Orapihlajapiiri

Hanna Tuuri
2011
285 s./Otava

Keski-ikäinen Kirsi päättää muuttaa elämänsä suuntaa ja tehdä irtioton tavallisesta arjesta. Tuttu ja turvallinen Kuopio vaihtuu Irlannin maaseutuun ja Knocknamurran kylään, jonka yhteisö huolehtii kehitysvammaisista asukkaistaan laitoshoidon sijaan. Kirsin mukaan lähtee 14-vuotias tytär Anni, joka ei haluaisi millään lähteä Suomesta ja erota parhaasta ystävästään. Uudet ihmiset, Irlannin nummet ja työntäyteiset päivät hälventävät pian pahimman koti-ikävän eikä uusi kotimaa tunnu enää niin vieraalta.

Minua on jo muutaman vuoden ajan kiinnostanut Hanna Tuurin teokset, jotka kertovat elämästä Irlannissa. Kirjahyllystäni löytyi ennakkokappale kirjailijan esikoisromaanista Orapihlajapiiri, joten päätin aloittaa Tuuriin tutustumisen lukemalla sen. Luin kirjan ja viihdyin ihan hyvin, joka on jo ihan hyvin minulta. En nimittäin oikeastaan pidä arkisista tarinoista, joissa ei ole muuta sisältöä kuin sitä tavallista elämää. Suomalaisen naisen irtiotto ja sopeutuminen toiseen maahan teki tarinasta kuitenkin hieman kiinnostavamman.

Orapihlajapiiri oli siis ihan mukava välipalakirja. Irlannin maaseudusta lukeminen herätti pienoista matkakuumetta, mutta koska omaan mahdolliseen irtiottooni ei kuuluisi samankaltaisia suunnitelmia kuin Kirsillä, en oikein osannut tarinaan aina samaistua. Tuurin kirjan loppua pidin kuitenkin niin onnistuneena, että se ikään kuin paransi kirjan arvoa lopullista arvosanaa miettiessäni. Keskivaiheilla kirjaa en ollut tosiaan mitenkään kovin innostunut - vaikka tarina siis soljuu mukavasti eteenpäin - mutta lopun tapahtumat tekivät kirjasta himpun verran mieleenpainuvamman.

Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Hanna Tuuri osoittautui kirjailijana ihan mielenkiintoiseksi tuttavuudeksi ja luen mieleläni kirjat Irlantilainen aamiainen ja Vihreän saaren puutarhoissa. Lukemastani kirjasta en juuri keksi kritisoitavaa, mutta se ei vain kohdannut kirjamakuni kanssa. Jäin kuitenkin miettimään, tulenko vuoden lopulla kaipaamaan näitä kotimaisia arkisia kertomuksia, jos niitä koko vuoden luen... :)

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja valloitan alakategorian Suomalaiset maailmalla.

Kahdestoista ratsastaja

Ib Michael
1993 suom. 1999
323 s./Nemo

Tarina alkaa eräänä kylmänä talviyönä 1800-luvun alun Tanskassa, kun Gomez-niminen espanjalainen palkkasoturi sytyttää vahingossa linnoituksen tuleen. Hänen ei auta muu kuin paeta yön pimeyteen ja toivoa pääsevänsä karkuun. Lihan himo osoittautuu kuitenkin vahvaksi kesken hektisen pakomatkan, ja Gomez vangitaan aatelisneidon raiskauksesta. Kahdestoista ratsastaja ei kuitenkaan kerro pelkästään espanjalaisesta häntäheikistä, vaan lukija pääsee kurkistamaan suvun vaiheisiin ennen ja jälkeen Gomezin elon.

Tuntuu, ettei kirjan juonesta voi paljastaa juuri mitään, niin paljon salaisuuksia ja yllättäviä käänteitä se pitää sisällään. Onnellisia loppuja ei juuri ole tarjolla, kun maailmalla myllää sodat ja vallankumoukset toisensa perään. Joskus henkilöhahmojen oma toiminta johtaa kurjiin oloihin ja surkeaan kuolemaan, välillä elämä vain johdattaa sankarit ja sankarittaret kohti onnetonta elämää. 

Kahdestoista ratsastaja on laadukas romaani, jonka kerronta on juuri niin tasokasta kuin sopii odottaakin yhdeltä Pohjoismaiden suosituimmalta kirjailijalta. Muistan Vaniljatytön tehneen minuun vaikutuksen vuosia sitten, ja trilogian toinen (itsenäinen) osa jatkaa samalla linjalla. Se on sanottava, etten oikein osannut tälläkään kertaa samaistua henkilöhahmoihin, joten ehkä sen takia Michaelin kirjat kuitenkin vaipuvat unholaan melko pian. On kuitenkin hieno tunne lukea yhden suvun henkilökaartiin ja heidän elämäntarinoihinsa. Tämän tyyppisissä tarinoissa historian havinan kuulee vahvana ja lukijan on pysähdyttävä hetkeksi pohtimaan mennyttä ja tulevaa.

Suosittelen In Michaeliin tutustumista, jos laadukkaat historialliset lukuromaanit kiinnostavat. Kirjailijan suomalainen kustantamohan on Nemo, mutta kirjat itsessään sopisivat minusta niin Keltaisen kuin Sinisenkin kirjaston kirjalistoille, tasokasta tavaraa siis. Moni on ehkä huomannut, että minulla on välillä tapana urputtaa siitä, etten löydä kotimaisen kirjallisuuden saralta mitään kiinnostavaa luettavaa. Missä esimerkiksi on Ib Michaelin ns. suomalainen vastine?

Ib Michael on saanut sukutrilogiastaan Tanskan Akatemian suurpalkinnon 1995.

Osallistun kirjalla Kirjalliseen maailmanvalloitukseen ja Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja valloitan Tanskan.

Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen

Timo Parvela ja Virpi Talvitie
2012
125 s./Tammi

Suuren seikkailun jälkeen taivaansiniseen taloon on muuttanut Maukan ja Väykän lisäksi Karhu Murhinen. Pelottavasta nimestä huolimatta kyseessä on päästäinen, joka haluaa elää lyhyen elämänsä täysillä, kokea kaiken mahdollisen. Kahden vuoden aikana Murhisen elo muuttuu lapsuuden leikeistä seesteiseksi vanhuudeksi, ja saapa pieni päästäinen elämänsä aikana vastauksen muutamaan tärkeään kysymykseenkin.

Myönnetään tosiasiat samantien: minä nieleskelin itkua melkein koko kirjan ajan! Osasin kyllä odottaakin tämän tyyppistä lukukokemusta, sillä takakansitekstin lause "Se on lohdullinen ja täyteläinen kertomus siitä, kuinka päästäinenkin voi elää karhun elämän." nostatti jo kyyneleet silmiin. Ja voin sanoa, että kirjan lopun häämöttäessä nenäliinoja kului useampi.

Tarina on tuttuun tapaan täynnä lämminhenkistä ja hulluakin huumoria, mutta uskaltaisin veikata, että se on myös kirjasarjan osista syvällisin ja koskettavin. Jostain syystä juuri nyt oli itsellekin todella tärkeää saada lukea kirjasta, että jokaisen elämä on arvokas ja pieninkin meistä voi elää elämänsä täysillä, omilla ehdoillaan. Itsestäänselvyyksiä, joita aikuisenkin on hyvä pysähtyä joskus miettimään. Menen myös niin pitkälle, että väitän Parvelan kirjan olevan sukua esimerkiksi Janssonin Muumi-kirjoille, joita moni aikuinen lukee niiden filosofisten mietteiden takia. Minusta Karhu Murhisen elämäntarina pohdituttaa ja pysäyttää samalla tavalla. Oli hienoa huomata, että lapsille suunnattu kirja voi olla aikuisellekin tärkeä lukukokemus.

Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Ehdottomasti! Tässä vaiheessa vuotta joudun jopa pelkäämään, että olen löytänyt vuoden suosikkini. Sanat eivät yksinkertaisesti riitä, kun yritän kuvata teille, miten ihastuttavasta kirjasta on kyse. Olen jo harkinnut sen hankkimista omaan kirjahyllyyni parin Muumikirjan ja Nalle Puhin tarinoiden seuraksi. Tämä nimittäin voisi olla minulle se paljon puhuttu lohtukirja.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja alakatoegoriaan lastenkirjallisuus.

Käsky

Leena Lander
2003
336 s./WSOY

On vuosi 1918, sisällissodan vuosi. Punainen naisvanki ja häntä kuljettava jääkäri ovat olleet omilla teillään kahdeksan päivää. Vihdoin he saapuvat entiseen hermoparantolaan, joka nyt toimii kenttätuomioistuimena. Sotatuomari ei lepää ennen kuin on selvittänyt vähäpuheisen vangin elämäntarinan.

Kirja oli todella positiivinen yllätys minulle, vaikka olinkin kuullut siitä paljon hyvää. Kiitos vielä Satulle, jonka blogiarvonnassa vuosi sitten kyseisen kirjan voitin. Nyt on neljästä palkintokirjasta enää Murakamin Lammasseikkailu lukematta. Käsky oli mielestäni yllättävän helppolukuinen, tunnelmaltaan vähäeleinen mutta ajatuksiaherättävä ja sopivan informatiivinen olematta raskas. Oikeastaan kaikin puolin passeli kirja, mutta jotain jäi sitten kuitenkin puuttumaan. Tuntuu hullulta kutsua tällaiselle aiheella varustettua teosta välipalakirjaksi, mutta parempaakaan sanaa en tähän väliin keksi. Mitään kritisoitavaa en tarinasta keksi, mutta jotenkin se silti jätti kylmäksi.

Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Uskoisin niin. Tarina ja sen henkilökaarti ei ehkä ihan ihon alle mennyt, mutta pidin kyllä Landerin kirjoitustyylistä ja aion jatkossakin etsiytyä hänen kirjojensa pariin. Parasta Käskyn lukemisessa oli ehkä se, että se muutti käsitystäni sotakirjallisuudesta. Tosin Kätilön luettuani olin jo oivaltanut, että on olemassa vaihtoehtoisia tapoja kertoa sotavuosista, eikä näkökulman tarvitse aina olla peräisin rintamalta.

Osallistun siis kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja alakategoriaan Suomi ja sodat.

Viattomat

Torey Hayden
2011 suom. 2012
334 s./Otava

Montanalaisessa Abudancessa alkaa yllättäen tapahtua enemmän kuin Hollywoodin toimintapätkissä konsanaan! Elokuvatähti Spencer Scott joutuu jälleen tarjoamaan väliaikaisen kodin yhdeksänvuotiaalle pojalleen Tenneseelle, vaikka onkin tehnyt erittäin selväksi tämän äidille, ettei mielellään olisi lainkaan tekemisissä kyseisen pojan kanssa. Pikkukylän köyhälistöön kuuluva Dixie puolestaan yrittää saada rahaa säästöön maksaakseen jälkikäteen pienen poikansa vaatimattomat hautajaiset. Naisen hulttiopoikaystävä päättää pistää kunnolla rahoiksi sieppaamalla Hollywood-tähden pojan. Ja tästä tarina vasta alkaa.    

En juuri kokenut mielenkiintoa tätä kirjaa kohtaan, mutta kun ystäväni ilmaisi halunsa lukea Haydenin uusimman yhdessä, ajattelin että mikäs siinä. Olen aikaisemmin lukenut Tiikerin lapsen joskus yläasteella, ja vaikka pidin teoksesta kovasti, ajattelin jo tuolloin kirjailijan tuotannon olevan tyyliä kun-olet-lukenut-yhden-olet-lukenut-kaikki. No, en tiedä onko mielikuvani oikea, sillä ystäväni puolestaan on lukenut kaikki kirjailijan kirjat ja pitää niistä kovasti. Uskon, että kirjan lukeminen tarjoaa meille todella hyviä keskustelunaiheita, kunhan sinne asti päästään.

Mielipidettäni kirjasta on tällä kertaa hieman vaikeampi saattaa kirjalliseen muotoon, sillä vaikka tarina osoittautui myötähäpeää herättäväksi jo ensimmäisten kappaleiden jälkeen, luin kirjan silti ahmimalla muutamassa päivässä. Ristiriitaista, eh. Vatsataudista toipuminen vaati helppoa ja juonivetoista tarinaa, jonka parissa viihtyy ja ei tarvitse liikaa miettiä syntyjä syviä. Siinä mielessä Viattomat oli loistovalinta, sillä kieli on konstailematonta ja tapahtumat etenevät mukavaa vauhtia. Voisi jopa sanoa, että lukiessaan kirjan tarinan näkee silmiensä edessä elokuvana.

Tarinan tasosta ei kuitenkaan päästä mihinkään, se on hävettävän huono! Melkein tekisi mieli kehottaa kaikkia teitä tarttumaan kyseiseen kirjaan, jotta pääsisitte kokemaan oikein heppoisen ja ennen kaikkea hölmön tarinan. Kirjailijan taustan huomioon ottaen hänellä on varmasti ollut kunnialliset aikeet kuvata lapsen kehittymistä ympäristössä, jossa kaikki aikuiset ovat itsekkäitä eivätkä anna lapsen hetkeksikään unohtaa miten epätoivottu tämä on. Takakannen tekstissä luvataan, että romaani on koskettava, mutta minun oli todella vaikea liikuttua yhdenkään henkilön puolestan. Seuraavien kappaleiden aikana aion päästää sisäisen urputtajani valloilleen, joten spoilauksilta ei voi välttyä. Hayden-fanien, joilla Viattomat on vielä lukematta, kannattaa lopettaa tähän:)

Ensin haluan sanoa, että rajansa kaikella, kun kirjailija alkaa tehtailemaan henkilöhahmoja. Koko sakki on nimittäin sellaista ääripäiden juhlaa, ettei ole tosikaan. Elokuvatähti on tietenkin läpeensä itsekäs oman elämänsä sankari. Miehen naisystävä on tyhmä, mutta hyväsydäminen kaunotar, jolla olisi lämpöä ja rakkautta jaettavaksi pikkupojallekin, mutta joka ei kuitenkaan uskalla uhmata miesystäväänsä liikaa. Köyhällä naisella on sydän paikallaan, mutta ei tarpeeksi rohkeutta lähteä huonosta ihmissuhteesta pois. Hulttiomiehellä on järjettömiä unelmia tulevan rahakasan suhteen, mutta ei juurikaan älliä toteuttaakseen mielettömiä suunnitelmiaan. Ja pikkupoika on tietenkin huonosti kasvatettu ylipainoinen rääväsuu, joka haluaa viettää elämänsä pelikonsoleita hellien.

Kirjaa lukiessani olin äärettömän pettynyt siihen, miten läskiksi kaikki vedetään. Totta kai tarinan, joka on koottu tietyntyyppisillä henkilöhahmoilla, on edettävä ja päätyttävä tietyllä tavalla. Elokuvatähden on tajuttava olleensa itsekäs paskiainen, mutta ennen kaikkea hänen on tajuttava miten paljon sittenkin välittää pojastaan. Köyhän naisen on päästävä jakamaan äidillisiä neuvoja siepatulle pojalle, ja totta kai tämän on onnistuttava kasvattamaan hänestä parissa hassussa päivässä kiltti, hyväkäytöksinen, iloluontoinen ja kerrassaan ihastuttava nuori mies. Siis oikeasti! Kaikki menee liian imeläksi, ja pojan muuttumista alleviivataan liiallisuuksiin Dixien jatkuvasti huomautellessa, miten hänkin haluaisi juuri Tenneseen kaltaisen pojan.

Ennen kuin alan liikaa toistamaan itseäni, totean ettei tarina varmaankaan olisi voinut olla naurettavampi. Tehdään nyt kuitenkin itsestään selvät asiat vielä selväksi: en tietenkään naureskellut partaani julmuuksille, joita lapset kokivat kirjan aikana. Aiheen huomioon ottaen olisin vain toivonut, että kirjailija olisi ikään kuin kunnioittanut henkilöhahmojaan enemmän kirjoittamalla hieman uskottavamman tarinan. Sanokaa nyt joku muukin vielä, ettei tämä kirja ole kovin laadukas, ettei minun tarvitse yksinäni kärvistellä ja vihastuttaa Hayden-faneja:D

Lukukokemuksen myötä ansaitsen pisteen So American -haasteessa ja valloitan Montanan. Osallistun kirjalla myös Minihaasteeseen, jossa maalis-huhtikuun aikana pitää lukea sellaisen kirjailijan teos, jonka tuotantoon on jo yhden kirjan verran tutustunut, ja jolta on aina halunnut lukea lisää. Olen tosiaan yli 10 vuotta sitten lukenut edellisen Haydenin, ja olen aina miettinyt, pitäisikö vielä lukea häneltä jotain Tiikerin lapsen lisäksi. Viattomat ei juuri vakuuttanut minua, mutta uskon että hänen muu tuotantonsa on laadukkaampaa.

Piiat

Kathryn Stockett
2009 suom. 2010
462 s./WSOY

Mississippissä Jacksonin kaupungissa puhaltavat uudet yllättävät tuulet. Parikymppinen uudistusmielinen Skeeter saa päähänsä kirjoittaa kirjan mustien kotiapulaisten elämästä valkoisten kotirouvien alaisuudessa. Hanke on riskialtis niin kirjoittajalle itselleen kuin kaikille kortensa kekoon kantaville kotiapulaisille. Orjuus ehkä kiellettiin sata vuotta aikaisemmin, mutta rotusyrjintä elää ja voi hyvin, eikä kukaan tunnu olevan kiinnostunut puolustamaan mustien kansalaisoikeuksia. Kotiapulaiset päättävät ottaa riskin ja kertovat tarinansa, vaikka pelkäävätkin työnsä - ja jopa henkensä puolesta. Kirjan kokoaminen vie Skeeterin monien uskomattomien tarinoiden lähteille ja pian nuori nainen joutuukin punnitsemaan omia ystävyyssuhteitaan uuden polven kotirouvien kanssa.

Tämän kirjan lukeminen on jälleen oiva esimerkki siitä, kuinka myöhäisherännäinen osaan olla, kun kyseessä on paljon puhuttu ja kehuttu kirja. Piiat on löytynyt omasta kirjahyllystäni jo monta kuukautta, mutta jostain syystä sain vasta nyt inspiraation lukea kirjan. Ehkä syynä oli Karoliinan lanseerama So American -haaste, johon on aina mukava hankkia piste? Lukukokemus oli joka tapauksessa varsin mieluinen, vaikka mistään elämää ravisuttelevasta kirjasta ei omalla kohdallani olekaan kysymys. Luettuani ensimmäiset kappaleet heittäydyin jopa hieman ihmettelemään, miten niin moni on onnistunut ihastumaan kirjaan ikihyviksi. Pikkuhiljaa huomasin kuitenkin vetävästi kirjoitetun tarinan vievän mukanaan ja koin tapahtumien kulun sekä jännittäväksi että koskettavaksikin. Olen aina kokenut syvän etelän arkielämän kuvailun mielenkiintoiseksi aiheeksi elokuvissa ja kirjoissa, eikä se näköjään ole vieläkään menettänyt hohtoaan.

Pidin tarinassa siitä, miten helposti henkilöhahmoihin tutustuminen ja kiintyminen tapahtui, kun lukemisessa ensin pääsi alkuun. Kirjan parissa pakertava Skeeter; rohkeasti valkoista naista tarinoiden kokoamisessa auttava Aibileen; suulas, mutta hyväsydäminen Minny ja muiden seurapiirirouvien hyljeksimä Celia muodostavat yhdessä tarinan sydämen ja heistä tulee nopeasti lukijan hyviä ystäviä. Apulaisiaan kaltoin kohtelevat valkoiset kotirouvat puolestaan saavat olon melko toivottomaksi, mutta onneksi heidänkin keskuudestaan paljastuu muutama rohkea ja sydämellinen nainen, jotka haluavat tehdä osansa murtaakseen vanhat ajatusmallit. Kirjan lukemisen jälkeen on mukavan toiveikas olo siitä, että yksittäistenkin ihmisten ponnistellessa maailmasta voi oikeasti tulla parempi paikka.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan Mississippin.