Taikurin hattu

Tove Jansson
1948 suom. 1958
140 s./WSOY

Kirppikseltä hankkimani Tove Jansson -kokoelma Tarinoita Muumilaaksosta on vihdoin korkattu. Alun perin aloin lukemaan Taikurin hattua iltasaduksi tyttärelleni muutama sivu kerrallaan. Lukeminen osoittautui kuitenkin käytännössä mahdottomaksi tai ainakin niin vaikeaksi, että enemmän kirjasta on ollut iloa kun olen lukenut sitä yksin. Vähän yli vuoden vanha tyttö kun ei malta leikkiä omiaan, jos äiti pölöttää jotain kummaa samalla, vaan haluaa kavuta syliin tutkimaan kirjaa ja turhautuu kun ei saa itse käännellä sivuja. En taas itse ollut valmis tekemään sitä kompromissia, että kirjat sivut repeytyisivät sitä yhdessä käsitellessämme. Jatkamme siis muumien parissa, mutta taaperoille tarkoitettujen kirjojen kanssa.

Taikurin hattu oli muihin lukemiini muumikirjoihin verrattuna pieni pettymys. Äh, kuulostaapa kalsealta, eihän muumitarinat ole milloinkaan ikäviä vaan aina ihania. Suosikkejani ovat kuitenkin edelleen Muumilaakson marraskuu ja Taikatalvi. Taikurin hatussa on muutama lapsuuteni suosikkitarina eli retki Hattivattisaarelle sekä muumitalon muuttuminen viidakoksi. Toisaalta kirja sisältää myös tarinan, josta en lapsena pitänyt eli Muumipeikon muuttumisen kummituseläimeksi. En myöskään koskaan oikein lämmennyt Tiuhdille ja Viuhdille, vaikka Mörön ilmestyminen Muumilaaksoon kuitenkin oli todella jännittävää.

Tuntuupa tosi ikävältä olla kriittinen muumitarinoille! Tuntuu, ettei ole oivaltanut elämää oikein jos kritisoi muumeja:D

Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli ihana tunnelmaltaan, mutta ehkä muihin muumikirjoihin verrattuna Taikurin hattu oli vähän sekava kokoelma sitäsuntätä, vaikka taikurin hattu nivoi tarinoita yhteen. Kokoelmassa on myös Muumipappa ja meri, joten se luultavasti on seuraava muumitarina, johon sukellan. Muut kaksi (Pyrstötähti ja Taikatalvi) on jo luettu.

Matka maan keskipisteeseen

Jules Verne
1864 suom. 1974
281s./WSOY

Päätin poimia 50 mieskirjailijan kirjaa -listasta vielä muutaman kirjan luettavakseni ja tämä klassikko kiinnosti edelleen. Niin kuin kaikille muillekin, myös minulle vanha piirrossarja Maailman ympäri 80 päivässä on tuttu lapsuudesta. Se olisi kuitenkin ollut liian ilmeinen valinta ensikosketukseksi Vernen tuotantoon, joten valitsin Matkan maan keskipisteeseen.

Professori Lidenbrock veljenpoikansa kanssa saa mahdollisuuden matkustaa aina maan keskipisteeseen saakka. Islannissa erään jo sammuneen tulivuoren uumenista alkaa salaperäinen reitti, jonka vuosisatoja sitten elänyt tiedemies Arne Saknussemm löysi. Hurjan matkan aikana koetellaan miehiä niin fyysisesti kuin henkisestikin: pimeys yllättää, vesi loppuu, maanalainen valtameri kätkee sisäänsä hirveyksiä ja sähkömyrskyt pääsevät yllättämään. Onneksi miehillä on mukana uskollinen apumies Hans.

Mieleen jäi varsinkin kertojana toiminut veljenpoika ja tämän sanavalmis ja leikkisä tyyli kertoa menneestä seikkailusta. Pilke silmäkulmassa kerrottiin myös professorista, jota ei juuri ollut siunattu kärsivällisyyden hyveellä. Mielenkiintoisena koin myös ajankuvan, varsinkin muiden kansojen alempiarvoisen aseman (seikkailijat olivat Saksasta, Hans Islannista). Veljenpoika ja professori eivät olisi kovin pitkälle päässeet ilman Hansia, joka osoittautui todelliseksi monitoimimieheksi, mutta matkakumppanit tuntuivat pitävän tätä melko lailla itsestäänselvyytenä.

Vernen tuotannon yksi ihan ensimmäisistä teoksista on mukavan harmiton seikkailuromaani. Niin kuin on tapana näissä vanhemmissa kirjoissa, tapahtumat käynnistyvät hitaanlaisesti ja näin ollen lähes puolet romaanista kuluu valmisteluita tehden ja matkaten kohti sammunutta tulivuorta. Ja kun seikkailu lopulta käynnistyy, vauhdikkaat tapahtumat seuraavat toinen toistaan matkailijoiden kulkiessa koko ajan lähemmäs maan keskipistettä.

Mrs Dalloway

Virginia Woolf
1925 suom. 1956/2003
293 s./Otava

Uuuuuh! Viimeinen kirja luettuna 100 naiskirjailijan kirjaa -listaltani. Olipahan loppukiri! Lopulta listaltani tuli luettua 75 kirjaa, tähän on hyvä päättää listan kanssa puuhastelu.

Luin muutama vuosi takaperin Woolfin Majakan ja ainakin muistot ovat kultaantuneet niin, että muistan lukukokemuksen olleen ihan miellyttävä. Tai ainakin niin, että todella mielelläni vielä tähän ehkä Woolfin tunnetuimpaan kirjaan tartuin.

Tällä kertaa en löytänyt yhteistä rytmiä kirjan kanssa. Tarinassahan käydään läpi Mrs Dallowayn päivää, kuinka hän valmistautuu illan juhliin ja mitä ajatuksia hänen päässään risteilee. Lisäksi seurataan muutaman muun mietteitä elämästä ja Mrs Dallowaysta.

Kirja on kokonaisuudessaan ns. tajunnanvirtaa, joten minkäänlaisia kappalejakoja ei ole. Jo tämä tyyli oli yllättävän raskas lukea ja logiikan nimeen vannovana oli todella vaikea löytää kohtaa, johon olisi luonnollista pistää kirjanmerkki. Ja jos ongelmia kehittää tällaisista asioista niin kyllä niitä ilmaantuu enemmänkin. Ylipäätään ajatuksia oli vaikea saada pidettyä pelkästään kirjan tapahtumissa. Tähän täytyi koko ajan kiinnittää huomiota, jotta en alkaisi miettimään omiani. Sanoisinkin, että tarinassa ei ollut minulle kylliksi kiinnostavaa sisältöä, jotta olisin mennyt tarinan mukana.

Olin lopulta pettynyt niin kirjan tarinaan kuin omiin fiiliksiini kirjasta. Olen aina kuvitellut, että jos oikeanlainen tajunnanvirta-teos tulisi vastaan, siitä voisi saada irti ihan mielettömästi. Valitettavasti Mrs Dallowayn ajatukset eivät oikein antaneet minulle mitään kättä pidempää, ei kuolemattomia sitaatteja tai ahaa-elämyksiä. Mutta Tunnit-elokuvan haluaisin nyt nähdä palavasti!

Eläinten vallankumous

George Orwell
1945 suom. 1969
126 s./WSOY

Kävin edellisellä viikolla useampaan otteeseen Helsingissä ja kaipasin junamatkoille jotain ohuempaa pokkaria välipalakirjaksi. Näin ollen olikin hyvä hetki tutustua Orwellin satiiriin, joka löytyy myös 50 mieskirjailijan kirjaa -listaltani.

Luin kirjailijan hyvin aikaa kestäneen dystopian Vuonna 1984 muutama vuosi takaperin ja se veti hienosti vertoja tämän päivän vastaaville tarinoille. Aikapäiviä sitten kirjoitettu kirja tosissaan oli yllättävän moderni niin kieleltään kuin teemoiltaankin. Silti vähän hampaita kiristellen tartuin Eläinten vallankumoukseen, kai se on niin syvälle mieleen kirjoitettu, että vanhemmat kirjat olisivat aina jotenkin raskaita lukea.

Kartano-niminen maatila vaihtaa nimensä Eläintilaksi, kun sen elikot eräänä päivänä heittäytyvät vallankumouksen tuulien vietäväksi ja ajavat ihmiset pois tilaltaan. Hetken hurmassa kirjoitetaan myös seitsemän käskyä, joiden mukaan eläinten tulee tästä eteenpäin elää: ei veljeillä kaksijalkaisten kanssa, ei tapeta muita eläimiä, ei juoda alkoholia, ei käytetä vaatteita, ei nukuta sängyissä jne. Vuodet vierivät ja eläimet saavat huomata olevansa sikojen ja heidän henkivartijakoiriensa tiukassa otteessa ja seitsemän käskyäkin muuttavat muotoaan sen mukaan miten se sopii sikojen kulloiseenkin suunnitelmaan. On selvää, etteivät kaikki eläimet lopulta olekaan yhdenveroisia.

Eläinten vallankumousta on helppo suositella jokaiselle. Varsinkin he, jotka haluaisivat lukea enemmän klassikoita, mutta eivät ole kiinnostuneita tiiliskiviromaaneista - tästä on helppo aloittaa! Teemakin on mielenkiintoinen yhdistelmä kepeyttä ja painavaa asiaa. Todella nautittava pikkuopus, melkein sormet jo syyhysivät kirjoittaa syväluotaava kirjaessee äidinkielen tunnille:D Tosin näillä tuoreilla äitiysaivoilla sellaista en saisi kyllä aikaiseksi, mutta onneksi kirjasta pystyi nauttimaan kevyemmälläkin otteella ja jättää vallankäytön syvällisemmän pohtimisen minimiin.

Neito vanhassa linnassa

Jane Austen
1817 suom. 1953
300 s./WSOY
äänikirja n. 9 tuntia

Neito vanhassa linnassa (uusin suomennos nimellä Northanger Abbey) oli yksi spontaaneista äänikirjalainoista vieraillessani kirjastossa. Jane Austenia tulee luettua äärimmäisen harvoin, mutta hänen teoksiensa parissa kyllä viihtyy mukavasti kunhan pääsee alkuun.

Kirjassa ollaan varsin lomaisissa tunnelmissa sillä sankaritar Catherine Morland viettää ensin muutaman viikon Bathissa perhetuttujensa kanssa tutustuen mm. Thorpen ja Tilneyn perheisiin. Sieltä hän jatkaa matkaansa Tilneyn tiluksille Northanger Abbeyhin. Catherine on suuri kauhukirjallisuuden ystävä, joten hän odottaa Northanger Abbeyn kartanon olevan täynnä toinen toistaan karmaisevampia sukusalaisuuksia. Sydämentykytyksiä hänelle puolestaan aiheuttaa perheen nuori herra Henry Tilney.

Lukukokemus oli suorastaan kutkuttavan herkullinen, niin mainiosti lukija Erja Manto tulkitsee Austenin tekstiä. Veikkaisinpa jopa, että kirjailijattaren piikikkäät sutkautukset päähenkilöstä ja tämän lähipiiristä osuivat minun tapauksessani vielä vähän paremmin maaliin kun sain nauttia tarinasta tällä tavalla valmiiksi pureskeltuna. Kun lukuhetket tuppaavat välillä pienen vauvan kanssa olemaan varsinaista sillisalaattia niin jaaritteleva tarinankerronta tosiaan toimii paremmin äänikirjana.

Olen aikaisemmin lukenut häneltä teokset Järki ja tunteet; Ylpeys ja ennakkoluulo ja Emma. Niihin verrattuna Neito vanhassa linnassa on selkeästi kepein ja kerronta yksinkertaisinta. Kirjassa ei myöskään ole samalla tavalla suurta rakkaustarinaa, vaikka Catherine lähteekin Northanger Abbeyhin osittain Henry Tilneyn takia.

Hercule Poirot in the Adventure of the Christmas Pudding

Agatha Christie
1960 (kirja), 2006 (kuunnelma)
45 min / BBC Audiobooks

Nyt on sitten elämäni ensimmäinen kuunnelma takanapäin. Voiko näitä edes laskea kirjoiksi tai äänikirjoiksi?

Tutkin kirjaversioasiaa sen verran, että kyseessä on suomeksi Seikkaileva jälkiruoka -nimellä ilmestynyt novellikokoelma, jossa on 281 sivua. Novelleja on viisi kappaletta. Ilmeisesti jouluvanukkaaseen liittyvä tarina on yksi novelli ja muut neljä liittyvät muihin tapauksiin...? Siinä mielessä kuunnelma ehkä onkin ihan aidosti novellin pituinen. Ensin tosiaan oletin, että kyseessä on ihan täyspitkä romaani ja mietin, että aika lyhyeksi tarinan saa vedettyä kun vetää mutkat suoriksi ja jättää kuvailun minimiin.

Englanniksi kuunnellessani alku vaikutti hankalalta, mutta nopeasti pääsin jutun jujuun kiinni, vaikka oli yöaika (imetyshupia) ja vieras kieli kuunnelmassa. Täytyy siis antaa englanninkieliselle kuunnelmalle toistekin mahdollisuus.

Itse tarina ei ollut kummoinen, eniten viehätyin jouluun liittyvästä teemasta sesongin ollessa kuumimmillaan. Kotoisa takkatuli ja joulupöydän ääreen kokoontuneet toisilleen vieraat ihmiset Englannin maaseudulla sijaitsevassa hotellissa toivat joulutunnelman kotisohvalle asti.

Hyvästi Myrskyluoto

Anni Blomqvist
1973 suom. 1976
161 s./Gummerus

Myrskyluodon Maija -sarja on vihdoin luettu loppuun asti. Olen ihan lähivuosina uskaltautunut lukemaan enemmän kirjasarjoja, sillä suurimmaksi osaksi olen keskittynyt tutustumaan uusiin kirjailijoihin ja heidän tuotoksiinsa. Tarina Maijasta ei koskaan iskenyt minuun ihan täysillä, mutta kirjat olivat kyllä lukemisen arvoisia.

Viimeinen osa kertoo ajasta Jannen kuoleman jälkeen. Elämä jatkuu Myrskyluodolla, vaikka kipeää se tekee - ihan joka päivä. Maija kulkee kuin sumussa, mutta arkiaskareet on hoidettava. Kasvavat lapset tarvitsevat ruokaa ja vaatteita ja opiskellakin pitäisi ehtiä, sillä Janne piti luku- ja kirjoitustaitoa tärkeänä. Onneksi sisaruskatraan vanhimmat lapset pystyvät auttamaan lastenhoidossa ja kalastuksessa. Myös naapurit ja sukulaiset antavat korvaamattoman arvokasta apua myrskyluotolaisille.

Sarjan osista juuri tämä viimeinen oli eniten mieleeni. Koin lukijana saavani Maijaan ihan uudenlaisen yhteyden. Edellisissä osissa on kyllä kerrottu kuka Maija on, mitä hän tekee ja millaista hänen elämänsä Myrskyluodolla on, mutta vasta nyt sain paremman käsityksen siitä mitä Maijan mielessä liikkuu.

Yleensä kirjasarjaa lopetellessa mielen valtaa rauha tavalla tai toisella ja oletinkin, että nyt kävisi samalla tavalla. Myrskyluodon Maija päättyy minun mielestäni kuitenkin samalla tavalla kuin millaista Maijan elämä armottoman meren äärellä on aina ollut. Tuntui, että Maijasta tuli vanhoilla päivillään sukunsa ja varsinkin miniänsä riippakivi, jota nuorempi sukupolvi ei arvosta juuri lainkaan. Toisaalta kirjan loppu sopii tähän kaunistelemattomaan ja realistiseen saaristolaiselämää kuvaavaan sarjaan täydellisesti, mutta omaan makuuni se on kyllä jotenkin turhan karu.

Hohto

Stephen King
1977 suom. 1985
513 s./WSOY

Äitiyslomalla on saanut kivasti tartuttua näihin vähän vanhempiin lukemattomiin kirjoihin, joihin on halunnut jo useamman vuoden ajan tutustua, mutta ei ole saanut aikaiseksi koska uutuuskirjat.

Kingin parhaaksi tituleerattu kirja ei tehnyt minuun ihan niin suurta vaikutusta kuin olin odottanut. Tunnelma eristäytyneessä hotellissa on kohdallaan ja talvikauden huoltomiesperheen keskinäiset suhteet, menneisyyden taakat ja perheen isän hissuksiin etenevä suistuminen hotellin tahdonalaiseksi ovat mielenkiintoista luettavaa. Silti jokin vähän tökki. Osaksi syytän suomennosta, joka oli minun lukemassani versiossa todella tönkkö (vain harvoin kiinnitän tällaiseen asiaan huomiota!). Ihmisiin viitattiin sanalla "se" ja muutkin yksittäiset sanavalinnat tekivät tarinasta auttamatta aikansa tuotoksen, vaikka periaatteessa kokonaisuus voisi hyvinkin kestää aikaa. Voikin olla, että englanniksi luettuna tarinasta olisi jäänyt erilainen fiilis.

Panttasin vuosia Hohdon elokuvakokemusta, jotta kirjaversioon tutustuminen olisi mahdollisimman antoisaa yllätysmomenttien suhteen. Täytyykin sanoa, että nyt kun on kokemusta molemmista versioista niin kirjaversio oli kyllä enemmän mieleeni. En ymmärrä, miksi Kubrick on päätynyt muuttamaan juonenkäänteitä niin paljon, monet kirjan tapahtumista kun olisi ihan hyvin voinut säilyttää entisellään leffaversiossakin. King ei itsekään ollut tyytyväinen ohjaajaneron tuotokseen. Siinä mielessä jännä, koska Jack Nicholsonin rooli on kuitenkin niin kiitelty ja elokuvaversio on aina kaiken maailman klassikkolistauksilla.

Luin Wikipediasta tarinan synnystä ja selvisi, että kirjailija on saanut idean kirjaansa yöpyessään hotellissa, joka kirjan Overlook-hotellin tapaan jää autioksi talven ajaksi. Tosielämän hotellissa on sanottu tapahtuvan asioita, jotka King on sijoittanut kirjaansa eli kuolemantapauksia ja kummituksia kuuluu myös Stanley-hotellin historiaan. Mielenkiintoista!


Täytyy varmaankin jatkaa Kingiin tutustumista pikku hiljaa, sillä luettuani tämän vuoden puolella kaksi hänen kirjaansa en ole vielä oikein saanut otetta siitä mikä hän on miehiään. Uusin suomennettu teos Joyride oli todella hieno ja vähän surumielinen teos, Hohdossa periaatteessa kaikki palikat hyvin pinottuna, mutta suomennoksen takia jotenkin tosikasari. Mietityttääkin, että jos muutkin aikaisemmat kiitellyt teokset on suomennoksella pilattu, niin kannattaako niitä suomeksi lukeakaan...?

Osavaltiohaaste Colorado

2001 avaruusseikkailu

Arthur C. Clarke
1968 suom. 1969
195 s./Kirjayhtymä

Katsoin pari vuotta sitten Stanley Kubrickin ohjaaman elokuvaversion ja se on ollut yksi hämmentävimmistä elokuvakokemuksistani. En liioittele sanoessani, että alun apinakohtauksen jälkeen olin vähintään sanaton. Ja ei elokuvankatselu siitä sen helpommaksi muuttunut ja viimeistään pätkän lopussa olin taas auttamattoman pihalla. Siispä ajattelin antaa kaikilla klassikkolistauksilla pyörivälle kirjaversiolle mahdollisuuden. Ja se kannatti!


Sain siis tarinan jujusta paljon paremmin kiinni lukiessani. Alun apinakohtauskaan ei tuntunut lainkaan sekavalta, kun kokonaisuuteen tutustui kirjoitetussa muodossa. Googletin teoskaksikon lukemisen jälkeen ja opin, että Clarke ja Kubrick tekivät projektejaan samanaikaisesti ja yhdessä. Clarke siis käsikirjoitti elokuvaa Kubrickin kanssa ja samalla laajensi alun perin novellin mitassa ollutta tarinaansa kirjaksi. Siksi versiot ovat niin uskollisia toisilleen.


Tarinassa seurataan suurimmaksi osaksi Löytö-nimistä avaruusalusta, joka on matkalla Saturnukseen tutkimaan yhtä sen kuista, Japetusta. Matkalla ovat mukana astronautit Poole ja Bowman sekä kolme talviunta nukkuvaa tiedemiestä, jotka on tarkoitus herättää vasta määränpään ollessa lähempänä. Matkaan tulee mutkia, kun HAL, pitkälle kehitetty tietokone, alkaa toimia itsenäisesti ja astronautteja vastaan.

Lukukokemus oli yllättävän hyvä - elokuvan nähtyäni en uskaltanut asettaa liian korkeita odotuksia kirjaversiolle. Toisaalta tarina ei kuitenkaan tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta, siis ollakseen kuitenkin klassikko! Koko kirjan ajan minusta tuntui, että tarinalla olisi vaikka millaiset mahdollisuudet viihdyttää lukijaa samalla kun pohditaan kansantajuisesti mitä avaruuden tuolla puolen onkaan. Periaatteessa ihan uskottavista lähtökohdista kummunnut tarina meni kuitenkin lopulta liian oudoksi minun makuuni. Olikin siis vähän outoa lukea kirjaa, jonka parissa toisaalta viihtyi ihan mielellään, mutta silti tuntui pitkästyvänsä aika ajoin...

Joka tapauksessa oli virkistävää lukea avaruusseikkailu pitkästä aikaa:)

Meren voimia vastaan

Anni Blomqvist
1971 suom. 1976
277 s./Tammi
isotekstiset kirjat

Lähivuosina olen kahlannut läpi muutamaa kirjasarjaa. Myrskyluodon Maija on nyt edennyt neljänteen eli toiseksi viimeiseen osaan. Vuosien aikana Maija on kasvanut nuoresta neitosesta Myrskyluodon emännäksi, jolla on onnellinen avioliitto Jannen kanssa ja valtava lapsikatras.

En kokenut sen suurempia yllätyksiä Meren voimia vastaan -kirjaa lukiessani. Sarjan edelliset osat ovat jo osoittaneet kerta toisensa jälkeen, että meri on armoton naapuri. Se antaa ja ottaa, ja kaikessa kauneudessaan se on alati vaarallinen luonnonvoima. Näin ollen tiesin, ettei Maijan elämän vastoinkäymiset jäisi kolmannessa osassa menehtyneeseen poikaan tai Myrskyluodon kodin tuhoutumiseen tulipalossa.

Ajankuva ja menneen maailman tunnelma on edelleen parasta Blomqvistin kirjasarjassa. Tarinankerronta on kuitenkin niin suorasukaista ja yksinkertaista, etten osaa suhtautua kovinkaan tunteellisesti Maijan elämän tapahtumiin, vaikka ne usein ovat suorastaan sydäntä särkeviä. Toisaalta kirjasarjan kuuluukin olla juuri sellainen kuin se on, sillä ei Maijallakaan ole aikaa jäädä murehtimaan vastoinkäymisiään. Pelkkä hengissä pysyminen vaatii joka päivä isoja ponnistuksia koko perheeltä.

Aikaisempia osia lukiessani olen pohtinut olisiko Maija jo sarjan viimeisessä osassa muodostunut minulle kirjalliseksi ystäväksi, josta on vaikea erota. Nyt kuitenkin uskon, että lukijasta etäällä pysyttelevä kirjoitustyyli on johtanut siihen, että Maija ei jää erityisemmin mieleeni elämään. Toisaalta kuitenkin tunnustan, että Maija on kotimaisen kirjallisuuden suuri naissankari, joka elää rankkaa ja kuluttavaa elämää meren armoilla. Ei voi kuin ihailla!

Saatana saapuu Moskovaan

Mihail Bulgakov
1966-1967 suom. 1969
503 s./ WSOY
äänikirjassa 16 CD-levyä

Kesän kunniaksi oli jälleen aika tarttua klassikkoon. Haastoin itseäni siinä määrin, että nappasin mukaani kirjan, jonka lukemisen olen kokenut suorastaan pakolliseksi ihan yleissivistyksen nimissä, mutta jonka tarinaan en ole kokenut minkäänlaista vetoa.

Saatana saapuu Moskovaan - viholliseni kirjamaailmassa jo ennen kuin olin lukenut ensimmäistäkään sivua. En sovi yhteen venäläisten klassikoiden kanssa ja sana satiiri saa niskakarvani pystyyn. Siinä luulisi olevan jo ihan tarpeeksi syitä pysyä kirjasta kaukana, mutta onnistuin vakuuttamaan itseni, että tämä on kuin onkin hyvä idea:

a) Ensinnäkin tämä olisi viimeinen venäläinen klassikko jonka pakottaisin itseni lukemaan.

b) Bulgakovin kirja tulee aina vastaan lähes kaikilla must-read-klassikkolistauksilla, ja kun olen jo sinnikkäästi kahlannut läpi Anna Kareninan ja Rikos ja rangaistus -teokset, niin tämä olisi vähän niin kuin pahuuden kolmion täydentymä. Ammakin tätä oli suositellut minulle jo vuosia sitten blogini 1-vuotispäivänä, kun kyselin hyvien lukukokemuksien perään.

c) Jäisin pian äitiyslomalle ja olisihan se hauskaa, jos ennen sitä olisi tällainen kiva luonnetta kasvattava projekti läpikäytynä.

d) Kuuntelisin kirjan äänikirjana, jolloin tarinan omaksuminen olisi ehkä himpun verran mielekkäämpää, kun samalla puuhailisin arkisia juttuja siivoamisesta ruoan tekemiseen.

Kuunnellessani paria ensimmäistä levyä olin yllättävän toiveikas. Mieskin huikkasi taustalta useaan otteeseen, että tarina vaikuttaa oikeasti hyvältä. No niinpä! Sitten mielenkiinto herpaantui. En oikein tiedä mitä tapahtui; Saatanan ensihetket Moskovassa, Mestarin astuminen kuvioihin ja lisäjuoni Pontius Pilatuksen ajata lähtivät kaikki ihan hyvin käyntiin. Alkuhuuman jälkeen huomasin kuitenkin miettiväni kirjaa kuunnellessani, että Saatanan edesottamukset Moskovassa eivät kuitenkaan jaksa pitää mielenkiintoani yllä. Pirulliset tempaukset, kansalaisten ajaminen hulluuden partaalle, kaupungin saaminen kaaoksen valtaan... Ihan kivoja juttuja joo, mutta silti jotenkin ihan turhanpäiväistä ja kaipailin jo kovasti jonkun tunnelmallisen lukuromaanin pariin, josta saisin JOTAIN IRTI.

Sain herätettyä tsemppihengen uudelleen 1,5 viikkoa ennen äitiyslomalle jäämistä ja silloin levyjä oli vielä 8 jäljellä. Siinä sitten kuunneltiin jokainen kotona vietetty hetki, mutta hyvää lukuflowta ei enää syntynyt. Tietenkin suurin ongelma oli aidon kiinnostuksen puuttuminen tarinaa kohtaan ja sehän ei tätä masokistia yllättänyt.

Mutta luettu on, hah hah haa (paholaisen naurua)! Ja no hard feelings, olit paljon parempi kuin uskalsin toivoa ja yllättävän helposti lähestyttäväkin. Mutta en kyllä lue uudelleen:D

Kuin surmaisi satakielen

Harper Lee
1960 suom. 1984
374 s. / Koko kansan kirjakerho Oy

Näin jälkiviisaana voin vain todeta, että tähän kirjaan olisin voinut tarttua jo aikapäiviä sitten. En vain millään tullut uskoneeksi niitä kymmeniä lukijoita, jotka ovat hehkuttaneet tarinan olevan klassikoksi äärimmäisen helposti lähestyttävä ja teemoiltaan tälläkin hetkellä hyvin ajankohtainen. Vihasuhteeni varsinkin satiireihin ja venäläiseen klassikkokirjallisuuteen on nakertanut vuosien mittaan uskoani siihen, että klassikoiden joukosta löytyisi minullekin sopivaa (ja ennen kaikkea nautittavaa!) luettavaa.

Tälläkin kerralla meinasin ohittaa kirjan, kun se tuli minua vastaan kirjaston vaihtohyllyssä. Ilman kansipapereita matkustanut, vähän elämää jo nähnyt kirja ei varsinaisesti puhutellut, varsinkin kun samaan aikaan kirjakaupoissa on isot pinot uutta painosta, jossa on viehättävä keltavalkoinen kansi. Työkaveri, joka ei yleensä klassikoista innostu, oli kuitenkin juuri hehkuttanut, että tarina on ihana, joten päätin antaa kirjalle mahdollisuuden. I-ha-ni-a klassikoita kun ei ole omalle kohdalle sattunut kovinkaan monta.

Kirjassa eletään 1930-luvun Alabamassa, kuvitteellisessa Maycombin kaupungissa. Tarina kerrotaan pienen Scout-tytön näkökulmasta. Tytön ja tämän isoveljen Jemin lapsuus koostuu lähinnä koulunkäynnistä, kepposten keksimisestä, naapureiden kanssa seurustelusta ja seuraavan kesäloman odottelusta. Koko perheen arki mullistuu, kun Jemin ja Scoutin oikeamielinen asianajaja-isä Atticus päättää puolustaa oikeudenkäynnissä mustaa miestä, jonka väitetään raiskanneen valkoisen tytön. Näennäisesti lempeän pikkukaupungin todelliset kasvot paljastuvat, kun on aika valita puolensa. Kirja voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 1961.

Leen kirjassa mieleenpainuvinta on lapsen näkökulma. Tavanomainen lapsuus saa yllättäviä lisäsävyjä, kun vastapuoli äityy kritisoimaan (kuka sanallisesti, kuka nyrkein) lasten isää ja tämän toimia mustan miehen hyväksi. Vaikka lapsuuden leikit saavatkin jatkua, tiedonhaluisten lasten ja isän väliset keskustelut mm. tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta halkovat perheen arkea. Tunnelmaltaan kirja toi minulle mieleen varsinkin Stephen Kingin Viimeinen kesä-novellin ja muutama vuosi sitten ilmestyneen Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala-kirjan.

Niin että sitä vaan, että jos tämä kirja lojuu sinullakin jossain hyllyn perukoilla lukemattomana, niin nyt kirja kauniiseen käteen ja lukupuuhiin!

(Sainpas tällä lukukokemuksella vuosia sitten saadun blogin 1-vuotissynttäripostaukseen tulleen kirjasuosittelun kuitattua. Kiitos Gerdy!)

Pieni talo suuressa metsässä

Laura Ingalls Wilder
1932 suom. 1961
194 s./Gummerus

Mitä tapahtuu ja kenelle?
Pieni talo suuressa metsässä on sarjan ensimmäinen osa ja kertoo siitä ajasta, kun perhe asuu vielä eristyksissä Wisconsinin metsissä, päivämatkan päässä naapureista. Isä huolehtii metsästyksestä ja kotitalon kunnossapidosta, äiti puolestaan kodinhoidosta ja kolmesta tyttärestä. Elämä pyörii työnteon ympärillä, mutta iloisella ja reippaalla asenteella arki toimii ja perhe-elämä on varsin onnellista. 

Pieni talo-preerialla -sarjasta?
Sarjan aloitusosa jäi minulta aikaisemmin väliin ja olikin mielenkiintoista lukea perheen alkutilanteesta ennen muuttoa preerialle. Olikohan peräti niin, että muuttoliike metsään alkoi kasvamaan niin suureksi, ettei riistaa enää riittänyt kaikille ja perhe päätti ottaa riskin ja lähteä preerialle...? Perhe vietti tässä kirjassa kuitenkin oikein mukavaa elämää, että jäin hieman ihmettelemään, mikä heidät ajoi preerialle... Mutta kun en muista enää!

Mikä sarjassa viehättää?
Olen tykännyt lukea Pieni talo preerialla -sarjaa ja Myrskyluodon Maija -sarjaa rinnakkain. Molemmissa tapahtumat liittyvät vahvasti työntäyteiseen perhe-elämään ja tunnelma kirjoissa on varsin kotoisa. Lisäksi mukavan tarinankerronnan ohella saa tietää vaikka mitä mielenkiintoista menneiltä ajoilta! Kotimainen kirjasarja on selkeästi teemoiltaan raskaampi, onhan kirjan päähenkilökin perheenäiti. Ingallsin perheen edesottamuksista puolestaan kerrotaan lapsen näkökulmasta, joten raskaammatkin ajat näyttäytyvät lukijalle valoisana. Näiden pariin palaan vuosittain, kun kaipaan lohduttavaa ja yksinkertaista tarinaa sadesäälle.

Yhdysvallat ja osavaltiohaaste: Wisconsin

Tarzan, apinain kuningas

Edgar Rice Burroughs
1912 suom. 1971
278 s./Kauppakirjapaino

Mitä tapahtui ja kenelle?
Afrikan länsirannikolle julmasti hylätty pariskunta saa pojan, joka jää orvoksi ja varttuu lopulta aikamieheksi apinoiden parissa. Tarzan saavuttaa vuosien kuluessa suuren taistelijan maineen ja päätyy viidakon valtiaaksi. Aatelisveri vetää kuitenkin sivistyksen pariin ja Tarzan huomaakin olevansa hyvin kiinnostunut ihmisrodusta ja omasta syntyperästään. Loppu on historiaa kun viidakkoon putkahtaa Jane-niminen nuori nainen...

Lukuhistoriani poikakirjallisuuden parissa?
En muista lukeneeni mitään poikakirjallisuuden klassikkoja pikkutyttönä (en lukenut pienenä myöskään kovinkaan monta tyttökirjallisuuden klassikkoa...), joten nyt vähän vanhempana on pitänyt tilkitä näitä sivistykseen jääneitä aukkoja. Verrattuna esimerkiksi Huckleberry Finnin seikkailuihin tai Aarresaari-tarinaan, Tarzan oli yllättävän nopeatempoinen eikä lainkaan tylsä. Tarina on mielestäni kestänyt todella hyvin aikaa. Enpä olisi uskonut!

Lukukokemuksesta?
Kehyskertomus on minulle tuttu vanhoista mustavalkoisista Tarzan-elokuvista ja Disneyn piirrosleffasta, joka on itse asiassa yksi suosikeistani mitä tulee Disneyn animaatioleffoihin. Kirjaversio on kuitenkin paljon raaempi ja synkempi kuin mitä olin osannut odottaa. Vaikka Tarzanin tarina itsessään on jo kiehtova, myös pimeän Afrikan kuvailu ja ylipäätään 1900-luvun alun näkökulma pitävät lukijan mielenkiinnon yllä. Ja nythän lähinnä ketuttaa, kun Tarzanin seikkailuista on kirjoitettu yli parikymmentä kirjaa ja minä haluaisin tietää millainen viidakon kuninkaan koko elämäntarina on!

Maija

Anni Blomqvist
1970 suom. 1975
132 s./Gummerus

Mitä tapahtuu ja kenelle?
Myrskyluoto-sarjan kolmannessa osassa Maijalla ja Jannella on jo useampi lapsi ja perhe sen kun kasvaa. He elävät eristäytyneinä omalla luodollan, armottoman meren naapurissa. Kaikkien työpanos on tärkeä, jotta arki sujuisi: Janne hankkii elannon, Maija hoitaa kotia ja kotielämiä ja vanhemmat lapset kaitsevat pienempiä sisaruksiaan. Menetyksen suru tulee perheelle tutuksi eikä mitään voi pitää itsestäänselvyytenä. Onneksi suvun tukeen voi luottaa ja siihen, että elämä kyllä kantaa vaikeuksien yli.

Lukukokemuksesta.
Nappasin kirjan mukaani juhannuslukemiseksi ja vaikka saaristolaiselämän kuvaus sopikin hyvin yhteen osittain sateisenkin juhannusviikonlopun kanssa, oli tarina melkoisen raskas teemoiltaan. Ensimmäisten osien tapaan tarina on helposti lähestyttävä, mukavan yksinkertaisesti kirjoitettu. Pääpaino on työntäyteisen arjen kuvailussa ja Blomqvistin rakastetussa kirjasarjassa menneen maailman saaristolaiselämä tulee melkein iholle asti. Vaikka Maijan elämä ei ole koskaan ollut helppoa, kolmannessa osassa kamppaillaan jo melkoisten menetysten parissa.

Tv:stäkin tuttu?
Huomasin, että telkkarista tulee juuri Myrskyluodon Maija -sarja, mutta en ole sitä koskaan katsonut. Onko katsomisen arvoinen? Onko tv-sarja kuinka uskollinen kirjasarjan tapahtumille? En sitä nyt tässä välissä ala kuitenkaan katsomaan, koska kirja-sarjasta on vielä kaksi osaa lukematta. Nyt lukutahtini on tainnut olla kirja per vuosi...

Tuhat ja yksi yötä

Jaakko Hämeen-Anttila
Heli Hieta
suom. 2010
213 s./Otava

Mitä tapahtuu ja kenelle?
Kolmen vuoden ajan Shahrazad pyrkii pitämään päänsä kertomalla miehelleen tarinoita jättämällä ne kesken niin, että miehellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin antaa vaimonsa elää vielä seuraavaan iltaan. Elämässä pettyneellä kuninkaalla on nimittäin ollut pahana tapana ottaa vaimo yhdeksi illaksi ja mestauttaa hänet ennen aamunsarastusta. Kolmen vuoden aikana tulee tutuksi tarinat mm. Sindbad Merenkävijästä, Aladdinista ja loihditusta lampusta sekä Ali Babasta ja neljästäkymmenestä rosvosta.

Odotukset kirjasta?
Olen lähivuosina yrittänyt muutamaan otteeseen lukea satukirjoja, mutta se on osoittautunut yllättävän pitkäpiimäiseksi hommaksi. Nähtyäni balettiversion Lumikuningattaresta, halusin heti tutustua H.C. Andersenin alkuperäiseen versioon, mutta en jaksanut lukea satua kokonaan. Olinkin henkisesti valmistautunut siihen, että tämänkin satukokoelman kahlaamisessa palaisi lähinnä hermot. Odotin myös vaikealukuisia ja ehkä vähän paikallaan junnaaviakin tarinoita.

Lukukokemuksesta?
Tuhat ja yksi yötä ylitti odotukseni kertaheitolla. Tarinat olivat mielenkiintoisia ja sopivan erilaisia, mutta silti niissä toistui muutamat asiat tehden tarinoista yllättävän yhtenäisen kokonaisuuden. Hämeen-Anttilan suomennokseen on päässyt 11 isompaa tarinaa, joista osa sisältää pienempiä tarinoita. Lukukokemus ei tuntunut niin raskaalta, kun välissä oli lyhempiäkin tarinoita. Tunsin entuudestaan vain Aladdinin tarinan, mutta sain huomata Disneyn ottaneen paljonkin vapauksia tehdessään omaa versiotaan kyseisestä klassikosta. Lapselle en ehkä ensimmäisenä valitsisi tästä kokoelmasta iltasatua, mutta kirja on kyllä niin näyttävä, että pidän sen silti omassa kirjahyllyssä, katsotaan milloin siihen tulee palattua seuraavan kerran....

Luolakarhun klaani

Jean M. Untinen-Auel
1980 suom. 1981
596 s./WSOY
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Aylan klaani menehtyy maanjäristyksessä ja tyttö päätyy Luolakarhun klaanin kasvatettavaksi. Pieni tyttö on niin käytökseltään kuin ulkonäöltäänkin täysin erilainen kuin muu klaani. Suurin ponnisteluin Ayla sopeutuu elämään uudessa klaanissa, mutta ei ilman valtavia kasvukipuja. Osa klaanista suhtautuu Aylaan epäluuloisesti vuosienkin jälkeen, joten yhteentörmäyksiä sattuu tavan takaa.

Kirjan parhaat palat?
Kirjan tapahtumat sijoittuvat Jääkaudelle, noin 30 000 vuoden päähän nykypäivästä. Luonnollisestikin oli kutkuttavan mielenkiintoista lukea sen ajan ihmisistä ja heidän elinkamppailustaan alati muuttuvassa maailmassa. Mielestäni tarinan vahvuus on nimenomaan ajankuvassa vaikka toki kirjailija on luonut muutaman todella mielenkiintoisen henkilöhahmon Aylan tarinan ympärille. Kirja on aikamoinen tiiliskivi, joten tarinan pitää olla lukijaa tavalla tai toisella liikuttavakin. Olikin sydäntä särkevää seurata hiipuvan klaanin viimeisiä hengenvetoja, Aylan kannatellessa ihmiskunnan tulevaisuutta harteillaan.

Maan lapset -sarja jatkuu?
Leikittelin ensimmäisen osan luettuani hetken ajatuksella, että todella lukisin koko sarjan lähivuosien aikana. Lopulta päädyin siihen, että sarjalla ei ehkä kuitenkaan olisi kokonaisuutena niin paljon annettavaa, että lukeminen olisi vaivan väärti. Oletan siis, että tarina lopulta vain toistaisi itseään, Ayla seikkailisi pitkin poikin Jääkauden Eurooppaa ja kohtaisi ehkä muitakin klaaneja, mutta lopulta kaikki toistaisi vain ensimmäistä osaa. Päätöksen tehtyäni kipaisinkin heti Wikipediaan lukemaan juonikuvaelmat sarjan muista osista ja pystyin huokaisemaan helpotuksesta: uteliaisuuteni on nyt tyydytetty ja tiedän Aylan elämän suuntaviivat, mutta uskon tehneeni oikean ratkaisun, kun päätin jättää sarjan lukemisen ensimmäiseen osaan.

Linnanneidon lokikirja

Dodie Smith
1949 suom. 2002
374 s./Gummerus

Mitä tapahtui ja kenelle?
Tarinassa seurataan Cassandra Mortmainen ja hänen perheensä vaiheita vanhassa, jo parhaat päivänsä eläneessä linnassa. Perhe on kituutellut jo vuosia, sillä isän lupaavasti alkanut kirjailijanura tyssäsi yllättäen ensimmäiseen kirjaan eikä hyvämaineisen perheen tyttöjen oikein sovi tehdä työtä. Cassandra haaveilee kirjailijanurasta ja tekee merkintöjä perheensä arjesta muistikirjoihinsa. Kaikki saavat uutta potkua, kun samaan kylään muuttaa varakkaat veljekset vanhempineen. Onko Cassandran siskon mahdollista saada varakas aviomies niin kuin hän on aina haaveillut?

Lunastiko kirja odotukset?
Kirja on pyörinyt must-read-listoillani jo vuosia, vaikka en ole koskaan edes tiennyt mistä se oikeastaan kertoo. Ennakko-odotuksia ei siis juurikaan ollut ehtinyt kertymään (paitsi, että olen ymmärtänyt kirjan olevan todella rakastettu lukijoiden keskuudessa), joten tarina todellakin sykähdytti ihanuudellaan. Olisinpa tajunnut jo aikaisemmin tarttua tähän kirjaan!

Lukukokemuksesta.
Mortmainen perheen elämästä on onnistuttu kirjoittamaan todella tunnelmallinen ja ihastuttava tarina. Tyttökirjallisuuden hahmoiksi kaikki henkilöhahmot olivat mukavan realistisia ja monisyisiä. Tykästyin myös lukiessani siihen, että en todellakaan tiennyt mihin suuntaan tarina kehittyisi ja mitä kenellekin tapahtuisi. Smithin ote tarinaan oli raikas ja jopa moderni, välillä oli vaikea uskoa, että tarina on todella kirjoitettu melkein 70 vuotta sitten!

Kenelle suosittelisin?
Tunnelmallista tarinaa kaipaavalle syksyn ja talven pimeneviin iltoihin. Tyttökirjallisuuden ystäville, jotka haluavat kokea genren sisällä vähän jotain erilaista. Kaiken ikäisille tytöille ja naisille, jotka haluavat sukeltaa ensirakkauden maailmaan, mutta ovat saaneet tarpeekseen liian hempeistä tarinoista.

Linnanneidon lokikirja on IHANA kirja<3

Cranfordin naiset

Elizabeth Gaskell
1851-53 suom. 1963
242 s./Otava

Mitä tapahtui ja kenelle?
Kirja on kokoelma tarinoita, jotka kertovat pienen maaseutukaupungin seurapiirien tapahtumista 1800-luvulla. Mary Smith on nuori nainen, joka vierailee kaupungissa useaan otteeseen vanhempien rouvien luona ja tarinat kerrotaan hänen näkökulmastaan.  

Lunastiko kirja odotukset?
Olin aina ajatellut säästäväni kirjaa hyvää hetkeä varten. Kirjan esipuhekin alkaa siitä oletuksesta, että tarinaa varten tarvitaan nojatuoli, hehkuva takkavalkea, verhot ikkunain edessä ja lukulamppu. Näin minäkin olin päätellyt ja puitteet olivat ns. kohdallaan. Silti täytyy sanoa, että oma kuva kirjasta oli tunnelmallisempi kuin mitä tarina lopulta oli. Jotenkin tuntuu liian julmalta sanoa, että petyin tarinaan, mutta kun ei se lopulta kovin erityinen ollut, valitettavasti.

Lukukokemuksesta.
Aloitin samaan aikaan katsomaan Downton Abbeyta ensimmäistä kertaa ja valitettavasti ihastuttava tv-sarja veti pidemmän korren ja hoidin jouluajan tunnelmoinnin mieluummin tv:n ääressä kuin kirja kädessä. Pahin harmistus syntyi varmaankin siitä, että Cranfordin naiset eivät oikeastaan tarjonneet mitään uutta, samanlaisia mukavia pikkutarinoita olen lukenut jo esimerkiksi Anna-sarjan viimeisistä osista. Asiaa ei myöskään auttanut se, että seurapiirin rouvat jäivät kaikki oikeastaan aika etäisiksi ja tarinat itsessään olivat jotenkin liian yhdentekevän hyväntahtoisia. Vaan eipä tuo haittaa, olen varma että tv-sarja puolestaan tulee olemaan minun juttu.

Lolita

Vladimir Nabokov
1955 suom. 1959
400 s./Gummerus

Alkuperäisenä suunnitelmana ei ollut kiduttaa itseäni koko sairasloman ajan. Ajattelin naiivisti, että nyt kerrankin olisi aikaa tarttua tähän kirjahyllyn perälle unohtuneeseen klassikkoon. Aitoa kiinnostustakin tarinaan löytyi ja lisäksi flunssan tyyppi oli sellainen, että aivotoiminta oli kunnossa köhimisestä huolimatta.

Oh, little did she know... Nabokovin tunnetuin teos oli julma umpikuja ensimmäisistä riveistä lähtien, mutta luovuttaminen ei ollut vaihtoehto. Tajusin hyvin pian, että joko kärvistelen nyt ja kuitenkin saan kirjan luettua tai sitten en lue Lolitaa koskaan. Sivu toisensa jälkeen jostain ilmestyi lisävoimia jatkaa tätä uskomattoman puuduttavaa tarinaa.

Kun jäljellä oli vielä kauhistuttavat 120 sivua, mieleeni putkahti vuodet yläasteella ja lukiossa. Noina vuosina luin kiltisti jokaisen klassikkokirjan alusta loppuun asti. En päästänyt itseäni helpolla, vaikka ihan pätevän esseen olisi voinut kirjoittaa vähemmälläkin vaivalla. Nyt päätin antaa itselleni ainutlaatuisen mahdollisuuden harppoa kirja loppuun. Hymyilinkin vallan onnellisena puoli tuntia myöhemmin: Lolita oli "luettu" loppuun juonen kannalta tärkeät kohdat valikoiden ja Humbert Humbertin jaarittelut kylmästi skipaten.

Voisi luulla, että aikuisen miehen fantasiat 12-vuotiaasta tytöstä olisivat esimerkiksi liian rankkaa tai ahdistavaa luettavaa, mutta ei. Humbert onnistui kukistamaan lukijansa ihan vanhanaikaisella tylsyydellä. En muista milloin olisin viimeeksi vienyt kirjan kierrätykseen näin innoissani. Eron hetkeemme ei todellakaan liittynyt sentimentaalisia tunteita.

Nyt kohti lomaviikkoa ja Rodosta! Matkalukemiseksi valikoitui pelkkää hyväntuulista ja lämminhenkistä kaunokirjallisuutta. Tuntuu oudolta lähteä matkaan ilman jännäriä, mutta olen saanut pakkomielteen lukea Kuokkamummon Halloweenin aikaan, joten ehkä silloin tasaan tilit jännityskirjallisuuden kanssa. Klassikoista pysyttelen kaukana.