Etenemistä kirjasarjoissa

Laura Ingalls Wilder
Luumujen poukama
1937 suom. 1964
337 s./Gummerus

Vilhelm Moberg
Maastamuuttajat 3
1952 suom. 1959
268 s./Otava

Kirjarintamalla ollaan edetty melko laiskanletkeästi. Lukeminen ei ole oikein ottanut tuulta alleen, olen päätynyt puuhastelemaan kotosallakin jotain muuta. Toisaalta kotiaikakin on ollut useamman viikon ajan aika kortilla.

Olen pysytellyt lähiaikoina kiehtoneessa aiheessa eli siirtolaisuudessa ja siirtolaisten ponnisteluissa Uudessa maassa.

Tartuin jälleen Pieni talo preerialla -sarjan osaan, olen nyt suunnilleen puolivälissä. Olen lukenut sarjan osia vähän miten sattuu -järjestyksessä, ja siksi olenkin vähän sekaisin siitä milloin ja missä Ingallsin perhe on kulloinkin vaikuttanut. Luumujen poukamassa perhe asettuu vihdoin Minnesotaan, mihin tv-sarjakin sijoittuu. Aluksi he joutuvat asumaan turvemajassa maan sisässä, kunnes pääsevät muuttamaan perheen isän rakentamaan taloon preerian keskelle. Laura ja Marja aloittavat koulutaipaleensa ja kuvioihin astuu mm. kauppiaan tytär Nelli täydellisine kiharineen.

Maastamuuttajat -sarjan kolmannessa osassa ruotsalaiset talonpoikaisperheet ovat päässeet New Yorkiin asti ja aloittavat merimatkansa jälkeen viikkoja kestävän taivalluksen kohti viljavia maita. Myös heillä on päämääränä Minnesota. Pitkän matkan aikana he kohtaavat niin ystävällisiä maanmiehiä kuin huijareitakin. Kolera riehuu monessa paikassa ja matkalaisten varat hupenevat päivien kuluessa. Päästäänkö koskaan perille? Ja mikä perillä lopulta odottaa?

Osa molempien kirjojen viehätystä on se, miten yksinkertaista elämää uudisraivaajaperheet viettävät. Ei märehditä menneessä, eikä murehdita liikaa tulevaisuutta. Ei haalita liikaa tavaraa ympärille, eletään hetkessä. Ollaan tyytyväisiä, kun asiat menee hyvin. Ei jäädä tuleen makaamaan, jos tulee vastoinkäymisiä. Toteutetaan suuria unelmia ja uskotaan, että elämä kantaa. En tiedä johtuuko ajatukseni jonkinlaisesta mediaähkystä tai ehkäpä konmari-huumasta, mutta molemmat lukukokemukset olivat ennen kaikkea rauhoittavia.

Nyt on aika siirtyä muihin aiheisiin, muuten jään jumittamaan siirtolaisuuteen ties miten pitkäksi ajaksi. Haaveilen jo Tohtori tuli kaupunkiin ja Pieni talo preerialla -sarjamaratoneista ja Gangs of New Yorkinkin katsoin taas pitkästä aikaa. Rantalomalle pakkasinkin mukaan kepeää jännityskirjallisuutta, se sopi paremmin letkeisiin lomapäiviin.

Nancy

Deborah Spungen
1983 suom. 1991
380 s./Gummerus

Oli jo aikakin tarttua uudelleen kirjaan, joka aikoinaan teki lähtemättömän vaikutuksen minuun.

Luin Nancyn ensimmäisen kerran yläasteella. Kirja sattui silmiini kirjastossa ja takakannen perusteella se vaikutti todella kiinnostavalta. Meni pari vuotta ennen kuin tajusin, että "kaikki" teini-ikäiset tytöt lukevat Nancyn ja kirjoittavat kirjallisuusesseensä kyseisestä kirjasta - ja minä kun luulin löytäneeni unohduksiin vaipuneen helmen.

Äidin näkökulmasta kirjoitettu kirja toimii edelleen. 15 vuotta myöhemminkin ahmin kirjan muutamassa päivässä ja google on laulanut kirjan viimeisen sivun luettuani. Jos ensimmäisellä kerralla kirjaa luki teini-ikäisen silmin yrittäen ymmärtää Nancyä, niin nyt pienen taaperon äitinä kirjan kokee eri tavalla, keskittyen varsinkin äidin rooliin häiriintyneen nuoren tytön elämässä.

Nancy on äidin puheenvuoro esikoistyttärensä vihan, pahan olon ja surun täytteisestä elämästä. Punk-bändi Sex Pistolsin Sid Viciousin kanssa seurustellut 20-vuotias Nancy löydettiin murhattuna new yorkilaisesta hotellihuoneesta vuonna 1978 ja tapahtuneesta tuli sensaatiolehtien ykkösuutinen. Lehdistö antoi tapahtumista ja kuolleesta tytöstä varsin yksipuolisen kuvan, joten lopulta Deborah Spungen päätti kirjoittaa kirjan tyttärestään. Elämä itsetuhoisen Nancyn kanssa oli vaikeaa lapsuudesta lähtien ja vuosi vuodelta tavallinen perhe-elämä jäi yhä kaukaisemmaksi haaveeksi esikoistyttären terrorisoidessa koko perhettä.

Googlesta mustavalkokuvia tuijoteltuani tuntui ihan absurdilta, että Nancyn kuolemasta on jo melkein 40 vuotta ja silti tapaus edelleen kiehtoo aina vain uusia sukupolvia. Kuvat nuorista punkkareista eivät hätkähdytä enää tänä päivänä, ja on jopa vähän vaikea ymmärtää, että 40 vuotta sitten Nancy ja Sid ovat kääntäneet päitä missä tahansa liikkuivatkin. Kirja tarjoaa muutenkin todella mielenkiintoista ajankuvaa. Yhteydenpito kriisitilanteissa on ollut kovin erilaista ilman kännykkää ja New York on täysin eri kaupunki kuin tänä päivänä. Lääketieteessä on otettu isoja harppauksia eteenpäin ja lääkäreiden ehdoton auktoriteettiasema on horjunut. Toisaalta taas huumeiden pyörittämä elämä ja sivusta itsetuhoa seuraavien kärsimykset eivät muutu vuosikymmenten vaihtuessa.

Lähiaikoina on ilmestynyt kirjan uusi painos ja suosittelen ehdottomasti tarttumaan nimenomaan siihen. Tai lukemaan kirjan alkuperäiskielellä. Itse luin 80-luvun suomennoksen ja teksti (varsinkin dialogi) oli niin tönkköä, että meinasi pilata koko lukunautinnon.

Viiltäjä Jack - Kuinka paljastimme murhaajan

Russell Edwards & Jari Louhelainen
2014 suom. 2015
393 s./Gummerus

Kirja ehti olla kirjastosta lainassa pari kuukautta ja olin sen jo melkein palauttamassa lukemattomana takaisin. Päätin kuitenkin vielä edellisenä iltana selata sisällysluetteloa ja tutkia millainen kirja oikeastaan on kyseessä. Olin sen edellisellä reissulla napannut mukaani hetken mielijohteesta, pelkän Viiltäjä Jack -aiheen takia. Edwardsin ja Louhelaisen kirja vaikuttikin olevan kiinnostava kokonaisuus, jota lukiessa saisin hyvän käsityksen siitä millainen East End oli 1800-luvun lopulla, keitä uhrit olivat ja miten heidät murhattiin sekä keitä aikoinaan epäiltiin murhista. Näiden ensisijaisesti kiinnostavimpien osuuksien lisäksi saisin vielä lukea kirjailijan henkilökohtaisen tarinan hänen kiinnostuksestaan Viiltäjä Jackiin sekä nykyaikaisen dna-tutkimuksen kiemuroista.

Vuonna 1888 Lontoon Whitechapelin alue vapisi kauhusta. Viiltäjä Jack -nimen saanut murhaaja tappoi useita prostituoituja alueella eikä murhaajan henkilöllisyys selvinnyt yli sataan vuoteen. Kun yhden uhreista murhapaikalta löytynyt silkkihuivi tuli vastaan huutokaupassa, Edwards näki tilaisuutensa tulleen: hän hankki huivin itselleen ja pyysi dna-tutkija Jari Louhelaisen apua ja näin alkoi suuria ponnistuksia vaatinut selvitystyö.

Lukukokemus oli kiinnostava, ja kirja todella tyydytti tirkistelynhaluni mitä tulee yhteen maailman tunnetuimmista sarjamurhaajatapauksista. Nyt tiedän kuka Viiltäjä Jack oli, mutta se ei vähennä 125 vuotta vanhan tapauksen mystiikkaa. Viihdyin eritoten murhien taustoista kertovien kappaleiden äärellä. Muistin kaikkien uhrien olleen prostituoituja, mutta yllätyin siitä miten tavanomainen ja mukava elämä kaikilla oli ollut ennen kuin alkoholin liikakäyttö oli ajanut heidät East Endin pahanmaineisiin kortteleihin, pois miehen ja lasten luota.

Olen oman osani jännityskirjallisuudesta lukenut ja kauhuelokuvista katsonut, mutta niin vaan kirjassa olevat kuvat murhapaikoilta saivat hätkähtämään. Iltaisin oli todella helppo upota kirjan maailmaan ja oman kodin lämmössä Lontoon loppusyksyn koleus ja viima tuntui äärimmäisen ikävältä. Huonomaineisten naisten epätoivo tuli ihan käsin kosketeltavaksi, viimeiset rahat giniin tuhlanneena heidän piti palata kadulle vielä kerran hankkiakseen tarpeeksi rahaa yösijaan ja näin he päätyivät Viiltäjä Jackin kynsiin.

Kokonaisuutena kirja oli toimiva, mutta sivumäärää olisi voinut karsiakin. Edwardsin omasta osuudesta kertovat pätkät menivät välillä vähän jaarittelun puolelle ja toistoa oli omaan makuuni liikaa. Dna-tutkimuksesta kertoneet pätkät taas ansaitsevat erityiskehut, sillä vaikea aihe oli saatu tiivistettyä erittäin kansantajuiseen muotoon, niin että lukijan mielenkiinto pysyy hyvin yllä ja voi sanoa oppineensa jotain uutta. Nyt kun Uusman mainio Naparetki on vielä tuoreessa muistissa, niin on pakko mainita, että samanlainen ote kokonaisuuteen ja freesi ulkoasu olisivat toimineet tässäkin kirjassa ja sen luettavuus olisi parantunut kertaheitolla.

Jos olisit tässä

Jojo Moyes
2015 suom. 2016
447 s./Gummerus

Moyesin bestseller Kerro minulle jotain hyvää ei ehkä räjäyttänyt tajuntaani, mutta jotain spesiaalia tarinassa oli ja se on jäänyt selkeästi mieleeni. Elokuva on vielä näkemättä, mutta uskon sen olevan vielä enemmän mieleeni kuin kirja. Mielenkiinnolla tartuin myös jatko-osaan, vaikka odotukset eivät olleet kovin korkealla.

Aikamoiseksi pettymykseksi Moyesin kirja lopulta osoittautuikin. On kulunut puolitoista vuotta Will Treynorin kuolemasta ja Louisa Clarkin elämä on jäänyt junnaamaan paikoilleen. Willille tehdyt lupaukset täysillä elämisestä eivät ole ottaneet tuulta alleen ja mikään ei oikein tunnu miltään. Eräänä iltana Louisa putoaa katolta ja alkaa pitkä paranemisprosessi, jonka aikana moni asia muuttuu ja uusia ihmisiä ilmestyy nuoren naisen elämään.

Hymyilyttää hieman kustantajan esittely kirjasta: "Lukijalle ennestään tutut henkilöt heräävät eloon, ja Moyes vie heidät paikkoihin, joita he - ja me lukijat - eivät osanneet kuvitellakaan." No en todella osannut kuvitella, että jatko-osan tarina etenisi niin kuin se eteni! Itse tartuin jatko-osaan sillä fiiliksellä, että olisipa kiva lukea vähän sellainen Eat Pray Love -tyyppinen tarina, jossa viillettäisiin pitkin maailmaa ja tutustuttaisiin omaan itseensä vähän paremmin. Samalla Louisan tekemä lupaus Willillekin toteutuisi. Sen sijaan jo kirjan alussa tehtiin selväksi, että Louisa kokeili jo tätä elämäntapaa Willin kuoleman jälkeen eikä saanut siitä mitään iloa. Jatko-osan paukut ovatkin perhe-elämän kiemuroissa ja keskiössä sellaista teinidraamaa, jota en voi yksinkertaisesti sietää.

Kerro minulle jotain hyvää on kirja, joka ehdottomasti ansaitsi jatko-osan. Harmi, että se ei ollut minulle mieluinen. Jos olisit tässä loppui kuitenkin niin, kolmas osa voisi olla täysin mahdollinen ja siinä tapauksessa olen jälleen kiinnostunut.

Usein ymmärrän hyvin, että on monenlaisia kirjamakuja, mutta juuri tämän kirjan kohdalla minun on todella vaikea uskoa, että joku lukija olisi ollut jatko-osan tarinaan tyytyväinen. Miten oli, oliko kirja mieluisa vai pettymys?

Riisiä tiskin alta - tarinoita nousevan auringon maasta

Liisa Karvinen
2012
275 s./Gummerus

Ihan viimeisiä lukukokemuksia viedään 100 naiskirjailijan kirjaa -listaltani. Vaikka meneillään ei ollut minkäänlaista matkakuumetta Japanin suuntaan, ajattelin kirjan tarjoavan mukavan nojatuolimatkan kiinnostavan kulttuurin parissa ja näin ollen kirjaan oli kiva tarttua.

Lukukokemus oli lopulta ihan ok, mutta on kyllä myönnettävä, että monia matkakirjoja läpi kahlanneena Karvisen kirja ei oikein onnistunut imaisemaan minua mukaansa. Varsinkin alku tuntui todella pitkäpiimäiseltä, historiankäänteissä viivähdettiin monta sivua ja ehdin jo vähän tylsistyäkin. Kaipaan ensisijaisesti maan fiilistelyä ja mielenkiintoisia tarinoita - historian otan mieluiten ujutettuna näiden sekaan. Onneksi tätä ujuttamistekniikkaa oli käytetty myöhemmin hyväksi ja omakin fiilis parani eteenpäin lukiessa.

Kirjassa esitellään Tokiota (ja Japania) lähiö kerrallaan. Kirjailija on valinnut muutaman suurkaupungin metropysäkeistä ja lähestyy entistä kotikaupunkiaan niiden kautta. Karviainenhan on YLEn uutisten ulkomaantoimittaja ja koulutukseltaan japanologi, joten tietoa kirjailijalla riittää. Tokiossa seikkaillessa tutuksi kävivät niin geishat, samurait kuin sumopainijatkin. Ruokakulttuuriin kuuluu paljon muutakin kuin vihreä tee ja sushi - mutta mitä? Kirjan luettuani ymmärrän myös paremmin japanilaisten toimistotyöntekijöiden työrytmiä ja millainen tausta ilmiöllä on. Kaiken kaikkiaan aikaisempi tietoni maasta syveni ja opin ison kasan uutta.

Tokioon matkustaessa kirjasta voisi olla kovastikin iloa (varsinkin ihan matkalla mukana), mutta pelkästään nojatuolimatkalle olisin toivonut vetävämpää otetta.

Kuoleman naamio

Preston & Child
2009 suom. 2016
575 s./Gummerus

Muutama pilvinen kesäpäivä vierähti hyvissä merkeissä kiinnostavan jännityskirjan kanssa. Kirjailijakaksikko Preston & Child eivät pettäneet odotuksiani, vaan uusin suomennettu Pendergast oli täynnä niitä elementtejä ja teemoja, jotka alun perin saivat minut kiinnostumaan kyseisestä sarjasta.

Aikaisemmista osista tuttujen William Smithbackin ja hänen vaimonsa Nora Kellyn kimppuun hyökätään heidän ollessaan viettämässä iltaa kotosalla. Syyllinen näyttäisi olevan pariskunnan naapuri, joka on todettu kuolleeksi melkein kaksi viikkoa ennen hyökkäystä. FBI:n erikoisagentti Pendergast kiinnostuu mysteeristä ja saa apua komisario D'Agostalta. Pian on selvää, että Manhattanin pohjoisosassa sijaitseva luonnontilassa oleva Inwood Hill Park liittyy tapaukseen. Myös voodoo-kulttien esineistöä putkahtelee sieltä täältä tutkinnan edetessä.

Edellisen osan jälkeen olin hieman varpaillani mitä tulee Pendergast-sarjan tulevaisuuteen. Hänen läpeensä paha veljensä on ollut iso osa edellisiä kirjoja ja olin jo alkanut kyllästymään häneen - varsinkin kun hänen pitäisi olla kuollut (ja ns. kuopattu). Kuoleman naamio onneksi tarjosi sarjan alkupään osille tuttuja elementtejä ja käänteitä. Yliluonnolliset tapahtumatkin oli saatu ujutettua kokonaisuuteen varsin tyylikkäästi - jos vertaa esimerkiksi aikaisempaan osaan, jossa savuhirviö oli ehkä hieman vaivaannuttava lisä muuten ihan toimivassa tarinassa.

Nyt ollaan taas alati kiehtovassa New Yorkissa, jossa kaiken keskipisteeksi päätyy kaukana Manhattanin sykkeestä oleva Inwood Hill Park, jossa majailee muusta maailmasta täysin eristäytynyt uskonnollinen lahko, jota on toistuvasti syytetty eläinten rääkkäämisestä. Toimii! Tarina oli kaikin puolin viihdyttävä ja Google kävi taas kuumana, kun kirjan edetessä tutkiskelin tapahtumapaikkoja ja niiden historiaa. Pendergast-sarjan yksi parhaita puolia on, että historiasta oppii paljon (vaikkakin nippelitietoa), sillä fiktio on kirjoitettu osaksi faktaa ja on aina yhtä kutkuttavaa selvittää miten paljon tarina nojaa tositapahtumiin yksityiskohdissaan.

Jään mielenkiinnolla odottamaan missä tahdissa suomennoksia tulee tästä eteenpäin, kahden edellisen välissä kun ei mielestäni ollut kuin vuosi väliä? Alun perin Kuoleman naamio on ilmestynyt 7 vuotta sitten, joten lisäosiakin varmasti löytyy jo englanniksi.

Pimeyden pyörä

Preston & Child
2010 suom. 2015
534 s./Gummerus

Kiehtovan älykkäästä ja karismaattisesta FBI-erikoisagentista kertova Pendergast-sarja on ollut suosikkini jo monen vuoden ajan. Pimeyden pyörä sai perustukset vähän heilahtamaan ja tuntuu, että minun pitää ehkä miettiä uudelleen suhteeni Aloysius Pendergastiin.

Tarina alkaa tiibetiläisessä luostarissa, jonne Pendergast ja hänen holhokkinsa Constance Greene ovat vetäytyneet etsiäkseen mielenrauhaa kaiken sen jälkeen mitä Pendergastin pahan veljen kanssa kävi edellisessä kirjassa. Mietiskely keskeytyy, kun munkit päättävät pyytää agentin apua varastetun esineen suhteen. Pendergast ja neiti Greene päätyvät neitsytmatkaansa aloittavan loistoristeilijän kyytiin. Varastetun esineen mahti käy selväksi, kun ihmisiä alkaa kuolla, kun matka Atlantin halki on vasta aluillaan. Onko kyseessä jotain yliluonnollista vai onko kaiken takana sarjamurhaaja?

Voi olla, että mielikuvani ensimmäisistä suomennoksista on väärä, mutta mielestäni kahdessa ensimmäisessä osassa yliluonnollisuudella ei ollut kovin suurta osaa tarinankulussa. Pendergastin välillä ylimaallisiakin taitoja en ole sinänsä koskaan kyseenalaistanut, sillä pidänhän fiktiivisistä hahmoista esimerkiksi Housesta, Mentalistin Janesta, ja uuden Sherlock-sarjan päähenkilöstä. Pendergastin ylivertaisuuteen ei siis ole ollut vaikea uskoa. Kuitenkin hänen yhtä älykäs veljensä oli vastustajana jo hieman epäuskottava, vaikka kokonaisuudessa oli esimerkiksi veljesten historian suhteen monia mielenkiintoisiakin käänteitä. Huomasin nyt, että Pimeyden pyörässä ollut savuhirviö oli liikaa - ainakin minulle.

Lukukokemusta väritti siis pieni epävarmuus siitä, että miten hyvää kirjaa tässä nyt loppupeleissä ollaan edes lukemassa. Silti tarina vei mukanaan ja vauva-arjen keskellä yli 500 sivuinen kirja oli yllättävän nopeasti luettu loppuun. Risteilyalus oli viihdyttävä tapahtumapaikka ja jännittäviä käänteitäkin oli useampi. Erityismaininta täytyy myös antaa siitä, miten pienellä palstatilalla kirjailijat saivat sivuhenkilöt eloon ja lopulta hengettömäksi niin että lukijana kuitenkin suri uhrien kuolemaa. Varsinkin eräs laidan yli heitetty uhri ja tämän viimeiset hetket jäi mieleen pidemmäksi aikaa.

Ihan äskettäin ilmestynyt sarjan uusin osa odottaa jo hakijaansa kirjastossa. Kirjalta ja ylipäätään sarjan jatkolta toivoisin enemmän paluuta juurille ja yksittäisiin mielenkiintoisiin murhatapahtumiin. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, että Pendergastin veli olisi lopullisesti poissa pelistä, mutta ilmeisesti kuolemakaan ei voi pysäyttää Diogenesiä...

Tappakaa Peter Pan

John Verdon
2014 suom. 2014
595 s./Gummerus

Kinkkisiin murhamysteereihin perustuva Dave Gurneysta kertova jännityssarja on edennyt neljänteen osaansa. Gurney on ollut eläkkeellä New Yorkin poliisivoimista jo useamman vuoden ajan, mutta edelleen hän onnistuu päätymään napit vastakkain vaarallisten murhaajien kanssa. Apurina häärii tälläkin kertaa pahansisuinen Jack Hardwick, poliisista edellisessä osassa poispotkittu ex-kollega.

Tällä kertaa vastustajana on lapsenomaisen ulkonäön omaava Petros Panikos, joka kylvää pelkoa myös alamaailman piireissä. Ammattitappajan uransa aikana lapsimies on murhannut lukemattomia ihmisiä - myös omaksi huvikseen, silkasta tappamisen nautinnosta. Nyt näyttäisi siltä, että Peter Paninakin tunnettu sarjamurhaaja liittyisi jotenkin mielipiteitä jakaneen Carl Spalterin, miljonäärin ja menestyneen poliitikon, murhaan.

En ole aikaisemmin tuntenut juurikaan vetoa Verdonin uusimpaan kirjaan, sillä vaikka sarjan kaksi ensimmäistä osaa olivat kivan oivaltavia mitä tulee pirullisiin mysteereihin niin kolmas osa tuntuikin sitten jo vähän toistolta Gurneyn perhe-elämän suhteen ja liian monimutkaiselta murhien suhteen. Harmi, jos kirjailijasta tuntuu, että koko ajan pitäisi keksiä älyttömämpiä ja älyttömämpiä käänteitä ja vaaratilanteita.

Ihan passeli Tappakaa Peter Pan lopulta oli ja suurin kiitos menee hyvän vastustajan piikkiin. Myöskin murhamysteeri oli jälleen hyvin koottu, vaikka se aluksi näyttikin siltä, että kirjailija on taas vetänyt vähän yli. Sen sijaan Gurneyn eläkkeellä olo on ihan samanlainen puskafarssi kuin edellisissäkin osissa ja se alkaa kieltämättä jo vähän ärsyttämään. Vaimo on vuorotellen ymmärtäväisen kannustava ja piikikkään ärtyisä Gurneyn päätyessä taistelemaan pahaa vastaan yksin - apujoukkoja kun ei oikeastaan koskaan kannata soittaa paikalle syystä tai toisesta.

Uusin piikki lihassa oli dialogi päähahmojen välillä, sillä se oli välillä hämmästyttävän nuortenkirjamainen. On huvittavaa, että raavaat äijät, joista vielä toinen on tunnettu harvinaisen sisukkaasta luonteesta, puhuvat toisilleen melko hienostuneesti höystettynä muutamalla lievällä voimasanalla, pikkaisen epäaitoa.

Ehkä tämän jälkeen on vähän sekopäistä todeta, että viihdyn Verdonin kirjojen parissa kuitenkin hyvin eikä Tappakaa Peter Pan ollut poikkeus:D

Ihmeellisten asioiden museo

Alice Hoffman
2014 suom. 2015
440 s./Gummerus

Coralie kaipaa vapauteen, pois isänsä tiukan valvonnan alta. Päivisin Coralie on kuin kuka tahansa nuori nainen, mutta iltaisin hän ui tunteja jäätävässä Hudsonjoessa pystyäkseen suoriutumaan roolistaan vedenneitona isänsä museossa. Eddie puolestaan on hylännyt niin isänsä kuin uskontonsa ja harjoittaa valokuvaajan ammattia yrittäen parhaansa mukaan unohtaa menneisyytensä haamut. Coralien ja Eddien tarinoiden taustalla on 1900-luvun alun maaginen New York, alati muutoksen kourissa oleva suurkaupunki, jonne mahtuu jos jonkinlaista kulkijaa ja elämäntarinaa.

Hoffman on kiilannut suosikikseni jo kirjalla Punainen puutarha eikä Aavikon tyttäretkään hullumpi ollut. Olinkin siis jo valmistautunut mieluisaan lukukokemukseen. Historian havinaa, mielikuvitusta kutkuttavia ihmeellisiä asioita täynnä oleva museo ja ylipäätään elämää, joka on hyvin kaukana omasta arjestani. Ja kirsikkana kakussa: New York.

Niin, onhan tarinassa toki mukana rakkaustarina (jos toinenkin), mutta niiden perään en juurikaan ole ja tälläkin kertaa keskityin muihin teemoihin. Toisaalta tarinat nivoutuvat yhteen (ja lähtevät sivupoluille) juuri rakkauden takia, mutta perinteisen rakkauden lisäksi on kyse isistä ja pojista, uskonveljistä ja -siskoista, ihmisten ja eläinten välisestä uskollisuudesta, opettajista ja oppilaista sekä ihmisten löytämästä tasapainosta suhteessa luontoon.

Eniten nautin ensiaskeliaan suurkaupunkina ottavan New Yorkin kuvailusta, ja ylipäätään kaupungin historiasta. Tarinaan oli ilokseni sisällytetty hyvinkin laajasti niin Manhattanin kuin Brooklyninkin eri alueita. Ihmeellisten asioiden museo onkin ehdottomasti kirja, jossa kaupunki on yksi päähenkilöistä.

Kaiken kaikkiaan oikein mukava lukukokemus, mukaansa toiseen aikaan tempaava lukuromaani, jonka parissa viihtyy mainiosti.

Hiljaisuuteen hävinneet

Rosamund Lupton
2015 suom. 2016
321 s./Gummerus

Luptonin Sisar-teos viihdytti minua aikoinaan mökillä siihen malliin, että ahmin kirjan 24 tunnin aikana, joka on todella harvinaista minulle. Ei kirja ehkä tarinaltaan ihan parhaimmasta päästä ollut, mutta se oli kuitenkin kirjoitettu todella koukuttavasti. Luptonin seuraavaa kirjaa en ole yrityksestä huolimatta saanut alulle, sillä Mitä jäljelle jää vaikutti niin sekavalta ensimmäisten sivujen jälkeen, että päätin lykätä lukemista hamaan tulevaisuuteen. Nyt huomasin kolmannen kirjan ilmestyneen ja sen enempää asiaa miettimättä lainasin kirjan kirjastosta ja lyhyen laina-ajan takia kirja pääsikin heti lukupinon kärkeen.

Keskellä karua ja autiota Alaskaa on tulipalossa tuhoutunut pieni inuiittikylä, jossa poliisien tietojen mukaan on menehtynyt myös brittiläinen luontokuvaaja. Yasmin ja hänen 10-vuotias tyttärensä Ruby matkustavat Alaskaan ja lyöttäytyvät yhteen rekkamiehen kanssa, joka suostuu ottamaan heidät kyytiin matkalla Alaskan pohjoisempia osia, sillä äiti ja tytär ovat ehdottoman varmoja, että Matt, Rubyn isä on vielä hengissä ja kaipaa kipeästi apua kovien pakkasten keskellä. Matkanteko käy hitaasti ja vaaran tuntua ei puutu, kun alkaa käydä selväksi, että joku seuraa rekkaa autioilla teillä.

Hiljaisuuteen hävinneet ei ollut mitenkään ruokottoman huono, mutta se oli kuitenkin jotenkin kiusallinen, vähän niin kuin tomppeli kirjaksi. Tarinan lähtökohdissa on mielestäni eniten pielessä, sillä ei ole kerrassaan mitään syytä uskoa, että Matt olisi elossa ja silti äiti ja tytär päättävät uhmata rekkamiehienkin housunpuntteja tutisuttavaa myrskyä ja puskea eteenpäin ääriolosuhteissa. Samaan lopputulokseen olisi mielestäni päässyt uskottavamminkin. Kaikenlaista yllättävää ramboilua on luvassa alunkin jälkeen, mutta lopulta hyväksyin asian niin, että kaikki rakkauden puolesta...

Jos jotain huonoa niin jotain hyvääkin. Kirjassa oli samaa page turner -meininkiä kuin Sisar-teoksessa. Tarinassa oli omat vahvuutensa kuten Alaskan järisyttävä pimeys, yksinäisyys ja luonnonvoimien rajuus. Myös Ruby-tyttären kuuroutta käsiteltiin yllättävänkin mielenkiintoisesti, kun ottaa huomioon, että kyseessä on jännäri. Hyytävä tunnelma oli myös luotu hyvin ja lukijaakin ahdisti ajatus salaperäisestä seuraajasta keskellä-ei-mitään.

Hyvästi Myrskyluoto

Anni Blomqvist
1973 suom. 1976
161 s./Gummerus

Myrskyluodon Maija -sarja on vihdoin luettu loppuun asti. Olen ihan lähivuosina uskaltautunut lukemaan enemmän kirjasarjoja, sillä suurimmaksi osaksi olen keskittynyt tutustumaan uusiin kirjailijoihin ja heidän tuotoksiinsa. Tarina Maijasta ei koskaan iskenyt minuun ihan täysillä, mutta kirjat olivat kyllä lukemisen arvoisia.

Viimeinen osa kertoo ajasta Jannen kuoleman jälkeen. Elämä jatkuu Myrskyluodolla, vaikka kipeää se tekee - ihan joka päivä. Maija kulkee kuin sumussa, mutta arkiaskareet on hoidettava. Kasvavat lapset tarvitsevat ruokaa ja vaatteita ja opiskellakin pitäisi ehtiä, sillä Janne piti luku- ja kirjoitustaitoa tärkeänä. Onneksi sisaruskatraan vanhimmat lapset pystyvät auttamaan lastenhoidossa ja kalastuksessa. Myös naapurit ja sukulaiset antavat korvaamattoman arvokasta apua myrskyluotolaisille.

Sarjan osista juuri tämä viimeinen oli eniten mieleeni. Koin lukijana saavani Maijaan ihan uudenlaisen yhteyden. Edellisissä osissa on kyllä kerrottu kuka Maija on, mitä hän tekee ja millaista hänen elämänsä Myrskyluodolla on, mutta vasta nyt sain paremman käsityksen siitä mitä Maijan mielessä liikkuu.

Yleensä kirjasarjaa lopetellessa mielen valtaa rauha tavalla tai toisella ja oletinkin, että nyt kävisi samalla tavalla. Myrskyluodon Maija päättyy minun mielestäni kuitenkin samalla tavalla kuin millaista Maijan elämä armottoman meren äärellä on aina ollut. Tuntui, että Maijasta tuli vanhoilla päivillään sukunsa ja varsinkin miniänsä riippakivi, jota nuorempi sukupolvi ei arvosta juuri lainkaan. Toisaalta kirjan loppu sopii tähän kaunistelemattomaan ja realistiseen saaristolaiselämää kuvaavaan sarjaan täydellisesti, mutta omaan makuuni se on kyllä jotenkin turhan karu.

Pieni talo suuressa metsässä

Laura Ingalls Wilder
1932 suom. 1961
194 s./Gummerus

Mitä tapahtuu ja kenelle?
Pieni talo suuressa metsässä on sarjan ensimmäinen osa ja kertoo siitä ajasta, kun perhe asuu vielä eristyksissä Wisconsinin metsissä, päivämatkan päässä naapureista. Isä huolehtii metsästyksestä ja kotitalon kunnossapidosta, äiti puolestaan kodinhoidosta ja kolmesta tyttärestä. Elämä pyörii työnteon ympärillä, mutta iloisella ja reippaalla asenteella arki toimii ja perhe-elämä on varsin onnellista. 

Pieni talo-preerialla -sarjasta?
Sarjan aloitusosa jäi minulta aikaisemmin väliin ja olikin mielenkiintoista lukea perheen alkutilanteesta ennen muuttoa preerialle. Olikohan peräti niin, että muuttoliike metsään alkoi kasvamaan niin suureksi, ettei riistaa enää riittänyt kaikille ja perhe päätti ottaa riskin ja lähteä preerialle...? Perhe vietti tässä kirjassa kuitenkin oikein mukavaa elämää, että jäin hieman ihmettelemään, mikä heidät ajoi preerialle... Mutta kun en muista enää!

Mikä sarjassa viehättää?
Olen tykännyt lukea Pieni talo preerialla -sarjaa ja Myrskyluodon Maija -sarjaa rinnakkain. Molemmissa tapahtumat liittyvät vahvasti työntäyteiseen perhe-elämään ja tunnelma kirjoissa on varsin kotoisa. Lisäksi mukavan tarinankerronnan ohella saa tietää vaikka mitä mielenkiintoista menneiltä ajoilta! Kotimainen kirjasarja on selkeästi teemoiltaan raskaampi, onhan kirjan päähenkilökin perheenäiti. Ingallsin perheen edesottamuksista puolestaan kerrotaan lapsen näkökulmasta, joten raskaammatkin ajat näyttäytyvät lukijalle valoisana. Näiden pariin palaan vuosittain, kun kaipaan lohduttavaa ja yksinkertaista tarinaa sadesäälle.

Yhdysvallat ja osavaltiohaaste: Wisconsin

Maija

Anni Blomqvist
1970 suom. 1975
132 s./Gummerus

Mitä tapahtuu ja kenelle?
Myrskyluoto-sarjan kolmannessa osassa Maijalla ja Jannella on jo useampi lapsi ja perhe sen kun kasvaa. He elävät eristäytyneinä omalla luodollan, armottoman meren naapurissa. Kaikkien työpanos on tärkeä, jotta arki sujuisi: Janne hankkii elannon, Maija hoitaa kotia ja kotielämiä ja vanhemmat lapset kaitsevat pienempiä sisaruksiaan. Menetyksen suru tulee perheelle tutuksi eikä mitään voi pitää itsestäänselvyytenä. Onneksi suvun tukeen voi luottaa ja siihen, että elämä kyllä kantaa vaikeuksien yli.

Lukukokemuksesta.
Nappasin kirjan mukaani juhannuslukemiseksi ja vaikka saaristolaiselämän kuvaus sopikin hyvin yhteen osittain sateisenkin juhannusviikonlopun kanssa, oli tarina melkoisen raskas teemoiltaan. Ensimmäisten osien tapaan tarina on helposti lähestyttävä, mukavan yksinkertaisesti kirjoitettu. Pääpaino on työntäyteisen arjen kuvailussa ja Blomqvistin rakastetussa kirjasarjassa menneen maailman saaristolaiselämä tulee melkein iholle asti. Vaikka Maijan elämä ei ole koskaan ollut helppoa, kolmannessa osassa kamppaillaan jo melkoisten menetysten parissa.

Tv:stäkin tuttu?
Huomasin, että telkkarista tulee juuri Myrskyluodon Maija -sarja, mutta en ole sitä koskaan katsonut. Onko katsomisen arvoinen? Onko tv-sarja kuinka uskollinen kirjasarjan tapahtumille? En sitä nyt tässä välissä ala kuitenkaan katsomaan, koska kirja-sarjasta on vielä kaksi osaa lukematta. Nyt lukutahtini on tainnut olla kirja per vuosi...

Leijonankesyttäjä

Camilla Läckberg
2014 suom. 2015
442s./Gummerus
Mitä tapahtui ja kenelle?
Pientä Fjällbackan rannikkokylää koetellaan taas murhatapauksella. Paikallinen kadonnut nuori tyttö löytyy, mutta silmitöntä väkivaltaa kokeneena. Liittyykö tapaus muihin Ruotsissa tapahtuneisiin katoamistapauksiin? Ja miten vankilassa vuosikausia miehensä murhasta istunut nainen liittyy asiaan?

Lukukokemuksesta?
Läckbergin uusin tarjosi juuri oikeanlaista viihdykettä. Ahmin kirjan kahdessa päivässä ja nautin siitä miten tarina soljui tutun turvallisesti eteenpäin. Kaikessa tuttuudessaan tarinassa oli silti ripaus uutta, joten mielenkiinto säilyi hyvin läpi kirjan. Murhatapaus oli tällä kertaa ehkä hivenen raaempi ja pikkuhiljaa paljastuvat perhesalaisuudet hitusen ahdistavampia kuin aikaisemmin. Toisaalta jäin miettimään, mitä kirjasarjalle sitten tapahtuu, jos kehityksen suunta on tämä: aina kohti kamalampaa?

Ruusut ja risut?
Murhatarina on tosiaan mielenkiintoinen ja kaiken nivoutuminen yhteen tuottaa lukijalle tyydytystä jälleen kerran. Toisaalta poliisien näkökulmasta asiaa tarkastellen kaikki vanhat kuviot toistuvat: Melberg aiheuttaa päänvaivaa tutkimuksien edetessä, Gösta on pihalla paitsi silloin kuin on skarppi, Erica sotkeutuu rikostutkintaan tapansa mukaan ja Patrikin huonolle ajotaidolle naureskellaan, vaikka salaa pelätään henkensä edestä. Jos John Irvingin kirjoissa on jotenkin sympaattista kohdata karhut, painijat ja karvaiset naiset kerta toisensa jälkeen, niin Läckbergin tapauksessa... No, toivoisi että välillä olisi uudet kujeet henkilöhahmojen sielunelämää määriteltäessä.

Kerro minulle jotain hyvää

Jojo Moyes
2012 suom. 2015
473 s./Gummerus

Mitä tapahtui ja kenelle?
Louisa on nuori, vielä elämäntarkoitustaan etsivä nainen, joka päätyy avustajaksi neliraajahalvaantuneelle miehelle ilman minkään sortin kokemusta hoitoalalta. Neljän seinän sisään jämähtänyt Will vietti ennen onnettomuuttaan aktiivista elämää seikkaillen pitkin maailmaa ja luoden uraa liikemiehenä. Louisan iloinen ja mutkaton seura tekee Willin päivistä siedettävämpiä, mutta uuteen elämään on silti vaikea sopeutua.

Lukukokemuksesta.
Olen odottanut Kaiken teoria -elokuvan näkemistä jo monta kuukautta, joten kun tajusin, että tässä kirjassa käsitellään paljon samankaltaisia asioita, tarina alkoi kiinnostamaan. Suurilta osin Kerro minulle jotain hyvää on hyvinkin perinteinen chick lit -tarina, jossa on elementtejä, jotka eivät oikein kolahda minuun, mutta tarinalla on ehdottomasti omat hetkensä. Willin ja Louisan pikkuhiljaa kehittyvä ystävyys ja rakkaus sykähdytti ja heidän välisensä kemia tuntui aidolta. Louisan paikallaan junnaavan elämän koukerot eivät olleet kirjan herkullisinta antia, mutta menivät siinä sivussa.

Miksi ihastuin kirjaan?
En lue kovin usein rakkauskertomuksia, mutta Moyesin tarinassa oli jotain, joka kolahti kivasti. Onko se sitten melankoliaan taittuva luonteeni, jota puhutteli ajatus tarinasta, jolla ei välttämättä olisi onnellinen loppu... Liikutuin ajatellessani miten vahvasti pääpari onnistui muokkaamaan toistensa elämää ja miten paljon rakkautta oli läsnä, vaikka juuri mitään ei tapahtunut. Kirjaa lukiessa oli helppo uskotella itselle, että nämä ihmiset ovat todellisia ja että heidän välisensä rakkaus on todellista. Tämä ei itsestään selvää ns. paremmankaan kirjallisuuden parissa.

Kultarinta

Anni Kytömäki
2014
644s./Gummerus

Mitä tapahtuu ja kenelle?
Kultarinta on kertomus isästä, tytöstä, metsästä ja karhusta. Eletään 1900-luvun alkuvuosikymmeniä ja muutosten tuulet puhaltavat kaikkialla: maailmalla, Suomessa, metsissä kuin varakkaassa Stenforsin perheessäkin. Erik kasvaa kipuillen mieheksi, sillä hänen elämänsä naiset katoavat yksi toisensa jälkeen. Vaikka mihinkään ei voi enää luottaa, metsä on kuitenkin ikiaikainen ja sitä on suojeltava.

Alkufiilikset?
Aloittelin kirjan parissa joulukuun alussa ja vaikka tarina etenikin kiinnostavan oloisesti eteenpäin, tarina ei tuntunut sopivalta lukuseuralta hektisen joulukuun keskellä. Olin päässyt Erikin osuuden loppuun asti, kun päätin pistää kirjan tauolle. Varsinkin kirjan ensimmäiset kappaleet olivat todellista rämpimistä. En yleensä ajaudu tieten tahtoen maalailevan kerronnan pariin, joten vauhtiin pääsemisessä menee aina oma aikansa. Nyt kun olen lukenut kirjan loppuun, olen todella iloinen, että uskaltauduin tarttumaan kirjaan vielä uudelleen sillä kokonaisuus oli juurikin niin hieno kuin monet lukijat ovat kehuneet.

Lukukokemuksesta.
Tarinassa viehätti toisaalta metsän ikiaikaisuus ja toisaalta maailman muuttumisesta johtuva surumielisyys, tarinan maailmaahan ei enää ole. Kytömäki kirjoittaa tarinaa auki niin, että lukija tuntee itsekin olevansa keskellä metsämaisemaa. Rinnassa on tunne, että kaikki ei voi päättyä hyvin, mutta voi jos voisi päättyä edes keskinkertaisesti, että ei jäisi niin raskas olo. Luonnosta täysin vieraantunutta lukijaa lohduttaa ajatus, että metsää ei tarvitse pelätä. Tarina kestäisi hyvin toisenkin lukukerran, ehkä seuraavalla kerralla keskittyisin enemmän henkilöhahmojen tarinoihin, nyt luonto vei enemmän mukanaan.

Linnanneidon lokikirja

Dodie Smith
1949 suom. 2002
374 s./Gummerus

Mitä tapahtui ja kenelle?
Tarinassa seurataan Cassandra Mortmainen ja hänen perheensä vaiheita vanhassa, jo parhaat päivänsä eläneessä linnassa. Perhe on kituutellut jo vuosia, sillä isän lupaavasti alkanut kirjailijanura tyssäsi yllättäen ensimmäiseen kirjaan eikä hyvämaineisen perheen tyttöjen oikein sovi tehdä työtä. Cassandra haaveilee kirjailijanurasta ja tekee merkintöjä perheensä arjesta muistikirjoihinsa. Kaikki saavat uutta potkua, kun samaan kylään muuttaa varakkaat veljekset vanhempineen. Onko Cassandran siskon mahdollista saada varakas aviomies niin kuin hän on aina haaveillut?

Lunastiko kirja odotukset?
Kirja on pyörinyt must-read-listoillani jo vuosia, vaikka en ole koskaan edes tiennyt mistä se oikeastaan kertoo. Ennakko-odotuksia ei siis juurikaan ollut ehtinyt kertymään (paitsi, että olen ymmärtänyt kirjan olevan todella rakastettu lukijoiden keskuudessa), joten tarina todellakin sykähdytti ihanuudellaan. Olisinpa tajunnut jo aikaisemmin tarttua tähän kirjaan!

Lukukokemuksesta.
Mortmainen perheen elämästä on onnistuttu kirjoittamaan todella tunnelmallinen ja ihastuttava tarina. Tyttökirjallisuuden hahmoiksi kaikki henkilöhahmot olivat mukavan realistisia ja monisyisiä. Tykästyin myös lukiessani siihen, että en todellakaan tiennyt mihin suuntaan tarina kehittyisi ja mitä kenellekin tapahtuisi. Smithin ote tarinaan oli raikas ja jopa moderni, välillä oli vaikea uskoa, että tarina on todella kirjoitettu melkein 70 vuotta sitten!

Kenelle suosittelisin?
Tunnelmallista tarinaa kaipaavalle syksyn ja talven pimeneviin iltoihin. Tyttökirjallisuuden ystäville, jotka haluavat kokea genren sisällä vähän jotain erilaista. Kaiken ikäisille tytöille ja naisille, jotka haluavat sukeltaa ensirakkauden maailmaan, mutta ovat saaneet tarpeekseen liian hempeistä tarinoista.

Linnanneidon lokikirja on IHANA kirja<3

Vanki

Jussi Adler-Olsen
2007 suom. 2012
424 s./Gummerus

Mitä tapahtui ja kenelle?
Murharyhmäetsivä Carl Morck passitetaan Kööpenhaminan poliisilaitoksen kellariin uuden Osasto Q:n johtajaksi. Tässä uudessa tehtävässä Morckin on tarkoitus selvittää vanhoja rikoksia ja avustajakseen tämä saa erikoisen, mutta hyvin motivoituneen maahanmuuttajan Hafez el-Assadin. Samalla kun kaksikko alkaa tutkia viisi vuotta sitten kadonneen Merete Lynggaardin tapausta, Morck yrittää selviytyä itsesyytöksien painolastista. Edellinen työtehtävä nimittäin päättyi luotisateeseen ja kahakassa kuoli hänen läheinen kollegansa. Toinen kollega makaa pahasti vammautuneena sairaalassa.

Kirjan paikka jännitysgenren sisällä?
Adler-Olsenin Osasto Q-sarja tuo ainakin tämän ensimmäisen kirjan perusteella kivasti uutta jännityskirjallisuuden joukkoon. Tarina on todella sujuvasti kirjoitettu, viihdyttävä ja oikein mukava lukea. Lukufiilis ei mennyt pilalle, vaikka arvasinkin murhaajan heti kun hänen varhaisista vaiheistaan kerrottiin ensimmäistä kertaa. Varsinkin sympaattisen el-Assadin persoona jäi vielä kutkuttavasti osittain pimentoon ja Morckin on onnistunut säilyttämään pienen huumorinhippusen vaikeina aikoina eikä ole samalla tavalla rappiolla kuin useimmat muut kollegansa genren sisällä. Olen myös sattunut lukemaan niin monta alamaailmaan liittyvää jännäriä lähiaikoina, että oli virkistävää lukea perinteisempi murhatarina.

Minä ja Osasto-Q jatkossa?
Suhtaudun jännityskirjallisuuteen melko kunnianhimoisesti. Haluaisin lukea pinnalla olevilta jännityskirjailijoilta ainakin yhden romaanin jo ihan työnkin takia ja lista on edelleen loputtoman pitkä. Sen takia en kovinkaan usein palaa saman jännärikirjailijan tuotantoon vaan kerään mieluummin laajemmalta alalta lukukokemuksia. Nyt kuitenkin kiinnostaisi lukea ainakin Pullopostia, joka sai Lasiavain-palkinnon muutama vuosi takaperin. Metsästäjät-kirja ei ole saanut niin suurta hehkutusta osakseen, sen voisin hyvin skipata.

Lolita

Vladimir Nabokov
1955 suom. 1959
400 s./Gummerus

Alkuperäisenä suunnitelmana ei ollut kiduttaa itseäni koko sairasloman ajan. Ajattelin naiivisti, että nyt kerrankin olisi aikaa tarttua tähän kirjahyllyn perälle unohtuneeseen klassikkoon. Aitoa kiinnostustakin tarinaan löytyi ja lisäksi flunssan tyyppi oli sellainen, että aivotoiminta oli kunnossa köhimisestä huolimatta.

Oh, little did she know... Nabokovin tunnetuin teos oli julma umpikuja ensimmäisistä riveistä lähtien, mutta luovuttaminen ei ollut vaihtoehto. Tajusin hyvin pian, että joko kärvistelen nyt ja kuitenkin saan kirjan luettua tai sitten en lue Lolitaa koskaan. Sivu toisensa jälkeen jostain ilmestyi lisävoimia jatkaa tätä uskomattoman puuduttavaa tarinaa.

Kun jäljellä oli vielä kauhistuttavat 120 sivua, mieleeni putkahti vuodet yläasteella ja lukiossa. Noina vuosina luin kiltisti jokaisen klassikkokirjan alusta loppuun asti. En päästänyt itseäni helpolla, vaikka ihan pätevän esseen olisi voinut kirjoittaa vähemmälläkin vaivalla. Nyt päätin antaa itselleni ainutlaatuisen mahdollisuuden harppoa kirja loppuun. Hymyilinkin vallan onnellisena puoli tuntia myöhemmin: Lolita oli "luettu" loppuun juonen kannalta tärkeät kohdat valikoiden ja Humbert Humbertin jaarittelut kylmästi skipaten.

Voisi luulla, että aikuisen miehen fantasiat 12-vuotiaasta tytöstä olisivat esimerkiksi liian rankkaa tai ahdistavaa luettavaa, mutta ei. Humbert onnistui kukistamaan lukijansa ihan vanhanaikaisella tylsyydellä. En muista milloin olisin viimeeksi vienyt kirjan kierrätykseen näin innoissani. Eron hetkeemme ei todellakaan liittynyt sentimentaalisia tunteita.

Nyt kohti lomaviikkoa ja Rodosta! Matkalukemiseksi valikoitui pelkkää hyväntuulista ja lämminhenkistä kaunokirjallisuutta. Tuntuu oudolta lähteä matkaan ilman jännäriä, mutta olen saanut pakkomielteen lukea Kuokkamummon Halloweenin aikaan, joten ehkä silloin tasaan tilit jännityskirjallisuuden kanssa. Klassikoista pysyttelen kaukana.

Aavikon kyyhkyset







Alice Hoffman
2011 suom. 2014
619 s./Gummerus

Vuosina 70-73 neljän juutalaisen naisen tiet risteävät Masadan linnoituksessa, jonne jokainen heistä on päätynyt hakiessaan turvaa aavikon karuista oloista. Naisilla on omat salaisuutensa ja kipupisteensä ja yhdessä he yrittävät unohtaa menneisyyden tuskat ja keskittyä tulevaisuuteen. Jael on isänsä hyljeksimä nuori nainen, joka rakastui väärään mieheen. Revka joutui todistamaan tyttärensä väkivaltaista kuolemaa ja yrittää nyt pitää perhettään koossa näinä epätoivoisina aikoina. Sira on pelätty noita, joka tuntee niin magian kuin lääketieteenkin salat, mutta ei saa itselleen rakastamaansa miestä. Aziza on Siran tytär, joka on päättänyt kohdata tulevaisuutensa poikana, soturina.

Alice Hoffman kirjoitti romaanin, jossa historialliset tapahtumat nähdään naisten näkökulmasta. Kirjailijan edellinen teos Punainen puutarha on yksi suosikeistani, joten odotukset kasvoivat tietenkin suuriksi tätä uusinta tarinaa kohtaan. Eeppinen tarina ei kuitenkaan ihan lunastanut odotuksiani, mutta loppua kohti huomasin kiintyväni henkilöhahmoihin enemmän ja enemmän. Toivoin, että tarina olisi herättänyt samanlaisia tuntemuksia kuin esimerkiksi Hiljaisuuden tuolla puolen, mutta valitettavan usein löysin itseni pyörittelemästä silmiäni lähes harlekiinimaisten kohtausten keskellä.

Lopulta tarina (tai oma asenne) parani, sillä huomasin todella kiinnostuvani tarinan naisista. Toisaalta naisten kohtalot eivät kuitenkaan jääneet kummittelemaan mieleen tarinan päätyttyä... Ajankuvauksesta en sano poikkipuolista sanaa. Luin suurella mielenkiinnolla antiikin ajan arjesta ja juutalaisten sisukkaasta kamppailusta roomalaisia vastaan. En ole juuri lukenut tarinoita tuolta ajalta, mutta oletan, että kirjailija on tehnyt taustatyönsä hyvin.

Kustantaja esittelee kirjan täällä. Gummerus suosittelee kirjaa naiskohtaloiden, historiallisten romaanien ja suomennetun kaunokirjallisuuden ystäville. Sanon, että mikäs siinä! Kirja on paksusta ulkomuodostaan huolimatta helposti lähestyttävä ja nopealukuinen ja se harlekiinimaisuuskin saattaa olla vain minun korvien välissä!

Kirjallinen maailmanvalloitus - Israel