sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Candide

Voltaire: Candide
1759 suom. 1953
135s./Tammi


Päällisin puolin (ja maallikkolukijan silmin) Voltairen Candide vaikuttaa hyvinkin yksinkertaiselta tarinalta. Kerronnaltaan se on yllättävän simppeli, kappaleet ovat lyhyitä ja tapahtumat etenevät vauhdikkaasti niin kuin veijaritarinoissa yleensäkin. Kokonaisuutena tarina on sekoitus pojille suunnattua vanhanajana seikkailukertomusta ja aikuisten satua.

Suuren valistusfilosofin tunnetuin teos on tietenkin rivien välissä kaikkea muuta kuin kevyt. Satiirin päähenkikö Candide on päätynyt maailmalle harhailemaan osoitettuaan kiintymystään väärälle henkilölle. Matkoillaan nuori herra kohtaa ihmisen pahuuden kerta toisensa jälkeen, mutta ei tunnu oppivan vastoinkäymisistä mitään. Huonot kokemukset kasaantuvat Candiden jatkaessa loputonta matkaansa, mutta mies ei vaivu epätoivon valtaan vaan jaksaa suhtautua tulevaisuuteensa optimistisesti. Ehkä tien päässä odottaakin hänen hellän kiintymyksensä kohde?

Luojan kiitos tämäkin tarina oli mukavan tiivis ja kappaleet lyhyitä. Candiden matkan eri vaiheet tuntuivat aina edellisten tapahtumien toistolta ja jo kuolleiksi luullut henkilöt heräsivät vuorotellen henkiin aiheuttamaan lisää hämmennystä päähenkilön reitin varrelle. Siinä mielessä tarinaa väritti aika vahvastikin sen satumainen ote, joka teki lukukokemuksesta kevyen, mutta myös vähän tylsähkön.

En ole viikon aikana lämmennyt sen enempää filosofian eri aatteille, joten Candidenkaan suhteen en kokenut suuria ahaa-elämyksiä. Lukukokemus kuuluukin ehdottomasti sarjaan kiva-jos-voisi-lukea-jonkun-filosofiasta-kiinnostuneen-henkilön-esseen-kysesisestä-teoksesta-niin-ehkä-ymmärtäisin-tarinaa-paremmin. Mutta onpahan tämäkin klassikko nyt luettu ja koettu.

Viikon pituinen lyhyiden klassikoiden maraton alkaa olemaan lopuillaan. Illalla laitan vielä hyvin lyhyesti muistiin muutaman lauseen eräästä kotimaisesta runokokoelmasta, mutta muuten tämä kokeilu olikin tässä. Kohti syksyn uutuuksia!:)

torstai 25. syyskuuta 2014

Koiramäen talossa





Mauri Kunnas
1980
48 s./Otava


En omistanut yhtäkään Kunnaksen kirjaa lapsena, joten olen tutustunut miehen tuotantoon vasta aikuisena. Ensikosketus Kunnakseen taisi tulla Noitarumpu-elokuvan myötä ja tuotannon laajuus tuli tutuksi vasta aloitettuani työt kirjakaupassa. Myöhäisherännäisenä en usko, että voin koskaan ihan samalla tavalla ihastella Kunnaksen kirjoja, rakkaimpien muistojen olisi pitänyt muodostua jo lapsuudessa. Siitä huolimatta olen viihtynyt hyvin niiden muutamien kirjojen parissa jotka olen tähän mennessä lukenut.

Koiramäen talossa oli oikein mielenkiintoinen iltasatu aikuiseenkin makuun. Itse asiassa yksi suosikkikirjoistani lapsena kertoi runsaan kuvituksen kera samasta aiheesta kuin tämä Kunnaksen kirja. Näkökulma suosikkikirjassani oli vielä hieman laajempi, sillä se kertoi myös varakkaan perheen arkirutiineista 1900-luvun alussa.

Verrattuna lapsuuteni kirjakokemukseen Koiramäen talossa on ehdottomasti hauskempi teos, kuvitus sai minut tirskahtelemaan useaankin otteeseen. Faktatieto ja viihdyttävä kerronta on yhdistetty hienosti samassa kirjassa ja osaan vain kuvitella miten paljon kysymyksiä pienillä lukijoilla mahtaakaan herätä kirjaa selaillessa. Minä opin ainakin tämän: tupa, porstua ja pirtti eivät ole sama asia vaikka näin aina ajattelen:)

Te Kunnasta enemmänkin lukeneet: onko teillä joku ehdoton suosikki miehen tuotannosta?

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Rakasta minut vahvaksi

Aino Suhola
1991
140 s./Atena


Camusin Sivullisen jälkeen huomasin olevani enemmän tutulla maaperällä Suholan runoteoksen kanssa.

Rakasta minut vahvaksi on kokoelma, joka yhdistelee perinteisempään muotoon kirjoitettuja runoja ja minulle tuntemattomampaa runoproosaa. Aluksi pelkäsin, että kokonaisuus olisi sekava ja runot vaikeaselkoisia, mutta muutaman sivun luettuani huomasinkin asian olevan juuri päinvastoin.

Runoissaan Suhola sivuaa nykyihmisen kipukohtia. Oma elämä ja läheiset jäävät sivuseikaksi, kun energiamme kuluu suorituskeskeisen elämänrytmin ylläpitämiseen. Keskitymme liikaa työasioihin ja tienaamiseen ja lopulta huomaamme olevamme tyytymättömiä elämäämme.

Kokoelma on ilmestynyt parikymmentä vuotta sitten, mutta runot ovat hyvin ajankohtaisia tänäkin päivänä. Suhola on saanut sisällytettyä teksteihinsä hyvin 1990-luvun lamavuosien tunnelman.

Lukukokemuksesta vielä sen verran, että arvostan runojen tavallisuutta, niitä on tällaisen antirunotytönkin helppo lukea ja ymmärtää. Jäin kuitenkin odottamaan jonkinlaista wow-efektiä, joka joskus iskee tajuntaan hyvää runoa lukiessaan. Tällä kertaa en saavuttanut ahaa-elämyksiä runojen parissa, mutta kokemus oli kuitenkin positiivinen. 

tiistai 23. syyskuuta 2014

Sivullinen

Albert Camus
1942 suom. 1947
160s./Otava


Tänään tiedän ainakin tämän: en tule koskaan ymmärtämään Sivullisen hienoutta. Ja koska tiedän erään, joka pitää kirjaa suuressa arvossa, aion vaatia että hän yrittää selittää kirjan mestarillisuutta kahvikupposen ääressä. En tosin lupaa olla ollenkaan myötämielinen.

Toivoa ehkä olisi, jos juuri nyt olisinkin yliopistossa osallistumassa luennoille, joissa käsitellään eksistentialismia ja absurdismia. Ja filosofian peruskurssikaan ei olisi pahitteeksi. Yksin lukiessa ja pähkäillessä ei kirjasta nimittäin irtoa mitään. Ja kiinnostukseni taso ei lopulta ole niin korkea, että jaksaisin tosissani pohdiskella sitä, mitä sieltä rivien väleistä oikein pitäisi ymmärtää.

Sivullisessa lukija tutustuu Meursault-nimiseen mieheen, joka tuntuu suhtautuvan elämänsä tapahtumiin varsin välinpitämättömästi. Romaanin alkupuolella miehen äiti kuolee ja Meursault matkustaa tämän hautajaisiin. Mies sopii myös avioliitosta Marie-nimisen naisen kanssa. Ja tappaa miehen. Hätkähdyttävän suuria asioita kaikki, mutta Meursaultia tapahtumat eivät tunnu hetkauttavan suuntaan tai toiseen. Kun oikeudenkäynti alkaa, on selvää ettei valamiehistö katso moista käytöstä hyvällä.

Eniten kiukuttaa se, että kirjailija on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon osittain tämän romaanin takia ja minä en saa siitä irti mitään. Toiseksi eniten kiukuttaa se, että joihinkin pienoisromaaneihin todella saadaan tiivistettyä koko elämä ja kaikki tärkeä, mutta Sivullinen jää lopulta todella kolkoksi tarinaksi. Ärsyynnyn nopeasti, jos kirjassa on vain vähän dialogia ja varsinkin silloin, jos kertoja paljastaa, että esimerkiksi henkilöhahmojen keskustelut ovat varsin merkityksellisiä, mutta sitten kyseisiä keskusteluja ei kuitenkaan lainkaan avata lukijalle.

Ei pysty ymmärtämään. 

maanantai 22. syyskuuta 2014

Viikko 39: klassikoita ja lukumaratonia

Alkanut viikko on täynnä työntekoa ja pitkiä päiviä, mutta ajattelin siitä huolimatta lainata lukumaratonin ideaa alkaessani läpikäymään lyhyitä klassikoita.


Olen blogini alkuaikoina näpytellyt muistiin erilaisia klassikkokirjalistauksia ja niiden läpikäyminen on joinain vuosina osoittautunut jopa piinallisen hitaanlaiseksi puuhaksi. Tuhat vuotta - sata kirjaa -listalta olen tähän mennessä lukenut 28 teosta. Keskisuomalaisen 100 kirjan listaukselta olen lukenut 51 teosta.


Kuluvalla viikolla olisi tarkoitus lukea useampikin lyhyt klassikko, jotka yllämainituilta listoilta löytyy ja näin oma ikuisuusprojektini etenisi aimoharppauksin.


Toistaiseksi olen löytänyt kirjastosta nämä kirjat:
Camus - Sivullinen (135s.)
Istanmäki - Liian paksu perhoseksi (205s.)
Suhola - Rakasta minut vahvaksi (140s.)
Voltaire - Candide (145s.)


Nämäkin kirjat aion kirjastosta hakea:
Goethe - Nuoren Wertherin kärsimykset (205s.)
Goscinny - Asterix ja Kleopatra (48s.)
Haavikko - Talvipalatsi (55s.)
Ibsen - Nukkekoti (124s.)
Parkkinen - Kaupungin kaunein lyyli (149s.)
Kunnas - Koiramäen talossa (48s.)


Alun perin oli tarkoituksena vähentää töidenjälkeisiä menoja, jotta lukemiselle jäisi aikaa. Nyt olen kuitenkin pienessä flunssassa ja tekee hyvää jättää menot kokonaan pois ja ensisijaisesti lepäillä kirjojen parissa iltaisin ja nauttia pimenevän syksyn tunnelmasta. Ehkä ensi viikolla pöpö on saatu kuriin ja mieli on levännyt!


Tällä viikolla olisi tarkoituksena myös lukea ahkerammin niissäkin tilanteissa joissa en yleensä lue: juna-asemalla, junassa, ruokatunnilla ja kahvitauolla, kotona aamiaista syödessä jne.


Lukeminen alkakoon! :)

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Hyvä aviomies

Liane Moriarty
2013 suom. 2014
442 s./WSOY


Ihan kiva ja viihdyttävä välipalakirja tämä Hyvä aviomies.

Jos lukemista aloitellessani olisin ollut liikenteessä täysin erilaisella lukufiiliksellä, olisin voinut ärsyyntyä kyseisestä tarinasta. Kepeällä tyylillä kirjoitettu kirja lukijan puolesta valmiiksi pureskeltuine ratkaisuineen olisi tosiaan voinut katkoa verisuonia päästäni, mutta nyt lukufiilis oli otollinen tarinalle ja osasin olla armollinen.

Cecilia Fitzpatrik pähkäilee avatako ullakolta löytämänsä, miehensä vuosia sitten kirjoittaman kirjeen. Toisaalta kirjekuoressa lukee selvästi, että lukemisen pitäisi tapahtua vasta miehen kuoltua ja mies on edelleen hengissä. Cecilialla on kuitenkin pahoja aavistuksia kirjeen sisällöstä, sillä työmatkalla oleva mies oli käyttäytynyt puhelimessa hyvin erikoisesti Cecilian kerrottua kirjeen löytymisestä. Lopulta uteliaisuus voittaa... Cecilian tuttu Rachel Crowley puolestaan on vaipumassa synkkyyteen kuultuaan poikansa perheen suunnitelmista muuttaa Yhdysvaltoihin. Rachelin elämäntarkoitus on edellisinä vuosina ollut lapsenlapsensa Jacobin helliminen ja nyt hänen elämänsä valo ollaan viemässä häneltä pois! Eikö riitä, että Rachel menetti jo tyttärensä vuosia sitten? Toisaalla myös Tess seisoo elämänsä raunioilla: hän on juuri kuullut menettäneensä aviomiehensä parhaalle ystävälleen.

Moriartyn tarina etenee mukavan vauhdikkaasti. Ote tarinankerrontaan on leppoisa ja hillitty elämänmakuinen huumori on mukana kaikissa käänteissä. Kolmen naisen elämä on muuttumassa radikaalisti ja tarinat saavat tummiakin sävyjä, mutta liialliseen synkkyyteen ei vaivuta missään vaiheessa. Varsinaista kiintymistä henkilöhahmoihin ei tapahtunut eikä naisten kohtalot jääneet mietityttämään tarinan loputtua. Ihan kiva tarina kuitenkin.

Kepeämpiä lukuromaaneja lukiessani todellinen minä kytee aina jossain pinnan alla. Ja todellinen minä ärsyyntyy helposti, kun alkaa olla selvää, että tarinassa voi lopulta käydä vain yhdellä tavalla, koska kaikkien täytyy saada oma onnellinen loppunsa. Synkemmissä lukuromaaneissa arvostankin juuri sitä, että mitä tahansa voi tapahtua ja moni käänne aiheuttaa kutkuttavan katkeransuloisen tunteen. Lukukokemusta todellinen minäni ei tällä kertaa pilannut, mutta nyt kun näpyttelen teksiä läppärillä, huomaan olevanikin aikamoisen ärsyyntynyt näin jälkikäteen;)

tiistai 16. syyskuuta 2014

Langenneet

Michael Katz Krefeld
2013 suom. 2014
352 s./Like


Tanskalaisen Krefeldin uusi jännäri paljastaa alamaailman pahuuden ja saa lukijan kiemurtelemaan ahdistuksesta. Ihmiskauppa, prostituutio, huumekauppa - tuntuu että mikään näistä ei ole ennen järkyttänyt minua niin kovasti kuin Langenneet -kirjassa.

Alun perin minulla ei oikeastaan ollut edes oikea lukufiilis jännärille eikä varsinkaan alamaailman kiemuroille. Krefeld on kuitenkin onnistunut kirjoittamaan koukuttavan kirjan ja vaikka ihmisten silmitön pahuus aiheuttaa suorastaan fyysistä pahaa oloa, on tarinaa pakko lukea eteenpäin, jotta saa tietää miten henkilöhahmojen oikein käy. Oma turvallinen sänky ei ole koskaan tuntunut niin hyvältä kuin tätä kirjaa lukiessa...

Kaikki alkaa siitä kun poikaystäväänsä Igoriin totaalisesti hullaantunut Masha huomaa tulleensa myydyksi Kööpenhaminan pahanmaineiselle alamaailman vaikuttajalle. Siitä alkaa järkyttävät nöyryytyksen vuodet toinen toistaan julmempien miesten armoilla. Mashan vaiheiden lisäksi kirjaa vie eteenpäin niin kööpenhaminalaisen poliisin kuin nuoria naisia metsästävän sarjamurhaajan tarinat.

Krefeld on palkittu Tanskan parhaana rikoskirjailijana ja Langenneet avaa Kööpenhaminaan sijoittuvan rikossarjan. Liken sivuilla vinkataan, että vaikka sarjan osat voi lukea itsenäisinä rikostarinoina, suurempi kokonaisuus on myös harkiten rakennettu. Ensimmäinen osa oli kaikkea sitä mitä rikosromaani parhaimmillaan on: kamala ja ahdistava, vauhdikkaasti etenevä, mieleenpainuva ja silmiä avaava. Aion siis varmasti tarttua myös seuraaviin osiin kunhan ne suomennetaan.

Aiotko sinä tehdä lukusuunnitelmissasi tilaa tälle uutuudelle?

torstai 11. syyskuuta 2014

Parantaja




Antti Tuomainen
2010
223 s./Helsinki-kirjat


Luin viime vuonna Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni -teoksen ja se oli niin kaukana omasta jännärimaustani, että melkein jo ehdin luvata itselleni, että ei enää koskaan. Vannomista hillitsi kuitenkin se, etten ollut vielä lukenut Parantajaa, jonka tiesin niittäneen lukuisia hurmioituneita kirja-arvioita. Ei muuta kuin tuulta päin!

Parantaja oli lukukokemus vailla vertaa. Varmasti yksi aidoimmista, vakuuttavimmista, koskettavimmista ja iholle tulevista dystopia-tarinoista. Ehdottomasti lukemisen arvoinen!

Tapani Lehtisen on löydettävä Parantaja-niminen sarjamurhaaja ja hänen on tehtävä se yksin ja mahdollisimman nopeasti. Tapanin toimittajavaimo Johanna on kadonnut seuratessaan Parantajan jälkiä ja aika alkaa käydä vähiin. Ilmastonmuutos on saanut maailman romahtamaan, pääkaupunkimmekin on vain varjo entisestään. Helsingin vaaralliset kadut antavatkin Tapanin tarinalle kohtalokkaan taustan.

Nautin Tuomaisen ytimekkään tarinankertomistaidon lisäksi siitä ahdistavasta tunteesta, jonka tarinan eteneminen vatsanpohjassa aiheutti. Jo heti kirjassa minulle tuli tunne, että pitelen kirjaa, jossa ihan kaikki on mahdollista ja Helsingin kurjuus niin käsin kosketeltavissa, että ihan hirvitti. Jos maailma todella romahtaa, Tuomaisen visio tulevaisuudesta voi hyvinkin olla totta ja se kauhistuttaa.

Parantaja kuuluu ehdottomasti kirjoihin, joista sanotaan: "Jos luet vain yhden kirjan vuodessa, sen on paras olla tämä!" Kirja tulee varmasti näkymään omalla top-10 listallani vuoden lopussa.

Ja kirjan loppu! Mitä siinä oikein tapahtuu?! En varmaan koskaan pääse yli siitä ärsytyksestä, etten ymmärrä loppukohtausta! Onneksi kyseessä on positiivisesti kihelmöivän ärsyttävä tunne.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Rautasormus

Mikko Porvali
2013
236 s./Atena


Mikä silmiä avaava lukukokemus! Sain uutta näkökulmaa niin sotavuosiin kuin sotakirjallisuuteen yleensäkin.

Kustantajan sivuilla oli hyvä tiivistys kirjan sisällöstä: "Sotavuoden ovat täynnä hämmästyttäviä sattumia, mieleenpainuvia rakkaustarinoita ja poikkeuksellisia ihmiskohtaloita, joita ansioitunut historioitsija Mikko Porvali on koonnut Rautasormus-kirjaan. Lukemattomat suhteet särkyivät sotavuosien mullistuksissa, mutta lukemattomia myös syntyi. Rakkauden lisäksi Rautasormus kertoo ystävyydestä, kiintymyksestä, perhesuhteista ja kiitollisuudesta tarinoita, jotka ansaitsevat tulla kerrotuksi, vaikka ne yleensä historian-kirjoissa ohitetaankin."

Olen vuosien mittaan tottunut automaattisesti sivuuttamaan sotiin liittyvät kirjat, sillä en ole kokenut olevani niiden kohdeyleisöä. Vaikka lähivuosina ilmestyneistä kirjoista varmasti suurin osa sisältää paljon muutakin kuin faktaa aseista ja sotastrategioista, olen silti jättänyt ne suosiolla hyllyyn. Pikku hiljaa olen kuitenkin huomannut olevani varovaisen kiinnostunut Suomen sodista: millaisia pieniä suuria tarinoita sotavuosilta olisi luettavissa?

Porvali huomasi kuulleensa vuosien saatossa erilaisia tarinoita sota-ajan rakkaudesta eikä hän halunnut niiden joutuvan unholaan. Kahdentoista tarinan kokoelma koskettaa lukijaa ja saa ymmärtämään sotavuosien myllerrystä ihan uudella tavalla.

Olen tänä vuonna luopunut suurimmasta osasta lukemistani kirjoista ilman sen suurempaa dramatiikkaa, mutta nyt ensimmäistä kertaa olen huolissani siitä, päätyykö tämä vain lukemattomana jonkun muun kirjahyllyyn lojumaan. Tuntuu, että tämä on kirja joka pitäisi lukea, jotta me kaikki ymmärtäisimme paremmin.