maanantai 28. huhtikuuta 2014

Sitä sun tätä ja kohta matkalla

Kevät on sujunut lukuharrastuksen suhteen juuri niin kuin uumoilinkin. Olen lukenut vähemmän ja näin ollen päivittänyt blogiakin harvemmin. En ole aikaisemminkaan viettänyt lukemattomia tunteja viikosta netissä pyörien, mutta nettiaika on kuitenkin harventunut entisestään. Välillä läppäri saattaa olla kiinni koko viikon, käyn kurkkaamassa muutamat muotiblogisuosikkini päivittäin kännykällä ja siinä melkeinpä se. 


Varsinkin vuoden alussa koin hetkellistä syyllisyyttä siitä, että en ehtinyt enää käydä kommentoimassa blogikollegojen kirja-arvioita, vaikka juuri sehän tässä koko hommassa on kivaa. Minua ilahduttaa, kun täällä ihmiset kommentoivat kirjallisiin asioihin ja mielelläni ilahduttaisin muita takaisinpäin. Pari kuukautta sitten keksin ns. täydellisen ratkaisun tähän pieneen ongelmaani: Nykyään valitsen 10 kirjablogia kuukauden alussa ja seuraan pelkästään niitä blogeja seuraavat 30 päivää. Olen valinnut blogit niin, että puolet niistä ovat alkuperäiseltä lukulistaltani ja puolet uusia tuttavuuksia. En ole hankkinut juuri yhtään uutta blogia luettavakseni sen jälkeen kun aloitin oman blogini pitämisen kolme ja puoli vuotta sitten (miksi rohmuta lisää, kun ei ehdi edes alkuperäisiä lukemaan!), joten netti on todellakin pullollaan minulle uusia kivoja kirjablogeja, joihin on ollut ilo tutustua.


Bloggerin kanssa on oikeastaan jatkuvasti ongelmia ja välillä tuntuu, että tekisi mieli heittää hanskat tiskiin lopullisesti. Esimerkiksi haluaisin, että valitsemani 10 kirjablogia näkyisi sivubannerissa kuukauden ajan blogiluettelona, jotta voisin sitä kautta vierailla blogeissa ja näkisin heti kun niissä tapahtuu päivityksiä, mutta en ole maaliskuun lopun jälkeen saanut luotua uutta blogiluetteloa, joka toimisi. Kuvien lataaminen tökkii ja todella usein törmään myös rivien välitykseen liittyviin ongelmiin. No, olen ymmärtänyt, että ei se muillakaan ole helppoa Bloggerin kanssa...


Jos jatketaan kuitenkin positiivisten asioiden äärellä, niin alkuvuoden haasteettomuus on myöskin ollut parhaita kirjallisia päätöksiäni ikinä. Lukutahti on ollut leppoisa ja olen lainannut ehkä kaksi tai kolme kirjaa kirjastosta neljän kuukauden aikana. Kun kirjastokäynnit ovat vähentyneet, katse on suuntautunut omaan kirjahyllyyn ja sen lukemattomiin aarteisiin. Neljän kuukauden aikana olen kiikuttanut paikalliseen antikvariaattiin parikymmentä lukemaani kirjaa ja iloinnut siitä, ettei tyhjäksi jäänyt hyllytila ole täyttynyt ihan niin nopeaan tahtiin kuin se on tyhjentynyt. Vielä on vaikka kuinka monta hyvää kirjaa lukematta omastakin kokoelmasta, joten niiden parissa pärjään varmasti pitkälle syksyyn.


Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus haastoi minut kertomaan tärkeästä kirjallisesta kohtaamisesta. Olen lähdössä huomenna New Yorkiin muutamaksi viikoksi ja lähtöhuumassa ei ole enää aikaa kokonaiselle blogijutulle. Huikkaan tässä nyt vain lyhyesti, että olen valmistautunut matkaan lukemalla Lorenzo Carcaterran Sleepersiä. Myöhemmin elämässä hullaannuin mm. Sinkkuelämää -sarjaan, mutta alun perin New York -kuume alkoi neljän Hell's Kitchenissä varttuneen pojan elämäntarinasta. Oli melkein turhankin jännittävää tarttua nuoruuteni tärkeimpään kirjaan 15 vuoden tauon jälkeen. Luin kirjan aikoinaan yläasteella suomeksi ja katsoin elokuvaversion lukuisia kertoja vuosien aikana. Hankin kirjan englanninkielisen painoksen muutamia vuosia sitten tietäen, että haluan lukea kirjan sitten, kun olen lähdössä ensimmäistä kertaa New Yorkiin. Reissun jälkeen ilmestyvässä kirja-arviossa käyn varmasti läpi nuoruuttani Sleepers-kirjan poikien seurassa, joten haaste tulkoon päätökseensä silloin.


Kirjasähkökäyrän Mai puolestaan heitti minulle 11 kysymystä, joihin seuraa vastaukset tässä ja nyt:


1. Lempielokuvasi?
Love Actually on ihana hyvänmielen pätkä, jonka hahmoihin ei voi olla rakastumatta. Tykkään sympaattisesta huumorista, Hugh Grantista, joulusta, ystävyydestä kertovista tarinoista ja hyvästä musiikista.


2. Lempivuodenaikasi?
Kyllästyn kaikkiin vuodenaikoihin aina, kun ne ovat loppumaisillaan ja tervehdin uuden sesongin alkamista innokkaasti. Silti sanoisin, että syksy puhuttelee eniten. Kerrospukeutuminen, kirpakka ilma, ruska, pitkät kävelylenkit pimeässä, oman kodin tunnelma, rauhoittuminen kesän jälkeen...


3. Minne matkustaisit, jos se olisi nyt mahdollista?
Olen huomenna lähdössä New Yorkiin, ei ole sen voittanutta. Jos nyt kuitenkin ehtisin, voisin hyvin käydä Floridan Disney Worldin kautta:)


4. Mitä kirjoja ottaisit matkalukemiseksi?
Otan ihan oikeasti mukaan Childin & Prestonin Pendergast-sarjan ensimmäisen osan.


5. Onko sinulla lemmikkieläintä?
Ei ole. Nicole Richien isompi koira on unelmaturreni.


6. Oletko mukana vapaaehtoistoiminnassa? Missä haluaisit olla mukana?
En ole, valitettavasti. Oman kaupungin vaihtoehdoistakin olisi varmasti vara valita vaikka mitä, kun vain saisi aikaiseksi ja päättäisi omistautua asialle.


7. Järvi vai meri?
Kumpikaan ei aiheuta sen suurempia tunteita, vaikka huomaankin usein lukevani meri-aiheista kirjallisuutta. Sanon kuitenkin, että järvi, koska kesällä mökin järvi on maailman paras paikka.


8. Kuinka moneen kirjahaasteeseen osallistut tänä vuonna?
En osallistu haasteisiin ollenkaan. Sen sijaan saatan pikkuhiljaa loppuun aikaisemmin aloittamiani haasteita, joista olen tykännyt valtavasti: Kirjallinen maailmanvalloitus ja Yhdysvaltojen valloittaminen osavaltioittain. Näissä onkin tekemistä vielä vuosiksi eteenpäin. Lisäksi olen lukenut naiskirjailijoiden kirjalistalta 50/100 ja mieskirjailijoiden kirjalistalta 15/50. Näitä listoja pyrin myös viemään eteenpäin.


9. Mitä kotityötä inhoat ja miksi?
Tiskikoneen tyhjentäminen on jotenkin tosi blääh. En tosin innostu imuroinnista, roskien viemisestä, wc:n siivoamisesta tai oikeastaan mistään muustakaan:) Ihme kyllä meillä on silti aina melko siistiä!


10. Mitä tekisit jos et lukisi koskaan kirjoja?
A girl can dream: urheilisin;) Luultavasti kuitenkin katsoisin enemmän tv:tä ja elokuvia ja lukisin ehkä enemmän lehtiä.


11. Taikasauva siirtyi sinulle ja voit toivoa yhden toivomuksen?
Viime kesänä olin hölmö ja ostin vain yhdet Vagabondin unelmankevyet nahkatossut valkoisina ja ne ovat täy-del-li-set jalassa. Taikasauvan avulla hankkisin New Yorkista toiset mokomat esim. mustina. Ja ehkä kolmannetkin... Suomessa en ole malliin enää törmännyt ja olen sanoinkuvailemattoman katkera. Voisin sanoa jopa eläväni hyville kengille.


Siinäpä olikin sitten turinoita jo enemmän kuin tarpeeksi. Hetkeksi täällä tosiaan hiljenee ja koska minulla on kommenttien valvonta päällä, niin kommentitkin jäävät huomisaamusta lähtien "jumiin" kunnes olen ne hyväksynyt (jota tuskin teen New Yorkista käsin...) Malttia siis!:)

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joel Dicker
2012 suom. 2014
809 s./ Tammi


Kirjan takakannessa täytyy näemmä vain viitata Twin Peaksiin ja kiinnostukseni herää välittömästi. Dickerin maailmalla mainetta niittänyt järkälemäinen romaani on paitsi tarina nuorena kuolleesta tytöstä, myös kertomus kielletystä rakkaudesta, kirjoista ja kirjailijoista, menestyksen huumasta ja yksinäisyydestä, lujasta ystävyydestä ja pienen kaupungin tyynen pinnan alla kytevästä pahuudesta.

Auroran kaupungissa 33 vuotta sitten katosi 15-vuotias Nola. Nyt tytön hauta löytyykin yllättäen Harry Quebertin, yhden Amerikan rakastetuimman kirjailijan, puutarhasta. Mitä idyllisessä kaupungissa oikein tapahtui vuonna 1975? Marcus, Harryn nuori kirjailijaystävä aikoo puhdistaa oppi-isänsä maineen ja kirjoittaa kaikkien aikojen romaanin Nolasta ja kaupungin vaietusta menneisyydestä.

Onko Dicker mahdollisesti rohmunnut romaaniinsa vähän liikaakin kaikkea? Se on puhdas makukysymys. Pidin kirjasta näinkin, tarina on todella nopealukuinen ja erittäin koukuttavasti kirjoitettu, mutta sivuja olisi toki voinut karsia helposti satakin tarinan kärsimättä. Luonnollisestikin minua kiinnosti varsinkin 1970-luvun tapahtumat ja nykypäivän vanhan rikoksen selvittämiseen liittyvät käänteet, mutta kirjailijoiden (1970-luvulla Harryn ja 2000-luvulla Marcuksen) valkoisen paperin kammo tuntui kaiken muun ohella liialliselta.

Pidin kokonaisuudesta ja itse asiassa Totuus Harry Quebertin tapauksesta edustaa hyvinkin monella tapaa minulle täydellistä kirjaa ja tarinaa. Silti täytyy sanoa, että olen hieman hämmentynyt siitä, että kirja on kelpuutettu Keltaiseen kirjastoon. Jollain tavalla tarina tuntuu himpun verran liian köykäiseltä kaiken maailman nykyklassikoitten joukossa.

Tarina itsessään on hyvin rakennettu ja jatkuvasti lukijan yllättävä, mutta henkilöhahmot ovat osittain liian mustavalkoisia. Varsinkin Nola on mielestäni lukijan kylmäksi jättävä henkilöhahmo. Hänestä on yritetty tehdä Laura Palmerin tyyppistä salaperäistä liian nuorena aikuistunutta tyttöä, mutta jotenkin Nolaan ei vain usko. On vaikea saada kiinni siitä, että Nola olisi ollut ikäisekseen kypsä ja fiksu nuori nainen, kun hän hokee vain muutamaa rakkauden huumaan liittyvää lausetta koko kirjan ajan. Ja kun hänen kypsyyteensä ei usko, on vaikea uskoa kolmekymppisen miehen ja 15-vuotiaan tytön rakkaustarinaan. Ja jos ei usko tuohon rakkaustarinaan... No, siinä menee vähän kirjan pointti ohi;)

Onko joku lukijoistani suunnitellut tarttuvansa tähän kirjaan? Oma kiinnostukseni tosiaan leimahti liekkeihin heti takakansitekstin luettuani ja heittäydyin kirjan maailmaan pelottomasti, vaikka 800 sivua vähän mietityttikin... :)

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Herrasmiehiä ja huijareita

Joanne Harris
2005 suom. 2006
527 s./Otava


St. Oswald on paljon enemmän kuin pelkkä arvostettu poikakoulu. Päähenkilöistä toinen on toiminut koulun opettajana jo lähes sata lukukautta. Vuosiluokat ovat seuranneet toisiaan ja Straitley on uskollisesti pysynyt tornihuoneessaan opettamassa klassisia kieliä. Vanha mies on tähän päivään asti onnistunut välttelemään uudistuksen monia tuulia, mutta nyt rehtori on tehnyt selväksi, että asiat tulevat muuttumaan ja että Straitleylle ei välttämättä ole tilaa uusissa suunnitelmissa. Toinen päähenkilö puolestaan on ujuttautunut St. Oswaldiin pyhänä aikeenaan tuhota koulu. Aikoinaan koulu edusti hänelle kaikkea sitä, mikä on tavoittelemisen arvoista elämässä. Lopulta kuitenkin kävi niin, että hienostokoulu murskasi hänen jokaisen unelmansa. Nyt St. Oswaldin opettajien ja oppilaiden on tullut aika maksaa.

Ihailen kieltämättä silloin tällöin taitoani olla lukematta mitään kirjasta, jonka lukemista olen aloittelemassa. Se tarkoittaa sitä, että en ole vuosiin lukenut kirjasta arvosteluja, tutustunut takakansitekstiin tai jutellut siitä kenenkään kanssa. Hyppään siis tarinaan täysin kylmiltäni enkä tiedä ollenkaan mitä on odotettavissa ja yleensä kaikki päättyy hyvin.

Taisitte jo arvatakin: tällä kertaa kaikki meni aika lailla pieleen, eikä vain siksi, että luin kirjaa kuumeisena. Tätä on melkein nolo myöntää, mutta luin ensimmäiset 200 sivua luullen, että kirjassa on vain yksi päähenkilö! Kappaleet on jaettu mustiin ja valkoisiin shakkinappuloihin ja (liian) pitkään olettamukseni tehtiin mahdollisiksi: valkoisen nappulan alla olevan vanhan miehen kertomukset vuosikausia kestäneestä opettajan urasta sopivat yhteen mustan nappulan alla olevan nuoren pojat kertomuksiin siitä, miten hän haluaisi, että hänen tulevaisuutensa olisi St. Oswaldissa. Kieltämättä se, että nuori poika paljastaa jossain vaiheessa haluavansa tuhota koulun eikä ole onnistunut sitä tekemään sadan lukukauden aikana, hämmensi vähän, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi:) Oli hieman vaikeaa saada oikeasta tarinasta kiinni kirjan puolivälissä, mutta onneksi tarina vei mukanaan ja asiat alkoivat selvitä.

En todellakaan kuulu niihin ihmisiin, jotka ovat lukiessa tai elokuvaa katsellessa täysin ulapalla tapahtumista. Välillä toki saattaa tulla kummallinen episodielokuva vastaan, josta ei ihan heti saa selvää, mutta yleisesti ottaen pysyn mukana kävi miten kävi. Ihmettelen aina ihmisiä, jotka valittavat melkein joka toisen teoksen olleen sekava. Edellisen kerran pääsin ihmettelemään kollegan kommenttia Varistytöstä, joka ei kuulemma ollut hyvä, kun oli niin älyttömän sekava. Minusta kyseinen kirja taas oli kirjoitettu kaikista näkökulman vaihdoksista huolimatta todella helpoksi lähestyä, melkein liian heppoiseksi. Joten menee kyllä hetki, että toivun täysin tästä Harrisin kirjan aiheuttamasta hämmennyksestä;)

Kaiken ylimääräisen säätämisen jälkeen kirjasta jäi hyvä jälkimaku. Takakansiteksti vihjaa kirjan olevan veijariromaani, mutta siihen tarina oli mielestäni liian synkeä ja kuolemaa täynnä, jotta voisin kommenttiin täysin yhtyä. Tosin ei tarina kovin epätoivoistakaan oloa jättänyt, joten ehkä se oli sitten yllätyksellisellä sosiopaatilla kuorrutettu veijariromaani...?

Olen koko ajan kuvitellut lukeneeni Joanne Harrisilta yhtä ja toista, mutta toistaiseksi olen lukenut vain Sinisilmän ja pidin siitä valtavasti. Tarina oli ihanalla tavalla kamala ja samoja elementtejä kohtasin myös tässä nyt lukemassani tarinassa. Jostain syystä olen luokitellut Harrisin rakkausteemasta ammentavaksi viihdekirjailijaksi esimerkiksi Binchyn tapaan, mutta oikeastihan Sinisilmä sekä Herrasmiehiä ja huijareita edustavat ihan erilaista kirjallisuutta.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Jäljet lumessa



Anna Jansson
2004 suom. 2006
373 s./Gummerus


Hanki ensikosketus Anna Janssonin kirjoihin - check!

Kyseinen kirja on majaillut kirjahyllyssäni jo muutaman vuoden ajan, muistaakseni sen jossain vaiheessa voitin Järjellä ja tunteella -blogin arpajaisista. Tänä keväänä kirjan lukemisen suhteen tulikin pieni kiirus, sillä eihän talvista tarinaa nyt keskikesällä lueta. Olen koko alkuvuoden yrittänyt vähentää kirjamääriä omasta kirjahyllystäni, joten kiva, että tämänkin voi nyt laittaa kiertoon.

Kirjaa aloitellessani fiilis ei ollut ollenkaan kallellaan jännäreihin päin, mutta lopulta Jansson onnistui voittamaan minut puolelleen. Toista osaa Maria Wern -sarjasta tuskin tulen lukemaan, mutta olin positiivisesti yllättynyt siitä, että Jansson ei ole lähtenyt ihan samalle idyllinen rannikkokylä -linjalle kuin Läckberg, Jungstedt ja Rosman.

Pastorin ensimmäinen vaimo kuoli jo vuosia sitten, mutta pappilassa voi vieläkin aistia pyhimysmäisen Annalisa-vainaan läsnäolon. Uusi vaimo Reidun ei ole löytänyt paikkaansa perheessä vaan kokee olonsa epävarmaksi pastorin manipuloivan tyttären, teini-ikäisen Cecilian kanssa. Pastori ei näe perheensä ongelmia vaan hautautuu mieluummin työtaakkansa alle. Kun Cecilia murhataan, paikkakunnan muutkin salaisuudet ja valheet alkavat paljastua eikä uusilta murhilta voida välttyä.

Ainakin tässä osassa Maria Wern oli yllättävänkin pienessä osassa ja lukija saa kaikessa rauhassa tutustua uhriin ja tämän perheeseen ja sen moninaisiin ongelmiin. Tarina on mielestäni lopulta jopa lähempänä lukuromaania kuin jännitystarinaa, sen verran hitaanpuoleisesti kaikki käynnistyy ja etenee. Tämä ei siis välttämättä ole yhtään huono asia, mutta yllätyin vain, koska oletin Janssonin kirjoilta jotain muuta.

Jäljet lumessa oli kaikin puolin ihan kelpo tarina, mutta tarinan rakennuspalikat olivat liian tuttuja muista lähiaikoina lukemistani kirjoista, jotta olisin voinut vaikuttua sen enempää. Uhriksi päätyvän Cecilian kohtalo ei myöskään herättänyt sen kummempia tunteita puolesta tai vastaan, se ei kai koskaan ole hyvä asia?

Onko ruudun takana Jansson-faniksi tunnustautuvia? Mikä on hänen paras kirjansa? Minkä tasoisena pidöt Jäljet lumessa -kirjaa verrattuna hänen muuhun tuotantoonsa?


Kustantaja esittelee kirjan täällä.