Tytöt

Emma Cline
2016 suom. 2016
297 s./Otava

En ole nyt äitiyslomalla juurikaan lukenut tämän hetken kärkikirjallisuutta, mutta saatuani Clinen esikoisromaanin ja törmättyäni sitä ylistäviin arvioihin tuntui luonnolliselta tarttua siihen hetimiten.

Kirjassa eletään kesää 1969, aikaa jonka maailma myöhemmin muistaisi rakkauden kesänä. Kalifornialaistyttö Evie on kyllästynyt parhaaseen ystäväänsä, jonka kanssa hän viettää aikaa oikeastaan vain vanhasta tottumuksesta. Jännittävä seikkailu tuntuukin olevan ihan kulman takana, kun Evie törmää puistossa hippityttö Suzanneen ja ihastuu tähän palavasti. Suzanne johdattaa nuoren ja vaikutuksille alttiin Evien kommuuniin, jota pyörittää Russell -niminen mies. Aluksi elämä maatilalla on pelkkää joutenoloa ja huumetrippejä, mutta pinnan alla kuohuu ja Russellin ympärille kehittyneen kultin päivät alkavat olla luetut.

Tytöt-romaanin taustalla vaikuttaa Charles Mansonin johtaman kultin vaiheet. Vaikka mies on nimenä hyvinkin tuttu ja pompahtaa vastaan siellä täällä, en silti muistanut kovinkaan tarkkaan mitä hän loppujen lopuksi oikein teki kultteineen. Näin ollen kirjan tarina kiinnosti kovasti ihan ensimmäisistä sivuista asti. Innostuin siinä määrin, että aloin Helsingin Sanomien vinkkaamana kuuntelemaan You Must Remenber This -podcastia, jossa käydään läpi Mansonin historiaa kymmenen osan verran. Kuuntelen podcastia omilla kävelylenkeilläni, joten en ole vielä edennyt edes puoliväliin, joten en osaa vielä ottaa kantaa miten paljon Clinen romaanin tapahtumat sivuavat todellisia historiallisia tapahtumia.

Historian havina on toimiva lisä romaanissa, mutta Clinen tapa käsitellä tyttönä olemista on kuitenkin se, miksi kirja jää mieleen pidemmäksi aikaa. Nuoren tytön elämä on juurikin täynnä surua, jolle ei ole syytä, ahdistavia ja hämmentäviä hetkiä, jatkuvaa epävarmuutta ja melkoista itsekeskeisyyttä. Se on myös jännittävää aikaa, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta ja se kaikki on saatava nytheti. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta ei osaa pelätä, uskoo että elämä kantaa. Cline tavoittaa erilaiset tunnetilat todella hyvin, nyökyttelin jatkuvasti lukiessani hänen runollista kieltään.

Jokin syy kuitenkin on sille, että toteemikirjaksi tästä ei ole - ainakaan minulle. Evie ei ehkä kuitenkaan onnistunut herättämään minussa tarpeeksi sympatiaa. Hänestä ei ollut helppo pitää. Mutta ehkäpä tämän päivän nuoret tytöt saisivat tästä vielä enemmän irti. Ehkä tarina olisi parhaimmillaan nuorena tyttönä, niin kuin aikoinaan Spungenin Nancy.

Ajan lapsi

Ian McEwan
1987 suom. 1990
256 s./Otava

Kirjassa tutustutaan Stephen Lewisiin, joka kadotti 3-vuotiaan tyttärensä muutama vuosi takaperin. Tavallisella piipahduksella läheisessä valintatalossa oli karmaiseva loppu, kun pikku-Kate hävisi teille tietämättömille. Katoaminen johti Stephenin ja tämän vaimon avioliiton hajoamiseen ja kun Stephen tuntee menettäneensä kaiken, välinpitämättömyys lähes kaikkea kohtaan nostaa päätään. Menetyksen ja surun tunnelmista piipahdetaan välillä komitean kokouksiin, jossa käsitellään lukemista ja kirjoittamista. Kokousten lisäksi ystävät Thelma ja Drake ovat Stephenin henkireikä. Yksi kirjan suurista kysymyksistä on miksi Drake ja tämän vaimo muuttivat yllättäen keskelle metsää ja jättivät poliittisen elämänsä taakseen. Kirjan edetessä tarina saa maagisen realismin vivahteita.


Voi hallelujaa miten uuvuttava kirja! En tiedä olisiko edes tuoreempi suomennos voinut virkistää tekstiä jotenkin, mutta kaiken kaikkiaan minulla oli koko kirjan ajan sellainen olo, että tekstiä oli vain ihan äärimmäisen vaikea l u k e a.


Luen ihan liian harvoin suosikkikirjailijoideni teoksia - ärsyttävä säästelytapa, josta yritän ravistautua irti äitiysloman aikana ja itse asiassa seuraava arvostelemani kirja onkin auttanut minua ottamaan aimo harppauksen eteenpäin tällä tiellä! Mutta siitä lisää myöhemmin... Joka tapauksessa, kun vihdoin viimein saa itsensä ylipuhutuksi tarttumaan suosikkikirjailijansa teokseen sillä verukkeella, että nyt vihdoin on loistava aika siihen, niin luonnollisestikin odotukset ovat kovat.


No, niin kuin totesinkin, tarina oli todella tylsä, mitä ei uskoisi kun aihe teoriassa on hyvinkin mielenkiintoinen eli miten selvitä oman lapsen katoamisesta. Tällä kertaa tarina oli keitelty kasaan jotenkin oudoista aineksista. Positiivari voisi sanoa, että eipä ainakaan arvannut etukäteen mihin päin tarina kehittyy, mutta en kyllä lämmennyt tarinalle ollenkaan. Ehdottomasti McEwanin heikoin teos.


Mitens te muut kirjailijan teoksia lukeneet, oliko hitti vai huti? Olen McEwanilta seitsemän kirjaa, joista Rannalla ja Sovitus oli todella hienoja, Sementtipuutarha ja Vieraan turva hienoja, Lauantai ei jättänyt oikein mitään sen suurempaa käteen ja Makeannälkä oli pettymys.

Oryx ja Crake

Margaret Atwood
2003 suom. 2003
483 s./Otava

Ennen synnytystä tahti ehti hidastua vähän liiaksikin ja kotiseinät alkoivat kaatua päälle. Olikin ihan ehdottoman tärkeää, että meneillään oleva kirja olisi sellainen mitä ei malttaisi laskea käsistään. Onneksi kuvioihin astui yksi suosikkikirjailijoistani ja hänen dystopia-trilogiansa.

Sarjan aloitusosa Oryx ja Crake esittelee kaikki keskeiset henkilöt, joiden edesottamukset geenimanipulaation maailmassa johtavat ihmisrodun lähes sukupuuton partaalle. Tarinaa kertoo Lumimies, mahdollisesti ainoa eloonjäänyt ihminen, joka harhailee merenrannalla olevan tukikohdan lähettyvillä ja pitää huolta kloonijoukosta, joka on jäänyt hänen vastuulleen. Päivät ovat täynnä vaaroja, sillä uudenlaiset eläinristeymät ovat päässeet luontoon ja syrjäyttäneet alkuperäisiä eläinlajeja. Ja onko ylipäätänsä järkeä pysytellä hengissä, jos kaikki on jo ohi?

Olipa kiva lukea Atwoodilta muutakin kuin perinteisempää kaunokirjallisuutta. Tässä on sarja joka on ehdottomasti luettava kokonaan - seuraava osa on jo lainattukin kirjastosta!

Tarina oli kaiken kaikkiaan juuri sellainen kuin toivoinkin: aiheeltaan ehdottoman kiinnostava ja viihdyttävä, älykäs ja laadukas lukuromaani. Taattua Sinisen kirjaston tavaraa. Tällä kertaa henkilöhahmot eivät jääneet ensisijaisesti mieleen vaan mentiin tarina edellä, mutta se ei haitannut lainkaan. Voi olla, että toisenlaisessa elämäntilanteessa ihmiskohtalot olisivat koskettaneet enemmänkin, mutta nyt tosiaan kiinnostuin varsinkin siitä miksi tapahtui mitä tapahtui ja koin kirjan olevan melkoinen page turner.

Putous

Joyce Carol Oates
2004 suom. 2006
566s./Otava
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Nuori mies heittäytyy Niagaran putouksien kylmään syleilyyn ja hänen vastavihitty vaimonsa vaeltaa putouksien äärellä seitsemän päivää odottaen, että hänen miehensä ruumis löytyisi. Paikallinen lakimies kiinnostuu naisesta ja huomaa pian ettei osaa kuvitella elämää ilman häntä. Voisiko juuri leskeksi jäänyt Ariah kiinnostua Dirk Burnabysta?

Minä ja Joyce Carol Oates
Kirjailija on yksi niistä harvoista joiden tuotantoon olen tutustunut useamman kirjan verran - yleensä tulee luettua ihan yksittäisiä kirjoja per kirjailija. Voisikin siis sanoa, että Oates on yksi suosikeistani. Blondi ja Sisareni rakkaani lukeutuvat kirjoihin, jotka ovat todella tehneet vaikutuksen. Myös Kosto oli hieno pieni kirja. Sen sijaan Haudankaivajan tytär ja Putous olivat molemmat pettymyksiä, joita lukiessa ehdin suorastaan tylsistyä moneen otteeseen. Tutkailin juuri kirjailijan suomennettujen teosten listaa ja se ei kovin pitkä ole, vaikka Oates onkin tehnyt hyvin mittavan uran kirjailijana. Suomennettujen nimien perusteella mikään lukemattomista kirjoista ei kiinnosta, joten voikin olla, että Oatesin suhteen tämä oli nyt tässä vähäksi aikaa.

Lukukokemuksesta
Nuoren parin häämatka ja sen yllättävä traaginen loppu vaikuttivat mielenkiintoiselta tarinan aloitukselta, mutta sen jälkeen Ariahin ja Dirkin vaiheet lähtivät kehittymään suuntaan, joka ei vain ollut tarpeeksi mielenkiintoinen minulle. Vastarakastuneen parin alkuvaihekin jo enteili masentavaa loppua ja kieltämättä Ariah oli lopulta niin nihkeä tyyppi, että sympatiapisteitä oli turha odottaa tältä suunnalta. Missään vaiheessa ei tullut fiilistä, että jes, tämä kirja kannatti ehdottomasti lukea. Olin vain kahlannut tarinan kanssa jo niin pitkälle, etten viitsinyt sitä enää keskeyttääkään.

Valvojaiset

Anne Enright
2007 suom. 2010
297s./Otava

Mitä tapahtui ja kenelle?
Hegartyn perhe - tai se mitä siitä on jäljellä - kokoontuu yhteen viettämään Liamin hautajaisia. Suurperheen sisarukset surevat kaikki itsemurhan tehnyttä veljeään omilla tavoillaan. Raskain taakka on kuitenkin Veronicalla, jolle veli oli erityisen läheinen ja rakas. Miten isoäidin luona vietetyt kaukaiset kesäpäivät liittyvät Liamin onnettomaan elämään?

Lukukokemuksesta.
Luettuani muutaman kappaleen olin lähes varma, että nyt kirjallinen polkuni on onnistunut risteytymään keskimääräistä hienomman tarinan kanssa. Huomasin kuitenkin pian, että on äärettömän pienestä kiinni minkälainen tarina lopulta onnistuu koskettamaan lukijaa. Enrightin kirjassa tuntui olevan kaikki hyvän tarinan ainekset kohdallaan kunnes selvisi ettei sitten ollutkaan, jotain jäi kipeästi puuttumaan. Olisin kieltämättä toivonut vahvempaa lukukokemusta Booker-palkitulta kirjalta.

Mitä ajatuksia tarina herätti?
Tarina jätti minut jotenkin tyhjän päälle. En oikeastaan saanut kiinni surevasta Veronicasta enkä hillittömästi eläneestä Liamista. Suurperheen monenkirjavat tuntemukset toisia perheenjäseniä kohtaan olivat enemmänkin kuin hämmentäviä. Lopulta en oikein tiennyt mitään varmaksi ja pystyin vain lohduttautumaan sillä tiedolla, että tarinan kertoja Veronica taisi olla ihan yhtä eksyksissä. Veronican elämä suistuu raiteiltaan yllättävän kuoleman takia, ja vaikka kyseessä on ihminen, joka ei toisaalta ollut enää kovin läheinen, hän tuntuu läheisemmältä kuin kukaan toinen jo yhteisten muistojen takia. Sellaista se elämä kai on, ei aina järjellä selitettävissä...

Makeannälkä

Ian McEwan
2012 suom. 2013
385 s./Otava

Heinäkuun hetket suosikkien kanssa alkavat olemaan ohitse ja on aika siirtyä elokuun teeman pariin. Sitä ennen kuitenkin muutama sana Ian McEwanin uusimmasta, jonka yllättäen sisällytin heinäkuun lukuhetkiin. Aluksi en nimittäin ollut kirjasta lainkaan kiinnostunut, ja näin jälkikäteen ajatellen ei kai olisi ollut niin väliksi vaikken sitä koskaan olisikaan päätynyt lukemaan...

Makeannälkä on kertomus kylmän sodan aikaisesta Britanniasta, jossa nuori nainen, Serena Frome, päätyy yliopisto-opintojensa jälkeen suorittamaan turvallisuuspalvelun salaista tehtävää kirjallisuuden ja kulttuurin maailmaan. Asiat monimutkaistuvat, kun Serena huomaa rakastuneensa kohteeseensa eli kirjailija Tom Haleyhin. Miten operaation voi suorittaa kunnialla loppuun, kun ei haluaisi valehdella rakkaimmalleen?

Olen lähivuosien aikana kokenut McEwanilta kirjat Rannalla, Sovitus, Lauantai, Vieraan turva ja Sementtipuutarha. Kaksi ensimmäistä tekivät todella suuren vaikutuksen, varsinkin Rannalla oli todella järisyttävä lukukokemus. Kaksi jälkimmäistä puolestaan olivat myös mieleenjääviä ja kaikinpuolin hienoja ja kamalia. Keskimmäistä en muistele niin suurella lämmöllä, mutta hyvä sekin oli. Makeannälkää ei voi oikein mitenkään vertailla aikaisempien lukukokemuksien kanssa, tarina kun onnistuu olemaan kaikin puolin lattea.

Myönnän, että ennen kirjan maailmaan hyppäämistä minun olisi ehkä kannattanut kerrata tietojani kylmästä sodasta, sen aikaisista tapahtumista ja yleisestä mielialasta. Tarina tietenkin auttoi pääsemään tunnelmaan, mutta pelkään pahoin, että ihan kaikkea en kuitenkaan ymmärtänyt. Viittaukset faktatietoon menivät hieman ohi, mutta välillä oli vaikeaa ymmärtää miksi ihmiset arjessa ja työelämässä toimivat tietyllä tavalla...

Voisin lopulta kuvailla lukukokemustani kohtalaiseksi. Tylsä se ei ollut, historia noin ylipäätänsä kiinnostaa, mielelläni oppisin lisää aiheesta kuin aiheesta, mutta tällä kertaa en jaksanut lähteä metsästämään faktatietoja kylmän sodan vuosikymmenistä. McEwanin tyyli jättää henkilöhahmot aina hieman etäiseksi miellyttää yleensä minua, mutta tällä kertaa Serena ja Tom olivat ehkä kuitenkin vähän liian kalseita ja mitäänsanomattomia. Kirjailijan kirjoitustyyli kuitenkin takaa sen, että tarina kuin tarina etenee vauhdilla. Tai no ei välttämättä itse tarina, mutta sen lukeminen, eli pakkopullasta ei ollut kyse. Henkilöhahmot eivät kuitenkaan onnistuneet koskettamaan ja siksi kaikesta jäi vähän mitäänsanomaton fiilis. No hard feeling, though.

Vieraan lapsi

Alan Hollinghurst
2011 suom. 2012
535 s./Otava

Kuluvan kirjavuoden toistaiseksi haastavin opus on nyt saatu päätökseen ja olo on helpottunut. Hollinghurstin toistaiseksi ainoa suomennettu teos ei onnistunut tekemään niin suurta vaikutusta kuin alunperin toivoin, ja vaikka mielelläni leikittelen ajatuksella, että lukisin tulevaisuudessa mahdollisimman monta Booker-palkittua kirjaa, en tiedä onko minulla rahkeita tarttua The Line of Beauty -teokseen, jos ja kun se joskus suomennetaan. Luku-urakka muistutti minua muutamaankin otteeseen niistä tunnelmista, joissa olen tiiliskiviklassikoitakin selättänyt. Kirjan puoliväliin selvittyäni oli pakko tsempata sopia itsensä kanssa 50 sivun päivätavoitteesta, jotta saisin kirjan luettua kartano-teeman puitteissa ja että ylipäätään saisin kirjan joskus vietyä kunnialla loppuun saakka.

Nuorena kuollut runoilijalupaus Cecil Valance elää läheistensä muistoissa vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Huhut liittyen runoilijan elämäntapaan tekevät aikoja sitten kuolleesta nuoresta miehestä kiinnostavan henkilön myös niiden silmissä, jotka eivät tätä koskaan henkilökohtaisesti tunteneet. Hollinghurstin tarina on läpileikkaus kahden suvun historiasta läpi 1900-luvun, Cecilin muiston häilyessä vahvasti tapahtumien taustalla. Mitä oikein tapahtui kartanossa, josta Cecilin kuuluisin runo Two Acres kertoo? Onko totuus sellainen, millaiseksi Daphne sen muokkasi kirjaansa varten vai oliko Daphnen veljellä Georgella rakkaussuhde Ceciliin? Miksi tapahtumat, jotka saivat alkunsa noiden muutamien hassujen päivien aikana, jotka kolmikko vietti yhdessä Daphnen ja Georgen kotitilalla, vaikuttivat niin suuresti monien muiden ihmisten elämään vuosikymmeniäkin myöhemmin? Ja onko totuuden välttämättä edes tultava julki vai riittääkö, että asianomaiset itse tietävät tapahtumien kulun?

Kirjan takakannessa lainataan The Guardianin arvostelua, jossa tarinaa kehutaan elegantiksi, vietteleväksi ja erittäin nautinnolliseksi. Ymmärrän ja osittain allekirjoitankin kyseisen lauseen, mutta mielestäni tarina oli myös ajoittain auttamattoman pitkäveteinen, raskassoutuinen runsaine kuvailuineen ja yllättävän kylmäksi jättävä. Perienglantilaiseen tyyliin henkilöhahmot ottavat etäisyyttä niin toisiinsa kuin lopulta lukijaankin. Kirjan muun sisällön ilmiöineen, kuten kuolleiden palvonnan, täytyy kantaa tarinaa eteenpäin niin hyvin, että kylmäkiskoisuuden voi antaa anteeksi. Cecil luonnollisestikin jäi etäiseksi, ja uskon se olleen tarkoituskin, mutta kun seuraa esimerkiksi nuorta Daphnea kotitalostaan avioliittojen satamaan ja lopulta unohdetuksi homssuiseksi vanhaksi rouvaksi, sitä niin kovasti toivoisi välittänsä henkilöhahmosta enemmän. Lopulta siis Cecil ja hänen muissa herättämät ajatukset, haaveet, rakkaus ja halveksuntakin, olivat tarinan parasta antia.

Tarinan monikerroksisuus kertoo lukijalle paljon rivienkin välistä, ainakin jos jaksaa keskittyä tarinaan kunnolla. Välillä tunsinkin olevani todella hyvin tarinan imussa mukana, kunnes yhtäkkiä taas tunsin musertuvani pitkien jaarittelevien lauseiden alle. On hienoa, kun kertoja on niin tarkkanäköinen ettei mikään ole yksinkertaista: toiseen luotu katse ei koskaan ole täynnä vain kaipausta tai inhoa vaan se on sekoitus monenlaisia tunteita. Mutta kun KAIKKI on niin monimerkityksellistä, se on myös välillä hieman raskasta omaksua. Lähestyin kirjaa lukuromaanina eli toivoin tarinankerronnan viedä mennessään. En juurikaan tajunnut keskittyä itsestään selvään teemaan eli homoseksuaalisuuteen, joten kirja kestäisi varmasti useitakin lukukertoja ja tarjoaisi uusia näkökulmia, mutta minusta ei siihen urakkaan ole.

Osana kuukauden kartanokierrostani Vieraan lapsi toi teemaan mielenkiintoisen lisän, sillä se esitteli tarinassa vilahtelevat kartanot niiden loistokautena, asukkaidensa uudistushalun alaisena kuin lopulta uusissa käyttötarkoituksissa esimerkiksi sisäoppilaitoksena ja lopulta purku-uhan alaisina raunioina. Kuukauden teema varmasti vaikutti siihen, että hulppeiden kartanoiden alennustila lopulta kosketti ehkä enemmän kuin henkilöhahmojen edesottamukset. Katsoin muutama viikko sitten dokumentin, joka tuli joulun alla Yleltä, ja se auttoi osaltaan ymmärtämään kartanoiden historiaa. Veikkaan, että maaliskuun teema tulee olemaan yksi suosikeistani vuoden loppupuolellakin.

Nyt kohti huhtikuuta ja uusia haasteita. Teemana olisi tällä kertaa hankkia uusia parhaita ystäviä. Odotukset ovat kieltämättä kovat, kun lähden lukemaan urakalla teoksia kaikilta niiltä kirjailijoilta, joita kohtaan olen tuntenut sielujen sympatiaa jo ennen heidän tuotantoonsa tutustumista. Hieno kuukausi siis edessä!

Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates
2008 suom. 2012
727 s./Otava

Joulunaika tuntuu vielä erityisemmältä, kun on onnistunut valitsemaan kirjapinosta juuri oikean kirjan joulun välipäiville. Säästelin koko pitkän syksyn Oatesin uutuutta, jonka sain hankittua kokoelmiini Tea with Anna Karenina -blogin arvonnasta voittamallani lahjakortilla. Odotin lukukokemusta keskimääräistä enemmän, koska tiesin tarinan mukailevan 1990-luvulla Yhdysvalloissa oikeasti tapahtunutta lapsimissin murhaa ja siitä syntyneitä spekulaatioita murhaajasta. Lööppien aikana oli melko pieni tyttö, ja muistan seuranneeni tapausta tarkasti kaikista mahdollisista lehdistä (ja jos penkoisin muistojeni laatikoita vanhemmillani, löytäisin tapauksesta säästämiäni artikkeleita ison pinon).

Sisareni, rakkaani on romaani, joka syntyy nuorena kuolleen luistelijalupauksen veljen kynästä tämän läpikäydessä kipeitä lapsuusmuistojaan. Skylerin kasvunvuodet olivat täynnä ahdistusta, pelkoa, yksinäisyyttä, epävarmuutta ja lääketokkurassa vietettyjä hetkiä. Muistoihin on vaikea palata parikymppisenä miehenalkuna, kun siskon kuolemasta on kulunut jo vuosikymmen. Skyler oli alunperin mamin pikkumies, perheen esikoinen, jonka odotettiin tuovan menestyksen iloa ja ylpeyttä vanhemmilleen. Kun Skyler loukkaantui vakavasti jääden iäksi rammaksi, pettyneiden vanhempien piti kohdistaa kaikki toivo pikkuiseen kömpelöön pikkusiskoon Edna Louiseen. Kaikkien yllätykseksi herkästä tytöstä kuoriutui jäällä huippulahjakas taitoluistelija ja vihdoin mamikin oppi rakastamaan kummallista tytärtään. Menestystä lähdettiin tavoittelemaan tosissaan ja niin Edna Louisen elämä muuttui täysin, uutta etunimeä myöten. Pikku-Bliss oli kaunis kuin nukke, ihmisten rajattomasti ihailema tyttö, mutta amerikkalaisen unelmaperheen kotitalon seinien sisäpuolella tapahtui paljon asioita, joista muilla ei ollut tietoakaan. Lopulta kaikki päättyi siihen, kun Bliss löydettiin kuolleena kotitalonsa pannuhuoneesta. 


Oatesin romaani on minulle kaikkea sitä, mitä toivon hienon romaanin olevan. Tarina ja sen tapahtumat ovat monitulkintaisia, mitään ei ole pureskeltu lukijan puolesta valmiiksi. Tunnelma on latautunut ja enteilee pahoja asioita tapahtuvaksi. Lukiessa on ahdistunut olo, kaikki on niin surullista, mutta silti toivoakin on. Pidin kirjasta valtavasti, varmasti osasyynä on tarinan taustalla olevat oikeat tapahtumat. Lukukokemukseeni kuului vahvasti spekuloiminen siitä, kuinka samankaltaiset kotiolot pienellä JonBennetillä aikoinaan oli, ja kuka hänet murhasi. Kirjailijan pitkät lauseet ja tajunnanvirtamainen kerrontatapa, jonka puitteissa varsinaisesta alkuperäisestä asiasta eksytään usein kauaskin, ovat tulleet tutuiksi jo aikaisemmista romaaneista. Aluksi Oatesin tyyliin kestää hetki tottua, mutta lopulta tarina aina vie mukanaan niin, ettei 700 sivua tunnu missään.

Joyce Carol Oates on kovaa vauhtia kipuamassa yhdeksi suosikeistani. Vuoden top-10 listalle Sisareni, rakkaani ei pääse, mutta paljastettakoon jo nyt, että Oatesin eräs toinen kirja on päässyt listalle. Ja tämäkin romaani olisi ollut sijalla 11. Osallistuin kirjalla So American -haasteeseen ja valloitin New Jerseyn.

Amerikan lapset

Anne Tyler
2006 suom. 2008
329 s./Otava

Kaksi perhettä ja toteutunut toive. Pitkä odotus palkitaan, kun adoptiolapset saapuvat Etelä-Koreasta Yhdysvaltoihin lentokentällä odottavien vanhempiensa luokse. Lentokentän hulinassa kohtaavat nämä perheet, periamerikkalainen pariskunta ja toinen iranilaistaustainen. Lapset yhdistävät perheet, ja pian kaikki mahdolliset juhlapäivät vietetään yhdessä. Konflekteilta ei voi kuitenkaan välttyä, kun kaksi erilaista kasvatuskulttuuria kohtaavat.

Perhe-elämä tarinan punaisena lankana ei yleensä juuri houkuttele minua, varsinkin kun tänä vuonna on tullut luettua tavallista enemmän näitä arjen kuvailuja. En siis aluksi osannut innostua Tylerin kirjasta, mutta täytyy myöntää, että kirjailija on niin taitava kertoja, että tarina vie mukanaan. Tyler on lempeä kertoja, joka antaa henkilöhahmojensa heikkouksienkin näkyä, joka johtaa siihen, että päähenkilöiden tapa käyttäytyä ja elää ehkä ärsyttää lukijaa, mutta saa toisaalta ajattelemaan perhe- ja ystävyyssuhteita. 

Suhtaudun ns. amerikkalaiseen unelmaan hieman varautuneesti. Romanttinen puoli minussa hihkuu, kun lähiöelämää viettävät ihmiset ottavat elämäntyylistään kaiken irti. Naapurit vaihtavat kuulumiset päivittäin ja yhdessä järjestetään kaiken maailman kissanristiäisiä, jotta on syy kokoontua yhteen. Toisaalta ärsyynnyn suunnattomasti ajatuksesta, että pinnan alla kytee naapurikateus, joka saa ihmiset elämään yli varojensa, kun on pakko hankkia parempi auto kuin aidan toisella puolella olevilla ihmisillä on. Ylitsepursuava ystävällisyys taas pakottaa kutsumaan juhliin nekin ihmiset, joita ei voi sietää. Huoh. Amerikkalaisuus on todellakin vahvasti esillä tarinassa niin hyvässä kuin pahassa.

Pidin Amerikan lapset -kirjasta paljon, vaikka en päähenkilöihin juuri voinut kiintyä. Kirjan lukemisesta on jo pari viikkoa, mutta en vieläkään osaa sanoa, mitä luulen Donaldsonien ja Yazdanien ystävyydestä. Onko heidän välillään aitoa kaiken kestävää ystävyyttä, jossa erilaisuus sallitaan ja muutamat pakolliset yhteenotot vain vahvistavat ystävyyttä vai onko kohtalon oikusta alkanut tuttavuus vain pakollinen paha, ja pariskunnat perheineen ovat vain tottuneet toisiinsa vuosien aikana, vaikka eivät juuri pidä toisistaan... Ehkä totuus on jotain siltä väliltä?

Osallistun kirjalla So American haasteeseen ja ruksin Marylandin käydyksi. Kirja on myös 25. Naiskirjailjoiden 100 kirjaa -listalta, joten pääsen vihdoin tekemään listaan muutoksia ja korvaamaan ne kirjailijat, jotka eivät enää kiinnostakaan. Lisäksi osallistun Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Kirottu ajan katoava virta

Per Petterson
2008 suom. 2011
218 s./Otava

Arvid Jansenin kulkee vastoinkäymisestä toiseen. 1970-luvulla hän päätti liittyä osaksi "neljättä kastia" ja päätyi tehdastyöläiseksi. Koulut jäivät kesken ja samalla äidin ja pojan suhde tulehtui. Vuosia myöhemmin Arvidin avioliitto on päättymässä ja äiti on sairastunut syöpään. Aikaa on vähän, joten välit etäisen äidin kanssa on korjattava. Arvidin tapauksessa se tarkoittaa äidin seuraamista Tanskaan tämän synnyinseudulle. Matka tarjoaa miehelle monia yksinäisiä hetkiä, joiden aikana mielen valtaa menneisyyteen kuuluvat ihmiset ja tapahtumat.

Välillä vain käy näin: ensin sitä luulee olevansa suunnattoman ihastunut kirjan tarinaan ja sitten huomaakin olevansa melko pitkästynyt. Olen kuitenkin jäljittänyt syyn niinkin lähelle kuin oman elämäni hektisyyteen. Kirjaa lukiessani oli monta rautaa tulessa ja ajatukset olivat jatkuvasti tulevassa muutossa. Usein huomasinkin pohtivani enemmän omia juttujani enkä pysynyt perässä Arvidin muisteluissa. Kun omassa arjessa sattuu ja tapahtuu, sitä kai sitten toivoisi kirjaltakin nopeita juonenkäänteitä ja jännittäviä hetkiä. Jos olisin elänyt seesteisen leppoisaa arkea tätä kirjaa lukiessani, olisin varmasti nauttinut enemmän sen tunnelmasta, tapahtumattomuudesta ja vähäeleisyydestä.

Nyt kirjan tarina jätti minut hieman kylmäksi. Ärsyynnyin hieman siitä, että kirja olisi vaatinut kumppanikseen pohdiskelevan lukijan, jolla on aikaa pysähtyä etsimään rivien välistä sitä, mitä ei suoraan sanota. Mutta kun minulla ei ollut aikaa! Muutamia kertoja olin melkein saamassa punaisesta langasta kiinni, mutta sitten taas ajelehdin omiin mietelmiini. Arvidin tarinassa on kuitenkin paljon asioita, jotka herättivät sympatiani, kuten nuoruudessa tehdyt valinnat, vaikea suhde vanhempiin ja se ettei omasta elämästä oikein saa otetta. Uhratkaa te muut tähän kirjaan enemmän aikaa ja nauttikaa hyvän kirjailijan tuotoksesta. Minä porskutan seuraavaksi kotimaisen jännityskirjallisuuden pariin, se sopii ehkä tämänhetkiseen mielentilaani paremmin.

Kirottu ajan katoava virta sai Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2009.

Nappaan kirjalla pisteet Kirjallinen maailmanvalloitus -haasteessa ja Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa ja valloitan Norjan.

Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie
2003 suom. 2010
326s. /Otava

Suoritan Minihaasteen kolmannen osion tämän kirjan kanssa.

Tällä kertaa tarkoituksena oli lukea kirja, jonka nimessä esiintyy jokin kasvi. Muitakin vaihtoehtoja pyörittelin mielessäni, mutta aika lailla alusta asti oli selvää, että Purppuranpunainen hibiskus tulisi olemaan minun kirjavalintani. Sain kirjan joululahjaksi viime vuonna eikä se ole oikein herättänyt lukuinnostusta. Näin ollen tämänkertainen haaste ansaitsee kiitoksen jo ihan siitäkin syystä, että sain yhden lukemattoman kirjan hyllystäni tehokäyttöön.

Kirjassa seurataan nuoren Kambilin kasvua ujosta ja vakavamielisestä tytöstä nuoreksi naiseksi, joka pikkuhiljaa oppii vapautumaan ja nauttimaan elämästä. Ulkopuolisten silmin Kambili näyttää elävän jokatytön unelmaa: hän asuu perheensä kanssa kauniissa kodissa, joka on täynnä hienoja esineitä, hän menestyy koulussa erinomaisesti ja hänen isänsä on yksi Nigerian arvostetuimpia miehiä, sillä hän uskaltaa puolustaa vapautta. Ihmiset eivät tiedä, että perheen kotiolot ovat kaikkea muuta kuin hyvät. Kambilin syvästi uskonnollinen isä pitää lapsiaan pelon vallassa epäinhimillisillä kasvatusmenetelmillään eikä vaimokaan välty väkivallalta. Kambilista onkin varttunut pelokas ja hiljainen tyttö, joka puhkeaa kukkaan vasta päästessään viettämään lomaviikkoa tätinsä perheen luokse. Ifeoma-tädin perhe elää köyhemmissä oloissa, mutta heidän elämänilonsa on jotain, mitä pelkällä rahalla ja vallalla ei voi saada. Pian Kambili ja hänen veljensä Jaja huomaavat löytäneensä itsestään voimaa vastustaa isää ja muutoksen tuulet alkavat puhaltaa...

Kirjaa lukiessa ymmärsin jotain uutta itsestäni lukijana. Tarinahan oli varsin mielenkiintoinen ja hyvin etenevä, mutta en löytänyt sitä ihan aitoa lukemisen intoa tätä kirjaa läpikäydessäni. Vieraat kulttuurit kiinnostavat kyllä, mutta en voi sanoa olevani Afrikasta niin kiinnostunut, että tämä kirja olisi vienyt mukanaan. Huomasin lukevani tarinaa enemmänkin sillä mielellä, että oppisin asioita Nigeriasta ja siellä elävien ihmisten arjesta eli toisin sanoen sivistäisin itseäni hieman. Kulttuurista olikin tietyssä mielessä kiinnostavaa lukea ja esimerkiksi perheiden ruokaillessa melkein tunsin ruoka-ainesten tuoksun leijailevan jossakin lähellä. Mutta. Huomasin joka tapauksessa kipinän puuttuvan täysin lukemisestani. Sunnuntaiväsymyksestä johtuen en ehkä osaa ilmaista itseäni kovin selkeäsanaisesti, mutta sanotaan nyt vaikka näin, että jos kirjaillisuus tarjoaisi pelkästään näitä realistisia kuvauksia maapallon eri kolkissa asuvista ihmisistä, en varmaankaan jaksaisi harrastaa lukemista yhtä intohimoisesti kuin nyt. Tosin realistisia tarinoita on niitäkin niin kovin erilaisia ja eri asteisia, eli tuokaan ei nyt ehkä ihan selvennä ajatuksenjuoksuani. No, ei takerruta siihen liikaa:)

Lukukokemuksen keskinkertaisuus ei siis tälläkään kertaa johdu tarinasta itsestään vaan siitä, ettei minulla yksinkertaisesti ollut tarpeeksi mielenkiintoa heittäytyä tarinaan mukaan. Osaisin kuitenkin kuvitella, että esimerkiksi ystäväni Heidi saattaisi saada kirjasta paljonkin irti kokeneena Afrikan matkaajana:) Viime vuonna nautiskelin kirjoista Afrikasta - muistiinpanoja vuosilta 2007-2009 ja Afrikan poikki. Nyt ymmärrän, että ne vetosivat minuun juuri suomalaisen kirjoittajan näkökulman takia. Arvioni taitaa kuulostaa melko negatiiviselta, mutta oikeasti tarina muistutti minua siitä, miten samanlaisia ihmisiä kaikki ovat asuinpaikasta riippumatta ja miten kaikki kamppailevat samojen ongelmien parissa kulttuurieroista huolimatta. Siinä mielessä tarina ja sen henkilöhahmot ovat kovin iättömiä ja klassisia.

Sementtipuutarha

Ian McEwan
1978 suom. 1981
135 s./Otava

Ensimmäisen kerran 1980 suomennettu Sementtipuutarha on Ian McEwanin esikoisteos. Joidenkin kirjailijoiden esikoisista huomaa, ettei kaikki ole vielä ihan kohdillaan, mutta tästä ei. Tämä teos on minusta laatutyötä siinä missä tuoreemmatkin McEwanin kirjat. Tarinan sisarusparvi menettää vanhempansa ja yhdessä lapset päättävät jäädä asumaan isoon taloon niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Normaalista arkielämästä ei ole tietoakaan - ei ole ollut vanhempien eläessäkään - vaan lapset pärjäävät keskenään miten parhaaksi näkevät.

Tässä kuussa oli tarkoituksena lukea muutama McEwanin kirja. Alunperin arvelin, etten viitsi tarttua tähän lähiaikoina paljonkin blogeissa pyörineeseen Sementtipuutarhaan. Lainasin sen kuitenkin yhdeksi vaihtoehdoksi ja päädyinkin sitten lukemaan juuri sen. Ongelmallista tässä on se, että olen viime kuukausien aikana lukenut niin monta arvostelua kyseisestä kirjasta, etten oikein osaa sanoa siitä mitään "omaa". Siksi päätinkin käydä vielä uudelleen kurkkaamassa muiden kirjoituksia, jos vaikka inspiroituisin sanomaan edes jotain kirjasta.

Ankin kirjablogissa pohditaan sitä, että perheenjäsenten sairas käyttäytyminen (insesti, äidin kuoleman salaaminen..) saattaa estää lukijaa pitämästä kirjasta. Totta. En voi sanoa lukukokemuksen olleen kovin miellyttävä, kun henkilöhahmot tekevät niin vastenmielisiä asioita. Onneksi McEwan on monipuolinen kirjoittaja eikä toista tässä kirjassa esiintyviä "elämäntapoja" kirjasta toiseen. Yhdessä kirjassa tämän tyylin kestää, mutta jos hänen kaikki kirjansa olisivat samankaltaisia, jättäisin ne suosiolla muiden luettaviksi. 

Tessa Aamuvirkku Yksisarvinen -blogista kehui kieltä hyväksi ja tarinaa tiiviiksi. Totta. Vaikka tarina itsessään ei ole kovin kaunis, McEwanin kieli miellyttää aina. Olen muutenkin alkanut kärkkymään näitä pienoisromaaneja enemmän kuin ennen. Niitä on todella mukava lukea paksumpien romaanien välissä. Aiheeltaan pienoisromaanit harvoin ovat kevyitä, joten mitään heppoista luettavaa ne eivät yleensä ole, mutta on mukavaa kun jotkut asiat osataan tiivistää niin hienosti. En myöskään ole vielä törmännyt huonoon pienoisromaaniin, joten ne tuntuvat olevan sellaisia varmoja nakkeja.

Paula Luen ja kirjoitan - siis olen -blogista kehottaa ehdottomasti lukemaan kirjan, sillä siitä jää paha olo. Totta. Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, vaikka hyvää mieltä siitä on turha toivoa saavansa. Olen kuitenkin iloinen ettei kirja ollut ensimmäinen McEwanini, en tiedä olisinko välttämättä palannut kirjailijan pariin enää sen jälkeen.

Kannatti muuten käydä kurkkimassa muita blogeja (kaikista löydöksistä en edes raportoinut). Löysin reissullani monta kivaa uutta blogia, jotka lisäsin heti seurattaviin:)

Vieraan turva

Ian McEwan
1981 suom. 1983
138 s./Otava

Mary ja Colin lomailevat Venetsiassa ja tutustuvat sattumalta mukavan oloiseen Robertiin. He huomaavat tulevansa hyvin juttuun keskenään ja Robert päättää esitellä turistit vaimolleenkin. Lukijalle selviää pian, ettei kaikki ole ihan kunnossa Robertin palatsin seinien sisäpuolella.

Lukukokemus oli - mikäli mahdollista - positiivisen ahdistava. Mitään konkreettista pahaa ei aluksi näytä tapahtuvan, mutta jo pelkkä odottaminen nostattaa kylmät väreet. Tällaiseen hyytävään tunnelmaan ei yleensä törmää edes parhaimmissa jännityskirjoissa. Pahat aavistukset kasvavat kirjan edetessä ja periaatteessa kirjan haluaisi jättää kesken jottei saisi tietää miten huonosti kaikille käy. Mutta tietenkään kirjan keskeyttäminen ei tule kysymykseenkään.

Kirjan turistit ovat kovin samaistuttavia henkilöhahmoja. Heillä on omat ilonsa ja surunsa, joihin lukija ehtii hyvin paneutumaan vaikka kyseessä onkin pienoisromaani. Kirjaa lukiessa tulee väistämättä mieleen, että näin huonosti voi käydä kenelle vain - vaikka meille. Onneksi emme ole ihan vielä suuntaamassa matkoille, tämän kirjan jälkeen en välttämättä haluaisi jutella kenellekään tuntemattomalle.

Vieraan turva onnistui näyttämään taas uuden puolen McEwanin kirjoitustaidoista. Olen aikaisemmin lukenut kirjailijan teoksista Sovinnon, Rannalla ja Lauantain. Kyseiset kirjat ovat olleet sopivan erilaisia, joten en ole kokenut, että kirjailija toistelisi samoja ajatuksia kaikissa teoksissaan. McEwanin kirjoissa on ilmeisesti aina löydettävissä jokin yksittäinen teko, joka määrää henkilöhahmojen yleensä traagisen tulevaisuuden suunnan. Teko saattaa olla arkipäiväinen valinta, jonkin asian tekemättä jättäminen tai valheen kertominen. Pienilläkin asioilla on väliä ja siksi luenkin kirjoja ehkä hieman raskain sydämin.

Pidän valtavasti McEwanin kirjoista, taitaapa mies olla jopa yksi lempikirjailijoistani. Hänen teoksensa eivät ole niitä helppolukuisimpia, sillä ajatusten täytyy koko ajan olla kirjan tapahtumissa ja henkilöhahmojen keskusteluissa. Silti hänen kirjansa ovat helposti lähestyttäviä ja mukaansa tempaavia. Mielestäni juuri henkilöhahmojen arkisissa keskusteluissa piilee McEwanin mestarillisuus. Niissä kuin sattumalta tulee vastaan monia teräviä huomioita täysin jokapäiväisistä asioista, jotka yhtäkkiä huomaakin tärkeämmäksi kuin monet suuremmat asiat.

Kosto - rakkaustarina

Joyce Carol Oates
2003 suom. 2010
157 s./Otava

Hieno pieni kirja. Yksikään lause ei tuntunut turhalta, yhtäkään lausetta en olisi kaivannut lisää. Kaikki lähivuosina lukemani pienoisromaanit ovat olleet onnistuneen intensiivisiä. Niin myös tämäkin. (Monilla kirjailijoilla olisi kyllä paljon opittavaa näistä lyhyemmistä kirjoista: aina ei tarvitse venyttää sitä tarinaa turhan pitkäksi. Niin.) Mutta lukukokemus oli siis hyvä, vaikka on ehkä vähän härskiä sanoa niin, kun tarina kuitenkin muodostuu joukkoraiskauksen uhrin selviytymisen ympärille. Eihän se mukavaa luettavaa ole, minua etoi suurimman osan ajasta. Ja vahva kostontunne jatkoi kasvamistaan, mitä pidemmälle tarinassa pääsin. Hammasta purren etenin sivu toisensa jälkeen, pelkäsin tosissani ettei uhri saa "hyvitystä" kokemastaan.

Kirjassa kolmekymppinen naapuruston miesten mieleen oleva Teena oikaisee pimeän puiston halki 12-vuotias tytär seuranaan. Seuraan lyöttäytyy miesporukka, joka joukkoraiskaa ja hakkaa Teenan henkihieveriin. Seuraa oikeuskäsittely, jossa uhri ei välttämättä olekaan uhri (No sehän oli pukeutunut sellaisiin huorankuteisiin, se oikein kerjäsi sitä!) ja epäillyt ovatkin vain olleet väärään aikaan väärässä paikassa (Siis se oli kyllä ihan halukas seksiin meijän kanssa, se oli vielä ihan hyvässä kunnossa kun me lähdettiin sieltä vajasta. Ehkä ne oli sitten jotain muita tyyppejä, jotka tuli sinne vajaan meijän jälkeen ja hakkas sen?)

Pistää siis hieman hiljaiseksi itse aihe ja oikeussalitapahtumat. Toivoisin, ettei asiat oikeassa elämässä etenisi tuota rataa: kunhan hankit maan parhaan puolustusasianajajan, pääset mistä tahansa pinteestä. Mutta ilmeisesti tätä silti tapahtuu Jenkeissä useinkin, oli syyte mikä tahansa. Tuskin tätä kirjaa muuten olisi kirjoitettu?

P.S. Monissa muissa kirjablogeissa kirjaa on käsitelty äskettäin, joten jätin oman arvioin lyhykäiseksi. Tuntui, että olisi tullut vain turhaa toistoa. Täytyy pistääkin korvantaakse muistutus siitä, ettei kannata lukea muiden arvioita kirjasta, jonka aikoo itse lukea lähiviikkoina. Muiden arviot jäävät kummittelemaan omaan päähän ja oma mielipide tuntuu hukkuvan.