Nancy

Deborah Spungen
1983 suom. 1991
380 s./Gummerus

Oli jo aikakin tarttua uudelleen kirjaan, joka aikoinaan teki lähtemättömän vaikutuksen minuun.

Luin Nancyn ensimmäisen kerran yläasteella. Kirja sattui silmiini kirjastossa ja takakannen perusteella se vaikutti todella kiinnostavalta. Meni pari vuotta ennen kuin tajusin, että "kaikki" teini-ikäiset tytöt lukevat Nancyn ja kirjoittavat kirjallisuusesseensä kyseisestä kirjasta - ja minä kun luulin löytäneeni unohduksiin vaipuneen helmen.

Äidin näkökulmasta kirjoitettu kirja toimii edelleen. 15 vuotta myöhemminkin ahmin kirjan muutamassa päivässä ja google on laulanut kirjan viimeisen sivun luettuani. Jos ensimmäisellä kerralla kirjaa luki teini-ikäisen silmin yrittäen ymmärtää Nancyä, niin nyt pienen taaperon äitinä kirjan kokee eri tavalla, keskittyen varsinkin äidin rooliin häiriintyneen nuoren tytön elämässä.

Nancy on äidin puheenvuoro esikoistyttärensä vihan, pahan olon ja surun täytteisestä elämästä. Punk-bändi Sex Pistolsin Sid Viciousin kanssa seurustellut 20-vuotias Nancy löydettiin murhattuna new yorkilaisesta hotellihuoneesta vuonna 1978 ja tapahtuneesta tuli sensaatiolehtien ykkösuutinen. Lehdistö antoi tapahtumista ja kuolleesta tytöstä varsin yksipuolisen kuvan, joten lopulta Deborah Spungen päätti kirjoittaa kirjan tyttärestään. Elämä itsetuhoisen Nancyn kanssa oli vaikeaa lapsuudesta lähtien ja vuosi vuodelta tavallinen perhe-elämä jäi yhä kaukaisemmaksi haaveeksi esikoistyttären terrorisoidessa koko perhettä.

Googlesta mustavalkokuvia tuijoteltuani tuntui ihan absurdilta, että Nancyn kuolemasta on jo melkein 40 vuotta ja silti tapaus edelleen kiehtoo aina vain uusia sukupolvia. Kuvat nuorista punkkareista eivät hätkähdytä enää tänä päivänä, ja on jopa vähän vaikea ymmärtää, että 40 vuotta sitten Nancy ja Sid ovat kääntäneet päitä missä tahansa liikkuivatkin. Kirja tarjoaa muutenkin todella mielenkiintoista ajankuvaa. Yhteydenpito kriisitilanteissa on ollut kovin erilaista ilman kännykkää ja New York on täysin eri kaupunki kuin tänä päivänä. Lääketieteessä on otettu isoja harppauksia eteenpäin ja lääkäreiden ehdoton auktoriteettiasema on horjunut. Toisaalta taas huumeiden pyörittämä elämä ja sivusta itsetuhoa seuraavien kärsimykset eivät muutu vuosikymmenten vaihtuessa.

Lähiaikoina on ilmestynyt kirjan uusi painos ja suosittelen ehdottomasti tarttumaan nimenomaan siihen. Tai lukemaan kirjan alkuperäiskielellä. Itse luin 80-luvun suomennoksen ja teksti (varsinkin dialogi) oli niin tönkköä, että meinasi pilata koko lukunautinnon.

Aksolotli - Yliajo




Helene Hegemann
2010 suom. 2011
223s. /Otava

Varmasti vuoden oudoin lukukokemus - eikä vuosi ole vielä edes kunnolla päässyt käyntiin! Tarinan keskiössä on 16-vuotias Mifti, joka on menettänyt otteensa normaaliin elämään. Äiti on kuollut alkoholisoituneena, isä ei jaksa välittää ja sisarussuhteet ovat vähintäänkin epämääräiset. Ystävät ovat samanlaisia huumeaddikteja ja alamaailman kasvatteja kuin Mifti itse. Mielipuolisia piirteitä saava rakkaus Aliceen ei tunnu tuovan onnellista loppua eikä irtoseksi tarjoa tyydytystä. Mifti on ajautumassa tilaan, josta pelastautuminen ei välttämättä ole enää mahdollista. Valitsin muuten tämän kirjan, koska etukannen lieveteksteissä vihjaistaan Miftin elävän lähinnä Berliinin kaduilla. Olisi ollut mielenkiintoista lukea kodittomuudesta.

Kirja on suurelta osin sekavahkoa tajunnanvirtaa Miftin häröilyistä pitkin Berliiniä. Välillä on seesteisempiäkin hetkiä, jolloin käydään läpi henkilöiden keskusteluja - jotka nekään eivät ole sieltä perinteisimmästä päästä. Muutamia kertoja lukija saattaa ahdistua kamaluuksista, joita tyttö kohtaa, kunnes osa niistä paljastuu hallusinaatioiksi. Mifti ei ole kertojana luotettavimmasta päästä, joten oikeastaan mistään ei voi olla varma: ei ihmisistä eikä tapahtumista.  

Jos takakannen lievetekstejä on uskominen, saksalaiset ovat vallan ihastuneita 18-vuotiaaseen esikoiskirjailijaan. Mielenkiintoinen ajatus, että valtavirta pitäisi näinkin sekavasta huumeiden täyttämästä elämänkuvauksesta. Tai sitten sillä suunnalla ollaan hieman coolimpaa kansaa kuin täällä Suomessa;) Muutenkin minua kiinnostaisi tietää kirjailijasta hieman enemmän. Millainen hän on naisiaan, kun on päätynyt kirjoittamaan juuri tällaisen kirjan ja niin nuoressa iässä.

Kirjan povataan myös olevan 2000-luvun Sieppari ruispellossa. Itse jopa inhosin (vahva sana!) J.D. Salingerin tuotosta. Jos nuo kaksi kirjaa rinnastetaan, niin kyllä on päästy pitkälle muutamassa vuosikymmenessä. Jos "Sieppari" oli ärsyttävä pikkukovis niin Mifti on jo täysin toisissa sfääreissä huumesekoiluineen. Niin ne ajat muuttuvat. Tänä päivänä "Sieppari" olisi jokaisen äidin unelmavävy.

Lukemisen jälkeen jäi hieman tyhjä olo. Tässä on teos, joka ei oikeastaan antanut minulle mitään. Päähenkilön vaikeudet eivät surettaneet, olin jopa hieman ärtynyt siitä ettei Mifti ota itseään niskasta kiinni. Ensimmäisten sivujen jälkeen harkitsin lopettamista, mutta sitten huomasin lukevani edelleen ja hups, oltiinkin jo sivulla 50. En vain oikein jaksa innostua näistä huumetarinoita. Koen ne jopa tylsiksi jollain tavalla. Niissä tuntuu aina olevan (kärjistettynä) likaisia ihmisiä, jotka sekoilevat ympäriinsä ja nauravat omille inside-jutuilleen. Kyllä siinä väkisinkin jää ulkopuoliseksi.

Lukekaa nyt ihmeessä joku muukin tämä kirja, niin saan tietää, mitä lopussa oleva äidin kirje tarkoitti. Oliko se syy alamäen alkamiselle?