ja silti kaikki nämä vuodet olen kantanut mukanani muistoa siitä, että Peililahden salaisuus on yksi kiehtovimmista Neiti Etsivä -tarinoista. Ilmeisesti tämä(kin) tarina on noussut ihan uusiin ulottuvuuksiin hyvän mielikuvituksen takia.
sunnuntai 1. joulukuuta 2013
Kuukauden nuortenkirja: Valkoinen kuin lumi
Salla Simukka
2013
237 s./Tammi
Tutustuin jo lokakuussa Simukan uusimpaan kirjaan muutaman kappaleen verran ja tarina tuntui heti vievän mennessään. Tietenkin aluksi muisteltiin hetki ensimmäisen osan tapahtumia, mutta pian esiteltiin jo Lumikin uutta elämäntilannetta ja estradille astui uudet henkilöhahmot. Nopeatempoisuus saattaa kuulkaas olla välillä todella virkistävää!
Tiesin, että lukisin Valkea kuin lumi -kirjan jossain hyvässä välissä, mutta innostuin sarjasta ihan uudella tavalla, kun olin alkuviikosta kuuntelemassa Salla Simukkaa Keravan kirjastossa. Tapahtumassa puhui myös Siri Kolu ja keskustelu pyöri nuorten aikuisten kirjallisuuden ympärillä. En ole tainnut Twilight-sarjan jälkeen lukea kyseisen genren kirjoja (en esimerkiksi itse luokittelisi Nälkäpeliä nuorten aikuisten kirjaksi...), joten välillä olen pysähtynyt ihmettelemään, mikä tietyssä kirjassa viehättää sekä nuorta että aikuista. Lumikki-trilogiaa luettuani ymmärrän paremmin, että nuori päähenkilö puhuttelee tietenkin nuorta lukijaa, mutta koska tapahtumat liittyvät aikuisten pyörittämään maailmaan, on vanhemmankin lukijan helppo samaistua kirjan tapahtumiin.
Sarjan ensimmäinen osa Punainen kuin veri keskittyy Tampereen alamaailman selkkauksiin, kun taas toisessa osassa ollaan turistien täyttämässä Prahassa. Siellä nuori nainen lähestyy Lumikkia ja paljastaa olevansa tämän sisko. Uutisesta pökerryksissä oleva Lumikki saa pian taistella henkensä edestä, kun paikallinen uskonlahko päättää hankkiutua liikaa tietävästä tytöstä eroon. Kaikenlainen karmiva lahkotoiminta sopii jännityskirjallisuuteen kerta toisensa jälkeen, joten trilogian toinen osa oli kovasti mieleeni. Lahkotoimintaa esittelee myös kirjat Jääkylmää (Gerritsen) ja Saarnaaja (Läckberg).
Simukan kirjan luettuani päädyin muistelemaan tuoreita lukukokemuksiani kotimaisen nuortenkirjallisuuden saralta ja kutinani piti aika hyvin paikkaansa. Kovin monessa nykypäivän nuortenkirjassa tuntuu olevan aika alleviivattuakin seksuaalikasvatusta. On tietenkin kiva, että kirjallisuus viihdyttämisen ja sivistämisen lisäksi pistää ajattelemaan ja avartaa mieltä uusille ja ehkä pelottavaltakin tuntuville asioille. Minun ongelmani lähinnä liittyy siihen, että koen olevani jo avarakatseinen tyyppi ja siksi tämä jatkuva seksuaalisuuden korostaminen näyttää silmissäni melkein aina jotenkin päälleliimatulta.
Mutta jotta kirjoitus ei päättyisi negatiivisiin huomioihin, kerrattakoon vielä, että Lumikki-trilogia on oikein mainio tuttavuus ja toivottavasti moni nuori ja vanhempikin löytää sen äärelle.
tiistai 23. heinäkuuta 2013
Garpin maailma
1978 suom. 1980
560 s./Tammi
Niin ne vuodet vierivät ilman John Irvingiäkin. Blogia olen pitänyt kohta kolme vuotta ja Garpin maailma on vasta ensimmäinen kirjailijan kirja, josta blogiini kirjoitan. Irvingin Ystäväni Owen Meany kuuluu 10 kaikkien aikojen parhaimman kirjan joukkoon. Tai no, viiden. Tai no, kolmen. Sen takia odotukseni Irvingin kirjojen suhteen ovat melko realistiset: tuskin tulen koskaan lukemaan häneltä mitään niin kertakaikkisen sykähdyttävää kirjaa kuin Owen Meanyn tarina.
Ja sitten minun ja Garpin maailman kohtaamiseen: vähän väkisin vääntämiseksihän se meinasi mennä. Aluksi eli noin 8 vuotta takaperin koin tarinan vastenmielisenä, koska tiesin Robin Williamsin näyttelevän tarinan elokuvasovituksessa. Älkää kysykö miksi, Williams ei todellakaan ole pahinta mitä tiedän, itse asiassa aika symppis monessakin leffassa, mutta mitäs sitä yllättäville ennakkoluuloilleen mahtaa. Onnistuin psyykkaaman itseäni niin, että unohdin elokuvaversion (jota en siis ole koskaan edes nähnyt), mutta tarina ei vain tuntunut kiinnostavalta. Mielenkiintoista sinänsä, ottaen huomioon etten missään vaiheessa ole edes kunnolla tiennyt mistä kirja kertoo... Lopulta kuitenkin päädyin siihen, että kirja on luettava, koska onhan se yksi John Irvingin pääteoksista ja saanut vuonna 1980 National Book Awardinkin, joten eikun kirjastoon! Kärjistetty lopputulos: lueskelin kirjaa melko hitaasti (lähes kolmen viikon ajan ja olin vielä lomalla!) ja nyt olen jo muutaman viikon ajan yrittänyt lähestyä tietokonetta sillä taka-ajatuksella, että kirjoittaisin kirjasta jotain blogiini.
Kaiken kirjallisen kolotuksen lomassa kuitenkin myös nautin Irvingin tarinaniskemis-taidoista, pakollisista karhu- ja painikohtauksista, vanhempien naisten kanssa vehtaamisesta, kuoleman jatkuvasta läsnäolosta, hullunkurisista ihmisistä ja ihmiskohtaloista sekä nuoren miehen sielunelämästä. Kirjan parasta antia oli alkuosa, jossa keskityttiin enemmän Garpin äidin, Jenny Fieldsin, elämään ja tämän muutamaan eriskummalliseen valintaan ja mitä niistä lopulta seurasi. Myös loppuosa oli kaiken kaikkiaan hieno, asiat ikään kuin loksahtelivat paikoilleen ja eivät kuitenkaan. Kirja sai haaveilemaan kaupasta ostettavissa olevista johnirvingeistä, jotka kirjoittaisivat meidän kaikkien tavallisten pulliaisten tarinat yksiin kansiin. Pysähdyin vähän väliä leikittelemään sillä idealla, että mitä kaikkea juuri Sonjan maailma voisi pitää sisällään...
Pidän siitä, miten ainutlaatuisia henkilöhahmoja Irving luo. He ovat yhdistelmä niin monia asioita, tunteita ja tekoja, kukaan ei todellakaan ole mustavalkoinen ja Garpinkin suhteen jäin vähän sokeaksi sen suhteen millainen tämä nuori mies oikein oli. Olisinko minä esimerkiksi pitänyt hänestä jos olisin tuntenut hänet henkilökohtaisesti? On vaikea arvioida Garpia, kun tietää hänen sisäisestä maailmasta niin paljon: kaikki likaiset, mutta myös puhtaat ajatukset; rohkeat, mutta myös itsekkäät teot...
Päädyn kai siihen, että minun ja Irvingin välillä kaikki on edelleen hyvin. Seuraavaksi on vuorossa Viimeinen yö Twisted Riverillä tai Minä olen monta, toivottavasti kuitenkin aiemmin kuin kolmen vuoden päästä.
P.S. Listahirmun kannatti muuten todellakin lukea Garpin maailma: sain ruksia teoksen pois niin mieskirjailijoiden 50 kirjan joukosta, parilta klassikkolistalta, So American -listalta ja luinpas vihdoin jotain kirjailijalta, jota Maija suositteli minulle jo melkein kaksi vuotta sitten! On muuten outoa, että Garpin maailma on monella suomenkielisellä to-be-read -listalla, mutta esimerkiksi amerikkalaisia kirjoja listaavilla koko kirjailijaa ei näy missään?!
So American (New Hampshire)
sunnuntai 30. kesäkuuta 2013
Kertomus näkevistä
Jose Saramago
2004 suom. 2007
382 s./Tammi
Keltaisen kirjaston kuukausi ei oikein missään vaiheessa ottanut tuulta alleen, vaikka koinkin valinneeni mielenkiintoisia tarinoita osaksi lukuteemaa. Aikaisempien lukukokemuksieni perusteella uskalsin toivoa Saramagon Kertomus sokeudesta -teoksen itsenäisestä jatko-osasta yhtä kesän suosikkikirjaa. Oh boy was I wrong...
Kertomus sokeudesta toimi kohdallani todella hyvin, laadukas teksti ja jännittävä tarina olivat hyvä yhdistelmä ja tartuin suurella innolla myös Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin, joka sekin oli jotain aivan erilaista kuin mikään aikaisemmin lukemani. En nyt sano, että odotukseni olisivat olleet korkealla Kertomus näkevistä -kirjan suhteen, mutta kun olin jo tullut sinuiksi Saramagon pituudessaan vertaansa vailla olevien pitkien lauseiden ja omintakeisen kirjoitustyylin kanssa, ei oikeastaan jäänyt muuta pelkoa, kuin että tarina itsessään olisi tylsä ja sitähän en sen uskonut voivan olevan, koska kahden aikaisemman lukukokemuksen perusteella kirjailija kirjoittaa mielenkiintoisia tarinoita. Mutta kun tarina on tylsä! Ja syy ei ihan varmasti ole vain siinä, ettei politiikka aiheena kiinnosta minua.
Aineksiahan tarinassa olisi vaikka mihin. Kirjassa olemme jälleen maan pääkaupungissa, jossa sokeusepidemia riehui muutamia vuosia aikaisemmin. Nyt kaupunkilaisia kohtaa uusi haaste, kun vaalituloksena on tukku tyhjiä lappuja. Hallitus kerää kimpsunsa ja kampsunsa ja poistuu pääkaupungista ja asukkaat jäävät sinne oman onnensa nojaan. Miten arkinenkaan kanssakäyminen onnistuu, kun eletään poikkeustilassa? Sanoinko jo, että todella mielenkiintoisen kutkuttavat ainekset hyvälle tarinalle?! Valitettavasti ensimmäiset 100 sivua toistellaan ihan samoja asioita pääministerin, sisäministerin, ulkoministerin,presidentin suusta ja seurataan heidän keskinäistä valtataisteluaan erikoisessa tilanteessa. Superpitkät lauseet tuntuvat ensi kertaa pitkästyttävän raskailta ja ajatus katkee koko ajan. Kun lause loppuu, en muista miten se on alkanut. Kun pitkä keskustelu jatkuu pitkässä lauseessa, putoan kärryiltä siinä mitkä vuorosanat kuuluvat kenellekin ja lopulta en edes jaksa välittää.
Missä on kaupunkilaisten näkökulma? Mitä kaupunkilaisten mielessä liikkui kun heistä suurin osa päätyi äänestämään tyhjää? Ja uskovatko he oikeasti elämään ilman hallintoa? Toki parannuksia voi vielä olla luvassa, en ole vielä lukenut tarinaa loppuun, mutta olen kyllä oikeasti luopunut jo toivosta, mutta sinnitellään nyt vielä viimeiset 100 sivua... Sen vaan sanon, että José Saramago, en olisi uskonut voivani pettyä sinuun!
Kirjallinen maailmanvalloitus - Portugali
Mieskirjailijoiden 50 kirjaa
keskiviikko 19. kesäkuuta 2013
Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe
Andrew O´Hagan
2010 suom. 2011
322 s./Tammi
Viime vuonna lukemani Oatesin Blondi herätti orastavan kiinnostuksen Marilyn Monroen elämää kohtaan. Samantyylisestä tarinasta ei ollut tällä kertaa pelkoa, sillä O'Haganin kirja on kirjoitettu koiran näkökulmasta. Mafia Honey oli lahja Sinatralta Marilynille ja koira ehtikin viettää kauniin emäntänsä vierellä tämän viimeiset tokkuraiset vuodet.
Tuore näkökulma aiheeseen kuin aiheeseen vaikuttaa aina teoriassa hauskalta idealta, mutta minusta Mafin tarinointi ei vain toimi. Eniten koko kuviossa ehkä tökkii se, että kirjassa osaksi alleviivataan sitä kuinka älykkäitä koirat ovat ja kuinka he lemmikkeinä päivästä toiseen pääsevät todistamaan ihmisten keskenkasvuisuutta ja itsekkyyttä. Ja sitten koira päättääkin lorauttaa protestipissat lattialle itselle tärkeän asian takia. Kokonaisuus ei ainakaan minun korvaani kuulosta kovinkaan uskottavalta... Omaan makuuni Maf päätyy liiankin usein filosofioimaan - tai ottamaan kantaa muiden syvällisiin aatoksiin. Olisin pitänyt tarinasta enemmän, jos koiranäkökulma olisi ollut vähemmän alleviivaava. Joo, olen tylsimys;)
Jos nyt pettymyksessä oikein piehtaroidaan, niin petyin siihen, että tarina oli Mafin siinä missä Marilyninkin, kun itse oli kiinnostunut lähinnä Marilynistä enkä niinkään siitä, mitä Mafilla ja New Yorkin katurotalla on sanottavaa toisilleen. Petyin myös siihen, miten paljon Marilynin elämästä olisi kannattanut tietää jo valmiiksi, jotta tarinasta olisi saanut kaiken irti. En tietenkään tiedä mitkä osat tarinasta ovat sepitettyjä, mitkä hieman fiktiolla höystettyjä ja mikä todellisiin tapahtumiin enemmän tai vähemmän nojaavia. Petyin kuitenkin siihen, että melkein jokaisella sivulla tuli vastaan vahvasti 1960-luvun omia juttuja, jolloin en joko ymmärtänyt kontekstin päälle, en tajunnut vitsiä, joka piili lauseessa, en tiennyt sivistyssanaa tai en ymmärtänyt viittausta Marilynin elämään kuuluvista henkilöistä. Ehkä kirjan tarkoituksena onkin saada lukija yhtä tokkuraiseksi kuin Marilynin on sanottu olevan viimeisinä elinvuosinaan?
Ei tämä huono kirja ollut, ei missään nimessä. Minunkin lukemana se varmasti paranisi, jos ensin hankkisin lisää tietoa Marilynin viimeisistä vuosista, liikkeistään ja hänen silloisista ystävyyssuhteistaan. Ymmärtäisin paremmin tätä tarinaa ja sitä miksi se on juuri sellainen kuin se on. Olkoon Keltaisen kirjaston teemakuukauden viimeinen kirja minulle armollisempi...
Mieskirjailijoiden 50 kirjaa
Andrew O´Hagan
2010 suom. 2011
322 s./Tammi
Viime vuonna lukemani Oatesin Blondi herätti orastavan kiinnostuksen Marilyn Monroen elämää kohtaan. Samantyylisestä tarinasta ei ollut tällä kertaa pelkoa, sillä O'Haganin kirja on kirjoitettu koiran näkökulmasta. Mafia Honey oli lahja Sinatralta Marilynille ja koira ehtikin viettää kauniin emäntänsä vierellä tämän viimeiset tokkuraiset vuodet.
Tuore näkökulma aiheeseen kuin aiheeseen vaikuttaa aina teoriassa hauskalta idealta, mutta minusta Mafin tarinointi ei vain toimi. Eniten koko kuviossa ehkä tökkii se, että kirjassa osaksi alleviivataan sitä kuinka älykkäitä koirat ovat ja kuinka he lemmikkeinä päivästä toiseen pääsevät todistamaan ihmisten keskenkasvuisuutta ja itsekkyyttä. Ja sitten koira päättääkin lorauttaa protestipissat lattialle itselle tärkeän asian takia. Kokonaisuus ei ainakaan minun korvaani kuulosta kovinkaan uskottavalta... Omaan makuuni Maf päätyy liiankin usein filosofioimaan - tai ottamaan kantaa muiden syvällisiin aatoksiin. Olisin pitänyt tarinasta enemmän, jos koiranäkökulma olisi ollut vähemmän alleviivaava. Joo, olen tylsimys;)
Jos nyt pettymyksessä oikein piehtaroidaan, niin petyin siihen, että tarina oli Mafin siinä missä Marilyninkin, kun itse oli kiinnostunut lähinnä Marilynistä enkä niinkään siitä, mitä Mafilla ja New Yorkin katurotalla on sanottavaa toisilleen. Petyin myös siihen, miten paljon Marilynin elämästä olisi kannattanut tietää jo valmiiksi, jotta tarinasta olisi saanut kaiken irti. En tietenkään tiedä mitkä osat tarinasta ovat sepitettyjä, mitkä hieman fiktiolla höystettyjä ja mikä todellisiin tapahtumiin enemmän tai vähemmän nojaavia. Petyin kuitenkin siihen, että melkein jokaisella sivulla tuli vastaan vahvasti 1960-luvun omia juttuja, jolloin en joko ymmärtänyt kontekstin päälle, en tajunnut vitsiä, joka piili lauseessa, en tiennyt sivistyssanaa tai en ymmärtänyt viittausta Marilynin elämään kuuluvista henkilöistä. Ehkä kirjan tarkoituksena onkin saada lukija yhtä tokkuraiseksi kuin Marilynin on sanottu olevan viimeisinä elinvuosinaan?
Ei tämä huono kirja ollut, ei missään nimessä. Minunkin lukemana se varmasti paranisi, jos ensin hankkisin lisää tietoa Marilynin viimeisistä vuosista, liikkeistään ja hänen silloisista ystävyyssuhteistaan. Ymmärtäisin paremmin tätä tarinaa ja sitä miksi se on juuri sellainen kuin se on. Olkoon Keltaisen kirjaston teemakuukauden viimeinen kirja minulle armollisempi...
Mieskirjailijoiden 50 kirjaa
lauantai 4. toukokuuta 2013
Lukumaratonille mars!
Tästä se alkaa. Huomenna klo 13 lopettelen ja saas nähdä onko siihen mennessä 800 sivua luettu. Sää on tällä hetkellä melko hyvä, happihyppely terassilla on suunnitelmissa. Mielettömän lämpimästä päivästä ei taida olla kyse, mutta teekuppi kourassa ja viltti harteilla terassilla varmasti tarkenee jonkun aikaa.
Hyvää ruokaa on tietenkin tullut varattua kaappiin. Perustankkaus hoituu kanapatongilla, joka on pienen perheemme ykkösherkku. Aurajuustopatonkiin laitamme sisään hunajamarinoitua kanaa, salaattia, keltaista paprikaa, fetaa ja ranskankermaa. NAM! Muuten aion mussuttaa suklaakakkua, keksejä ja sinihomejuustoa, sämpylöitä ja tzatzikia ja juoda usean kupillisen teetä. Nälän ei pitäisi yllättää!
Oletan, että lukurauha pysyy tällä kertaa paremmin yllä kuin viimeeksi ja elättelenkin hieman toiveita siitä, että ehtisin illalla pyrähtää pienelle juoksulenkille tuulettamaan ajatuksia ja siitä pikasuihkuun. Toteutukseen pitäisi kulua aikaa noin 45 minuuttia, joten vielä en ole suunnitelmaa lyönyt lukkoon, pääpainon kun kuitenkin pitäisi olla lukemisessa. Perjantai-iltana minulla oli yövieras, jonka kanssa katselimme useamman jakson Sinkkuelämää ja kokemus oli jälleen niin voimaannuttava, että sarjaa katsoisi mielellään lisääkin... Mutta nyt täytyy pysyä kovana, jotta tavoitteisiin päästään.
Nyt rupattelu seis ja kirjapinon pariin! Palaan tähän samaan postaukseen aina luettuani kirjan. Vielä ei ole koitoksen kirjavalinnat selkiytyneet, mutta sen tiedän, että Lauran luen illalla viimeiseksi ja toivon sen olevan sen verran viihdyttävä, ettei uni tule liian aikaisin silmään...
---
Viides lapsi klo 13.00-16.30 (160s. luettu)
Huh! Olipa rankka aloitus maratonille. Onneksi kyseessä oli todella vauhdikkaasti ja äärimmäisen kiinnostavasti etenevä tarina, muuten olisi ollut todella puuduttavaa lukea kirjaa, jossa ei ole ollenkaan kappalejakoa. 46 sivun tuntivauhti ei tosiaan päätä huimaa ja en ole edes tuhlannut aikaa ruoantekemiseen vaan vain pieneen naposteluun. Jos jotain tiedän seuraavasta kirjasta niin sen, että siinä on oltava lyhyet kappaleet!:D
Paljon kehuja blogimaailmassakin kerännyt Viides lapsi kertoo pariskunnasta, joka on aina haaveillut suurperheestä ja isosta kauniista kodista, johon kaikki olisivat tervetulleita. Neljän lapsen jälkeen onni näyttääkin täydelliseltä, mutta viidennen lapsen synnyttyä perheen elämä muuttuu, hajoaa käsiin. Viides lapsi on hankala, vihainen, väkivaltainen ja kaikin puolin mahdoton jo heti syntymästään lähtien. Miten vihamielistä lasta voi oppia rakastamaan? Ja onko oikein, että koko muu perhe kärsii yhden perheenjäsenen takia?
Hieno kirja, joka herätti paljon tunteita lukukokemuksen edetessä! Kirjasta olisi sanottavana vaikka mitä, mutta yritän tiivistää tuntemuksiani ja palata pian lukemisen ääreen. Miten ahdistaakin koko soppa, jossa perhe lopulta oli. En sinänsä halua estää ketään hankkimasta isoa perhettä, jos todella kokee, että se on elämän suurin kutsumus, mutta kyllä sen huoltamiseen pitäisi sitten olla rahkeita itsellä ja myös varaa. Suorastaan raivostuin siitä, miten koko suvun oli osallistuttava perheen ylläpitoon henkisesti ja fyysisesti vain, jossa heidän haaveensa suurperheestä toteutui. Isovanhemmat maksaa ja ne isovanhemmat joilla ei ole varaa maksaa, päätyvät lapsenlikoiksi. Ei pysty ymmärtämään!
Ja nyt lukukokemuksen ollessa tuoreena mielessä kuulun kyllä siihen koulukuntaan, joka olisi toivonut perheen äidin jättävän viidennen lapsensa laitokseen, nielevän ajan kanssa syyllisyytensä ja omistautua neljän lapsensa kasvattamiseen. Ja kuitenkin tarinan loppupuolella sitä kovasti huomaa miettivänsä, että oliko pojassa kuitenkaan missään vaiheessa mitään vikaa... Ei siis lainkaan mustavalkoinen tarina tai mustavalkoiset henkilöt. Tätä koko kuviota pitäisi ehtiä pureskelemaan hetki, mutta nyt ei ennätä! Ehdottomasti koko vuoden kirjallisia kohokohtia! Ja en olisi ikinä uskonut sanovani näin, niin kamalaa pakkopullaa Lessingin Kultainen muistikirja aikoinaan oli.
Kirjallisuuden äidit
Kiinteistöhaaste
100 naiskirjailijan kirjaa
---
Jääkaapin henki klo 16.55-18.30 (253 sivua luettu)
Nyt on puolet Kati Tervon kirjasta luettu ja tuntuu, että on sopiva aika käydä pienellä lenkillä, suihkussa ja alkaa valmistamaan illallista. Kanapatonkia mutustellessa silmät jaksavat varmasti taas keskittyä keittiöaiheisiin tarinoihin. Toistaiseksi muutaman sivun mittaiset kertomukset ruoan maailmasta ovat olleet tasaisen hyviä ja mielenkiintoisia. Kirja ei tosiaan mikään tajunnanräjäyttävä teos ole, mutta aihe sellainen, että se herättää sopivasti ajatuksia ja omia rakkaita muistoja keittiöstä. Lukuvauhti on muuten tämän kirjan alkupuoliskon suhteen ollut 59 sivua tunnissa, heti huomaa kun on väljempi taitto ja selkeät kappalejaot. Me like!
klo 20.14-21.55 (345 sivua luettu)
Huh! Meinasi usko loppua kesken... Niin kuin aikaisemmin totesinkin, keittiöön liittyvät pikkukertomukset ja arkiset avautumisetkin ovat ihan mielenkiintoisia, mutta liika on liikaa, ehdottomasti! Napakampi kokonaisuus olisi ollut enemmän mieleeni, tiivistettynä esimerkiksi 140 sivuun kokonaisuudesta ei varmasti olisi jäänyt mitään oleellista pois. Viime vuonna lukumaratonilla luin Kirsi Pihan ihanan Italian ylistyksen Medicien naapurissa ja ehkä hieman odotin tältä Tervon kirjalta vastinetta sille. Odotuksiani ei palkittu, mutta kyllä täällä vielä hengissä ollaan ja rohkeasti mennään seuraavaa tarinaa kohti.
Kansankynttiläin kokoontumisajot - Muistelmat
Koen 13 kotimaista kirjailijaa
100 naiskirjailijan kirjaa
---
Laura klo 22.18-00.28 (465 sivua)
Silmät sikkuralla luettu edelliset pari tuntia. Onneksi on vetävä kirja, jonka katoamismysteeri todella kiinnostaa yökukkujaa. Vielä on sata sivua jäljellä, jatkan vielä tässä yöllä sen verran kuin jaksan ja jatkan aamulla. 800 sivun tavoite tuntuu kyllä juuri nyt hyvin kaukaiselta haaveelta, sen vain sanon...
Ihan putkeen ei ole muutenkaan mennyt, juoksupyrähdys meni odotettua paremmin, mutta kanapatonki ei sitten maistunutkaan vaan tuotti vaan inhottavan ähkyn ja ruoka oli sen verran vaikeasti syötävissäkin, että tv:tähän siinä piti syödessä katsoa ja pistää kirja hetkeksi sivuun. Ja nyt väsyttää niin jumalattomasti!
Olen tosiaan tarinan puolivälissä ja toistaiseksi on vähän annettu ymmärtää suuntaan ja toiseen, saa nähdä mikä homma katoamisen takana oikeasti lymyilee! Twin Peaks -viboista olen aidon yllättynyt, tv-sarjan monesti katsoneena tuntuu, että joka toinen asia olisi hakenut inspiraatiotaan kyseisestä tv-sarjasta, vaikka ihan suorasta matkimisesta ei olekaan kyse. Mutta, nyt vielä hetkeksi lukumoodi päälle ja sitten hyvin ansaitut unet! Aamulla jatketaan...
klo 00.43-01.25 ja 9.23-10.23 (566s.)
Laura on vihdoin tullut päätökseen, lopputuomio: ihan kiva jännäri. Yllättävät loppuratkaisut ja ilmeisesti tarina jatkuu vielä tulevaisuudessa. Twin Peaks -fanina ehkä hieman petyin, ettei Lauraa oltu tällä kertaa onnistuttu tekemään niin salaperäiseksi ja kiehtovaksi kuin alkuperäisessä tarinassa, mutta kyllä tämä kotimainenkin versio menetteli. Nyt on kuitenkin jo kiire seuravaavan kirjan pariin. Luettu on pää kolmantena jalkana, mutta tuntuu, että sivumäärät pysyvät todella maltillisissa määrissä. Eilisen valvominen kostautui enkä tänään jaksanut silmiäni avata vasta kuin yhdeksän maissa. En ihan suunnitellut tämän menevän näin:)
Koen 13 kotimaista kirjailijaa
---
Elokuvankertoja 10.30-11.30 (699s.)
Maratonin loppusuora häämöttää ja vasta nyt tuntuu, että olen pääsemässä ns. kunnolla vauhtiin: juuri tällaista lukemisen maratonilla pitäisi olla, kirjojen tarpeeksi lyhyitä, jotta niistä selviää tunnin parin aikana.
Rivera Letelierin pienoisromaani on viehättävä, mutta raadollinenkin tarina elokuvien ihmeellisyydestä. Kirsikka kakun päällä olisi toki ollut se, että kirjassa mainitut elokuvat olisivat olleet tuttuja minulle, mutta olen toki elämässäni nähnyt sen verran mont elokuvaa, että voin samaistua tunteeseen, jonka elokuvat päähenkilössä ja hänen elokuvankertojan taitojaan katsomaan tulleissa kyläläisissä aiheuttaa.
Surullisia kohtaloita pullollaan oleva pieni tarina koskettaa, mutta saa myös kaipaamaan sitä aikaa, kun on osannut pysähtyä ihastelemaan elämän ihmeitä. Onko tuo kyky aina vain lapsilla vai elämmekö vain aikaa, jolloin mikään ei hätkäytä? Minäkin haluaisin taas nähdä elokuvan, joka saa sydämen pamppailemaan villisti.
Nyt vielä loppurutistus: aikaa alle puolitoista tuntia ja 101 sivua jäljellä. Nyt on vähän laskelmoitava ja valittava kirja, jossa on väljä taitto ja tiheään kappaleen vaihdoksia.
Kirjallinen maailmanvalloitus: Chile
---
Elokuvamuisti klo 11.45-13.00 (810s.)
Menipä hilkulle tuo tavoitteen täyttyminen, mutta täysiä paahtaminen näköjään kannatti. Nyt silmiä särkee, nälkä on hirmuinen ja puolentoista tunnin kävelylenkki ystävän kanssa kolkuttelee jo alle tunnin päässä. Siispä sohvalle Sinkkuelämään toisen tuotantokauden pariin ja vähän ruokaa naamaan. Sitä ennen kuitenkin muutama sana Kallion kirjasta, josta jäi vielä nelisenkymmentä sivua lukematta. Ne hoidettakoon illan aikana pois päiväjärjestyksestä.
Edelliseen kirjaan verrattuna oli mukava palata elokuva-aiheeseen, jossa samaistuminen tapahtuu niin vaivattomasti. Minäkin olen rakkaimmista elokuvistani erittäin mustasukkainen ja omistushaluinen, minäkin rakastan suosikkielokuviani enemmän kuin monia tuntemiani ihmisiä ja minäkin ajattelen lämmöllä niitä elokuvia, joiden katsominen on osunut elämässä oikeaan aikaan vaikka muuten elokuvassa ei olisi hurraamista. Kallion kirja elokuvista on hurmaava ja hyväntuulinen ja on ilo omistaa kyseinen teos. Tällä kertaa luin sitä hieman ahmien, mutta illalla luen loput enemmän nautiskellen ja pysähdyn muistelemaan tarkemmin omia kokemuksiani, jotka varmasti nousevat pintaan kirjaa lukiessa.
Palaan myöhemmin illalla vielä saattamaan maratonin arvoiseensa loppuun, mutta nyt elämä odottaa taas!
Hyvää ruokaa on tietenkin tullut varattua kaappiin. Perustankkaus hoituu kanapatongilla, joka on pienen perheemme ykkösherkku. Aurajuustopatonkiin laitamme sisään hunajamarinoitua kanaa, salaattia, keltaista paprikaa, fetaa ja ranskankermaa. NAM! Muuten aion mussuttaa suklaakakkua, keksejä ja sinihomejuustoa, sämpylöitä ja tzatzikia ja juoda usean kupillisen teetä. Nälän ei pitäisi yllättää!
Oletan, että lukurauha pysyy tällä kertaa paremmin yllä kuin viimeeksi ja elättelenkin hieman toiveita siitä, että ehtisin illalla pyrähtää pienelle juoksulenkille tuulettamaan ajatuksia ja siitä pikasuihkuun. Toteutukseen pitäisi kulua aikaa noin 45 minuuttia, joten vielä en ole suunnitelmaa lyönyt lukkoon, pääpainon kun kuitenkin pitäisi olla lukemisessa. Perjantai-iltana minulla oli yövieras, jonka kanssa katselimme useamman jakson Sinkkuelämää ja kokemus oli jälleen niin voimaannuttava, että sarjaa katsoisi mielellään lisääkin... Mutta nyt täytyy pysyä kovana, jotta tavoitteisiin päästään.
Nyt rupattelu seis ja kirjapinon pariin! Palaan tähän samaan postaukseen aina luettuani kirjan. Vielä ei ole koitoksen kirjavalinnat selkiytyneet, mutta sen tiedän, että Lauran luen illalla viimeiseksi ja toivon sen olevan sen verran viihdyttävä, ettei uni tule liian aikaisin silmään...
---
Viides lapsi klo 13.00-16.30 (160s. luettu)
 |
| Doris Lessing 1988 suom. 1989 160 s./Otava |
Paljon kehuja blogimaailmassakin kerännyt Viides lapsi kertoo pariskunnasta, joka on aina haaveillut suurperheestä ja isosta kauniista kodista, johon kaikki olisivat tervetulleita. Neljän lapsen jälkeen onni näyttääkin täydelliseltä, mutta viidennen lapsen synnyttyä perheen elämä muuttuu, hajoaa käsiin. Viides lapsi on hankala, vihainen, väkivaltainen ja kaikin puolin mahdoton jo heti syntymästään lähtien. Miten vihamielistä lasta voi oppia rakastamaan? Ja onko oikein, että koko muu perhe kärsii yhden perheenjäsenen takia?
Hieno kirja, joka herätti paljon tunteita lukukokemuksen edetessä! Kirjasta olisi sanottavana vaikka mitä, mutta yritän tiivistää tuntemuksiani ja palata pian lukemisen ääreen. Miten ahdistaakin koko soppa, jossa perhe lopulta oli. En sinänsä halua estää ketään hankkimasta isoa perhettä, jos todella kokee, että se on elämän suurin kutsumus, mutta kyllä sen huoltamiseen pitäisi sitten olla rahkeita itsellä ja myös varaa. Suorastaan raivostuin siitä, miten koko suvun oli osallistuttava perheen ylläpitoon henkisesti ja fyysisesti vain, jossa heidän haaveensa suurperheestä toteutui. Isovanhemmat maksaa ja ne isovanhemmat joilla ei ole varaa maksaa, päätyvät lapsenlikoiksi. Ei pysty ymmärtämään!
Ja nyt lukukokemuksen ollessa tuoreena mielessä kuulun kyllä siihen koulukuntaan, joka olisi toivonut perheen äidin jättävän viidennen lapsensa laitokseen, nielevän ajan kanssa syyllisyytensä ja omistautua neljän lapsensa kasvattamiseen. Ja kuitenkin tarinan loppupuolella sitä kovasti huomaa miettivänsä, että oliko pojassa kuitenkaan missään vaiheessa mitään vikaa... Ei siis lainkaan mustavalkoinen tarina tai mustavalkoiset henkilöt. Tätä koko kuviota pitäisi ehtiä pureskelemaan hetki, mutta nyt ei ennätä! Ehdottomasti koko vuoden kirjallisia kohokohtia! Ja en olisi ikinä uskonut sanovani näin, niin kamalaa pakkopullaa Lessingin Kultainen muistikirja aikoinaan oli.
Kirjallisuuden äidit
Kiinteistöhaaste
100 naiskirjailijan kirjaa
---
Jääkaapin henki klo 16.55-18.30 (253 sivua luettu)
 |
| Kati Tervo 2011 185 s./Wsoy |
klo 20.14-21.55 (345 sivua luettu)
Huh! Meinasi usko loppua kesken... Niin kuin aikaisemmin totesinkin, keittiöön liittyvät pikkukertomukset ja arkiset avautumisetkin ovat ihan mielenkiintoisia, mutta liika on liikaa, ehdottomasti! Napakampi kokonaisuus olisi ollut enemmän mieleeni, tiivistettynä esimerkiksi 140 sivuun kokonaisuudesta ei varmasti olisi jäänyt mitään oleellista pois. Viime vuonna lukumaratonilla luin Kirsi Pihan ihanan Italian ylistyksen Medicien naapurissa ja ehkä hieman odotin tältä Tervon kirjalta vastinetta sille. Odotuksiani ei palkittu, mutta kyllä täällä vielä hengissä ollaan ja rohkeasti mennään seuraavaa tarinaa kohti.
Kansankynttiläin kokoontumisajot - Muistelmat
Koen 13 kotimaista kirjailijaa
100 naiskirjailijan kirjaa
---
Laura klo 22.18-00.28 (465 sivua)
 |
| J.K. Johansson 2013 221 s./Tammi |
Ihan putkeen ei ole muutenkaan mennyt, juoksupyrähdys meni odotettua paremmin, mutta kanapatonki ei sitten maistunutkaan vaan tuotti vaan inhottavan ähkyn ja ruoka oli sen verran vaikeasti syötävissäkin, että tv:tähän siinä piti syödessä katsoa ja pistää kirja hetkeksi sivuun. Ja nyt väsyttää niin jumalattomasti!
Olen tosiaan tarinan puolivälissä ja toistaiseksi on vähän annettu ymmärtää suuntaan ja toiseen, saa nähdä mikä homma katoamisen takana oikeasti lymyilee! Twin Peaks -viboista olen aidon yllättynyt, tv-sarjan monesti katsoneena tuntuu, että joka toinen asia olisi hakenut inspiraatiotaan kyseisestä tv-sarjasta, vaikka ihan suorasta matkimisesta ei olekaan kyse. Mutta, nyt vielä hetkeksi lukumoodi päälle ja sitten hyvin ansaitut unet! Aamulla jatketaan...
klo 00.43-01.25 ja 9.23-10.23 (566s.)
Laura on vihdoin tullut päätökseen, lopputuomio: ihan kiva jännäri. Yllättävät loppuratkaisut ja ilmeisesti tarina jatkuu vielä tulevaisuudessa. Twin Peaks -fanina ehkä hieman petyin, ettei Lauraa oltu tällä kertaa onnistuttu tekemään niin salaperäiseksi ja kiehtovaksi kuin alkuperäisessä tarinassa, mutta kyllä tämä kotimainenkin versio menetteli. Nyt on kuitenkin jo kiire seuravaavan kirjan pariin. Luettu on pää kolmantena jalkana, mutta tuntuu, että sivumäärät pysyvät todella maltillisissa määrissä. Eilisen valvominen kostautui enkä tänään jaksanut silmiäni avata vasta kuin yhdeksän maissa. En ihan suunnitellut tämän menevän näin:)
Koen 13 kotimaista kirjailijaa
---
Elokuvankertoja 10.30-11.30 (699s.)
 |
| Hernán Rivera Letelier suom. 2012 133 s./Siltala |
Rivera Letelierin pienoisromaani on viehättävä, mutta raadollinenkin tarina elokuvien ihmeellisyydestä. Kirsikka kakun päällä olisi toki ollut se, että kirjassa mainitut elokuvat olisivat olleet tuttuja minulle, mutta olen toki elämässäni nähnyt sen verran mont elokuvaa, että voin samaistua tunteeseen, jonka elokuvat päähenkilössä ja hänen elokuvankertojan taitojaan katsomaan tulleissa kyläläisissä aiheuttaa.
Surullisia kohtaloita pullollaan oleva pieni tarina koskettaa, mutta saa myös kaipaamaan sitä aikaa, kun on osannut pysähtyä ihastelemaan elämän ihmeitä. Onko tuo kyky aina vain lapsilla vai elämmekö vain aikaa, jolloin mikään ei hätkäytä? Minäkin haluaisin taas nähdä elokuvan, joka saa sydämen pamppailemaan villisti.
Nyt vielä loppurutistus: aikaa alle puolitoista tuntia ja 101 sivua jäljellä. Nyt on vähän laskelmoitava ja valittava kirja, jossa on väljä taitto ja tiheään kappaleen vaihdoksia.
Kirjallinen maailmanvalloitus: Chile
---
Elokuvamuisti klo 11.45-13.00 (810s.)
 |
| Katja Kallio 2007 155s./Otava |
Edelliseen kirjaan verrattuna oli mukava palata elokuva-aiheeseen, jossa samaistuminen tapahtuu niin vaivattomasti. Minäkin olen rakkaimmista elokuvistani erittäin mustasukkainen ja omistushaluinen, minäkin rakastan suosikkielokuviani enemmän kuin monia tuntemiani ihmisiä ja minäkin ajattelen lämmöllä niitä elokuvia, joiden katsominen on osunut elämässä oikeaan aikaan vaikka muuten elokuvassa ei olisi hurraamista. Kallion kirja elokuvista on hurmaava ja hyväntuulinen ja on ilo omistaa kyseinen teos. Tällä kertaa luin sitä hieman ahmien, mutta illalla luen loput enemmän nautiskellen ja pysähdyn muistelemaan tarkemmin omia kokemuksiani, jotka varmasti nousevat pintaan kirjaa lukiessa.
Palaan myöhemmin illalla vielä saattamaan maratonin arvoiseensa loppuun, mutta nyt elämä odottaa taas!
maanantai 29. huhtikuuta 2013
Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Haruki Murakami
2008 suom. 2011
175 s./Tammi
Mahdollisiin uusiin kirjailijaystäviin tutustuminen päättyy Murakamin juoksuaiheiseen muistelmateokseen. Mistä puhun kun puhun juoksemisesta taitaa olla sen verran kaukana kirjailijan romaanien teemoista ja kirjoitustyylistä, etten vielä voi arvioida, onko Murakamin tuotanto kokonaisuudessaan minun heiniäni. Juoksukirja on kuitenkin kirjoitettu ytimekkään oivaltavasti ja niin mukavan rennolla otteella, että sen vietäväksi oli helppo heittäytyä. Murakamiin tutustuminen jatkukoon.
Elän tällä hetkellä juoksuharrastuksen suhteen vaikeita aikoja. Halua juoksemiseen löytyy, motivaatio-ongelmia ei juurikaan ole, mutta askel tuntuu usein niin raskaalta, että siitä pakostikin masentuu. Kaipasinkin kirjalta pientä fiiliksen kohotusta ja uskon sitä saaneeni. Oli lohdullista lukea, että aikoinaan Murakamikin on ollut aloittelija, joka ei ole jaksanut lenkkeillä kuin 20 minuuttia kerralla. Aktiivisella harrastamisella kunto on kohonnut ja jalat tuntuneet keveämmiltä.
Vielä viime kesänä olin elämäni kunnossa. Asunnon osto, remontoiminen ja sisustaminen töiden ohella rokotti vapaa-aikaa sen verran monta kuukautta, että kuntoni päästi romahtamaan kerralla. Joulun jälkeen elämä vihdoin viimein rauhoittui ja pääsin pikkuhiljaa kiinni entisiin tapoihin. Valitettavasti uudelleen aloittaminen ei ollutkaan yhtä helppoa kuin koko kuntoilun aloittaminen pari vuotta sitten, jolloin juostuani kuukauden kahden verran jaksoin jo kymmenen kilometrin lenkkejä. Nyt hyvä kun jaksan viisi kilometriä ja silloinkin olo on kuin kaikkensa antaneella. Eilisellä iltalenkillä pystyin kuitenkin psyykkaamaan hyvin itseäni Murakamin kirjan avulla: Kyllä sinä hyvä nainen jaksat kotiin juosta, kun ei sun kuitenkaan tarvitse mitään sataa kilometriä juosta. Tai maratonia. Tai edes kymmentä kilometriä. Että töppöstä toisen eteen nyt vaan!
Murakamilla on ollut monenlaisia tekniikoita riippuen mihin hän on kulloinkin tähdännyt, mutta omaan korvaan kokeilemisen arvoiselta kuulosti vaihe, kun hän juoksi kuutena päivänä viikossa muttei aina kovinkaan pitkiä lenkkejä. Usein lenkin pituus oli 10 kilometrin tienoilla, mutta välillä ihan muutama hassu kilometri. Puolen tunnin iltalenkkipyrähdys olisi ihan mahdollinen ajatuksentasolla, mutta nytkin kun tässä sohvalla nökötän; kotihommat tekemättä, työpäivän kiireet vielä mielessä ja kaupassakäynti vielä edessä niin lenkki ei kyllä huvita ajatuksena ollenkaan. Joten ei minusta kyllä uutta Murakamia tule.
Joka tapauksessa, olin lukijana eniten kiinnostunut Murakamin arkipäivän liikunnasta ja ajatuksista siihen liittyen, mutta toki hänen kokemuksensa maratoneista, ultramaratoneista ja triathloneista olivat mielenkiintoista luettavaa, vaikka oma tavoitteeni kesälle on vaatimattomat 15 kilometriä.
Kansankynttiläin kokoontumisajot (muistelmateokset)
50 mieskirjailijoiden kirjaa
torstai 28. helmikuuta 2013
Tummien perhosten koti
Leena Lander
1991
321 s./Tammi
Päätin viime vuoden puolella osallistua Kirjojen salainen puutarha -blogin hauskaan lukupiirihankkeeseen. Äänestimme yhdessä pienellä porukalla kuusi kirjaa luettavaksi vuoden aikana ja oma suosikki-ehdokkaani pääsi lukupinoon. Olisi pitänyt arvata, että tässäkin hankkeessa käy niin kuin yleensä: en saa luetuksi valittua kirjaa, koska se ei tietenkään sovi juuri sillä hetkellä vallitsevaan lukufiilikseeni. En ole osallistunut yhteenkään aikaisemmista lukupiirikirjojen keskustelutuokioista, ja nyt kun pitäisi vielä emännöidä tätä oman suosikkini lukupiirikeskustelua (kuumeessa!), huomaan ettei minulla juurikaan ole siitä sanottavaa. Näillä mennään, mutta ehkä tulevaisuudessa minun kannattaa välttää lukupiiritouhuja, vaikka ideana niistä kovasti pidänkin.
Leena Landerin Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 1992 saanut romaani tutustuttaa lukijan Saareen, jossa muun muassa Juhani Johansson asuu osan lapsuudestaan 1960-luvun lopulla. Poikakodissa kasvatusvisioidensa suuresti inspiroima johtaja Harjula uskoo kovan kurin ja unelmien voimaan. Tarkoituksena on kasvattaa näistä elämän runnomista ihmistaimista laatuyksilöitä yhteiskunnalle. Uutena tulokkaana Juhanin on löydettävä oma paikkansa poikajoukosta, jonka johtajahahmot kaipaavat uutta sätkynukkea viihdykkeekseen. Vuodet vierivät ja Juhani varttuu mieheksi, mutta pääseekö hän koskaan todella eroon Saaresta, johtajan tyttäristä, jotka asuivat myös saarella tai kuolemantapauksesta, joka sattui eräänä aamuna vuonna 1969.
Oli siinä ja siinä, että jaksoin itsekään lukea tätä ehdottamaani lukupiirikirjaa. Vaikka viime vuonna toteuttamani Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti auttoikin päästämään irti suurimmista ennakkoluuloista kotimaista kirjallisuutta kohtaan, en lopulta kokenut oikeanlaista mielenkiintoa tätä kirjaa kohtaan, vaikka olin "aina" ajatellut lukevani sen jossain vaiheessa elämääni. Juhani Johanssonin ankea lapsuus alkoholisti-isän ja mielenterveydeltään häilyväisen äidin kanssa ahdisti ja pelkäsin pojan kasvatuskoti-vuosien tarjoavan samanlaista julmaa "viihdykettä" kuin Jan Guilloun Pahuus. Onneksi Juhanin tarina oli valoisampi ja toiveikkaampi, vaikka olosuhteissa ei aina ollutkaan hurraamista.
Olen yrittänyt jo tovin muodostaa lauseen, jossa tulisi ilmi se, etten pitänyt tarinasta, mutta ettää se ei kuitenkaan ole ihan koko totuus. Tummien perhosten koti muistuttaa liikaa niitä kirjoja, joiden takia olen vältellyt kotimaista kirjallisuutta vuosia. Kaikki on niin pirun masentavaa, menneisyyden painolastista pidetään kiinni viimeiseen asti, kenellekään ei puhuta mieltäpainavista asioista, vaan kaikkien pitää kestää yksin kaikki elämän eteen heittämät haasteet. En jaksa noita masentavia olosuhteita, jos en kiinny tarinan henkilöhahmoihin. Minun pitää voida nähdä mahdollinen valo tunnelin päässä silloinkin, kun henkilöhahmo ei sitä itse näe. En kiintynyt Juhani Johanssoniin enkä muihinkaan henkilöihin, ja näin ollen kaikki muu jää täysin yhdentekeväksi. Olen toki iloinen, että kaiken kurjuuden keskellä pojilla oli isähahmo, johon turvautua ja koin mielenkiintoiseksi sen, että lukija haastettiin lopulla: olisiko Juhanin alunperinkään kuulunut joutua erilleen perheestään? Lopulta kuitenkin suhtaudun kaikkeen tyyliin "ihan sama", koska Juhani ei merkitse minulle mitään.
Osallistun kirjalla Kiinteistöhaasteeseen, ja saan mökilleni kolmannen seinän. Kirjan tapahtumat sijoittuvat suureksi osaksi Saareen ja siellä olevaan poikakotiin. Oletin kirjaa lukiessani painavani yksityiskohtia mieleeni, mutta nyt täytyy myöntää ettei minulla ole kovin vahvaa mielikuvaa Saaresta tai sen rakennuksista.
Kiinteistöhaaste mökki 3/4
1991
321 s./Tammi
Päätin viime vuoden puolella osallistua Kirjojen salainen puutarha -blogin hauskaan lukupiirihankkeeseen. Äänestimme yhdessä pienellä porukalla kuusi kirjaa luettavaksi vuoden aikana ja oma suosikki-ehdokkaani pääsi lukupinoon. Olisi pitänyt arvata, että tässäkin hankkeessa käy niin kuin yleensä: en saa luetuksi valittua kirjaa, koska se ei tietenkään sovi juuri sillä hetkellä vallitsevaan lukufiilikseeni. En ole osallistunut yhteenkään aikaisemmista lukupiirikirjojen keskustelutuokioista, ja nyt kun pitäisi vielä emännöidä tätä oman suosikkini lukupiirikeskustelua (kuumeessa!), huomaan ettei minulla juurikaan ole siitä sanottavaa. Näillä mennään, mutta ehkä tulevaisuudessa minun kannattaa välttää lukupiiritouhuja, vaikka ideana niistä kovasti pidänkin.
Leena Landerin Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 1992 saanut romaani tutustuttaa lukijan Saareen, jossa muun muassa Juhani Johansson asuu osan lapsuudestaan 1960-luvun lopulla. Poikakodissa kasvatusvisioidensa suuresti inspiroima johtaja Harjula uskoo kovan kurin ja unelmien voimaan. Tarkoituksena on kasvattaa näistä elämän runnomista ihmistaimista laatuyksilöitä yhteiskunnalle. Uutena tulokkaana Juhanin on löydettävä oma paikkansa poikajoukosta, jonka johtajahahmot kaipaavat uutta sätkynukkea viihdykkeekseen. Vuodet vierivät ja Juhani varttuu mieheksi, mutta pääseekö hän koskaan todella eroon Saaresta, johtajan tyttäristä, jotka asuivat myös saarella tai kuolemantapauksesta, joka sattui eräänä aamuna vuonna 1969.
Oli siinä ja siinä, että jaksoin itsekään lukea tätä ehdottamaani lukupiirikirjaa. Vaikka viime vuonna toteuttamani Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti auttoikin päästämään irti suurimmista ennakkoluuloista kotimaista kirjallisuutta kohtaan, en lopulta kokenut oikeanlaista mielenkiintoa tätä kirjaa kohtaan, vaikka olin "aina" ajatellut lukevani sen jossain vaiheessa elämääni. Juhani Johanssonin ankea lapsuus alkoholisti-isän ja mielenterveydeltään häilyväisen äidin kanssa ahdisti ja pelkäsin pojan kasvatuskoti-vuosien tarjoavan samanlaista julmaa "viihdykettä" kuin Jan Guilloun Pahuus. Onneksi Juhanin tarina oli valoisampi ja toiveikkaampi, vaikka olosuhteissa ei aina ollutkaan hurraamista.
Olen yrittänyt jo tovin muodostaa lauseen, jossa tulisi ilmi se, etten pitänyt tarinasta, mutta ettää se ei kuitenkaan ole ihan koko totuus. Tummien perhosten koti muistuttaa liikaa niitä kirjoja, joiden takia olen vältellyt kotimaista kirjallisuutta vuosia. Kaikki on niin pirun masentavaa, menneisyyden painolastista pidetään kiinni viimeiseen asti, kenellekään ei puhuta mieltäpainavista asioista, vaan kaikkien pitää kestää yksin kaikki elämän eteen heittämät haasteet. En jaksa noita masentavia olosuhteita, jos en kiinny tarinan henkilöhahmoihin. Minun pitää voida nähdä mahdollinen valo tunnelin päässä silloinkin, kun henkilöhahmo ei sitä itse näe. En kiintynyt Juhani Johanssoniin enkä muihinkaan henkilöihin, ja näin ollen kaikki muu jää täysin yhdentekeväksi. Olen toki iloinen, että kaiken kurjuuden keskellä pojilla oli isähahmo, johon turvautua ja koin mielenkiintoiseksi sen, että lukija haastettiin lopulla: olisiko Juhanin alunperinkään kuulunut joutua erilleen perheestään? Lopulta kuitenkin suhtaudun kaikkeen tyyliin "ihan sama", koska Juhani ei merkitse minulle mitään.
Osallistun kirjalla Kiinteistöhaasteeseen, ja saan mökilleni kolmannen seinän. Kirjan tapahtumat sijoittuvat suureksi osaksi Saareen ja siellä olevaan poikakotiin. Oletin kirjaa lukiessani painavani yksityiskohtia mieleeni, mutta nyt täytyy myöntää ettei minulla ole kovin vahvaa mielikuvaa Saaresta tai sen rakennuksista.
Kiinteistöhaaste mökki 3/4
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)