Peppi Pitkätossu

Astrid Lindgren
1945 suom. 2005
117 s./WSOY

Nyt ole sitten lukenut elämäni ensimmäisen Pepinkin. Kokemus ei ollut maailmoja ravisuttava, sori vain te kaikki Lindgren-fanit. Olen tietenkin hieman pettynyt, koska kirja jätti minut niin kylmäksi - valitsinhan Pepin avaamaan Legendaarisia naisia -teemakuukauden. Wikipedia muuten tiesi kertoa, että Astrid Lindgren on luokiteltu 12 maailman luetuimman kirjailijan joukkoon ja että Tukholman kaupunginkirjaston lainatuin lastenkirja on Peppi Pitkätossu. Aikamoista!

No mutta. En tosiaan taida olla Peppi-tyttöjä ja ehkä on myös välillä hyväksyttävä se tosiasia, että jotkut kirjat pitäisi lukea nimenomaan lapsena. Tai aikuisena lasten kanssa. Tai erittäin lapsenmielisellä tuulella. Niin tai näin, olosuhteet eivät olleet kohdillaan. Kirjaversio tuli tutuksi vasta nyt, mutta pienenä katselin kyllä Peppi-elokuvia. Lapsuudenystävien kanssa leikimme elokuvien ja tv-sarjojen inspiroimana vaikka mitä, mutta Pepin roolista en muista tapelleeni kenenkään kanssa, joten pahoin pelkään, ettei liikkuva kuvakaan tehnyt pieneen katselijaan vaikutusta. Ehkä se on kuitenkin ymmärrettävää, olemmehan niin erilaisia Pepin kanssa ja hän on ehkä makuuni liian poikamainen, vilkas, räväkkä ja energinen.

Osallistun kirjalla Kiinteisöhaasteeseen ja muutan huvilasta kartanoon. Kuuden kirjan jälkeen olenkin sitten tavoitettavissa linnasta. Huvikumpu on suorastaan legendaarinen koti ja siksi olinkin yllättynyt miten tuntemattomalta se kuitenkin kirjan luettuani tuntuu. Isossa talossa on hyvin tilaa Pepille ja herra Tossavaiselle - ja välillä hevosellekin. Matkalaukussa on kasa kultakolikoita ja parhaat ystävät asuvat naapurissa. Välillä on kivaa leipoa ja jättää keittiö siivottomaan kuntoon, mutta joskus päivän hauskin puuha voikin olla veden kaataminen lattialle ja sotkujen siivoaminen luistelemalla harjasten päällä. Kaikki on mahdollista kun äiti on enkeli ja isä merellä seikkailemassa. Naapurin lapsista Huvikumpu on maailman hauskin paikka ja Peppi maailman hauskin tyttö. Nyt en kuitenkaan itse liity fanijoukon jatkeeksi.

Kiinteistöhaaste

Veljeni, Leijonamieli

Astrid Lindgren
1973
231 s./Wsoy

Korjailen tässä pikkuhiljaa lapsuudessa lukematta jääneiden kirjojen traumoja. Astrid Lindgreniltä en muista lukeneeni aikaisemmin mitään (en tiedä miten tämäkin on mahdollista!). Olen elämäni aikana kuullut paljon hehkutusta Veljeni, Leijonamieli -kirjasta, joten oli melko luonnollista valita se luettavaksi kaikkien Lindgrenin kirjojen joukosta. Toisaalta kirjaan tarttuminen vaati melko lailla suunnittelua, koska koin että hetken pitäisi olla juuri oikeanlainen (ja metsään muuten meni kaikesta suunnittelusta huolimatta).

Tiesin jo valmiiksi, että tarina on kuuluisa surullisuudestaan, mutta en tiennyt sen fantasiaelementeistä ollenkaan. Huomasin aloitettuani kirjan, että olen lähiaikoina lukenut liikaa lapsille suunnattuja kirjoja, joten tällä kertaa vesilasi ns. tulvi yli - mikä ei ollut lainkaan kirjan vika! Harmittaa vietävästi, että onnistuin pilaamaan hienon kirjan lukukokemukseni ihan itse. Tunnustan kirjan loistavuuden: tarina oli ihastuttava ja sen päähenkilöt olivat oikein sydämellisiä. En kuitenkaan ole tällä kertaa niin fiiliksissä kirjasta kuin olisin voinut olla toisessa mielentilassa.

Ensinnäkin huomasin haluavani ahmaista kirjan nopeasti pois alta, jotta pääsisin tarttumaan johonkin toisenlaiseen kirjaan. Joku voi tietenkin tässä vaiheessa ajatella, että lukemista olisi vain voinut lykätä myöhempään vaiheeseen, mutta sellaisiin tekoihin en osaa ryhtyä. Kun kirja on raahattu kotiin kirjastosta, ja kun kyseinen kirja vielä komeilee vuoden 2011 must-read-listoilla ja jonka avulla aikoo suorittaa erään haasteen, niin silloin kirjaa ei vain voi viedä takaisin kirjastoon lukemattomana. Tai jos niin päädytään tekemään, niin kirja ei mitä luultavimmin enää ikinä päädy lainattavien listalle. Kirjan maine surullisena ja äärimmäisen koskettavana kirjana aiheutti puolestaan pientä lukuahdistusta. Tarinan alussahan pikku-Korpun ja hänen veljensä Joonatanin kohtalo saa aikuisenkin ihmisen kyyneliin. Ja siinä se ongelman ydin onkin: en tiennyt kirjaa eteenpäin lukiessani, että onko odotettavissa vielä jotain vieläkin surullisempaa. Ja näin ollen päädyin olemaan jotenkin varuillani koko kirjan ajan.

Suoritan kirjalla Satun minihaasteen viidennen osion, jossa tarkoituksena on lukea kirja, jonka päähenkilö on lapsi. Veljeni, Leijonamieli -kirjassa sain tutustua kahteen veljekseen, jotka fantasiamaailmassa seikkaillessaan oppivat paljon itsestään ja veljeydestä. Pienempi veli Korppu on tottunut kasvamaan täydellisenä pidetyn isoveljensä varjossa, mutta hänkin onnistuu löytämään itsestään tuon Leijonamielen. Tulin hyvälle tuulelle kirjasta, jossa veljeys on kuvattu niin kauniisti: isoveli rakastaa yli kaiken pikkuveljeään ja toistepäin. Vaikka tarinan edetessä joutuu muutaman kerran pyyhkimään kyyneleitään, ei veljesten suhde koe karikoita vaan jättää lukijan kaiken kaikkiaan onnelliseen olotilaan. 

Juteltuani varsin usein Lingrenin tuotannosta eri ihmisten kanssa, olen saanut käsityksen että juuri Veljeni, Leijonamieli on häneltä se rakastetuin kirja. Onko jolla kulla joku toinen suosikki? Entä kuinka moni on lukenut tämän lapsena tai lapsilleen? Miten näin surullinen tarina uppoaa pienempiin lapsiin?