2011
307 s./Teos
Taru valmistautuu huolella kohtaamaan wieniläisen miesystävänsä perheen yhteisen päivällispöydän ääressä. Suomalaisen naisen tulikokeeksi näyttää koituvan täydellisen sianpaistin tekeminen. Perinteisiä ohjeita paistille on enemmän kuin laki sallii ja naapurin rouvastakaan ei ole sanottavasti apua. Lopulta Franzin perhe saapuu ja kaikki sujuu niin kuin edellisilläkin vierailuilla: anoppi on raivostuttava vanha rouva, sisko keskittyy lähinnä syömään itsensä hengiltä ja siskontyttö kaikessa nuoruuden energisyydessään ärsyttää sukulaisiaan provosoivilla keskustelunaloituksillaan. Taru tuntee jäävänsä jatkuvasti ulkopuoliseksi, vaikka hän on tehnyt kaikkensa järjestääkseen mukavan illan koko perheelle.
Nyt on pakko myöntää, että pitkästyin tarinaa lukiessani niin pahasti, että lukukokemusta voisi kuvailla pelkästään sanalla puuduttava. Ensinnäkin "jutun juju" tuntui liian tutulta ja moneen kertaan käsitellyltä. Olen lukenut ja nähnyt valkokankaalla samanlaisia tarinoita jo muutamaan otteeseen. Asetelma siitä, että perhe kokoontuu saman pöydän ääreen ja konfliktia pukkaa toisensa perään ja aina on se pakollinen ilkeä patriarkka ja pakollinen rassukka, joka yrittää tulla hyväksytyksi siinä heikosti onnistuen. Voisihan sitä totta kai ajatella positiivisesti niinkin, että mikäpä tarina ei olisi kerrottu jo aikaisemmin, mutta kyllä minä silloin odotan tuoretta lähestymistapaa tai vetävää juonta tai ylipäätänsä mielenkiintoisia hetkiä perheen parissa.
Lukiessani Täydellistä paistia rinnastin sen itse asiassa todella usein Nenäpäivään. Eiväthän päähenkilöt mitään toistensa kopioita ole, mutta herättivät minussa samanlaisia tuskastumisen fiiliksiä: Irma ja Taru häsläävät, puhuvat hölmöjä ja tekevät kaikesta tarpeettoman vaikeaa. He sekoilevat siellä täällä, käyttäytyvät hermostuneesti ja ajattelevat (lukijan kannalta) melko yhdentekeviä ajatuksia. Molemmissa kirjoissa on myös kutkuttavan mielenkiintoinen takakansiteksti, joka lupaa hyvää ja saa odottamaan kirjan lukemista. Todellisuudessa vain kävi niin, että yritin melkein joka toisen sivun alussa tsempata itseäni, että nyt luetaan oikein keskittyneesti seuraava aukeama, mutta puolentoista sivun jälkeen viimeistään huomasin aina ajattelevani mielummin omiani kuin seuraavani Tarun ajatuksenjuoksua.
Kirjassahan ei siis välttämättä tarvitsisi tapahtua mitään kovin erikoista ja silti tarina voisi temmata lukijan mukaansa. Toivottavaa kuitenkin olisi, että edes henkilöiden ajatukset olisivat ns. lukemisen arvoiset. Loppua kohti lukukokemus parani, mutta sympatiani esimerkiksi Tarun suhteen eivät heränneet. Mieleeni jäi varsinkin kirjan loppupuolella ollut kohtaus, jossa Taru on ulkoiluttamassa koiraa ja hän tapaa erään kiukkuisen miehen. Ajatuksissaan Taru sanoo yhtä sun toista oikeasti sanomisen arvoista, mutta suusta pääseekin sitten vain pelkkiä sammakoita. Vuosi sitten totesin, että ei näin, Irma! Nyt pääsin toteamaan, että ei näin, Taru!
Onneksi muut kirjan lukeneet ovat tuntuneet pitävän kovastikin Täydellisestä paistista, joten minun ei tarvitse tuntea huonoa omatuntoa tästä(kään). Kyllä aina yksi vastarannankiiski mukaan mahtuu:) Punainen lanka jäi tällä kertaa minulta tavoittamatta. Huomasin tämän itse asiassa siinä vaiheessa, kun Franzin sukulaisten sanotaan pitävän Tarua outona suomalaisena hermoheikkona, tai näin Taru ainakin itse uskoo ja on näreissään asiasta. Minun mielestäni Taru oli raivostuttava heikkohermo, joka ei vain millään saanut minua puolelleen, oli sitten kuinka yksinäinen tahansa.
Kirja on palkittu Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnolla vuoden 2011 parhaana esikoisteoksena.
