Kolme mieleenpainuvaa kotimaista

Vähän kotimaista kirjallisuutta vieroksuvana olen viime viikkoina ollut haltioissani, kun tieni on ristennyt jopa kolmen erityisen kirjan kanssa.

Lukukokemusten aikana ja välissä olen pohtinut äitiyttä ja lapsuutta, sitä miten kaikki ei läheskään aina mene niin kuin on etukäteen suunniteltu tai toivottu. Olen vuodattanut kyyneliä ja surrut erilaisia elämänkohtaloita: lapsettomia äitejä, yksin jääneitä isiä, orvoksi jääneitä lapsia, yksinäisiä äitejä, vanhemman rakkautta kaipaamaan jääneitä lapsia... Erilaiset näkökulmat antavat uutta perspektiiviä ymmärtää ihmisten vaikeita valintoja, "vääriäkin" sellaisia.

Syliin-romaani alkaa osastolta 42, paikasta jossa hoidetaan vaikeita raskauksia. Yhteen kietoutuvia tarinoita yhdistää se, että niissä ei eletä vaaleanpunaisen/sinisen vauva-arjen keskellä. Kirjassa käsitellään vanhemmuuden vaiettuja osa-alueita niin vaikeista raskauksista keskenmenoihin kuin lapsettomuudesta masennukseen ja äidin yksinäisyyteen. Äitiys muuttaa tavalla tai toisella koko elämän ja sen mitä itse on.

Vieraat-romaani on tosiaan myös episodiromaani, jossa kantavana teemana on vanhemmuus ja lapsuus. (Tämä tosin tulee ilmi vasta tarinan edetessä, en tarkoituksella lukenut kahta samoista kipeistä aiheista kumpuavia tarinoita). Senja päättää jaksavansa järjestää kutsut vaikeasta elämäntilanteestaan huolimatta. Kappale kerrallaan tutustutaan illan emäntään ja isäntään ja heidän vieraisiinsa. Mitkä valinnat ja kohtalonoikut ovat tuoneet itse kunkin tähän pisteeseen elämässä, näille illallisille? Kenen elämä muuttuu täysin illan jälkeen?

Romaanien jälkeen päätin jatkaa aiheen parissa vielä hetken ja tartuin ystäväni valokuvakirjaan Tyhjä syli. Kirja julkaistiin samoihin aikoihin kun oma raskauteni oli loppusuoralla enkä tuolloin muutamista yrityksistä huolimatta pystynyt avaamaan kirjaa. Halusin pitää omasta vauvakuplasta kiinni ja olla mahdollisimman tietämätön kaikesta siitä mikä vielä voisi mennä pahasti pieleen. Kaikille kirjoille on oma aikansa, ja Tyhjän sylin aika oli juuri nyt ja vuosien aikana tutuksi käyneet kuvat saivat vihdoin taakseen tarinat. Kirjaan on koottu kohtukuoleman kokeneiden naisten tarinoita. On varmasti sanomattakin selvää, että kirja riipaisee syvältä ja silmäkulmat kostuvat jo ensimmäisten sivujen aikana.


Mielettömän hienoja ja tärkeitä kirjoja kaikki yllämainitut kolme kirjaa. Jokaisessa on onnistuttu vangitsemaan osa naisen sielunmaisemasta maailman mustimmalla hetkellä.

Ina Westman
Syliin
2016
208 s./Kosmos

Helmi Kekkonen
Vieraat
2016
196 s./Siltala

Kaisu Jouppi
Tyhjä syli
2015
218 s./No Tofu Publishing

Vuoden mutsi 2

Satu Rämö & Katja Lahti
2014
344 s./Otava

Mrs Dallowayn jälkeinen lukujumi suli vihdoin, kun tartuin Vuoden mutsin jatko-osaan. Meillä vauva kasvoi taaperoikään kuukausi sitten ja olinkin säästellyt lukukokemusta tätä nimenomaista hetkeä silmällä pitäen.

Koin raskauden ja vauvavuoden yksiin kansiin tiivistävän Vuoden mutsin hyvänä vertaistukena ja ehkä myöskin järjen äänenä. Pienen lapsen kanssa ihan kaikkea ei voi saada, kaikkea ei ehdi tekemään ja omat taistelut kannattaa valita huolellisesti. Monessa asiassa olin jo valmiiksi samoilla linjoilla kirjailijoiden kanssa, joten lukukokemuksen oli helppo olla hyvä.

Jatko-osassa siirrytään tarkastelemaan taaperon sielunelämää ja mitä liikkumaan oppineen vipeltäjän koheltaessa kannattaa ottaa huomioon. Kiherrellen hotkaisin tämänkin kirjan muutamassa päivässä - humoristinen ote vie mukanaan ja olipa kirjan kansien väliin eksynyt monta ihan hyvää tiukkaa faktaa.

Suosittelen kirjaa todella lämpimästi kaikille, jotka jakavat elämänsä pienen ihmisen kanssa. Kirjan seurassa viihtyy vähemmänkin lukeva. Periaatteessa haluaisin iskeä kirjan osaksi vakituista kirjakokoelmaani, mutta toisaalta olen huono tarttumaan uudelleen jo luettuihin kirjoihin, että tämä menisi hukkaan hyllyn täytteenä. Niinpä kiedonkin ympärille punaista satiininauhaa ja kiikutan sen joululahjana ystäväni postilaatikkoon. Kaikista maailman kirjoista Vuoden mutsi 1 ja 2 on sellaisia, jotka olisin valmis antamaan lähes jokaiselle lapsen saavalle lahjaksi.

Äitikortti - Kirjoituksia lisääntymisestä

Anu Silfverberg
2013
250 s./Teos

Esseekokoelman lukeminen sattui juuri sopivaan saumaan, uskon ma. Toisaalta kirjaa olisi ollut hauska lukea raskausaikanakin tai juuri lapsen synnyttyä, sillä esseet etenevät aikajärjestyksessä elämästä ilman lapsia haaveeseen omasta lapsesta, raskaudesta odotusajan läpi synnytykseen ja aikaan vastasyntyneen lapsen kanssa. Kirjoituskokoelma ei kuitenkaan ole kasvatusopas, joten siinä mielessä lukemisen ajankohdalla ei ole väliä. Ainakin nyt oma aivotoiminta on sen verran vahvalla pohjalla, että Silfverbergin napakoista ja hengeltään hyvin akateemisista teksteistä sai paljon ajattelemisen aihetta ja asioita ehti pysähtyä pohtimaan paremmin.

Kirjan takakansitekstin lauseet tiivistävät hyvin kirjan sisältöä: "Miksi vanhemmuus on äärimmilleen latautunutta juuri nyt? Miksi ekovanhemmat ajavat naisten kotiorjuutta? Miten välttää suistumasta Äitiyden Mustaan Aukkoon? Miksi tytöille aina valehdellaan seksistä? Kirja esittää myös väitteitä: Lasten saaminen ei muuta ihmistä. Äitiys ei ole ammatti. On ainoastaan itsekkäistä syitä hankkia lapsia." Kunnon kirjabloggaaja olisi jaksanut selailla kirjaa vielä läpi uudelleen ja etsiä nasevimmat kohdat ihan teksteistä, mutta nyt elämä on liian lyhyt siihen. Ylipäätään kirja olisi hyvä olla ihan omana, jotta tekstiä olisi voinut huoletta alleviivata, vaan kirjastonkirjaan en moista tietenkään tee.

Lukukokemuksessa parasta oli se, että tekstien parissa päätyi ajattelemaan paljon syvällisemmin ja perusteellisemmin erilaisia vanhemmuuteen liittyviä asioita. Vastaan tuli ajatuksia, joita itsekin on matkan varrella kelaillut, mutta myös sellaisia, joille ei ole suonut ajatustakaan. Joistain asioista on kevyesti ajatellut alun perin toisin, mutta nyt kirjan tekstit antoivatkin hyviä vasta-argumentteja ja omat mielipiteet saivat vähän tuuletusta. En tietenkään lukenut Äitikorttia kuin Suurta Totuuksien Kirjaa, mutta todella hyviä pointteja Silfverberg kirjoituksissaan esittää.

Suosittelen kirjaa varsinkin muillekin vanhemmille, jotka ovat kyllästyneet Vauva-lehtien artikkeleihin, hauskan kepeisiin kasvatusoppaisiin tai ronskin puheen äitikirjoihin. Tämä tarjoaa uutta ajateltavaa, lupaan sen. Toki kirja on antoisa muillekin, minä olisin viihtynyt tämän parissa ennen lastakin.

Valo valtameren yllä

M.L. Stedman
2012 suom. 2013
422s. / Karisto

Olipa intensiivinen lukukokemus! Varsinkin kirjan jälkimmäinen puolisko tuli ahmittua aika lailla sydän rinnassa takoen, ja tällainen käytös ei ole ollenkaan luonteenomaista minulle!

Stedmanin esikoisromaanissa tutustutaan nuoreen pariskuntaan, joka elää eristäytyneellä majakkasaarella Australian rannikolla. Isabel ja Tom ovat yrittäneet usean vuoden ajan saada lasta, mutta viimeinenkin raskaus on päättynyt huonosti. Kun pian tämän jälkeen rannalle ajautuu soutuvene, jossa ainoa eloonjäänyt on pieni vauva, päätös on tehtävä nopeasti: ilmoitetaanko tapahtuneesta rannikolle sillä riskillä, että mahdollisesti orvoksi jäänyt lapsi joutuu kurjiin oloihin lastenkotiin vai pidetäänkö lapsi ja kasvatetaan hänet rakastavassa kodissa meren tyrskyjen keskellä.

Valo valtameren yllä on ollut ilmestymisestään asti lukulistallani, mutta mitä enemmän aikaa ehti kulumaan, sitä enemmän alkoi tuntumaan, ettei kirjaan välttämättä tulisi koskaan tartuttuakaan. Onneksi kirja kuitenkin tuli vastaan kun etsin kesäkuukausiksi lukemista kirjastossa, en olisi halunnut missään nimessä jäädä ilman tätä lukukokemusta, varsinkin kun kesäksi ei ole lukupinossa kovinkaan monta lukuromaania.

Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että oma elämäntilanne saattaa vaikuttaa tarinan vetovoimaan enemmän tai vähemmän. Jonain muuna hetkenä Isabelin ja Tomin tarina olisi voinut vaikuttaa minusta liiankin dramaattiselta (vähän samaan tapaan kuin Kerro minulle jotain hyvää -elokuvasta on sanottu, että se on niiiin tehty itkettämään...), mutta nyt lukuromaanin teemat menivät ihon alle ja pääsin todella eläytymään äidinrakkauden koetuksiin unohtaen muun maailman. Ehdottomasti minulle yksi kirjavuoden kohokohdista.

Hakekaa kätilö!




Jennifer Worth
2002 suom. 2012
413 s./Otava

Minulla on raivostuttava toimintamalli koskien kirjan hankintaa: Ostan, fiilistelen ostostani ja laitan sen lopuksi kirjahyllyyn pölyä keräämään edellisten ostosten seuraan. Varsinainen kirjan lukeminen tapahtuu sitten joskus tuntemattomassa tulevaisuudessa. Tänä jouluna onnistuin riuhtomaan itseni irti vanhoista tavoista ja päätin lukea pari viikkoa aikaisemmin hankkimani Hakekaa kätilö -kirjan.

Ensinnäkin pisteet siitä, että tein melko spontaanin kirjaostoksen miettiessäni minkä kirjan haluan antaa itselleni joululahjaksi. Olin toki katsellut kyseistä kirjaa jo melkein vuoden ajan, mutta en ollut koskaan varsinaisesti päättänyt, ostaisinko sitä koskaan itselleni. Lopulta Jennifer Worthin muistelmat oli must-hankinta, sillä kirjan tarinoista tehty tv-sarja on ollut yksi vuoden suurimmista ilonaiheista. Sarjan dvd-versiokin on siis hankittu omiin kokoelmiin muutama viikko sitten. Tänään aion jossain sopivassa välissä nautiskella uusien jaksojen Jouluspesiaalista teekupposen kera.

Tein nuorempana paljonkin sitä, että katsoin hyvän elokuvan ja ahmin samantien kirjaversion, jos elokuva sellaiseen perustui. Mieleen on jäänyt erityisesti Paistetut vihreät tomaatit, The Sleepers - katuvarpuset sekä The Basketball Diaries, joista kaksi ensimmäistä kuuluvat edelleen kaikkien aikojen suosikkeihini sekä elokuvien että kirjojen maailmassa. Vuosiin en ole vastaavaa tehnyt, jostain syystä saman tarinan kertaaminen on tuntunut ajanhaaskaukselta. Olenkin todella iloinen, että tein nyt poikkeuksen ja hankin Hakekaa kätilö -kirjan,sillä sitä oli todella ilo lukea. Tv-sarja on rakennettu erittäin huolellisesti ja uskollisesti kirjan pohjalta, joten mitään uutta kirjaversio ei tarinaan tuonut, mutta kirjan tunnelma sopi jouluun erinomaisesti.

Hakekaa kätilö on Jennifer Worthin muistelmateos hänen nuoruusvuosistaan 1950-luvun East Endissä, jossa tämä työskenteli kätilönä ja aluesairaanhoitajana. Slummimaiset olot kauhistuttivat aluksi nuorta naista, mutta yhteiset ponnistelut Nonnatus Housen nunnien ja muiden kätilöiden kanssa toivat lopulta Jenniferin elämään suuren merkityksen ja elämäntarkoituksen. Muistelmissa kuvataan Lontoon ränsistyneiden alueiden arkea, vaikeita synnytyksiä, Nonnatus Housen elämää ja raskaita elämänkohtaloita. Huonoistakin oloista on kuitenkin mahdollisuus ponnistaa parempaan elämään, joten toivo on vahvasti läsnä jokaisessa elämänkohtalossa.

Suosittelen Hakekaa kätilö -kirjaa kaikille hyvistä ja helposti lähestyttävistä muistelmateoksista pitäville. Ajankuva on kiehtovaa luettavaa kenelle tahansa nyky-yhteiskunnan turvissa elävälle ja erilaiset naiskohtalot koskettavat syvältä.

Kustantajan esittelytekstiin tästä.
Kevään aikana ilmestyvän jatko-osan esittelytekstiin tästä.
Kirjasta ja tv-sarjasta innostuneen blogikollegan arvosteluun tästä.

Tiikeriäidin taistelulaulu




Amy Chua
2011 suom. 2011
243 s./Siltala

Amy Chua päätti jo varhain, että hänen tyttärensä eivät tule epäonnistumaan elämässään vaan heistä tulee supermenestyjiä. Hän valitsi keinokseen kiinalaisen kasvatusmallin, joka kieltää niin yökylät, televisiot kuin huonot arvosanatkin. Kirjassa Chua käy läpi tyttäriensä lapsuutta ja pohtii samalla, missä asioissa hän onnistui kiinalaisena äitinä, ja missä asioissa hänen puolestaan olisi kannattanut antaa periksi edes hieman.

Odotin Tiikeriäidin taistelulaulun lukemista vuoden päivät, ja olen oikein iloinen siitä, että kasaamistani odotuksista huolimatta se tarjosi minulle juuri niin herkullisen lukukokemuksen kuin aikoinaan toivoinkin sen tekevän. Kun on itse saanut päättää harrastuksistaan, ystävistään, opiskelupaikasta ja tulevasta ammatista, on todella mielenkiintoista kurkata toisenlaiseen maailmaan, jossa vanhempien hurjista suunnitelmista pidetään kiinni vaikka mikä olisi. Oli hauskaa pysähtyä ihmettelemään, onko Amy Chua ihan järjissään, kun hän latelee sääntöjä lapsilleen ja pakottaa nämä treenaamaan pianon ja viulun soittoa tunnista toiseen.

Kaikenlaista olen kuitenkin elämäni 27 vuoden aikana nähnyt ja kuullut, koska aihe ei kuitenkaan onnistunut provosoimaan ihan niin paljon kuin aluksi kuvittelin. Kai se vain on niin, että perheitä ja kasvatusmenetelmiä on monia, ja kaikki joissa kasvatusperiaatteet eivät osu yksiin omien periaatteiden kanssa, hätkähdyttävät samalla tavalla. Jotkut pistävät painoa uskonnollisuuteen, jotkut uskovat kaverityyliseen kasvatukseen, jotkut jättävät kasvatuksen kokonaan opettajien niskoille. Kirjaa lukiessani jaksoin ihmetellä, miten Chua raahasi lomamatkoillakin tyttöjä pitkin kaupunkia etsien paikkaa, jossa harjoitella vielä lisää. Toisaalta ällistyisin ihan yhtä paljon lukiessani perheestä, joka käyttää McDonaldsissa ruokarukoukseen 20 minuuttia ennen ruokailuun siirtymistä tai vanhemmista, jotka eivät uskalla sanoa lapselleen ei, jotta kaverisuhde lapseen ei vain kärsisi.

Kaiken kaikkiaan mukaansa tempaava kirja, joka on kirjoitettu mukavan suorasukaisesti ja niin, että mielenkiinto pysyi yllä koko tarinan ajan. Suosittelen kaikille niille, jotka kasvattajina haluavat kurkata aidan toiselle puolelle, ja kaikille niillekin, jotka vielä miettivät mahdollisia kasvatusperiaatteitaan.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan Connecticutin. Osallistun myös Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Poikani Kevin

Lionel Shriver
2003 suom. 2006
544 s./Avain

Tässä varmasti kirja, joka ei juuri esittelyitä kaipaa. Ainakin kirjablogeissa on pukannut arvostelua toisensa perään, ja elokuvan ilmestyminen valkokankaalle on sekin innostanut ihmisiä tarttumaan Shriverin kehuttuun teokseen.

Olen myös ehkä himpun verran katkera, koska olin ollut todella tarkka siitä, että en lue mitään arvosteluja - korkeintaan loppukommentit, jotta tiedän, mitä mieltä kukakin lukija on loppujen lopuksi ollut - ja silti tiesin ihan liikaa lukemista aloitellessani. Ensinnäkin houkuttelin tyttökaverini lukemaan kirjan samaan aikaan kanssani. Hän ei ollut aluksi varma, oliko hän jo lukenut kirjan (oli), ja kyseli, että onko se kirja se missä on se kamala poika, joka tekee SEN KAMALAN TEON. Lyhyt keskutelumme poiki siis minulle tiedon siitä, mikä on Kevini pääteko kirjassa. Buu! Ja pokkariversion takakansitekstinkin jätin lukematta, mutta valitettavasti päätin lukea, millainen sitaatti Suomen Kuvalehdeltä on takakanteen päässyt: "Teos on vetävä alusta loppuun asti, koska kirjoittaja säästelee koko totuuden viimeisille sivuille." Kiitos tästä, tiesin heti lukemisen aloitettuani mikä se yllätys on.

No, vastoinkäymisistä huolimatta lukukokemus oli oikein hyvä, yhtään ei tarvinnut pettyä tähän laajalti hehkutettuun kirjaan. Se oli juuri niin mieleenpainuva, järisyttävä, inhottava, ajatuksia herättävä, ahdistava ja vetävästi kirjoitettu. Lionel Shriveriltä kannattaa ehdottomasti lukea jotain muutakin tulevaisuudessa! Aihe oli totta kai tällä kertaa todella mielenkiintoinen, mutta pidin myös kirjailijan jaarittelevasta kirjoitustyylistä. Siis siitä, että aloitetaan yhdestä aiheesta, eksytään kiinnostaville sivupoluille monen sivun ajaksi, ja palataan takaisin alkuperäiseen aiheeseen, joka sekin on ollut jo alunperin mielenkiintoinen.

Poikani Kevin -kirjasta voi sanoa, että vähemmänkin kirjallisuutta kuluttavan kannattaa siihen tarttua, sillä pokkariversion yli 500 sivua meni hujauksessa, ja lapsen pahuus nyt vain on yksinkertaisesti herkullinen aihe. Romaani voitti vuonna 2005 Orange-palkinnon, se kertokoot jo jotain kirjan laadusta.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen (New York) ja Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Adoptiomatka

Anna Pihlajaniemi
2011
238 s./Tammi

Miten vakuutella adoptiovirkailijalle kerta toisensa jälkeen, että on sopiva vanhemmaksi? Miltä tuntuu kertoa perheenjäsenille, ystäville, työkavereille ja tutuille siitä, että aikoo päätyä adoptioon Aasiasta eikä läheltä länsimaista? Miten käsitellä surua, joka kasvaa sitä mukaan, kun vuodet vierivät eikä lasta kuulu? Miltä tuntuu, kun puolituntemattomillakin ihmisillä on sanansa sanottavana tulevasta adoptiosta? Voiko mitenkään yrittää elää täyspainoista elämää tässä hetkessä, kun odottaa malttamattomasti tulevaa? Miltä tuntuu hankkia ensimmäinen potkupuku tulevalle lapselle, joka ei ehkä ole vielä edes syntynyt?

Tähän ja moneen muuhunkin kysymykseen vastaa Adoptiomatka, joka kertoo viiden vuoden pitkästä odotuksesta. Se kertoo tavallisesta pariskunnasta, joka odottaa perheenlisäystä tulevaksi. Valitettavasti byrokratian rattaita ei voi mitenkään nopeuttaa, vaan on vain tyydyttävä odottamaan kärsivällisesti.

Perheenlisäys ei ole omassa elämässäni ajankohtainen asia. Adoptio on kuitenkin kiinnostanut minua niin kauan kuin saatan muistaa ja kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä siinä ei ole mitään kummallista, että perhe päädytään rakentamaan adoption avulla. Päiväkirjamainen tilitys adoption monista mutkista tarjosikin ummikolle ihan uuden maailman. Että tuota se sitten on, ei ole helppoa ei. Kovin suuria tunnekuohuja kirja ei minussa herättänyt (luultavasti siksi, etten tiedä millaista äitiys on), mutta ymmärrän kyllä miksi perheelliset eläytyvät vahvastikin Pihlajaniemen pitkään odotukseen. Huomasin itse keskittyväni lukiessani enemmän käytännön asioihin ja siksi viimeinen ajatukseni kirjaa sulkiessani taisikin olla, että miten ihmeessä adoption lukkoonlyöminen vie noin kauan aikaa! No, siihen kirja ei tarjonnut vastausta.

Kirjan lukemisesta on jo pari päivää, enkä oikein enää saa siitä otetta. Päässäni on monia hajanaisia ajatuksia kirjasta, joita en tunnu saavan järjestykseen. Onneksi tästäkin kirjasta pääsee juttelemaan Terhin kanssa. Juuri nyt tuntuu siltä, että päällimmäisenä mielessä on monet adoptioon liittyvät kommentit, joita tuleva perhe sai osakseen vuosien varrella. Ajatuksia on herättänyt myös se, miten Pihlajamäki on käsitellyt monia noista kommenteista. On uskomatonta, miten puolitutut(?) ovat kehdanneet laukoa ilmeisesti hyvää tarkoittavia typeryyksiään tyyliin "On se aika riskipeliä tuo adoptoiminen. Oletteko koskaan pysähtynyt miettimään oikein kunnolla?" tai "Eikö olisi helpompaa ja halvempaa tehdä itse lapsi?" tai "Kamalaa, miten monet adoptoivat vain rahan vuoksi. Ne adoptiotuet ovat tosi isoja." Huh. Näiden jälkeen pysähdyin miettimään, mitä hölmöyksiä tulen itse päästelleeksi päivittäin, vaikka olisikin ns. puhtaat jauhot pussissa. (Apua! Tulee jo muutama lause mieleen, jotka mielelläni ottaisin takaisin jos voisin!:D)

Tulin tosiaan kiinnittäneeksi ehkä liikaakin huomiota siihen, mitä tuleva äiti ajatteli keskusteluistaan eri ihmisten kanssa (tähän olin kykeneväinen varmaankin juuri siksi, että tunnemyrsky puuttui omasta lukukokemuksestani). Hän kertoi aluksi mielellään adoption etenemisestä ja omista fiiliksistään - ja ilmeisesti jokatoiselle ihmiselle. Kun lapsi ei tullutkaan jouluksi kotiin - eikä vielä seuraavaksi jouluksikaan, hän ymmärrettävästi alkoi kokea uuvuttavana utelut ja samojen asioiden toistamiset ja puolituttujen liian henkilökohtaiset kysymykset. Toisaalta tuleva äiti kannusti siihen, että häneltä saa kysyä niitä tyhmiäkin kysymyksiä, että eihän adoptiosta tietämätön voi tietää kaikkea prosessiin liittyvää. Sitten kuitenkin hieman pahastuin siitä, että hän pahastui tai piti typeränä osaa kommenteista. Toki ymmärrän, että riippuu kenen kanssa juttelee, ja mitä muuta keskusteluun kuuluu kuin nuo esille nostetut kommentit. Omasta mielestäni ei kuitenkaan ole hyvien tapojen vastaista kysyä hyvältä ystävältä kysymyksiä adoptioprosessiin liittyvästä pitkästä odotusajasta, tai kauhistella yhdessä, että mitä sieltä tulee. Eiväthän nuo mitään elämän hauskimpia puheenaiheita ole, mutta kyllä ainakin minä olen raskaana olevien ystävieni kanssa puhunut lukemattomia kertoja siitä, miten paljon pelottaa se, ettei tiedä mitä sieltä on tulossa. Niin miksi tuollaisista asioista ei saisi viritellä adoption ollessa kyseessä. Jälleen kerran alleviivaan sitä, etten tiedä ketkä noita kommentteja ovat heitelleet, mutta jos kaikki oikeat typeryydet ja tulevan äidin uuvuttamina pitävät kommentit ovat lähtöisin puolitutuilta, niin on kyllä helkkarin uteliasta porukkaa!

No, tästä minun ei kannata sen enempää jaaritella, koska en kuitenkaan onnistu ilmaisemaan itseäni kirjallisesti juuri niin kuin haluaisin, joten se johtaa vain väärinymmärryksiin yms. Päätänkin kappaleen toteamalla, että ajatuksia heräsi kaikesta niin paljon, että Terhin kanssa vauhtiin päästyämme kirja toimii varmaankin pelkkänä suunnannäyttäjänä ja päädymme keskustelemaan enemmänkin siitä, kuka saa kommentoida ja mihin ja miten ja miksi:D

Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Kyllä. Aihe on tärkeä eikä lainkaan puhkikulutettu. Tällaiselle kirjalle on varmasti ollut tilausta. Pidin päiväkirjamaisesta otteesta ja lyhyistä kappaleista. Pihlajaniemi tuntuu mukavan tutulta kirjan loputtua, niin paljon hän on sisäistä myllerrystään avannut lukijalle. Suosittelen Adoptiomatkaa kaikille tuleville adoptiovanhemmille, jotka tuntevat ehkä olevansa ihan yksin odotustuskansa kanssa, mutta myös heidän läheisilleen, jotta he tietäisivät paremmin, mitä tulevien vanhempien mielessä pyörii. Ja tietenkin myös kaikille niille, jotka eivät tasan kasvattaisi vierasta lasta ja joiden mielestä adoptio on pelkkää rahastusta, he saattaisivat saada mietteilleen hieman uutta näkökulmaa.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja valloitan alakategorian Muistelmat.

Onnen tunti

Anna-Leena Härkönen
2011
287 s./Otava
Luimme Härkösen uusimman romaanin kimpassa Terhin kanssa. Pidän tätä periaatteessa ensikosketuksenani kirjailijan tuotoksiin, vaikka olenkin aikaisemmin lukenut hänen romaaninsa Loppuunkäsitelty. Se on kuitenkin niin henkilökohtaisesti hänen omaan elämäänsä liittyvä, etten osaa pitää sitä tavallisena romaanina. Kolumneja olen lukenut niihin törmätessäni ja Härkösen kirjoitustyyli on kyllä ollut tuttu jo vuosien ajan.

Tuula ja Harri elävät uusperheen arkea yhdessä Tuulan pojan Roopen kanssa. Eräänä päivänä Tuula huomaa törmäävänsä sijaisvanhemmuutta käsitteleviin juttuihin tämän tästä ja yksi asia johtaa toiseen. Pian perhe valmistautuukin jo ottamaan luokseen asumaan kaltoinkohdellut Vennin ja Luken, jotka ovat 5- ja 8-vuotiaat sisarukset. Tutustuminen ei käy yhdessä yössä, vaan kaikkien on poistuttava omalta mukavuusalueeltaan saadakseen uudet perhekuviot toimimaan.

Koin kirjan todella helppolukuisena, mutta silti hyvin informatiivisena. Sijaisvanhemmuus ja siihen liittyvät asiat ovat tärkeä ja kiinnostava aihe, vaikka en kirjan takakansitekstiä täysin allekirjoitakaan: En itse näe aihetta hirveän suurena tabuna, kun minäkin törmään sijaisvanhemmuutta ja lasten kaltoinkohtelua käsitteleviin artikkeleihin joka toisessa naistenlehdessä. Mutta ei se mitään, romaanien puolella aihe toki saattaa olla vähemmän käsitelty.

Onnen tuntia lukiessani tuli heti selväksi, että Härkönen osaa kirjoittaa mukavan kansantajuisesti ja sitä myöten miellyttävästi. Hän värittää arkipäivän vakaviakin ongelmia huumorilla, mutta ei vedä kaikkea ihan läskiksi. En ole tosiaan hänen kirjojaan montaa lukenut, mutta elän siinä uskossa, että hänen kirjoillaan on usein tosi selkeä aihe toisin kuin monilla muilla kirjoilla. Tuntuu, että Härkösen teoksiin on hyvä tarttua, kun haluaa lukea tavallisten suomalaisten ihmisten arjesta, jossa kamppaillaan milloin puolison haluttomuuden ja milloin lapsettomuuden kanssa. Tässä tuleekin minun suurin ongelmani: minua ei tuo tavallinen arki juuri kiinnosta - lukijana olen sitä kastia, että tavallista arkea saa yllinkyllin kun istahtaa teekupillisellen lähipiirin kanssa ja ruotii ongelmansa siinä. Joten siinä mielessä en ole lainkaan Härkösen kohdeyleisöä.  

Hyvää lukukokemusta häiritsi hieman se, että koin Härkösen kehittelemän päähenkilön Anna-Leenaksi itsekseen. En yleensä ole kiinnostunut lainkaan kirjailijoista itsestään. Minua ei kiinnosta onko kirjailijalla X miestä, kissaa, omakotitaloa, vaihto-oppilasvuosi takanaan, hybridiautoa tai mitä vielä. Härkönen on kuitenkin aina ollut kovin julkinen ihminen - ei välttämättä niin, että hän avautuisi elämästään Seiskassa, mutta olen kuitenkin esimerkiksi hyvin tietoinen hänen viljelemästään huumorista. Kaikki tällainen vaikuttaa ilmeisesti siihen, että en voi olla ajattelematta Tuulaa Anna-Leenana, vaikka heillä ei varmaankaan ole muuta yhteistä kuin tietynlainen sanavalmius.

Minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa kirjasta, mutta yllätyin kun tarinan vakavasta luonteesta huolimatta minulle jäi sellainen fiilis, joka yleensä jää chic lit'iä luettuani. Onko muille käynyt tämä sama juttu? Tietenkin Onnen tunnissa uitiin hieman syvemmissä vesissä kuin yöunien menettäminen täydellisten kenkien takia, mutta silti kirjan lopetettuani tunsin vahvasti, että nyt olen lukenut melko kevyen kirjan, jossa tosin käsiteltiin melko vakavaa aiheutta. Kummallista.

Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Ainakin pienen sellaisen. Kiinnostukseni Härkösen muita kirjoja kohtaan ei herännyt, eli uudesta kirjailijasuosikista en voi puhua, mutta hänen tyylinsä oli kuitenkin hirveän helposti lähestyttävä ja Onnen tuntia luki mielellään välipalakirjana ja tällä oli ehdottoman hyvä aloittaa kotimaista kirjallisuutta käsittelevä haaste. Kirjailijan kolumneja luen varmasti sitäkin suuremmalla mielenkiinnolla. 

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja alakategoriaan kotimaisten naiskirjailijoiden teoksia 2000-luvulta.