Laura Palmerin salainen päiväkirja

Jennifer Lynch
1990 suom. 1992
266 s./WSOY

Mitä tapahtuu ja kenelle?
Laura Palmer ehti pitää päiväkirjaa neljä vuotta ennen kuin hänet murhattiin. Päiväkirjalleen hän paljasti kaiken seksuaalisista fantasioistaan painajaismaisiin näkyihin ja kuoleman kaipuuseen. Päiväkirjassa on merkintöjä tv-sarjasta tutuksi tulleista henkilöhahmoista, mutta tekstien avulla myös Lauran päänsisäinen maailma tulee tutummaksi.

Kirjan merkitys nuoruudessa?
Ensimmäiset muistikuvani Twin Peaksista on jo toiselta ala-asteen luokalta. Neljänneltä luokalta eteenpäin otimme tavaksi katsoa sarjan joka kesä lapsuudenystäväni kanssa. Myöhemmin olen katsonut sarjaa muiden tyttöystävien kanssa teini-ikäisenä ja viimeksi noin kymmenen vuotta sitten mieheni kanssa. Voisi jopa sanoa, että Laura Palmer on yksi kiehtovimmista fiktiivisistä henkilöistä jonka tiedän. Viidennellä luokalla ollessani siskoni lahjoi minua Laura Palmerin päiväkirjalla (en edes tiennyt sellaista olevan olemassa!) ja se päivä on kyllä syöpynyt mieleeni yhtenä tärkeimmistä kirjapäivistä ikinä. Luonnollisestikin kirjan sivuilta paljastui elämä joka ei olisi voinut olla kauempana oman elämäni kuvioista. Eipä minusta myöhemminkään varttunut Laura Palmerin veroista tytönheitukkaa, mutta Lauran kohtalo pysyi kyllä mielessä vuodesta toiseen.

Kirjan merkitys nyt?
Päätin tarttua kirjaan vuosien jälkeen (luin sen luultavasti viimeksi noin kymmenen vuotta sitten) kun osallistuin viime viikolla Gloriassa järjestettyyn Night in Twin Peaks -tapahtumaan. Puhuttiin miehen kanssa, että tv-sarjankin voisi katsoa tässä ihan lähiaikoina uudelleen. Ja kohtahan aletaan filmaamaan uutta tuotantokautta sarjalle. Jes! Laura Palmerin päiväkirja ei enää ollut niin shokeeraava kuin aikoinaan - vaikka tietenkin Lauran seksielämä 15-vuotiaana on aika kaukana ns. tavallisen nuoren seksielämästä. Naureskelin lukiessani partaani, että muut ovat ala-asteella lukeneet tietokirjapuolelta murrosikäisten kesyjä seksuaalisuusoppaita ja minä olen lähtenyt lähestymään asiaa Laura Palmerin päiväkirjan avulla, tervettä:D Näin vanhempana sitä toivoisi, että kirja olisi paremmin kirjoitettu ja että hämäränpeittoon jääneet asiat saisivat edes puolittaisen ratkaisun päiväkirjan sivuilla, mutta ei. Silti kirja on auttamatta yksi kalleimmista aarteistani.

William N. päiväkirja

Kristina Carlson
2011
153s./Otava

Mitä tapahtui ja kenelle?
Kasvitieteilijä William Nylander elää yksinäistä tutkijan elämää Pariisissa 1800-luvun lopussa. Vanha mies on vuosien mittaan erkaantunut muusta yliopiston väestä ja päivät kuluvat jäkälänäytteitä tutkien ja päiväkirjaan arkisia mietteitä ylös merkiten.

Lukukokemuksesta.
William N. päiväkirja oli minulla mukana minilomalla Kööpenhaminassa. Carlsonin kirja toi mukavaa vastapainoa kaupunkilomalle, vaikka ensimmäisiä sivuja tavaillessani pelkäsinkin tehneeni virhearvioinnin. Vanhan tutkijan merkinnät ovat lyhykäisiä, samasta asiasta harvoin jatketaan enää myöhemmin, joten ei haitannut, että lukeminen oli välillä hyvinkin pirstaleista. Paluulennolla saavutin juuri oikean tunnelman käpertyessäni lämpimän huivin alle, siemaillessani teetä ja saattaessani Nylanderin tarinan loppuun.

Miksi kirja voitti minut lopulta puolelleen?
Carlsonin kirja oli kerännyt pölyä kirjahyllyssäni jo ilmestymisestään asti, mutta koska ajattelin sen sopivan pituutensa takia mahdolliseksi lukumaratonkirjaksi, en ole raaskinut hankkiutua siitä eroonkaan. Matkaa varten en viitsinyt pakata mukaan kovinkaan paksua teosta ja ajattelinpa jopa niin pitkälle, että jos olisin saanut kirjan luettua jo matkakohteessa, olisin voinut hylätä sen sinne. Yllätyinkin, kun huomasin liikuttuvani äreän ja yksinäisen miehen mielenliikkeistä. Köyhyyden rajamailla elävän tutkijan vähäeleiset päiväkirjamerkinnät maalaavat kuvaa syrjäytyneestä miehestä, jolla ei ole elämässä enää muuta kuin intohimo omaa työtä kohtaan. Kun on liian kauan pitänyt muita etäällä, paluuta entiseen ei enää ole.

Kuukauden nuortenkirja: Neropatin päiväkirja

Jeff Kinney
2007 suom. 2011
217 s./WSOY
Viime aikoina lukuaikaa on tuntunut olevan aikaisempaa vähemmän ja olen tietoisesti pyrkinyt valitsemaan nuortenkirjallisuuden parista lyhyitä tarinoita, jotta aikaa jäisi lukuteemojenkin suorittamiseen. Neropatin päiväkirja oli osuva valinta siinä mielessä, että sen luki muutaman työpäivän päätteeksi ihan jo junaa odotellessa.

Jeff Kinneyn sarjakuvaa ja perinteistä (mutta ilmaisultaan lyhyen ytimekästä ja huumoripainoitteista) päiväkirjasettiä yhdistelevä nuortenromaani oli hauska lukukokemus aikuisemmallekin lukijalle. Yläastevuodet eivät ole vielä niin kaukana menneisyydessä etteikö monia kirjassa esitettyjä tilanteita ja tunteita tunnistaisi ja muistaisi itsekin. Gregin tilitys arkipäivän sattumuksista on hullunkurista luettavaa, mutta myös sopivan lapsellista. Suosikkini kaikista älyttömyyksistä on ehkä oman kummitustalon perustaminen dollarin kuvat silmissä vilkkuen. Gregin ja tämän "kaverin" Rowleyn aikaansaannos vaan kun ei ehkä ole sitä luokkaa, että siitä viitsisi muutamaa dollaria maksaa... :)

Työpaikalla olen huomannut, että Neropatti-sarja on niittänyt suosiota varsinkin vähän lukevien poikien keskuudessa. Monet vanhemmat, jotka eivät ole vielä olleet valmiita luovuttamaan jälkikasvunsa olemattoman kirjainnostuksen takia ovat myös tarttuneet mielellään Kinneyn kirjoihin. Mietinkin, että lukeekohan kovin moni himolukija, joka on ahminut esimerkiksi Harry Potterit jo heti lukemaan opittuaan, näitä kirjoja ollenkaan missään vaiheessa nuoruuttaan... IYläasteikäiset näitä ovat mielestäni eniten haalineet. Niin tai näin, hauska taas vähän tietää enemmän, millaista huulta näissä nuoremmille lukijoille tarkoitetuissa kirjoissa heitetäänkään. Melkein tekisi mieli lukea jatkoa - ihan vain vaikka siksi, että saisin tietää ovatko Greg ja Rowley enää "kavereita":)

Kurkkasin muuten Wikipediasta tietoa kirjailijasta ja sain tietää, että Neropatti on aluksi niittänyt suosiota netin puolella ja laajan kiinnostuksen takia se vihdoin päätettiin tehdä kirjaversioksikin. Mielenkiintoista, että tämä on ollut isohko ilmiö ainakin Yhdysvalloissa - minäkin olen nimittäin ehkä hieman ylenkatsonut koko sarjaa aikaisemmin ja tuominnut sen sarjaksi, jota lukee vain ne, jotka eivät jaksa lukea "tavallisia" kirjoja...

Bridget Jones's diary

Helen Fielding
1996
310 s./Picador
Bridget Jonesin päiväkirjaa lukiessani kohtasin muutamia melko suuriakin ongelmia. Olosuhteet huomioonottaen lukukokemus pysyi kuitenkin mukiinmenevänä. Suurista ilotulituksista ei voi kuitenkaan puhua. Eikä Mark Darcy onnistunut tekemään vaikutusta.

Ensinnäkin lukumaraton, jonka suoritin kuun alkupuolella, jätti jälkeensä lukuhaluttomuutta. Kirjoihin ei vain ole tullut tartuttua kovinkaan innokkaasti maratonin jälkeen. Olen huomannut haikailevani jatkuvasti jonkun muun tekemisen pariin, jos olenkin jossain vaiheessa malttanut istahtaa lukemaan. Legendaariset naiset -lukuteema kuulosti vielä huhtikuussa todella mielenkiintoiselta - teoriassa - mutta sen suorittaminen on tuntunut jopa naurettavuuksiin asti raskaalta alkaen Peppi Pitkätossusta ja päätyen Kleopatran kautta Bridget Jonesiin.

Itse Bridget Jonesiin liittyvä ongelma on se, että satuin juuri ennen lukuteeman alkamista katsomaan elokuvaversioista kakkososan. Tarinahan on tietenkin eri kuin kirjassa, mutta ensimmäinenkin osa on tullut katsottua vuosien aikana jo ainakin kolme kertaa ja nyt katsomani elokuva tietenkin herätti muistikuvia myös ensimmäisestä osasta. Näin ollen elokuvaversio (loistavine) näyttelijöineen oli vain ihan liian lähellä, jotta olisin päässyt siihen kirjaversion ansaitsemaan henkiseen tilaan, jossa olen valmis hyväksymään kirjaversion ilman, että vertaan sitä jatkuvasti elokuvalliseen sisareensa. Nyt kirjaversio tuntui auttamattoman tylsältä ja sen pelasti vain mielikuvat Hugh Grantista ja Colin Firthistä Danielina ja Markina.

Suurimmaksi ongelmaksi taisi kuitenkin muodostua se, että olen toukokuun aikana ahminut Sinkkuelämää -tv-sarjaa tuotantokausi toisensa perään. Ja nythän on niin, että alati muuttuva New York, joka pyörittää suosikkinaisiani niin, että välillä ihan hirvittää, puhuttelee niin paljon enemmän kuin homssuinen ja sympaattinen Bridget. Ikäännyin tänään taas vuodella ja Sinkkuelämää jos mikä saa uskomaan, että tulevatkin lisävuodet ovat vain positiivinen asia: minäkin voin olla kolmekymppisenä niin paljon enemmän kuin parikymppisenä;) Tosin vielä pysyttiin vuosissa parinkympin puolella, mutta tulevina vuosina jos kolmenkympin kriisi uhkaa, pitää muistaa kaivaa Sinkkuelämää taas esille.

Joka tapauksessa, vastoinkäymisiä siis oli enemmän kuin tarpeeksi, mutta kunhan totuin esimerkiksi englanninkielisen päiväkirjan lukuisiin outoihin ilmaisuihin, vuoden tapahtumat olivat melko viihdyttävääkin luettavaa. En enää muista oliko Bridget Jones suurikin ilmiö pelkkänä kirjana, mutta omaan makuuni kirjan huumori iski vain silloin kun muistin kohtauksen elokuvasta. Valkokankaalle kaikki on onnistuttu siirtämään jotenkin niin oivaltavasti ettei kirjaversio sitten oikein enää tehnyt vaikutusta. (Eikä muuten tehnyt aikoinaan Sinkkuelämää -kirjaversiokaan.)

P.S. Jotta kuukauden lukuteema saatiin jatkumaan yhtä väkinäisissä tunnelmissa loppuun saakka, tartuin tietenkin seuraavaksi Kuningatar, keisarinna, jalkavaimo -nimiseen kirjaan, jonka oli tarkoitus tarjoilla lyhyesti ja ytimekkäästi 50 kiinnostavan naisen elämän. Ja tietenkin kirja on pakahduttavan pitkäveteinen! Päätinkin eilen illalla, että elämä taitaa sittenkin olla liian lyhyt hukattavaksi tuohon teokseen, joten nyt pitäisi vielä pikapikaa lukaista joku toinen teemaan sopiva kirja... Haluaisin todeta, että odotan jo innolla seuraavan kuun teemaa, mutta itse asiassa pelkään tuleeko siitäkin samanlaista taistelua kuin toukokuussa...

Naiskirjailijoiden 100 kirjaa

Kuukauden nuortenkirja: Nörtti - New Game

Aleksi Delikouras
2012
206 s./Otava

Jatkoin uudempiin nuortenkirjoihin tutustumista Aleksi Delikourasin Nörtti-sarjan aloitusosalla. Yllätyksekseni kyseinen sarja on myös pienimuotoinen internet-hitti, sillä päähenkilö DragonSlayer666 kertoo elämän julmista totuuksista myös YouTube-videoissa. Kovin kauan en jaksanut itseäni viihdyttää nettipätkillä, mutta jos ymmärsin oikein, ne ovat olleet olemassa ennen kirjaversiota. Mielenkiintoista!

Tietokoneriippuvaisen yläasteikäisen pojan edesottamukset ei varsinaisesti kiinnostanut minua aiheena, mutta ajattelin pitkästä aikaa lukea kirjaa, joka on suunnattu enemmän poikalukijoille. Nyt kirjan luettuani (ja siitä pidettyäni) en oikein osaa muodostaa mielipidetää siitä, kenelle kirjaa suosittelisin. Onko tässä kärjistetysti sanottuna kirja, joka kannustaa kaikkia peliriippuvaisia poikia sulkemaan tietokoneen hetkeksi ja tutkimaan mitä maailmalla olisi tarjottavanaan? Se kirjan sanomakin taisi olla, vaikka Drago ei missään vaiheessa pelimaailmasta aiokaan luopua. Toisaalta taas ehkä muillekin kirjassa avautuva koulumaailma voisi antaa tuoretta näkökulmaa.

Niin tai näin, viihdyin kirjan parissa mainiosti. Harvinaista kyllä, ei oikein tee mieli tilittää mistään. Kirja on kirjoitettu päiväkirjan muotoon, joten kappaleet ovat mukavan pituisia ja Delikouraksen kieli yhdistettynä väljään taittoon tekee kirjasta todella helposti lähestyttävän sellaisillekin lukijoille, jotka eivät lue paljon. Tietokoneella viihtyväksi pojaksi Dragolle sattuu ja tapahtuu kaikenlaista puolen vuoden aikana, joten tapahtumien edetessä lukija pääsee ttustumaan nuorten koulumaailmaan erilaisten klaanisotien lisäksi. Delikouras on tarkkanäköinen kirjoittaja, monia kouluilmiöitä on käsitelty mielenkiintoisesti eikä henkilöhahmot tai heidän välisensä suhteet ole mustavalkoisia. Esimerkiksi paras ystävä voi samalla olla vihollinen ja jatkuvan vitutuksen aihe.

Myös kirjan kieli miellytti. Drago purkaa tunteitaan päiväkirjallleen joskus kovinkin sanoin ja kirosanat lentelee, mutta en voi valittaa. Teksti kuulostaa ainakin minun korviini niin aidolta, että jos esimerkiksi kirosanat olisi jätetty pois tai korvattu kiltimmillä versioilla, päiväkirja olisi aivan liian siloinen ja epäuskottavakin.

Kaiken kaikkiaan hyvä lukukokemus!
Koen 13 kotimaista kirjailijaa (2)

Kun suljen silmäni

S.J. Watson
2011 suom. 2012
385 s./Bazar

Christinen aamut ovat olleet samankaltaisia jo vuosia: hän herää paniikissa vieraasta makuuhuoneesta, vieraan miehen viereltä eikä ymmärrä miten onkin onnistunut päätymään noin kiusalliseen tilanteeseen. Lamaannuttava pelko iskee kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun peilistäkin tuijottaa takaisin täysin vieras nainen. Syy aamuisiin paniikkikohtauksiin löytyy onnettomuudesta, jonka takia Christinen lähimuisti aikoinaan vaurioitui eikä hän ole voinut luoda uusia muistoja kahteenkymmeneen vuoteen. Joka päivä hän rakentaa uudelleen kuvan itsestään, menneisyyden tapahtumista, avioliitostaan - ja pikkuhiljaa naisen mielessä viriää ajatus, ettei kaikki ole kunnossa. Mitä salaisuuksia aviomies yrittää piilotella, ja mikä oli se onnettomuus, joka aikoinaan tuhosi Chrisinen muistin?

Jännäreitä olen lukenut jo useamman putkeen, mutta näemmä niiden parissa jaksaa hyvin, kun ne ovat kuitenkn kaikki olleet tyyliltään sopivasti erilaisia. Watsonin kirjassahan eivät kaiken maailman sarjamurhaajat riehu, vaan jännitystä rakennetaan varsin uskottavasti ja pienin kutkuttavin askelin. Jännitys kasvaa ja kehittyy, Christinen pahat aavistukset saavat aina välillä pohjaa, mutta melkein yhtä usein pitää pysähtyä pohtimaan, että onko päähenkilö ehkä kuitenkin vain vainoharhainen. Koko tarinaa kantaa mielestäni varsin hyvin ajatus siitä, että tällaista elämä voisi oikeasti olla, jos lähimuisti ei pelaisi ja kaiken elämän sekavuuden lisäksi pitäisi vielä epäillä elämänsä ainoaa ihmistä epärehelliseksi.

Kun suljen silmäni sopi hyvin kesämökin kiireettömään tunnelmaan, ja oli mielenkiintoista uppoutua synkkiäkin värejä sisältävään kirjaan, jonka lähtökohdat ovat samankaltaiset kuin söpössä Aina eka kerta -elokuvassa. Voisin sanoa lukemisen jälkimaininkien olleen hyvin samankaltaiset kuin Luptonin Sisar-kirjan luettuani: viihdyin, kuten oli tarkoituskin, mutta en tässä kuitenkaan ihan tanssiksi laittaisi. Fiiliksen latistuminen johtuu ehkä osaksi siitä, että kirjassa on aika paljon toistoa liittyen päähenkilön päiväkirjaan. Jos yrittää pitää kirjaa elämästään ja päätyy kirjoittamaan sinne tärkeän faktatiedon lisäksi kaiken maailman tunnetilat ja aamutoimien minuuttiaikataulut, ja aikoo silti lukea päivittäin kyseisen kirjan, niin korostuskynä ei ehkä olisi hullumpi idea. Näin ollen voisi tunnissa lukea oleelliset asiat, kun samaan puuhaan ilman korostuskynän apua tuhraantuu helposti neljä viisi tuntia. Näin myös lukija kiittäisi, ja kunnioittaisi ehkä muistinsa menettänyttäkin käytännöllisestä ideasta. No, en varmasti ole ainoa lukija, joka mielellään kuluttaa aikaansa miettimällä, mitä tekisi paremmin kuin kunkin kirjan päähenkilö:) 

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja valloitan jälleen kerran Iso-Britannian. Elegia suositteli kyseistä kirjaa minulle jo melkein vuosi sitten, joten nyt voin vihdoin ruksia kirjan luetuksi blogisynttärivinkkilistalta. Tässä sen taas näkee, että superkiinnostavakin kirja voi antaa odotuttaa lukuhetkeä monta kuukautta.

Day 02 – A book that you’ve read more than 3 times

En yleensä lue kirjoja uudelleen ja uudelleen. Itse asiassa enemmänkin hämmästelen
lukijoita, jotka ehtivät palaamaan tiettyjen kirjojen pariin esimerkiksi joka kevät. Oma lukutahti ei ole niin kova, että malttaisin jäädä ns. junnaamaan joihinkin kirjoihin.

On minulla kuitenkin muutamia kirjoja, jotka tiedän lukevani elämäni aikana useamman kerran. Harry Potterit, Runotyttö-sarja, Anna-sarja, ehkä muutama muukin. Liikutaan kuitenkin hieman persoonallisempaan suuntaan tämän haasteen parissa. Eli valintani kirjaksi, jonka olen lukenut yli kolme kertaa on Twin Peaks -sarjaan liittyvä Laura Palmerin salainen päiväkirja.

Olen katsonut Twin Peaks -sarjaa toiselta luokalta asti, aina parin vuoden välein. Olen katsonut sitä äidin kanssa, lapsuuden ystävän kanssa, siskon kanssa, tyttökavereiden kanssa ja poikaystävän kanssa. Viidenneltä luokalta lähtien jokaiseen katselukertaan on kuulunut Laura Palmerin päiväkirjan lukeminen. Sitä on myös lainattu ahkerasti muille Twin Peaks -faneille - ja siltä kirja näyttääkin:)

Kirja on myös ihana muisto. Sain sen siskoltani hyvänpäivänlahjaksi, kun olin 11-vuotias. Juuri häneltä olin lainaillut sarjan vhs-kaseteille taltioituja jaksoja uudelleen ja uudelleen. Olen aivan superiloinen tästä kirjalahjasta. En edes tiennyt, että kyseinen kirja on olemassakaan. Muistan, että olimme toisen siskomme omakotitalon pihalla ja heti kirjan saatuani juoksin suorinta tietä leikkimökin hiljaisuuteen ahmimaan tarinaa.

Kovin korkeakulttuurista sisältöähän kirjaan ei ole tuotettu, mutta se täydentää mielenkiintoisesti tv-sarjasta tutun tytön menneisyyttä. Laura Palmer on tv-historian ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista ja salaperäisimmistä naishahmoista, joten totta kai hänen salaisen päiväkirjansa tutkiminen on ollut todella jännittävää heti ensi hetkistä lähtien. Lauran elämä ja kohtalo oli usein mielessä nuorempana tyttönä.

Moni varmasti tuntee Twin Peaksin ainakin maineeltaan, mutta kuinka moni on lukenut kirjan?

Aksolotli - Yliajo




Helene Hegemann
2010 suom. 2011
223s. /Otava

Varmasti vuoden oudoin lukukokemus - eikä vuosi ole vielä edes kunnolla päässyt käyntiin! Tarinan keskiössä on 16-vuotias Mifti, joka on menettänyt otteensa normaaliin elämään. Äiti on kuollut alkoholisoituneena, isä ei jaksa välittää ja sisarussuhteet ovat vähintäänkin epämääräiset. Ystävät ovat samanlaisia huumeaddikteja ja alamaailman kasvatteja kuin Mifti itse. Mielipuolisia piirteitä saava rakkaus Aliceen ei tunnu tuovan onnellista loppua eikä irtoseksi tarjoa tyydytystä. Mifti on ajautumassa tilaan, josta pelastautuminen ei välttämättä ole enää mahdollista. Valitsin muuten tämän kirjan, koska etukannen lieveteksteissä vihjaistaan Miftin elävän lähinnä Berliinin kaduilla. Olisi ollut mielenkiintoista lukea kodittomuudesta.

Kirja on suurelta osin sekavahkoa tajunnanvirtaa Miftin häröilyistä pitkin Berliiniä. Välillä on seesteisempiäkin hetkiä, jolloin käydään läpi henkilöiden keskusteluja - jotka nekään eivät ole sieltä perinteisimmästä päästä. Muutamia kertoja lukija saattaa ahdistua kamaluuksista, joita tyttö kohtaa, kunnes osa niistä paljastuu hallusinaatioiksi. Mifti ei ole kertojana luotettavimmasta päästä, joten oikeastaan mistään ei voi olla varma: ei ihmisistä eikä tapahtumista.  

Jos takakannen lievetekstejä on uskominen, saksalaiset ovat vallan ihastuneita 18-vuotiaaseen esikoiskirjailijaan. Mielenkiintoinen ajatus, että valtavirta pitäisi näinkin sekavasta huumeiden täyttämästä elämänkuvauksesta. Tai sitten sillä suunnalla ollaan hieman coolimpaa kansaa kuin täällä Suomessa;) Muutenkin minua kiinnostaisi tietää kirjailijasta hieman enemmän. Millainen hän on naisiaan, kun on päätynyt kirjoittamaan juuri tällaisen kirjan ja niin nuoressa iässä.

Kirjan povataan myös olevan 2000-luvun Sieppari ruispellossa. Itse jopa inhosin (vahva sana!) J.D. Salingerin tuotosta. Jos nuo kaksi kirjaa rinnastetaan, niin kyllä on päästy pitkälle muutamassa vuosikymmenessä. Jos "Sieppari" oli ärsyttävä pikkukovis niin Mifti on jo täysin toisissa sfääreissä huumesekoiluineen. Niin ne ajat muuttuvat. Tänä päivänä "Sieppari" olisi jokaisen äidin unelmavävy.

Lukemisen jälkeen jäi hieman tyhjä olo. Tässä on teos, joka ei oikeastaan antanut minulle mitään. Päähenkilön vaikeudet eivät surettaneet, olin jopa hieman ärtynyt siitä ettei Mifti ota itseään niskasta kiinni. Ensimmäisten sivujen jälkeen harkitsin lopettamista, mutta sitten huomasin lukevani edelleen ja hups, oltiinkin jo sivulla 50. En vain oikein jaksa innostua näistä huumetarinoita. Koen ne jopa tylsiksi jollain tavalla. Niissä tuntuu aina olevan (kärjistettynä) likaisia ihmisiä, jotka sekoilevat ympäriinsä ja nauravat omille inside-jutuilleen. Kyllä siinä väkisinkin jää ulkopuoliseksi.

Lukekaa nyt ihmeessä joku muukin tämä kirja, niin saan tietää, mitä lopussa oleva äidin kirje tarkoitti. Oliko se syy alamäen alkamiselle?

Kultainen muistikirja




Doris Lessing
1962 suom. 1968
586 s./WSOY

Tarinassa tutustutaan Annaan, joka on vuosia sitten kirjoittanut menestyneen teoksen Sotarintamat. Suosio on johtanut siihen, ettei Anna uskalla kirjoittaa seuraavaa kirjaa. Niinpä hän rustailee muistikirjoihinsa sitä sun tätä. Musta muistikirja käsittelee kirjailijaa itseään, punainen tarkastelee politiikkaa, keltaiseen päätyvät tarinat Annan omista kokemuksista ja sininen toimii päiväkirjana. Kultainen muistikirja on nostettu tärkeäksi kirjaksi varsinkin sen naisnäkökulman takia. Tämä teema näkyikin kirjassa selvästi heti ensi sivuilta lähtien. Kirjan laaja tarina sisältää monenmoisia naiskohtaloita miesten hallitsemassa maailmassa.  

Myönnettävä se on: lukukokemus oli raskas ja suurilta osin puuduttava. Kirjan aihe itsessään ei ole rankka, mutta helpoksi ei ole tämän kirjan lukemista tehty. Kun 587 sivua jaetaan vain 10 kappaleeseen, niin pientä epätoivoa on havaittavissa ainakin tällä suunnalla. Arkipäiväiset väittelyt henkilöhahmojen kesken saattavat paisua 30-40 sivuisiksi ja itse aihe hukkuu jo alkumetreillä. Alussa yritin keskittyä oikein kovasti meneillään olevaan sivuun, jotta varmasti ymmärtäisin kaiken. Sivu loppui ja huomasin, että en ollut pysynyt mukana keskustelijoiden ajatuksenjuoksussa. Älymystön väittelyissä paneudutaan mm. feminismiin, kommunismiin, kylmään sotaan ja Arfikan rotuerotteluun. Isoja asioita joista kannattaisi tietää hieman enemmän, jotta pystyisi heittäytymään mukaan kiivaaksi yltyviin keskusteluihin.

Nyt seuraakin "oiva" esimerkki väittelyiden normaalista kulusta. Itsekeksitty esimerkki saattaa olla hieman yksinkertaistettu, mutta ainakin asia tulee selväksi:) Eli henkilö A ja B keskustelevat. A kysyy B:ltä, että juoko tämä nykyisin maitoa. B vastaa juovansa, vaikka tiedostaakin sen, että maito on kalliimpaa nykyisin. A närkästyy ja kertoo, ettei olisi ikinä uskonut kuulevansa B:n sanovan näin. Sitten puhutaan taas kommunismista ja feminismistä. Jäin jatkuvasti miettimään, miksi B ei olisi saanut sanoa mitä sanoi, mitä A olisi halunnut B:n sanovan mielummin ja miksi ihmeessä asia on sellainen, mistä A närkästyy syvästi. Ja kun lukijana ei ymmärrä miksi kukakin sanoo mitä sanoo, niin samaistuminen jää kyllä puolitiehen.

Enkä voinut sille tunteelle mitään, että monet keskustelut tuntuivat olevan "paljon melua tyhjästä". Jos älymystöön kuuluminen tarkoittaa jokaisesta asiasta väittelyn aloittamista, niin täytyy varmaankin olla iloinen ettei kuulu siihen sakkiin;) Kirjaa olisi minun puolestani saanut lyhentää rankallakin kädellä ilman että sen syvin ajatus olisi kärsinyt. Olisi varmasti korrektia pitää tätä kiinnostavana ja tärkeänä kirjana, mutta minuun sen teemat eivät iske ainakaan tämän kirjan muodossa. Ehkä paneelikeskustelun seuraaminen naisasiasta saattaisi olla minun juttuni, ken tietää.

Mutta heittäydytään positiiviseksi. Kielellisesti kirja on moderni, joten tarinaa ei ollut raskas lukea siinä mielessä. Henkilöhahmot olivat mielenkiintoisia ja lukijana halusin selvittää mitä kenellekin lopulta käy. Annan nuoruusmuistoissa oli sitä ihanaa nostalgiaa, mikä vetoaa minuun aina. Jotain hienoa on koettu jollain epämääräisellä porukalla ja ne ajat eivät enää palaa ja kukaan ei tiedä missä ryhmän jäsenet ovat tänäpäivänä. Pidin siitä, miten lukijalle paljastuu pikkuhiljaa Annan tarina kokonaisuudessaan eri muistikirjojen avulla. Anna on Anna mustassa muistikirjassa, mutta Anna onkin Ella keltaisessa muistikirjassa jne. Näitä tarinoita yhdistelemällä Annan elämäntarina alkoi selviämään.

Nobel-palkinto kirjailijalle vuonna 2007: "Kultainen muistikirja on feministisen liikkeen pioneerityö ja kuuluu kouralliseen kirjoja, jotka vaikuttivat vuosisadan näkemyksiin miehen ja naisen yhteiselämästä."